Escudon raportti
Eipä ollut pitkää aikaa kerennyt edellisen keikan loppumisesta kulua kun odotusten mukaisesti Iron Maidenin ”Dance of Death World Tour” starttasi ja Helsinginkin liput tulivat piakkoin myyntiin. Konserttipaikkana oli jo edelliseltä keikalta tutuksi tullut Hartwall-Areena. Edellinen konsertti oli tehnyt niin mieleenpainuvan muiston että tätä keikkaa odotin taas kuin kuuta nousevaa, varsinkin kun uusin levy ”Dance of Death” osoittautui allekirjoittaneen mielestä parhaaksi Iron Maidenin albumiksi koskaan. Maiden tuntuukin nauttivan Suomessa erityisen makoisaa nousukautta, koska toisen keikankin liput myytiin loppuun lähes yhtä nopeasti kuin puoli vuotta sitten. Lisäksi ”Dance of Death” möi kultaa kolmessa päivässä, sekä ansaitusti Maiden sai megalevyt puolen miljoonan levyn yhteismyynnistä. Näitä lukuja kelpasi katsella konserttia odotellen.
Tietysti pahin piti tapahtua, muutama päivä ennen keikkaa järjestäjä Welldone ilmoitti että Bruce Dickinsonin saama kurkunpään tulehdus ei ota parantuakseen ja konserttipäivä jouduttaisiin lykkäämään myöhemmäksi. Se söi jo miestä pahemman kerran, kaikki tarvittavat järjestelyt oli jo tehty ja matka Kuopiosta Helsinkiin oli lähes alkamassa. No, kunnon hevimies ei helpolla lannistu joten eikun odottelemaan uuden keikkapäivän julkistamista. Konsertin ajankohdaksi imoitettiin 21. Joulukuuta, ei Iron Maidenin pojat olisi parempaa joululahjaa voineet keksiä! Kaikille tämä päivämäärä ei tietystikään sopinut, joten viime hetken lipun palautuksiakin toki tapahtui ja jotkut saivat itselleen viime hetken paikat vuoden kovimpiin joulukekkereihin.
Toinen kerta toden sanoo ja Joulukuun 21. päivän aamuna seurueemme starttasi matka-auton ja lähdettiin ajelemaan kohti Helsinkiä. Matka sujui ilman sen suurempia kommelluksia, tosin paikoin oli huonon sään takia pahojakin kolareita sattunut autoilijoille. Pysähdyttiin sukulaisten luo tankkaamaan viime hetken tankkaukset ennen lähtöä Areenalle. Velipojalle oli tällä välin noussut korkeamman asteinen kuume joten se oli Impaled Nazarenea lainaten vitutuksen multihuipennus kun todettiin yhteisellä päätöksellä että velipojalta jää tällä kertaa konsertti väliin. No, minkäs teet, ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa vajaalla miehityksellä ja toivoa että saisi ovella ylimääräisen lipun myytyä pois käsistä.
Areenalle saavuttiin tällä kertaa hieman myöhemmin kuin viimeksi, tosin ihan viime tippaan ei jätetty nytkään kun oli lippu myytävänä. Saatiin se sitten viime minuutilla pois käsistä pyörimästä ja voitiin keskittyä konserttiin täysillä voimilla. Oheistuotteet jäi tällä kertaa ostamatta ja mentiin suoraan paikoillemme odottelemaan tämänkertaisen lämmittelybändin, Poisonblackin aloittamista. Voin sanoa että tällä kertaa lämppäri oltiin osattu miettiä hieman tarkemmin kuin viime kerralla. Alun alkujaan lämppärin piti olla Funeral for a Friend mutta keikan siirtymisen takia he eivät lämpänneet Maidenia Helsingissä. Porukkaa oli katsomassa Poisonblackin settiä jo hyvissä määrin ja ihmiset olivat hyvin mukana, kävipä itse Nicko McBrainkin seuraamassa hetken lavan vierestä miten Suomen pojat vetää homman kotiin. Poisonblackin lopetettua alkoi sitten kuumeinen Maidenin odottelu.
Lavarakenteet olivat tällä kertaa todellakin erilaiset kuin kesällä. Taustalla kohosi jyhkeä linnamuodostelma, joka toi eittämättä monenkin mieleen uuden levyn kappaleen ”Montségur”. Tosin sitä biisiä ei tällä kertaa kuitenkaan kuultu. Lattiaan oli maalattu tutuksi tullut ”Kuoleman rinki” mikä komeilee levyn pinnassakin. Nickon rumpusetti oli tälläkin kertaa silmiinpistävän hienoa tekoa, bassorumpuun oli maalattu yksi naamiopäisistä tanssijanaisista.
Tauko kesti yllättävän vähän ja Maiden aloitti konsertin selvästi etuajassa. Valot sammuivat ja tuttu ”Doctor Doctor” alkoi soimaan, sitten tuli vielä varsinaisena introna joku ”Brave New World” kiertueella introna olevaa pätkää muistuttava mahtipontinen musiikki. Nickon alkutahdit ja ”Wildest Dreams” aloitti odotetusti setin. Bändi tuntui minusta olevan energisempi kuin kesän keikalla ja selvästi tyytyväisiä kun saivat keikan Helsinkiin nyt uudelleen järjestettyä. Alussa vaan oli pientä hätiköintiä, porukkaa juoksi omille paikoilleen vielä muutaman biisin jälkeen kun konserttia ei odotettu alkavaksi näin nopeasti. Nopean aloituksen jälkeen pieni tauko ja tuttu bassokuvio lähti käyntiin huutomyrskun saattelemana, ”Wratchild” lunasti paikkansa varmana huudatusbiisinä.
Seuraavaksi tuli ”Can I Play With Madness”, joka on ”Seventh Son of a Seventh Son” albumin ehkä heikoin kappale mutta keikkatilanteessa toimi täydellisesti. Tosin muistikuvani perusteella kertosäkeen täydelliset syntikkakikkailut eivät kuuluneet tarpeeksi mehukkaasti, tosin ei sitä siinä tilanteessa tullut ajatelluksi. Seuraavana tuli takuuvarma hitti ”The Trooper” missä yleisö oli totuttuun tapaansa erittäin hyvin mukana ja Union Jack heilui Brucen käsissä tuttuun tapaan.
Bruce kehui välispiikissään Suomea Euroopan hevipääkaupungiksi ja kiitteli kulta- ja megalevyistä, mitkä heille oli annettu aikaisemmin päivällä. Sitten hän toivottikin jo yleisön tervetulleeksi kuoleman tanssiin ja uuden levyn nimibiisi ”Dance of Death” starttasi rauhallisten äänien ja Brucen lyhyen runoilun saattelemana. Maidenin show muuttui tässä vaiheessa osittain jopa teatteriesitykseksi kun Bruce laittoi päälleen viitan ja naamarin muistuttaen levyn kannessa esiintyviä hahmoja. Allekirjoittaneeseen uuden levyn biisit upposivat kuin häkä ja nautinto oli mahtava, biisin lopussa Bruce tanssi demonisia pyörähdyksiään keskellä lavaa päättäen tämän mestariteoksen. Bändi oli kyllä todella kovassa kunnossa, kitaristit naulasivