Kolumnit

Kirjoittanut: Toni Brigatti

Flight 666 2DVD dokumentti / 2CD / 2LP / Blue-Ray

6,6/6 tähteä

Iron Maiden julkaisi pari viikkoa sitten Flight 666 kiertuedokumentin, joka näkyi viikon ajan Suomessa ja maailmalla elokuvateattereissakin. Saatavana kaupoissa on tupla DVD / CD / LP ja blue-ray versiot, joista tässä käydään läpi lähinnä DVD ja CD versioiden materiaalia.

Flight 666 dokumentoi Maidenin Somewhere Back In Time Tourin ensimmäistä osaa, joka kesti kuutisen viikkoa ja jonka aikana yhtye esiintyi 23 loppuunmyydyssä konsertissa 21 maassa. Kiertueesta teki erityisen kalusto, jolla kiertuehenkilökunta, bändi ja soittokamat liikkuivat paikasta toiseen. Yhtye customoi Boeing 757 jumbosta eräänlaisen 2000-luvun kiertuebussin, jossa takaosasta tehtiin tila rahtia varten ja henkilöstölle oli varattu noin 70 istumapaikkaa koneen etuosasta. Lisäksi yhtyeen laulaja Bruce Dickinson heilui lentäjän pallilla, mikä tekee kiertueesta ainutlaatuisen maailmassa. Dickinson kertoo dokumentissa, että hänen perheestään kaksi henkilöä kuului Royal Air Forceen ja hän sai lentokoneinnostuksen sitä kautta jo varhain. Lentäminen on Brucelle yksi monista intohimon kohteista. Ilmeisesti Steve maksaa lauleskelusta sen verran huonosti, että Bruce joutuu vielä bändin ollessa tauolla lentämään työkseen Astraeus lentoyhtiön leivissä. Todellinen paskaduuni miehellä siis.

Dokumentin parasta antia on todeta, että Maidenin jäsenet ovat edelleen ihan tavallisia kavereita, joita esimerkiksi jännittää vieläkin 30 vuoden keikkailun jälkeen kiertueelle lähteminen ja lavalle nousu. Tosin vilkaisu esimerkiksi Chilessä kaaottisesti pomppivaa yleisömerta ennen kuin bändi edes pääsee lauteille valaisee hieman, että miksi herroja jännittää. Kuten Dickinson asian ilmaisee, liikutaan kuin veitsenterällä ja räjähdysvaara on melkoinen. ”Costa Rica – we live in the ass of the world”, tuumaa paikallinen fani. Jumankekka, miten hullua porukkaa. Jos onneton soittaja eksyisi hotellin väärästä ovesta ulos, niin tuskinpa olisi karvaakaan jäljellä minuutin päästä, kun söisivät jätkän suihinsa. Muutenkin koko touhu on kontrolloimatonta kaaosta Latinalaisessa Amerikassa niin lentokentillä kuin hotellien edessä. Myös kiertueella olemisen vähemmän kivat asiat kuten esimerkiksi jetlag ja vatsapöpöt tulevat tutuiksi, joita harvemmin tulee ajatelleeksi, kun ei näe esiripun taakse vaan osana yleisöä odottaa aina timantin kovaa keikkaa. Kiertueen viimeiseen konserttiin liittyvät tunneltmat ennen esiintymistä avaavat myös silmiä. Koti-ikävä painaa ja omaan punkkaan tekee soittajan mieli. Kaikesta rock n roll glamourista huolimatta raskas ammatti.

Fanilasit silmillä on kutkuttavaa nähdä kaverit vähän muuallakin kuin lavalla. Joku käy pelailemassa tennistä, toinen golfaamassa. Välillä ollaan futiskentällä, kalassa, sukeltamassa jne. Dickinsonin tarinointi lentokoneesta, luvista ja koneen muutoksista panee miettimään kaverin luovuutta ja idealinkomaisuutta. Miten ihmeessä äijä jaksaa vetää lavalla, kun muiden nukkuessa hän lentää konetta? Ei ihme, että vähän lisähappea tarvittiin välillä lavan takana. Pikku ramelo vielä päällä edellisillan after showsta, heh. Huh!

Koskas viimeksi olit Maidenin soundcheckissä? Intian Mumbaissa rumpali McBrain, basisti Harris ja kitaristi Gers vetävät bambuista kasatulla lavalla souncheckissä Wrathchildia, jossa Harris jammailee todella cool ilme kasvoillaan ja ajoittain jopa Gersin kitarointi kuulostaa hyvältä. Myös Adrian Smithin blues jamit ennen Japanin keikkaa ovat jotain, mitä haluaisi enemmänkin nähdä ja kuulla. Hassu ajatus varmasti ei-niin-die-hard –fanista, mutta juuri tällaiset harvinaisuudet ja erilaiset versiot tuhat eri versiota kuullusta Wrathchildista sykähdyttävät pitkään bändiä seuranneita enemmän kuin normaaliversio kyseisestä kipaleesta. Tätä kamaa kuuntelisi ja katselisi mieluusti enemmänkin.

Dave Murray lausahtelee dokumentin lopussa elämän viisauksia ehkä hienoiten ja Maiden perheen henki todella kumpuaa hänen sanoistaan, kun mies toteaa olevansa kiitollinen saadessaan tehdä ja nauttia rakastamistaan asioista, kuten kitaran soitosta ja keikkailusta ympäri maailmaa eikä pidä mainitsemaansa ja saavuttamaansa ”hyvää elämää” itsestään selvyytenä vaan arvostaa, kun asiat ovat hyvin. Kiitollisuus ei ole itsestään selvyys.

Rime of the Ancient Mariner ja Wasted Years ovat musiikillisesti selvästi parhaat palat koko paketista. Ancient Mariner on taideteos, joka huipputikissä oleva bändi vetää erinomaisesti. Pyrojen ja savujen kanssa biisi on erinomainen teatraalinen esitys. Wasted Years summaa koko kiertueen ideaa ja monien rakastama Adrian saa vähän ääntäänkin kuuluville. Paras liveversio koskaan kuulemani kyseistä kappaleesta. Keikkatallenteen soundit ovat tuhdit ja leikkaus juuri sellainen kuin pitääkin. Aikaisemmin Steven saksiessa konserttivideoita ainakin minua on häirinnyt salamana vaihtuvat kuvakulmat, jolloin ei pysy oikein kärryillä, mutta Flight 666 on tässäkin joka sentin arvoinen. Mukana on myös paljon kuvakulmia lavan takaa, jossa roudareilla on ihan oma merkkikielensä.

Kritiikkiä voisi hieman antaa siitä, että musiikkipuolta olisi dokumentissa voinut olla hieman vähemmän ja haastatteluja syvällisemmin ja hauskoja tarinoita enemmän, koska toisella DVD:llä on koko konserttimateriaali kuitenkin. OK, teatterissa dokumentti toimii paljon paremmin, kun mukana on runsaasti livematskua, mutta kotioloissa tilanne on eri.

Kokonaisuutena erittäin lämpimästi suositeltava hankinta kaikille Maidenin ystäville.

Vuoden 1999 jälkeen herra Blaze Bayleyn elämä sai uuden suunnan, kun hän jätti Iron Maiden -yhtyeen solistin toimet eräälle toiselle virkatoverilleen. Vaihto oli molemmille osapuolille hyvä ratkaisu, sillä irtautumisen myötä Blaze alkoi työstää materiaalia soolouraansa varten. Hyvien taustajoukkojen avustuksella hän sai ulos kolme täyspitkää ja pari livetallennetta. Näiden perinteisten hevilatausten jälkeen, armon vuonna 2008, syntyi uusi Blaze Bayley & Co. nikkaroima levy. Vuoden 1999 jälkeen herra Blaze Bayleyn elämä sai uuden suunnan, kun hän jätti Iron Maiden -yhtyeen solistin toimet eräälle toiselle virkatoverilleen. Vaihto oli molemmille osapuolille hyvä ratkaisu, sillä irtautumisen myötä Blaze alkoi työstää materiaalia soolouraansa varten. Hyvien taustajoukkojen avustuksella hän sai ulos kolme täyspitkää ja pari livetallennetta. Näiden perinteisten hevilatausten jälkeen, armon vuonna 2008, syntyi uusi Blaze Bayley & Co. nikkaroima levy.

Muutoksen tuulet puhalsivat bändin sisällä, kun soittajat vaihtuivat ja bändin nimi muuttui pelkästä Blazesta Blaze Bayleyksi. Albumin nimeksi annettiin The Man Who Would Not Die. Levy on kuin synkkä tuskanhuuto tässä kylmässä tunteettomassa maailmassa. Kaiken lisäksi soundeiltaan levy on täysin eri maailmasta, kuin edeltäjänsä. Blaze on ehkäpä kovimmassa vedossa kuin ikinä on ollut, joten todettakoon heti alkuun, että tämä levy vetää vertoja Blazen ja Maidenin yhteistyön hedelmille.

Tykitystä suoraan Helvetistä

The Man Who Would Not Die –nimeä kantava riffisirkus potkaisee levyn käyntiin.  Nimikkoraita toimii erinomaisen hyvin levyn avaajana; siinä on energiaa ja asennetta, jossa on munaa. Kitaristikaksikko Bermudez ja Walsh rääkkäävät kitaroitaan oikein olan takaa. Kaksikon sahauskädet hyytyvät vain muutamassa hiukan tahdikkaampaa lähestymistä vaativassa kappaleessa.
Blackmailer jatkaa levyn toisena raitana. Aloitusrykäisy asetti riman aika korkealle, ja voin ilokseni todeta, että kaksonen ei kaukana tule perässä. Ihmeen hyvin biisit jaksavat kantaa läpi levyn, vaikka ne eivät ensimmäisillä kuuntelu-kerroilla meinanneet avautua. Syyksi tähän on se, että levyn suuri kappalevalikoima antoi paljon sulatettavaa. Eikä kahta ilman kolmatta, Smile Back At Death lähtee samanlaisilla sahaavilla kitaroilla kuin kaksi aiempaakin. Sekaan heitetään vielä hyvät melodiat, ja avot. Smile Back At Death edustaa levyn ehdotonta eliittiä, ainakin se on yksi omista lemppareistani. Herra Bayleykin tuntuu aina vain paranevan iän myötä, Äijä on nimittäin aivan liekeissä! Äijä isolla Ä:llä, muita bändin jäseniä väheksymättä. While You Were Gone. Aivan mahtava biisi. Tämä kappale vetää minut joka kerta täysin sanattomaksi. Mistä aloitan? Rummut? Kitarat? Laulu? Alusta lähtien kappaleen tunnelma on upean melankolinen, kuin Blazen kaipuun huuto menneisyydestä. Avausnelikko antaa hyvä osviittaa levyn annista, joka on sitä itseään: testosteronia pursuavaa maukasta ja perinteistä metallia sanan kaikista syvimmässä merkityksessä. Näiden kappaleiden uskoisi iskevän vähemmästäkin suomalaiseen sieluun.

Säröt järjestelmässä

Samurai on selvästi hutilaukaus, joka poikkeaa levyn muusta annista. Mutta se ei tarkoita, että Samurai ei olisi menevä kappale. Kaiken sen parhauden jälkeen, mitä avausnelikko tarjosi, tämä biisi tuntuu vain koukuttomalta ja junnaavalta. Vähän sama kuin vertaisi  Onneksi näitä hutilaukauksia ei ole kuin vain kaksi tusinassa.

Crack In The System palaa taas siihen raudanlujan upeaan metalliin, jota osaan jo odottaa tältä levyltä. En kyllä vieläkään ymmärrä, että miksi Blaze & band ei ole onnistunut tekemään tämän levyn myötä varsinaista läpimurtoa ns. ”suuriin metallipiireihin”? The Man Who Would Not Die on saanut levyarvosteluissaan kehuja ja aikalailla positiivista palautetta noin yleisestikin.. Ehkä osa hevikansasta kärsii 90-luvun traumasta ja pysyy kroonisessa shokkitilassa, sen jäljiltä kun Blaze valittiin Iron Maidenin laulajaksi. Blaze ei sopinut Maideniin, mutta ei se tarkoita, ettei hän saisi väsättyä toimivaa heviä. Iron Maidenin aikaisten dissausten takia mies on joutunut koville, koska se maine, joka Maidenissa saavutettiin, on ja pysyy.

”Robot slave with silent rage/ Growing inside of me/ My first word is no/ And so my birth now they will see” Noilla sanoilla alkaa levyn ehkä kaikista äkäisin kappale, kun kitarat sauhuavat, hiki lentää ja tuplabasarien jylhä tykitys vie laulua eteenpäin luotijunan tavoin. Robot on juuri sopiva 3 minuutin suorasukainen rykäisy kun jotkut biiseistä saattavat kasvaa jopa 8 minuutin pituisiksi. Robot potkii persettä raivolla, piristää kuuntelukokemusta, sekä ehkäisee todistetusti puudutusta ja ummetusta.

Samuraimme ei joutunut olemaan kauan yksin ainoana hutina tällä levyllä, sillä nyt se sai seuralaisen omaan nurkkaansa. At The End Of The Day yrittää olla hitaampi taidonnäyte, samalla tavalla kuten While You Were Gone oli. Valitettavasti The End Of The Daysta vain sattuu puuttumaan se jokin, joka olisi vielä voinut pelastaa tämän kipaleen sen karmealta kohtalolta. Mutta parempi vaaksa väärään kuin omaan puntiin, sillä ei tämäkään mikään susipaska biisi ole, vaan edelleen levyn muihin biiseihin verrattuna kaikista heikoin esitys, joka ei pitkälle pötki.

Paluu arjen realiteetteihin

Loppunelikko on nyt käsillä. Täytynee heti alkuunsa todeta, että loppupää ei petä kuuntelijaansa, vaikka kappaleiden materiaali muuttuu loppua kohden aika tasaiseksi. Waiting For My Life To Begin on paluu takaisin levyn parempaan puoleen. Loppu on taattua laatua viimeiseen henkäykseen saakka. Samoilla linjoilla jatkaa Voices from My Past, The Truth Is One ja Serpent Hearted Man. Loppukliimaksina toimiva Serpent Hearted Man tekee tehtävänsä: se kiteyttää Blaze Bayleyn uusimman levyn mainiosti yhteen kappaleeseen. Koukkuja, hyvä kertosäe ja ne kuuluisat tuplakitarat, jotka yhdistelevät raskasta ja melodista sopusuhtaisesti toisiinsa. Kuitenkin kaikki hyvä loppuu aikanaan, samoin loppuu Blazen uutukainen. Vanha sanonta kuuluu, että nälkä kasvaa syödessä ja se pitää ainakin omalta osaltani paikkansa.

Omakohtaiset odotukset levyä kohtaan olivat minimaaliset, joten Bayleyn uusimmasta kehkeytyi ainakin omalla kohdalla vuoden kovin yllätys. Kaikki ennakkohehkutus nosti odotuksia jonkin verran, mutten osannut odottaa yhtään mitään tällaista.

The Man Who Would Not Die –levy on pitkä. Pituutta löytyy tunti ja 2 minuuttia, 12 kappaleen muodossa. Blaze onnistui tekemään toimivan levyn täynnä asennetta, ja se on hyvä seuraaja muille Blazen sooloalbumeille. Blazen vokalisointi ja biisien tulkinta tekee tästä levystä ainutlaatuisen kokonaisuuden. Kaikesta huolimatta levyn materiaalia olisi voinut vähän saksia, ja muutaman biisin karsimisella paketti olisi vieläkin timmimpi kokonaisuus. Näin kuitenkin hyvä, sillä The Man Who Would Not Die on parasta Blazea, koskaan.  Enään jää nähtäväksi kuinka kovaa uudet kappaleet iskevät livenä… Seuraavaa livetallennetta odotellessa.

Debbie-vaimon kuolema oli aivan varmasti Blazelle kova takaisku elämässä, mutta siitäkin huolimatta hän jatkaa keikkailua aktiivisesti, jopa uusi keikkatallenne on tulossa. Musiikkimaailma tarvitsee juuri Blaze Bayleyn kaltaisia jääräpäitä, jotka uskovat itseensä, tekevät sellaista musiikkia jonka asiaan he uskovat, eivätkä mene sitä kaupallisinta reittiä. Blaze palvelee vain ja ainoastaa fanejaan ja tästä hyvänä esimerkkinä ovat tarmokkaat kiertueet eri maihin. Itsekin toivoisin näkeväni bändin joskus keikalla. Toivon Blazelle pelkkää hyvää niin yksityiselämässä kuin musiikki- ja bisnesmaailmassa!
Mustaa joulua ja sateista uuttavuotta kaikille rautaneitolaisille!

BLAZE BAYLEY: THE MAN WHO WOULD NOT FUCKIN’ DIE!

Ville Vuorio

Iron Maiden koki 1990-luvulla kovia Bruce Dickinsonin lähdön myötä. Kuitenkin, niin typerältä kuin se aluksi saattaakin kuulostaa, mielestäni Bruce teki Maidenille 90-luvulla kaksi suurta palvelusta: Ensimmäisen lähtemällä bändistä ja toisen palaamalla siihen. Kuinka saman ihmisen lähteminen ja palaaminen voi olla hyvä asia? Selvennetäänpä.

Iron Maiden eli epäilemättä luovuutensa kulta-aikaa 1980-luvulla. Esikoislevy Iron Maiden ja sitten Martin Birchin tuottama Killers loivat tukevan alustan, jonka päälle Maiden pystyi rakentamaan viiden levyn värisuoransa muodostaen näin silmiä hipovan, taivaaseen asti kurottuvan rakennuksen, jonka huipulla hallitsi Eddie. Maiden pystyi jokaisella 80-luvun levyllään tarjoamaan faneilleen jotain uutta. Vaikka Killersin materiaali onkin yhtä vanhaa kuin debyytinkin, takasi parempi tuotanto huomattavasti raikkaamman äänimaiseman.

Laulajan vaihdoksen vaikutukset Maidenin soundiin lienevät kaikille selvät ja ne esiteltiin The Number of the Beastilla. Piece of Mind jatkoi hieman synkemmille vesille Powerslaven tuotua Maidenin biisituotantoon siitä aiemmin puuttunutta epiikkaa. Somewhere in Timen futuristinen äänimaisema herätti ihailua ja lopulta Seventh Son of a Seventh Son oli kympistä alkaneeseen korttikuvioon se herttaässä, joka muodosti tappavan värisuoran. Tämä ässä oli harkittu syntikoiden käyttö sekä mahtipontiset kosketinvallit. Sitten Maiden palasi juurilleen ja No Prayer for the Dyingillä bändi tietoisesti pelkisti äänimaailmansa lähelle Killersin soundeja. Voidaan ajatella, että tässä Steve ja kumppanit halusivat hieman vetää henkeä ja miettiä mihin suuntaan Maidenia nyt vietäisiin. Tuntui kuin takki olisi tyhjentynyt ja soundien pelkistäminen antaisi yhden levyn verran lisäaikaa uusien ideoiden kehittelyyn. Orastavasta ideapulasta kertoi myös se, ettei No Prayer for the Dyingin biisimateriaali pärjännyt alkuunkaan Killersille tai Iron Maidenille. Itse asiassa kyseessä on tämän näppäimistön omistajan mielestä Maidenin huonoin levy siitäkin huolimatta, että lätty tarjoaa useita hienoja hetkiä. Maiden-levyjä kun arvioidaan Maiden-asteikolla.

Vuonna 1992 ilmestynyt Fear of the Dark ei pystynyt tarjoamaan juurikaan uusia elementtejä. Soundimaailma oli edelleen suhteellisen pelkistettyä, eikä uusia, rohkeita pelinavauksia ollut. Biisimateriaali on parempaa, mutta totta puhuen tällä levyllä on ainakin kaksi sellaista biisiä, joiden kohdalla voi kysyä, mitä ne tekevät levyllä. Maidenin takki oli tyhjenemässä. Tarvittiin jotain uutta ja raikasta. Adrian Smithin myötä bändistä oli kadonnut paljon luomisvoimaa, eikä Janick Gers tuntunut pystyvän paikkaamaan Adrianin jättämää valtavaa aukkoa, vaikkakin pystyikin työstämään joitain kyrväkkäitä biisejä.

Dickinsonin valtakausi Maidenissa päättyi ja hyvä niin. Maiden tarvitsi ulkopuolelta uudenlaista luovuuden hulluutta ja ennen kaikkea uudenlaista ilmaisutapaa. Muussa tapauksessa ideapankin tili näyttäisi pian pyöreää nollaa. Uudeksi laulajaksi pestattu ja paljon parjattu Blaze Bayley toi kaivattua uutta verta bändiin. Tuloksena oli hänen täysin Brucesta poikkeavan äänen ansiosta uudistettu Maiden-soundi. Kun tähän synkän matalaan ääneen lisää Steven henkilökohtaisessa elämässä kärsimät menetykset, ei kukaan voinut enää X-Factorin jälkeen sanoa, että Maiden toistaisi itseään olipa albumista mitä mieltä tahansa. Levyä ei voinut verrata mihinkään aiempaan Maiden-tuotokseen, sen todistaa muun muassa albumin aiheuttama keskusteluvyöry. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Virtual XI toi positiivisempia ja energisempiä biisejä Blazen äänellä höystettynä. Materiaalia tuntui riittävän, mutta sen taso oli täysi kysymysmerkki. Virtual XI ei kuulu Maidenin vakuuttavimpiin teoksiin ja oli syytä kysyä taas bändin luovuuden perään varsinkin kun vuonna 2000 Blaze sai kertoa medialle, että Brave New Worldilla on ylijäämämateriaalia Virtual XI-sessioista. Vaikka vielä vuoden 1999 alussa tämä kommentti olikin vielä tulevaisuutta, tuntui siltä, että tulossa olisi toinen paljon lokaa niskaansa saanut Virtual XI.

Mutta uutispommi maidenistien niskaan tuli yllätyksenä kuin aikataulussa oleva Pendolino. Bruce ja Adrian palaavat bändiin. Tämä viesti otettiin riemuiten vastaan, syystäkin. Olihan Maidenin klassinen kokoonpano palannut ja siihen oman lisänsä toi uusivanha Janick. Uusi uljas kuusikko päästi ilmoille ilmeisen kiireessä kyhätyn Brave New Worldin, joka toi esille sen, että bändi oli jälleen löytänyt tekemisen ilon. Levy sinällään ei tarjonnut suuria hienouksia, mutta sellaisesta kävi uusi kolmen kitaran kokoonpano ja sen odotuksen tuottama innostus.

Seuraavalle levylle oli kehitettävä jotain oikeasti uutta. Vuoden 2003 Dance of Death vei Maidenin yhä eeppisempien teosten äärelle, joilla kuullaan jousia. Olihan toki edellisen levyn kappaleessa Nomad jousia, mutta ne olivat niin pienessä osassa, että jälkiviisaana voisi sanoa, että tällä raidalla kuusikko testasi niiden soveltuvuutta Maidenin musiikkiin. Mahtipontisten jousisovitusten lisäksi Dance of Death tarjosi Maidenin ensimmäisen täysakustisen kappaleen nimeltä Journeyman.

Uusi kokoonpano näytti kykenevänsä yhä musiikillisiin uudistuksiin esittelemällä A Matter of Life and Deathilla uuden progemaisemman soundin. Bändi pystyy muuttumaan musiikillisesti säilyttäen yhä oman perussoundinsa, josta Maiden tunnetaan.

Summa summarum: Maiden eli 90-luvun alussa ennen näkemättömässä pysähtyneisyyden tilassa, josta sen sai liikkeelle vasta Dickinsonin lähtö. 90-luvun lopulla sama pysähtyneisyyden tila kolkutti jo ovella, kunnes Bruce ja Adrian tulivat ideoineen tuomaan tekemisen meiningin bändin tulehtuneeseen ilmapiiriin. Tilanne vapautui ja nyt vuonna 2008 voidaan sanoa samaa kuin jo viisi vuotta sitten: Maiden elää toista kultakauttaan. 2000-luvulla ollaan jo hattutemppu tehty, mutta vieläkö Peto yltää toiseen värisuoraan?

Vaasan aukeilla mailla 4.2.2008

Mercenary

Iron Maidenissa vuosina 1995 – 1998 laulanut Blaze Bayley käväisi Suomessa huhtikuussa viettämässä vähän lomaa ja soittamassa pari klubikeikkaa Helsingin Rocktownissa ja yhden koulukeikan Espoossa Viherlaakson koululla. Ensimmäisellä Rocktownin keikalla oli noin 100 katsojaa ja toisella parisen sataa. Suomessa Bayley näyttää saaneen pienen, mutta sitäkin innokkaamman kannattajakunnan eikä ihme, sillä miehen kaksi omaa soololevyä Tenth Dimension ja Silicon Messiah ovat kelpo heavy rock-levyjä, joissa ei ole lainkaan niitä Bayleyn ajan X-Factor ja Virtual XI -albumeilla Maiden-faneja harmistuttaneita piirteitä, kuten laahaavuus, ylenpalttinen toisto, tunkkaiset soundit ja turhat täytebiisit). Lisäksi miehen laulu, olemus ja käytös keikoilla ovat aivan toista kuin Maidenissa oloaikana. Blaze on erittäin yleisöystävällinen ja hänellä on aikaa faneille, johon tosin osasyynä saattaa olla myös fanikunnan pienuus. Lavalla Bayley esiintyy huomattavasti vapautuneemmin. Poissa on vakavalta, vihaiselta ja kärttyiseltä vaikuttanut laulaja, johon Maiden-fanit eivät olleet tottuneet. Bayleyn edeltäjä Bruce Dickinson antoi itsestään sen kuvan, että hän on intellektuelli Super-Hessu, joka pystyy lentämään, laulamaan, miekkailemaan, opiskelemaan yliopistossa ym. vaivattomasti samaan aikaan kaikkien muiden kiireidensä ohella. Tämän päivän Blaze Bayley ottaa yleisönsä aivan toisella tavalla, hän on oma itsensä – You Hell-sinki Motherfuckers! Maiden-Blaze ei ollut sama mies, joka oli viime viikolla Suomessa. Iron Maidenin perustaja ja ylipääjohtaja basisti Steve Harris pakotti miehen muottiin, kuten kaikki muutkin bändissä, Dickinson mukaan lukien. Kuuleehan sen jo Brucen soololevyistäkin, että hänellä oli paljon ideoita, joita ei edes kannattanut ehdottaa vääpelille. Maiden on Harrisin luomus ja siihen meidän kannattajien on tyytyminen. Ja paljonhan Maiden on antanut, sitä ei sovi koskaan unohtaa itkua tiherrettäessä.

Miksi Blaze Bayley ei kelvannut Maiden-faneille? Miksi ja miten Bayley siirrettiin vuonna 1999 sivuun? Tosiasia on, että jo Dickinsonin aikana vuonna 1992 Maidenin suosio oli pahasti laskussa. Vilkaisu esimerkiksi Helsingin keikan yleisömäärään (3500 henkeä) [linkki=http://www.rautaneito.com/kuvat/artikkelit/helsinki92/1992-2.jpg]artikkeli[/linkki] kertoo, että ollaan kaukana nykytasosta, jolloin Maiden myy vuodessa kolmelle keikalle 32 000 lippua (vuonna 2006). Blaze hyppäsi siis jo valmiiksi uppoavaan laivaan, eikä omalla panoksellaan kyennyt kääntämään kurssia vaan päinvastoin pahensi tilannetta, koska Harris valitsi Dickinsonin paikkaajaksi täysin eri tyylisen laulajan, jolla 80-luvulla suursuosio hankittiin. Voidaan myös kysyä, että olisiko laivan kurssia kääntänyt enää kukaan? Harrisilla oli varmasti yksi elämänsä vaikeimmista tilanteista valita uusi laulaja Dickinsonin tilalle. Jos tilalle olisi otettu kopio Brucesta, kuten Judas Priest teki, tulevaisuus olisi tuskin ollut sen parempi. Ei Priestkään ollut enää entisensä ilman Halfordia ja kas kummaa, hekin tekivät maidenit ja kansaa lappaa halleihin ympäri maailmaa taas aivan eri tavalla. Ei legendojen luojia voi korvata, vaikka kuinka niin haluaisi ja uskoisi. Ihmiset eivät ota kovinkaan nopeasti omakseen – jos ollenkaan – juuri sen kaverin paikkaajaa, jonka kanssa on vietetty yhteisiä vuosikymmeniä ja kasvettu yhteen. Dickinsonkin kypsyi Uudenkaupungin Hotelli Aquariuksen kokoisiin ”konserttisaleihin”, jossa lavaa konkreettisesti rakennettiin kakkosnelosesta vielä 15 minuuttia ennen soundcheckiä eli paluumotivaatiota oli olemassa. Teki mieli takaisin suurempiin saleihin, suurempiin korvauksiin ja suosioon. Pieni – vaikkakin fanaattinen ja uskollinen – kannattajakunta ei ollut Dickinsonin juttu.

On mielenkiintoista ollut seurata, että kumpikaan leiri (Blaze & Maiden) ei ole eron jälkeen kommentoinut poikkipuolisella sanallaan toista osapuolta. On selvästi tehty sopimus, jossa katkerammalle osapuolelle on maksettu tietty summa rahaa ja joka palautuu tavalla tai toisella (lue lakituvan kautta lähtöruutuun) takaisin, jos osapuolten välille syntyy julkista skismaa. Ei kai kukaan ole niin naiivi, että kuvittelee Bayleyn lähteneen Maidenin kaltaisesta firmasta ilmaiseksi. Kultaisen kädenpuristuksen rahallista määrää ei varmasti tiedä kukaan muu kuin lähipiiri. Dickinsonin kanssa tällaista sopimusta ei tehty, koska hänellä ei ollut taloudellista tarvetta nöyrtyä eikä varmasti sellainen sopinut miehen luonteellekaan. Ja lensihän se paska sitten siihen malliin, että ihme, kun reunion saatiin edes aikaiseksi.

Blazen Suomen vierailu poiki 100% varmuudella ainakin sen, että seuraava levy myy meillä astetta paremmin ja tulevilla Suomen keikoilla on yleisöä enemmän. Hienoja hetkiä ja erinomaisia kikkoja suosion kasvatukseen oli ottaa lämmittelybändinä toimineen Maiden Hellin jäseniä soittamaan Blaze-ajan Maiden-klassikkoa Sign of the Cross. Näin synnytetään yhteistä fiilistä, tuodaan itseä lähelle faneja. Rautaneito.com tukee tästä eteenpäin vilpittömästi tämän ystävällisen brittigorillan uraa. Kesäkuussa häneltä ilmestyy uusi konsertti DVD Alive In Poland ja lokakuussa vielä nimeämätön uusi sooloalbumi.

Blaze on oikealla, mutta kivisellä tiellä. Toivottavasti uskoa, aikaa ja rahaa riittää.

Vapun nurkilla 2007,

Toni Brigatti

Kirjoittanut: A.Kivi

Istuin helteisenä kesäkuun 19. päivänä vuonna 2006 kotikyläni terassilla nauttimassa hyvin ansaittua tuopposta, kun kuulin ensimmäisen kerran elämässäni nimen Benjamin Breeg. Kuulin nimen puhelimessa, kun hyvä ystäväni soitti minulle ja kysyi: ”Oletko jo kuullut?” – ”Mitä?”, kysyin. – ”No, Maidenin uuden levyn biisilista on virallisilla sivuilla. Tänään ilmesty sinne.”

Kun terassiolosuhteissa ei voi rynnätä nettiin tarkastamaan asiaa, joutui ystäväni kertomaan minulle puhelimessa kaiken. Biisien nimet, tekijät, kestot jne. Seitsemännen kappaleen kohdalla: ”Reincarnation of Benjamin Breeg…Kukas tämä on? Joku historiallinen hahmo? Tiedätkö?” Enpä tiennyt silloin, enkä ole ihan varma tiedänkö vieläkään.

Tässä vaiheessa ei vielä ollut selvillä, että ”Reincarnation of Benjamin Breeg” tulisi olemaan uuden levyn, nimeltään ”A Matter of Life and Death”, ensimmäinen singlelohkaisu. Erikoinen kappaleotsikko aiheutti kuitenkin välittömästi säpinää Maiden- fanien keskuudessa ympäri maailmaa. ”Kuka on tämä ”uudelleensyntynyt” Benjamin Breeg?”

Nykypäivänä on käsittämättömän helppoa tarkistaa asia, kuin asia internetistä. Hakurobotin hakukenttään vain nimi ja sitten katsotaan, mitä on tarjolla. Päivää tai kahta terassilla käydyn puhelinkeskustelun jälkeen minäkin tein saman haun, kun tuhannet muutkin Maiden- fanit. Nyt, yli kolme kuukautta myöhemmin, haulla ”Benjamin Breeg” rävähtää silmille sivukaupalla linkkejä, kuten minkä tahansa muun Iron Maidenin kappaleen tapauksessa. Kesäkuussa näin ei vielä ollut. Yksi harvoista listauksista, jonka hakurabotti tarjosi, oli – mitä ilmeisimmin Englannissa sijaitseva – benjaminbreeg.co.uk.

Sivulla kerrottiin sydäntäriipaiseva tarina orpopojasta, jonka vanhemmat olivat kuolleet selittämättömässä tulipalossa 1940- luvulla, pojan ollessa hieman toisella kymmenellä. Pojan nimi oli Benjamin Breeg ja hän oli syntynyt 3. päivä syyskuuta 1939. ”Beniä” yritettiin sopeuttaa useaan sijaisperheeseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Aikalaisten mukaan poika oli syrjäänvetäytyvää sorttia. Älykäs, mutta outo. Sivuilla tarjoillaan ”Benin” elämäntarina, jonka mukaan hän olisi ollut myöhemmässä vaiheessa suorastaan pakkomielteenomaisesti kiinnostunut raamatusta. Työkseen Benjamin teki kaiverruksia hautakiviin.

Taiteellisesti lahjakas Benjamin olisi elämänsä aikana matkustellut paljon, kirjoittanut neljä kirjaa, maalannut tauluja, kirjoittanut runoja ja piirtänyt paljon. Aikalaisten mukaan Benjaminin taide oli pelottavaa ja ahdistavaa. Kysyttäessä Benjamin oli todennut tekevänsä taulunsa ja runonsa siitä, mitä ”näkee” päänsä sisällä. Ikävää kyllä, yksikään Benjaminin kirjoista tai kirjoituksista ei ole säilynyt. Sivuston mukaan myös Benjamin katosi selittämättömästi kotoaan jäljettömiin 18. kesäkuuta 1978.

Käy ilmi, että sivuston takana on Benjaminin serkku A. Breeg. Serkku yrittää saada tolkkua Benjaminin katoamiseen. Täysin hämärän pimennossa ollut serkku oli tupsahtanut A.Breegin tietoisuuteen isoäidin kuolinpesän valokuvia tonkiessa. Tämä kadonnut sukulainen vaivaa A.Breegiä ja hän yrittää sivuston kautta saada asiasta jotain vihjeitä. Sivustolla annetaan e-mail- osoite, jonka kautta Benjaminista jotakin tietävät voivat ottaa A. Breegiin yhteyttä.

Millä hemmetin tavalla tämänkaltainen katoamistarina oikein liittyy Maideniin, muistan kysyneeni itseltäni. Ei oikein mitenkään. Kyseessä täytyy olla sattuma. Vaikea ajatella, että Steve Harris tekisi sanoituksen tämän kaverin uudelleensyntymästä…Tämä ei voi olla ”Maidenin tarkoittama Benjamin Breeg”..Eihän?

Samaan aikaan käytiin sekä suoraan, että netin välityksellä hyvin voimakasta spekulaatiota Benjaminista. Toinen toistaan värikkäämpiä teorioita sateli joka puolelta. ”Paul Di´Annon lempinimi aikoinaan”, ”Vanha Maidenin roudari”, ”Harrisin vanha lemmikki” jne.jne. Iski turhautuminen monella. Kenties asiaan tulee selvyys, kun kuulee biisin sanat.

4. Heinäkuuta Maidenin virallisilla sivuilla oli jälleen uutinen. Uutinen koski Maidenin uutta sinkkua, joka julkaistaan elokuun 14. päivä. Sinkuksi oli valittu ”Reincarnation of Benjamin Breeg”. Uutisessa siteerattiin Steve Harrisia, joka kertoi kappaleen sinkkuvalinnasta, mutta biisin sanoituksellisesta sisällöstä ei paljoakaan:

”Benjamin Breeg is a great example of the feel of the album in it’s really heavy riff and lyrically it’s a very dark, atmospheric and powerful song which really epitomizes what the album is all about for us. So it made a natural choice for us.”

– Steve Harris

Siis ”sanoituksellisesti synkkä, voimakas, tunnelmallinen ja summaa hyvin yhteen koko levyn merkityksen Maidenille”. Jahas.Kiitoksia. Odotus jatkui. Pakko kai odottaa, että kuulee sen biisin.

Aiemmin mainittu Benjamin Breeg – sivusto jäi siis ensimmäisen vierailun jälkeen sivuun, sillä tuntui siltä, ettei tästä ollut kyse. Sittemmin kävin siellä uudestaan jonkun kehoituksesta tms. ja sivuillahan oli tapahtunut yhtä ja toista! A. Breeg oli saanut holtittomat määrät vihjeitä serkustaan, mutta läpimurtoa ei ollut tullut. A. Breeg oli saanut jopa käsiinsä yhden Benjaminin maalauksen. Sivut ovat edelleen pystyssä ja kuva maalauksestakin on siellä. Maalauksestahan on ilmiselvästi erotettavissa itsensä Eddien kasvonpiirteet!

Nyt alkoi raksuttamaan toden teolla. Mistä helvetistä tässä nyt oikein on kyse?! Sivuston mukaan A. Breeg oli saanut lähes pomminvarman vihjeen serkkunsa kohtalosta Romaniasta. Hyvin salaperäiseltä vaikuttava hahmo oli ottanut yhteyttä A. Breegiin ja ilmoittanut saapuvansa Englantiin 18. elokuuta ja silloin kaikki kyllä selviää ja salaisuus Benjaminin katoamisesta aukeaa. A. Breegin pitää odottaa kotonaan yksin, kun muukalainen, joka ei suostu paljastamaan nimeään saapuu. Muukalaisella on motiivi tulemiselleen, sillä Benjamin oli ottanut tältä jotakin, jonka hahmo haluaa takaisin. Muukalaisella on myöskin jotain Benjaminille kuulunutta näytettävänä A. Breegille. A. Breegin viimeinen postaus sivustolleen on 14.8., ja viimeiset sanat ovat jotenkin sinnepäin, että ”vihdoinkin saan tietää totuuden Benjamin Breegistä”.

Samainen 14. elokuuta, A. Breegin viimeisen postauksen päivämäärä, oli myös Maidenin uuden sinkun julkistamispäivä. ”Reincarnation of Benjamin Breeg” ilmestyi sekä cd- singlenä, että 10″ kuvavinyylinä. Sinkun kansikuvassa on luonnollisesti Eddie, joka kaivaa auki hautaa, jonka kivessä lukee seuraava romaniankielinen teksti:

”Aici zace un om despre care nu se stie prea mult”

Englanniksi käännettynä:

”here lies a man about whom not much is known.”

So. ”Tässä lepää mies, josta ei tiedetä paljoakaan”.

Sinkun ilmestymisen, levyn ilmestymisen lähestymisen ja tulevan kiertueen johdosta kaikki johtavat musiikki- ja metal- lehdet pitivät sisällään uuden Iron Maiden – levyn arvosteluita ja Maidenin jäsenten haastatteluja. Kerrang! Kysyy Harrisilta Benjamin Breegistä ja mies vain nauraa ja kehoittaa itse ottamaan selvää. Sama asia toistuu joka haastiksessa. ”Ottakaa itse selvää” eli menkää nettiin,ja kirjoittakaa hakusanaksi ”Benjamin Breeg”. Näinhän asioista otetaan tänä päivänä selvää.

Nyttemmin lienee jo sitten selvää, että koko hässäkkä Benjamin Breegin ympärillä oli puhdas markkinointikikka. Koko kaveria ei ole ollut koskaan olemassakaan. Kun Maidenin uuden levyn biisilista ilmestyy virallisilla sivuilla 19. kesäkuuta, on ns. A.Breegin ”serkunhakusivu” jo olemassa. Sattumoisin ainoa hakurobottien antama linkki johtaa sinne. Tarina Benjaminista alkaa kehittyä ja elää omaa elämäänsä niin kyseisellä sivulla, kuin fanifoorumeilla. Kun vielä paljastuu, että biisi julkaistaan sinkkuna, kasvaa tiedonnälkä entisestään. Maidenfanit (ja toki muutkin, esim. toimittajat) hakevat tietoa Benjaminista ja päätyvät kaikki samalle sivustolle, jossa heitä vedätetään viimeisen päälle.

Koko Benjamin Breeg – kusetus on mietitty ja pirullisuudessaan mestarillinen kokonaisuus.Hommassa on vielä sokeri pohjalla, nimittäin ”Uudelleensyntynyt Benjamin Breeg” ei ole kukaan muu, kuin itse Eddie! Sattuu olemaan niin, että singlen kannessa Eddie kaivaa itseasiassa omaa hautaansa.

Benjaminin ”katoamispäivän” (18.6.1978) ja Eddien ensimmäisen esittäytymisen, eli Iron Maidenin ensimmäisen albumin ilmestymisen (14.4.1980) välissä on täsmälleen 666 päivää. Kun asian tarkistaa laskemalla, kannattaa muistaa, että 1980 oli karkausvuosi ja helmikuussa oli 29 päivää.

Singlen ilmestymisen myötä myös A. Breegin sivusto hiljeni, Viimeinen postaus jäi sille päivälle, kun sinkku ilmestyi. Hypetys kannatti, sillä TROBB myi vähän helkkaristi het´ekasta ilmestymisviikosta lähtien kaikkialla, missä musaa kuunnellaan. Listataanpa tähän loppuun vielä tämän mestarillisen vedätyksen herkullisimpia yksityiskohtia:

• ”Benjamin” oli tarinan mukaan syntynyt 3.9.1939. Kyseessä on sama päivämäärä, jolloin Iso Britannia ja Ranska julistivat sodan kaksi päivää aikaisemmin Puolaan hyökänneelle Saksalle. Ts. Englantilaisittain toisen maailmansodan alkamispäivä. Melko selkeä viittaus AMOLAD:n kansitaiteeseen ja tematiikkaan.
• Benjaminin katoamisen ja Eddien 666- kytkös.
• Se tosiasia, että kyseessä on Eddien tarinan viehättävä uusi ulottuvuus.
• Maidenin ensimmäinen biisi Eddiestä. Tätähän on bändiltä vuosien saatossa kyselty ja toivottu ja vastauksena on annettu jotain tyyliin, ”Joo, miksei, jos sen voi tehdä hyvin”
• Harrisin ja Murrayn yhteistyö – miten kuvaavaa.
• Romania- viittaukset (Transylvania).
• Cd- sinkun takakannen on muka maalannut ”Benjamin Breeg”. Kannesta löytyy myös kohtalokkaan kusetussivun osoite.
• benjaminbreeg.co.uk – sivustolla on käynyt tätä kirjoitettaessa yli 117 000 kävijää. =)

Jne.jne. Lisääkin löytyy.

Ei voi oikeastaan muuta, kun ihailla Maidenin tapaa tehdä pr:ää. Jumaliste, miten Maiden- leirissä on naurettu vatsa kippurassa, kun jengi munaa itsensä keskustelufoorumeilla. Harris on nero. Ja Eddie lives forever!

Up the Irons!

Porvoossa
22.09.2006

A.Kivi

Kirjoittanut: Toni Brigatti

Olemme taas siinä tutussa kohdassa Maiden-kalenteria, jolloin uuden albumin mukanaan tuoma odotus ja jännittäminen on lupa aloittaa. Rod Smallwood on kertonut aikataulusta Maidenin virallisilla nettisivuilla sen verran, että bändi pitää parhaillaan pientä lomaa ja kokoontuu tammikuussa 2006 kirjoittamaan materiaalia uutta albumia varten. Suunnitelmissa on aloittaa uusi kiertue 2006 vuoden lopussa. Noin vuoden päästä syksyllä pitäisi siis uunituoreen Iron Maiden -levyn olla käsissä.

Uuden albumin vapinoita aiheuttava odotusaika on monelle fanille tuttua; jokainen pienikin tiedon murunen helpottaa tuskaa, huhut vellovat mitä ihmeellisemmistä asioista, Kevin Shirleyn nettipäiväkirjaa (http://www.cavemanproductions.com/cavediary.htm) tutkitaan ylisuurella mielenkiinnolla ja moni koti Holmes tekee todellista salapoliisityötä. Enkä tarkoita nyt sitä Holmesin Johnia. Mutta tämähän on yksi osa homman suolasta. Kun kuukausien odotuksen jälkeen uusi levy soi ensimmäistä kertaa, monet ovat ottaneet töistä vapaapäivän, puhelimet on suljettu, olutpullo avattu, kakarat komerossa ja vaimo köytetty suukapuloituna hellaan. Olo on kuin lapsella karkkikaupassa. Aah…

Entäs itse pääasia, musiikki? Nicko McBrain kertoi taannoin Soundi-lehdessä, että uusi levy tulisi olemaan teemalevy Seventh Sonin jäljillä. Tämähän olisi monen hard core fanin ultimate toivomus. Toivottavasti uusi levy on "oikean" pituinen. Vaikka CD-levylle mahtuu 74 minuuttia, ei mielestäni missään tapauksessa kannata ylittää edes 60 minuuttia. Paras vaihtoehto olisi kahdeksan timantin kovaa kappaletta a lá Paschendale, joista yksikään ei olisi täytebiisi,. Kahdella edellisellä kuusikkona tehdyllä levyllähän täytekappaleita on valitettavasi ujutettu mukaan. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, että jatkuuko Nose McBrainin sävellystyö New Frontier -biisin jalan jäljillä, vai käskeekö Sir Steve miehen patteriston taakse fillejä hiomaan.

Soundipuolella olisi toivomus, että studiossa tehtäisiin nimen omaan studiolevy. Ei kovin livemäistä eikä huolittelematonta jälkeä, vaan keskityttäisiin tekemään yksinkertaisesti ja helposti kuunneltavaa levyä, jota varten ei tarvitse mitään kotiteatterijärjestelmiä, jotta levystä saa jotain irti. Esimerkiksi Piece of Mind toimii edelleen, vaikka sitä kuuntelisi kasetilta 70-luvun autostereoista. Eräs Maidenin tavaramerkki, Steve Harrisin kolinabasso, on tuotava takaisin pintaan. Jostain syystä Shirley ei ole tätä ottanut viime levyillä lainkaan huomioon. Ei edes livelevyillä, vaikka jokainen viime kesänä keikoilla käynyt voi sanoa sen kuuluneen todella hyvin livemixauksessa. Ottamalla mukaan muutamia pieniä yksityiskohtia Bruce Dickinsonin viimeisimmiltä studiolevyiltä saataisiin Iron Maideniin vielä enemmän kiehtovaa mystiikkaa ja vältettäisiin ennalta arvattavia elementtejä.

Ulkoasun suhteen Maiden-leirissä lienee otettu viime kerrasta opiksi eikä karmeasta Dance of Death -kannesta ei ole kuin yksi suunta ja sehän on keula pystyssä ylös päin. Tuskinpa levyn kylkeen laitetaan mitään bonus DVD:tä nykyisellä DVD julkaisutahdilla, mutta olisihan se loistava lisä. On mielenkiintoista seurata myös tulevien sinkkujen B-puoli valintoja. Livelevyjä tulee ulos kovalla tahdilla, joten olisi hienoa, jos Maiden palaisi B-puolten kanssa takaisin 80-luvulle ja tekisi covereita inspiraatioita aiheuttaneilta artisteilta, kuten Deep Purplelta. Livevedot tältä kesältä saisi siten säästää Early Days Tour DVD:lle, joka toivottavasti joskus tulee. Pelkästään Remember Tomorrow olisi syy tällaiseen julkaisuun.

Olemme lopun alussa. Seuraava levy on varmasti joko toiseksi viimeinen tai pahimmassa tapauksessa se vihoviimeinen Iron Maiden -studioalbumi. 30 vuoden ura olisi hieno saada päätökseen todellisella timantilla. Nykyisellä kokoonpanolla se on mahdollista, mutta vaatii kaikkien palasten loksahtamista kohdilleen biisien ja tuotannon kanssa. Kaikkien aikojen Iron Maiden -kesän jälkeen on hyvä vetää hiukan happea ja käydä vaikka sienessä. Ensi vuonna kuuluu taas kummia.

Raumalla 26.9.2005

Toni Brigatti

Kirjoittanut: Finnarry

Keski-Suomen Suolahdesta on lähtenyt liikkeelle muutakin kuin Urho. Paikalliset Konemiehet eli Machine Men on saanut valmiiksi toisen albuminsa ”Elegies”, joka on bändin tyylin mukaista perinteistä heavy metallia. Uusista bändeistä loppujen lopuksi melko harvat vääntävät perinteisempää heavya, vieläpä onnistuneella tavalla, joten tervetullut bändi heavykartalle on. Varsinkin ensimmäisellä albumilla ”Scars & Wounds” bändin vaikutteet on selkeästi kuultavissa. Lienee turha kysyä Iron Maidenin, Bruce Dickinsonin ja Queensrychen vaikutusta bändin syntyyn ja alkuaikoihin? Yhtyeen laulaja Antony Parviainen vastaA:

-Kyllä, Iron Maidenia soittamalla aloitettiin aikoinaan ja Brucen soololevyt oli kovassa kuuntelussa. Rumpali Jarnolla, joka tekee suurimman osan kappaleistamme on myös Queensryche ollut suuri vaikuttaja. Black Sabbath ja Ozzy kuuluu myös samaan sarjaan.

Rautaneidon lukijoita tietysti kiinnostaa bändin suhde Iron Maideniin. Antony:

-Aloitettiin 1997-98 aikoihin soittamalla Maidenin biisejä. Itse soitin vielä rumpuja tuolloin. J-V löydettiin bändiin vähän myöhemmin ja alettiin tekemään omia biisejä ja ajauduin itse laulumikin varteen. Alussa ei tehty keikkoja joissa olisi soitettu pelkästään Maidenia. Alkuaikojen keikoilla soitettiin kyllä joitakin Maidenin bisjä, mutta mukana oli myös omia. Be quick or be dead oli sellainen biisi jota soitettiin aika paljon. Onhan tässä myöhemmin keikoilla soitettu mm. Aces high, Revelations, Deja-Vu ja Children of the damned. Kyllähän kaikki ollaan kovia Maiden-faneja.

Entäpä idea Red Neckn keikkaan, jossa tuli pelkästään Maidenin biisejä?

-Meillä oli juuri ollut Jyväskylässä keikka ja ajateltiin vetää setti Maidenia kun oli niin lyhyt aika edellisestä keikasta. Ihan hauskaa oli, vaikka teknisiä ongelmia oli vähän liikaakin. Me osattiin valmiiksi joku 7 biisiä ja muutamia harjoiteltiin lisää tätä keikkaa varten.
(Linkki keikkaraporttiin: <linkki=http://www.rautaneito.com/index.php?subaction=showfull&id=1084015389&archive=1088424896&start_from=&ucat=&sivu=arkisto>Machine Men vei ja Redneck vikisi!)

Lisää Maiden-keikkoja tulevaisuudessa tai Maiden-covereita keikoilla?

-Tuskinpa enää koskaan soitetaan Maiden-keikkaa ja omia biisejäkin on sen verran että ei keikoillakaan soiteta enää Maidenia. Ehkä joskus jollain vähän spesiaalimmalla keikalla voidaan joku vetää, mutta pääasiassa ei. Freakiäkään ei olla soitettu livenä ja tuskin soitetaankaan.

Tuliko oltua Maidenin keikoilla heinäkuussa?

-6.7. keikalla olin. Nuo kahden eka levyn biisit ei ole aikein areena-biisejä, sopivat paremmin johokin klubeihin. Jäihän sieltä muutama klassikko tulematta kuten Children of the damned ja The prisoner. Mutta olihan se hyvä keikka kuitenkin. Ehkä enemmän tykkäsin edellisen päivän Black Sabbathin keikasta. Olin Ozzysta n. 5 metrin päässä koko keikan ajan, mikä oli hienoa.

Oletko tavannut Maidenin jäseniä?

-Brucen ja Adrianin tapasin -98 Tampereen CW-keikan jälkeen. Meinasi idolista kuvat sortua, kun Bruce oli tuulipuku päällään ja Karhu-lippalakki päässä backstagella oluttölkki kädessä. Adrian meni siellä putkikassi olallaan. Muutaman sanan ehdin vaihtaa, mutta ei paljoakaan.

Ottaako MM:n Maiden-vertaukset päähän?

-Kyllähän ne vähän alkaa ottamaan päähän, vaikka toisaalta se on suuri kunniakin, kun sellaiseen bändiin verrataan. En oikein ymmärrä noita Maiden-vertauksia koska emme kuulosta kuitenkaan Maidenilta niin paljoa. On meidän musiikissa ja soundeissa kuitenkin paljon eroja.

Maidenin/Brucen suosikkibiisit ja levy?

-Itselle ehkä Revelations on paras biisi. Se on hieno biisi laulaakin. Levyistä Somewhere in time tuo vahvoja muistoja lapsuudesta… Ehkä se on sellanen voimakkain levy meitsille. Brucen Accideth of birth ja ChemicalWedding on ollu bändille sellasia ”raamattuja” jossa on äänikasetti mukana, vähän niinku Hiimän oli pienenä… Heman kirja ja se äänikasetti. Jarno keksi bändille nimen Machine Men, mutta ei kuulemma ole ottanut sitä Chemical Weddingin biisistä.

Di’annon ja Bayleyn aikainen Maiden?

-Niiltä ajoilta on kyllä hyviä biisejä mutta ei ne kokonaisuutena kolahda niin lujaa kuin Brucen aikainen Maiden. Jotkut näiden aikojen biisit ei sovi livenä Brucelle. Blazen toinen soololevy on kyllä aika hyvä.

Onko koskaan ollut puhetta Iron Maidenin lämmittelijänä olemisesta?

-Ei koskaan vakavasti, niillä on lämmittelijäbändit yleensä valmiina ja olemme vielä eri ohjelmatoimistolla kuin he. Yleensä siellä on ollut joku Welldonen bändi lämppäämässä. Ajatuksena se tietysti oli hieno, mutta hyvin epätodennäköistä.

Onko Rautaneito.com tuttu?

-Kyllä. Asialliset sivut on kyseessä. Foorumia luen n. 2-3 kertaa viikossa.

MM:n biisinteko prosessi?

-Jarno tekee yleensä suurimman osan biiseistä ja minä teen kaikkiin biiseihin sanoitukset. Laulumelodiat ovat yleinsä myös säveltäjän tekosia. Nyt tähän uudelle levylle tein myös musiikin kahteen biisiin. J-V teki myös yhden biisin.

Sanoitusten lähde? Elegiesin sanoitukset liittyvät paljolti kuolemaan ja epäoikeudenmukaisuuteen?

-Tarinat on yleensä kuvitteellisia mutta ajatukset on oikeasta elämästä. Tykkään laulaa elämän varjopuolista – niistä keksii parempia tarinoita kuin niistä hyvistä puolista. Onhan esim. Suomi hyvä paikka elää, mutta kyllä tähän maailmaan mahtuu paljon asioita joita minä en tajua.

Laulutausta?

-Aloitin laulamisen kun vielä Maidenia veivattiin. Aloitin laulamalla oktaavia alempaa. Siitä ääniala on noussut ajan kanssa. Laulutunneilla en ole käynyt koskaan, vaikka voisi siitä olla hyötyäkin. Suurin huoli on kuinka ääni kestää enemmän keikkailua.

Fiilikset uudesta Century media diilistä?

-Hyvät tunnelmat on diilistä ja nyt levy ainakin julkaistaan laajalti kunnon volyymeillä. Ei homman pitäisi ainakaan siitä olla nyt kiinni.

Elegies verrattuna Scars&Woundsiin?

-Kyllä tämä on kokonaisuutena ehjempi ja parempi levy ja olemme uudistuneet jonkin verran musiikillisesti. Materiaali on tasaisen vahvaa.

Keikkailu? Ensimmäinen keikka ulkomailla takana?

-Earthshaker festivaaleilla Saksassa oli ensimmäinen ulkomaan keikkamme. Alkuun näytti vähän pahalta paikan suhteen, mutta osoittautuikin suureksi halliksi missä soitettiin. Hyvinhän se meni, porukkaa oli paljon ja hyvin mukana. Levy-yhtiöltä ja medialta tuli loistavaa palautetta. Vielä on muutama festivaali-keikka, joista Wacken on ainakin tähän astisista tärkein. Lisäksi pääsimme syyskuussa kolmeksi viikoksi lämmittelemään Sonata Arcticaa Eurooppaan, mikä on hieno juttu uuden levyn markkinoinnin kannalta. Soitetaan pääasiassa uusia biisejä n. puolen tunnin ajan. Kiertelemme syksyn aikana myös Suomea.

Ja sitten uusi levy Elegies:

Falling: Levy alkaa loistavalla menopalalla, joka julkaistiin sinkkuna Suomessa, mennen listalla suoraan sijalle 4. Biisi on tasan 3 minuuttia täyttä tavaraa upeilla sekä kitara että -laulumelodioilla. Voimaa on kuin pienessä kylässä.
A: Simppeli 3min hevibiisi joka ei olis ehkä käyny minnekään muualle levyllä ku alotukses. Helppo alotus – Tais olla yks loppupään biiseistä mitä tuli levylle, jos nyt oikeen muistan. Kertoo aikalailla kuinka maailman käy – loppu peleistä paha voittaa hyvän, hyvät kääntyy toisiaan vastaan. Lyriikat on vaan kirjotettu perus kasarilyriikka muotoon.

Dream&Religion: Raskaat kitarariffit runnovat biisin läpi. Tämä kun yhdistetään ihokarvat nostattavaan kertosäkeeseen, ei lopputulos ole muuta kuin loistava. Upea tunnelma kappaleen alussa ja kertosäkeessä. Etenkin harmoninen kitaravedätys laulun taustalla on nerokas.
A: Nyt on aika uudenlaista MMää. Aika Judas Priest biisi – toimii ku Jarnon pankkikortti, eli katetta löytyy. Vitun mukava soittaa livenä. Kertoo ihmisistä joilla ei ole päämäärää tai unelmia, tietty on aina kiva pikkusen liioitella. Mulla on päämäärä, Dream & Religion = bändi & musa.

Apathy: Tunnelmallinen alku johon on onnistuttu tekemään mukavia osien ja rytminvaihdoksia. Hidastempoisempi kuin kaksi edellistä, jälleen raskaat kitarat pinnalla. Kertosäe on taas tavattoman tarttuva.
A: Aika alkupään biisejä mitä tuli levylle, yks mun lemppareista, herkkä mut silti menevä ja raskas, hyvä livebiisi. Sain idean lyriikoihin yhdestä ihmisestä joka on menettänyt kuulemma järkensä uskonsa takia. Se kyseinen heppu näyttää ihan sille, että kohta naksahtaa? Annoin mielikuvituksen juosta, joten tarina on tietty kokonaan fiktiivinen.

Back from the days: Asettuu samaan kastiin levyn avausraidan kanssa. Nopea ja lyhyt ralli jossa ei ole mitään turhaa. Täyttä asiaa alusta loppuun mukaan lukien lyhyt rauhallisempi fiilistely ennen kitarasooloa. Kunnianosoitus sotaveteraaneille?
A: Aika simppli hevirockbiisi. menevä mut silti siinä on jotain mikä käy ehkä ei hevikuuntelijan korvaan… Veteraanibiisi – meitsi on hirveen isänmaallinen, vaikka Tikkakoskella intin kävinkin. Pääajatus on että kuin usein oikeesti ajatellaan veteraaneja, jotka on henkensä antanu meidän ja tulevaisuuden puolesta, ihan niittenkin broilereitten puolesta jotka paikallisessa kuppilassa haastaa riitaa ku jonkun naama ei miellytä.

The traitor: Hieman vaikeammin avautuva raita jonka laulumelodia/kitarariffi -yhdistelmä kuulostaa melkoisen erikoiselta. Voimakasta runttausta joka taas kruunataan hienolla kertosäkeellä. Mistä näitä aina kaivetaan?
A: Yks ensimmäisiä biisejä mikä levylle tuli. Ei olla vielä livenä soitettu mut toimii varmasti. Mukava soittaa… Biisi alkaa rauhallisesti mut on silti tosi menevä pala. Idea lyriikoihin tuli et miten uskovaiset ihmiset jaksaa uskoa niin voimakkaasti johonkin korkeampaan voimaan tälläsena hetkellä. Hyvät kuolee nuorena – sivulliset kuolee jonkun päästään sekasin olevan kädestä – maailmassa kuolee päivässä n. 20 000 ihmistä nälkään. On sotaa ja terrorismia ja jotkut paasaa et jumala pelastaa, niin varmaan! On tainnu ehtoollisviini tehdä tehtävänsä.

October: Levyn ensimmäinen hidas kappale, joka alkaa tyylikkäällä akustisella näppäilyllä. Antonyn vokaalit pääsee mukavasti pääosiin. Kertosäkeeseen räjähdetään yllättäen kaikin voimin pitäen kuitenkin slovarimeininkiä yllä. Ja mikä tunnelma väliosan melodioissa ja sooloissa. Tätä biisiä saa kuunnella useaan kertaan ennen kuin kappaleen huippuhetki löytyy, ja osat nivoutuvat yhteen. Hienoa tunnelmointia.
A: Ehkä monipuolisin biisi levyltä. Nyt täytyy sanoa et mun lemppari. Tässä biisissä on fiilistä ja siitä tykkään. Lyriikat kertoo omista tuntemuksista, yhdestä lokakuusta jolloin seilasin yksinäisyyden merta. Sain teiniangstin n. 21v iässä! (naurua) Vitsi vitsi. Kaikki tuntee joskus olonsa yksinäiseks.

Daytime theatre: Mukiinmenevä kappale, joka ehkä hieman jää edeltävien kappaleiden loistokkuudesta laulu ja kertosäkeiden osalta. Sooloihin lähdetäänkin aika raskaalla meiningillä joka huipentuu vanhaan kunnon ”rässikomppiin” soolon pohjalla. Hyvä veto. Kyllähän tässäkin fiilistellään ihan tosissaan loppuun asti.
A: Eka biisi mitä tehtiin levylle. JVn biisi – kuulee varmaan rässiriffistä. Se muuttaa kuulemma Kuopioon sillan alle, rässipulien kans. Biisi joka erottuu levyltä ehkä selkeimmin. Monipuolinen, raska ja menevä. Tarina jääköön kertomatta… Katollisessa maassa tuskin tykättäis. Mut eipä oo mun onkelma, mitäs pistävät ”kirkonmenoissa” poikia pyllyyn. Noh, nyt se tulikin sanottua.

Doors of resurrection: Tämä jatkuu suoraan edellisen biisin perään. Hitaampitempoinen, jossa kitaroilla ja laulumelodialla saadaan hvyä tunnelma aikaan. Sanoituksellisesti painitaan tytön elämän loppumisen parissa… She’s leaving this world… Antonyn vokaalit käy omissa korkeuksissaan.
A: Helvetin haikea, tykkään fiiliksestä… Aika paljon Queensryche vaikutteinen kipale – tietty sekin on makuasia. Meidän miksaaja laulo studiossa alkumelodian päälle Suurlähettiläiden kertsiä ”kun tänään lähden…plaa plaa plaa” särky fiilis kyl hetkeks! Tarinan aihe on aikalailla tätä et sivulliset kärsii kun esim. pipipoika räjäyttää pommin keskellä ostoskeskusta, paljon jää sanomatta läheisille – ja tekemättä asoita.

From sunrise to sunset: Kappaleen nimi enteilee villin lännen meininkiä. Mutta surulliset sellot biisin alussa osoittaa epäilykset vääriksi. Hieno hidas johon jousisoittimet tuo mukavan lisän. Hienoa tässä on voima, mikä on kappaleessa, vaikka tunnelma onkin jokseenkin herkkä. Ja kuolemaahan tässäkin käsitellään. Bändistä tuli uusi puoli esille.
A: levyn ”oikea” lopetus. tykkään taas fiiliksestä. Max Lilja sellossa tekee kyl mahtavaa työtä tässä biisissä… Sello – yks hienoimmista soittimista mitä on keksitty. toivottavasti tullaan kuulemaan tulevilla MM lätyillä tällasta soundia. Miksaaja sano et kävis hyvin jos vanhat ruttuset mummot surisivat kovaan ääneen tän biisin taustalla, mut se onkin hevikitaristi joka söi riisifruttia ja valitti ku meillä ei ollu kasvorasvaa mukana studiossa. Omasta mielestä hieno lopetus, olis tietty ollu asoita mitä olis pitäny lisätä mut aika ei antanu myöten. Tarina kertoo toivottavasti mun viimesestä päivästä – ei mitään katumista – kaikki tärkeimmät asiat on saavutettu ja koettu elämässä, sitten voi päästää irti rauhassa.

Freak: Loistava cover-biisi valinta, hyvin Machine Menin näköinen kappale on valittu levylle. Vielä kun on toteutus bändin osalta on kutakuinkin täydellinen, niin eipä voi valittaa. Nauhoitettu eri studiolla kuin muu albumi, joten soundeissa pientä eroa mutta ei mitään häiritsevää. Bruce Dickinson kääntynee haudassaan, kunhan sinne ennättää.
A: -Meillä oli 9 biisiä valmiina levyä varten ja sitten erikseen tuli levy-yhtiöltä pyyntö, että tehtäisiin yksi biisi lisää. Jarnolla oli puolet valmiina yhdestä biisistä , mutta ei haluttu tehdä sitä hätäisesti tälle levylle, jos kyseessä olisikin ollut hemmetin hyvä biisi, niin olisi mennyt ehkä vähän hukkaan. Päätettiin tehdä cover-veto, ja Freakiä oltiin soitettu Tank-nimisellä cover-kokoonpanolla aiemmin, niin se oli helppo valita tähän. Jouduttiin äänittäämään biisi eri studiossa, joten siinä on hieman eri soundit muuhun levyyn verrattuna ja meitsin ääni oli kyllä huonossa kunnossa tämän nauhoituksessa. Näin jälkikäteen on vähän huonot fiilikset tästä biisistä. Olisi sopinut ehkä sinkulle paremmin.

Niinkuin voipi tekstistä päätellä, tämä levy kolahti allekirjoittaneeseen todella syvälle. Kyllä kuulee että bändi on ollut kasassa samalla kokoonpanolla kauan. Yhteissoitto toimii aivan loistavasti, mikä onkin bändin ehkä suurin vahvuus. Porukasta puuttuu virtuoosi, jonka varaan voisi laskea homman lähes kokonaan (vaikka on sanottava että jokainen hallitsee instrumenttinsa erittäin hyvällä tasolla). Kirkkaimpana Antonyn laulu, jota voi häpeilemättä verrata keneen tahansa maailman kovimmista heavylaulajista. Machine Men hallitsee melodiat, kitarariffit, tunnelmoinnin ja ennen kaikkea mahtavat kertosäkeet, joita Elegiesiltä löytyy yhtä monta kuin on kappaleitakin. Laulusovituksissa on paikoitellen pientä yskimistä, joista useimmat häviää kuuntelukertojen lisääntyessä. Ehkä siinä yksi kehityskohde tulevaisuutta ajatellen. Nautittavan tästä levystä tekee kappaleiden pituudet. Turhaan ei olla kappaleita venytetty, vaan se asia on sinne laitettu, mikä on sinne tarkoitettu ja se siitä. Elegies on astetta raskaampaa musiikkia kuin Scars&Wounds ja hieman vaikeammin avautuvaa. Muutamien kuuntelukertojen jälkeen palaset alkoi loksahdella paikalleen, siinä määrin että pariin vuoteen en moista levyä ole kuullutkaan. Bändi kuulostaa mukavasti itseltään; oma tyyli on löytymässä. Tottakai vaikutteet on kuultavissa, mutta kun tämän tyylistä musiikkia on tehty jo vuosikymmenien ajan, niin vaikeapa sellaista on tehdä mikä ei muistuttaisi jotain toista (ja varsinkin kun se kuulostaa hyvältä). Ja miksi vaikutteet ei saisi kuulua? Tämä on hyvää musiikkia. Soundimaailma toimii ja potkii perseelle. Nino Laurenne on tehnyt bändin kanssa hyvää työtä. Musiikki on kypsää ja pitkälle vietyä, kappaleet on tehty loppuun asti huolella.

22.8. kannattaa melodisen heavyn ystävät juosta levykauppaan hakemaan omansa. Veikkaanpa että harvassa kodissa tullaan pettymään. Machine Menillä on Elegiesin perusteella kaikki mahdollisuudet edetä suureen liigaan, kunhan keikat sujuvat ja palapelin muutkin palaset ovat työssään ajan tasalla. Bändi ainakin on valmis.

Paul Di’anno nousi Itä-Lontoon köyhälistöstä 70- ja 80-luvun taitteessa Iron Maidenin myötä maailman maineeseen. Vaikka menestys soolouralla on ollut vaatimattomampaa, on Di’anno aina elättänyt itsensä musiikilla. Laulaja on nykyään Brasilian kansalainen, eikä mene Lontooseen muutoin kuin pakon edessä.

Di’anno on tunnetusti värikäs persoona, eivätkä värit ole vuosien kuluessa haalistuneet. Siitä kertonee jotain miehen takaraivoon hakattu tatuointi, ”God = Fucker”. Värikkäästä miehestä liikkuu myös värikkäitä tarinoita. Pahat kielet kertovat vanhalla maineellaan ratsastavasta, turhautuneesta ja katkerasta äijästä, joka nauttii aamupalakseen amfetamiinia. Ennen keikkaa Turun Club Feenixissä haastateltavaksi saapuu kuitenkin hyväntuulinen ja rento Paul Di’anno. Vesiselvänä.

Suomessa

Ensimmäistä kertaa Paul vieraili Suomessa Oulun Kuusrockissa vuonna 1980 Maidenin kanssa. Dave Murray oli keikalla niin lärvit, että mies lopulta heitti kitaransa yleisön joukkoon.

– Joo, Dave syytti asiasta minua. En minä ollut kännissä, hän oli. Meidän piti lähettää roudarit hakemaan kitara takaisin. Tuo oli myös ensimmäinen kerta, kun söin poroa. Iltaa istuttiin yhden Bad Mannersin kaverin kanssa. Muistan tuon illan hyvin, sillä pääsin naimaan hyvännäköistä suomalaismuijaa. No, se oli silloin.

Miltä kiertue on tällä kertaa maistunut? Taukoa tuli pidettyä kuitenkin pidettyä yli 20 vuotta.

– Meininki on ollut mahtava. Terveyteni on vain reistaillut, minulla on nimittäin pahanlainen flunssa päällä. Olen yrittänyt torjua sitä vitamiinipiikeillä jo muutaman päivän. Ääni on kuitenkin pelannut, ainakin tähän asti. Mutta vitut, jos en pysty laulamaan normaalisti, sitten muristaan, Paul nauraa.

– Olen kyllä käynyt Suomessa lomalla useastikin, vaikkei keikkoja olekaan heitetty. Pidän tästä maasta, koska se on niin täysin erilainen vaikkapa Sao Paoloon verrattuna.

– Suunnitteilla on palata Suomeen pian yhden kaverini kanssa. Kyseessä on punk-bändi, jossa laulan huvikseni. Vedämme omien biisiemme lisäksi kovereina Ramonesia, Pistolsia ja Dead Kennedysiä. Joten ehkäpä palaan Suomeen noin viikon rundille. Minähän olen nimittäin punk-muusikko, en hevari. Hevari en ole koskaan ollut enkä tule olemaan. Olemme julkaisemassa punk-levyäkin, nimeltä Punkamon. Tämä on hyvä tapa irtautua hetkeksi hevimetallista ja muusta paskasta.

Lämppäreinä Suomen keikoilla ovat olleet mm. Machine Men ja Kilpi. Miltä vaikuttaa? Onko suomalainen musiikkiskene muuten tuttu?

– Kirjoitan paraikaa uusia biisejä, enkä käytännössä kuuntele musiikkia lainkaan. En halua ulkopuolisia vaikutteita, sillä jos joku juttu ei tulekaan minulta, se kyrsii ja lujaa. Kuuntelimme hieman Machine Menia ja he olivat ihan hyviä. Mutta toisaalta, se on Iron Maideniä. On olemassa vain yksi Iron Maiden, ja alkuperäinen on aina paras.

– Tietysti Hanoi Rocks on tuttu. Olen menossa katsomaan heidän keikkaansa ensi tiistaina Lontooseen. Michaelia en ole tavannut kymmeneen vuoteen ja Andya en varmaan 15:een. Hanoi on laittanut koko bändini vieraslistalle, joten menossa ollaan, vaikken Lontoossa enää viihdykään.

Elämää Maidenin jälkeen?

Di’annon viimeisin julkaisu on The Beast in the East -DVD. Tyydyttääkö lopputulos?

– En ole nähnyt sitä. En säilytä mitään tekemääni. Näin pakkauksen ja pari biisiä, ja ne näyttivät hyviltä. On kiusallista kuulla omia biisejään radiossa tai jossakin klubilla. En siis pysty katsomaan itseäni DVD:ltäkään. Mutta saamani palaute on ollut hyvää.

Vuonna 2000 julkaistiin niin ikään Maiden-aiheinen live, The Beast Live.

– Nuo biisit on nauhoitettu 20 vuoden ajalta eri bändieni kanssa. Nauhoitan kaikki keikkani, ja ajattelin, että vittuako niitä poiskaan heittämään. Kun esiinnymme Brasiliassa, bootlegit ovat myynnissä keikan jälkeen heti seuraavana päivänä. Julkaisimme siis ikään kuin virallisen bootlegin. Rahaa siitä ei tosin tule, kaikki menee Iron Maidenille. Myin viitisen vuotta sitten tekijänoikeuteni pois, en jaksanut enää sitä paskaa.

Paulin monista projekteista mielenkiintoisimpia lienee Gogmagog vuodelta 1985. Bändissä soittivat mm. entinen Maidenin rumpali Clive Burr ja silloin tuleva Maiden-kitaristi Janick Gers.

– Tunnettu englantilainen liikemies, Jonathan King, halusi koota ”superyhtyeen”. Alkuperäisessä bändissä oli vokalistina David Coverdale ja rummuissa Cozy Powell. Jonathan ei pitänytkään Coverdalen äänestä ja pyysi minua mukaan.

– Clive korvasi Cozyn ja mukaan tulivat Janick, Neil Murray sekä Def Leppardin Pete Willis. Tämä muodostui lopulliseksi kokoonpanoksi. Ongelma oli vain se, ettei bändin annettu kirjoittaa biisejä lainkaan. He kirjoittivat biisit itse, ja ne olivat aivan perseestä. Tein sen EP:n, enkä halunnut olla homman kanssa enää missään tekemisissä. Luulen, että Clive näki asian samalla tavalla.

– Jonathan King istuu itse asiassa linnassa nykyään, hän osoittautui pedofiiliksi. Oikein sille mulkulle, haha!

Uravaihdos

– Henkilökohtainen managerini Lea Hart hoitaa myös Killersin asioita. Olen tuntenut Lean jo 15 vuotta ja hän on hommannut minulle erilaisia projekteja. Kun annoin edelliselle managerilleni kenkää, päätti Lea yrittää hommassa. Ja hyvinhän homma on toiminut. Lea aikonee vetäytyä eläkkeelle ensi vuonna nauttimaan minun kustannuksellani hankkimistaan rahoista, runkkari! räkättää Paul ja jatkaa.

– Aion itsekin alkaa lopetella uraani. Haluan yhä tehdä levyjä, mutta en enää keikkailla niin paljon. Olemme aina tien päällä, ja haluan nähdä lasteni kasvavan. Olen puuhaillut opintojen parissa viimeiset kuusi, seitsemän vuotta ja parin vuoden sisällä tarkoituksena on saada tohtorin tutkinto oikeuslääketieteestä valmiiksi. Olen tehnyt tentit lähinnä etäopiskeluna kiertueiden vuoksi. Aion avata oman laboratorion ja tehdä töitä Brasilian hallitukselle ja poliisille. Jengi luulee, että olen vain kaheli hevilaulaja, mutta kyllä päästä järkeäkin löytyy, Paul nauraa.

– Jotkut muusikot putoavat tyhjän päälle, kun ura päättyy. Musiikki on ollut koko elämä. Tilanne oli sama minulla, mutta nyt siihen on tullut muutos. Omistan myös pari IT-yritystä ja ravintoloita, joten selusta on turvattu.

– Keikkailu on nykyään varsin kivuliasta, sillä selkäni on heikossa kunnossa. Asuessani Jenkeissä minua ammuttiin jalkaan, joten onnun hieman. Selkäkipuni johtuvat juuri ontumisesta. Esiinnyn, koska se on hauskaa, mutta ei kukaan kaipaa kroonista kipua. Rahan vuoksi en tätä tee, sillä rahaa en enää tarvitse. Tältäkään klubirundilta ei hilloa jää käteen, tämä on pelkkää hupia.

– Joskus vituttaakin, kun Steve jauhaa, että ”Paul ei halunnut kiertää, hän ei pitänyt kiertämisestä”. En pitänyt kiertämisestä Iron Maidenin kanssa, olin totaalisen kypsä. En pitänyt Killersistä, vaikka kirjoitinkin nimikkobiisin. Punkahtava ote oli kadonnut, ja tyyli lähestyi hevimetallia. Mutta olin nuori, enkä tiennyt mitä olin tekemässä. Turhautumisen purin viinaan ja huumeisiin. Yhtäkaikki, Steve olisi jo ruumis, jos hän keikkailisi samaa tahtia kuin me. Olemme olleet nytkin tien päällä jo kaksi ja puoli vuotta yhtä mittaa!

Kuka vanhoja muistaa…

Maiden teki uransa alkuaikoina kaksi kiertuetta Judas Priestin lämppärinä. Mahtoi olla hienoa aikaa nousevalle bändille?

– Aivan helvetin hienoa, erityisesti jälkimmäinen kiertue Amerikassa. Priest oli julkaissut Point of Entryn (1981), eikä kiertue myynyt kovin hyvin, joten he kutsuivat meidät matkaan. Me olimme kulman uudet kundit, se oli ikään kuin kahden pääesiintyjän kiertue. Whitesnake oli lämppärinämme, ja se vasta hilpeää olikin. David Coverdalen ego ei yksinkertaisesti kestänyt lämpätä meitä. Whitesnake lähtikin kiertueelta jo muutaman keikan jälkeen.

Egot törmäilivät myös Maidenin ja Priestin leireissä.

– Joku bändissä sanoi, että ”Judas Priestin äijät ovat vanhoja pieruja, ja me pyyhimme heillä lattiaa”. Ja niinhän me teimmekin. Mutta en minä niin sanonut, se taisi olla Steve, räkättää Paul.

– Luulen, että KK (Downing) oli se, jota nämä jutut nyppivät eniten. Kun Maiden esiintyi Donintonissa -92, olin paikalla ja törmäsin KK:hin. Otimme pari bisseä ja juttelimme; meillä ei ole enää mitään keskinäistä skismaa.

Vieläkö tulee juhlittua samaan malliin kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”?

– Se on ollutta ja mennyttä. Nuo ajat liittyvät Maideniin. Homma menee niin, että jos käyt kavereiden kanssa drinkillä, niin johan joku on heti tilittämässä, että kaikki olivat aivan katollaan. Olenhan minä huumeita menneisyydessä käyttänyt. Mutta tietääkseni vaikkapa Lemmy (Kilmister) vetää vieläkin aineita ja on aina lärvit. Miksi hän ei saa siitä paskaa, vaan kaikki tulee minun niskaani?

– Jos jengi tulee vittuilemaan, niin en minä sitä kiltisti kuuntele, vaan vedän turpaan. Ei minun tarvitse kuunnella vittuilua keneltäkään. Kai minulla on hieman lyhyt pinna joskus. Nykyään sitä tosin mieluummin viettää aikaa perheen kanssa tai opiskellen. Teen myös tuotantohommia muille bändeille. Minulla studio Englannissa, jossa paikalliset bändit voivat käydä nauhoittamassa ilmaiseksi.

Takahuoneessa

Pitkään uraan mahtuu paljon mielenkiintoisia tarinoita. Tässä niistä yksi.

– Kun ensimmäisen kerran muutimme pois Itä-Lontoosta asuimme Dave Murrayn kanssa kämppiksinä. Daveyllä oli vanha, läpimätä Fiat Uno, jossa ovet pysyivät paikoillaan jeesusteipillä. Olimme silloin molemmat vielä töissä samalla alueella ja teimme työmatkat yhdessä. Dave vei minut aamulla töihin ja haki illalla pois. Ihmiset puhuivat meistä tyttöystävinä, Paul naureskelee.

– Menimme Daven kanssa naimisiinkin! Olimme eräässä pienessä hotellissa Yorksheressä Englannissa. Siellä oli jostakin syystä morsiuspukuja ja smokkeja. Dave päätti pukea morsiuspuvun ylleen ja minä kannoin hänet rappuja ylös, kunnes molemmat vedimme turvallemme. Silloin oli tainnut tulla otettua jotain! nauraa Paul.

Suhde Maideniin nykyisin

– Sain Davelta mailia vuosi sitten, mutten ole nähnyt häntä hetkeen. Cliven näin jouluna, ja aion mennä tapaamaan häntä uudelleen lähiaikoina. Tarinat minun ja Steven huonoista väleistä eivät pidä paikkaansa. Minulla ei ole mitään häntä vastaan ja päinvastoin.

– Kun Maiden esiintyi Riossa, Bruce (Dickinson) soitteli ympäriinsä saadakseen minut kiinni. He olisivat halunneet minut lavalle kanssaan esiintymään. Se olisi ollut hauskaa, mutta valitettavasti olin tuolloin kiertueella Saksassa.

Entä miltä nyky-Maiden kuulostaa Paulin korvaan?

– En ole kuullut heidän viimeisintä levyään. Edelliseltä levyltä kuulin The Wicker Manin, ja se kuulosti Judas Priestiltä. En juuri kuuntele Maideniä, mutten tosin omia levyjänikään. Somewhere in Time lienee parasta, mitä bändi on tehnyt. Ensimmäinen albumi on oma suosikkini, mutta tuotanto on karseaa. Killerskin on ihan ok, vaikken sen tyylistä pitänytkään. The Number of the Beast on aivan mahtava, fantastinen albumi.

– Tuntuu siltä, että on olemassa Iron Maiden -kaava, he ovat kuin hevin Status Quo. Se on hyvä ja toimiva kaava. Mutta luulen, että ainakin itse kyllästyisin moiseen. Kuinka monta variaatiota voi samalla kaavalla tehdä? Mutta suurin osa bändeistä toimii näin.

– Minua ei kiinnosta, mitä ihmiset siitä bändistä sanovat. Ihmiset, jotka heitä haukkuvat, ovat vain kateellisia paskoja, jotka eivät ikinä pääse lähellekään sitä, mitä me olimme. Iron Maiden, minun tai Brucen kanssa, oli ja on yhä yksi suurimmista bändeistä koskaan. Suurempi kuin Queen tai Rolling Stones. Hevibändinä tuskin kukaan voi heitä päihittää. Sabbathkaan ei päässyt lähellekään, ei koskaan. Joten jotakin siinä on oltava, se on pakko myöntää. Ei homma muutoin olisi näin kauan toiminut. ”Parasta mitä teit, oli lähtösi Maidenistä. Vittu mitä paskaa”, jauhavat jotkut minulle. Tekisi mieleni leipoa turpaan moisia vässyköitä. Maiden on mahtava bändi. Bruce on loistava laulaja, paras vokalisti Maidenissä koskaan. Oma ääneni on täysin erilainen, joten vertailu parhaasta vokalistista on täysin turhaa.

Mitä seuraavaksi?

Vaikka Paul puhuukin jäähdyttelevänsä uraansa, lähitulevaisuudessa tapahtuu paljon.

– Palaan Brasiliaan jouluksi nauhoittamaan soololevyä. Olen kirjoittanut sen Paolon (Turin) kanssa. Hän oli kitaristina Nomad-levyllä. Tarkoitus on saada kasaan 14 kappaletta muiden Nomadilla olleiden jätkien kanssa. Tämä on siis tärkeysjärjestyksessä ykkönen, ei Killers. Killersin kanssa olemme tosin myyneet hyvin, levymyynnissä puhutaan miljoonista maailmanlaajuisesti. Edellinen soololevy taas myi hieman heikosti, varsinkin Euroopassa. Jenkeissä vastaanotto oli hieman parempi.

– Soololevyä varten on valmiina kahdeksan biisiä, samoin Killersiä. Killersin levy tulee olemaan perinteistä heviä: rakastan nykyään rankempaa metallia, ja haluan pitää sen bändistä erillään. Killersille en kirjoita kuin sanoituksia.

– Toisin sanoen, minulta saattaa tulla pihalle jopa kolme levyä ensi vuonna: uusi Killers, uusi soololevy sekä industrial-levy Battlezonen kosketinsoittajan kanssa. Se sijoittuu tyylillisesti jonnekin Ministryn, Sepulturan ja Prodigyn välimaastoon. Viimeisin ei tosin ole vielä varma, mutta jossain kohtaa levy on tarkoitus julkaista.

Pitkäksi venyneen juttutuokion jälkeen Paul lähtee valmistautumaan illan esitykseen. Niin teen minäkin. Toivottavasti seuraavaa keikkaa ei tarvitse odottaa yli 20 vuotta.

Teksti: Alex Machine

Julkaistu aiemmin LetsMakeSomeNoise.comissa 15.10.2003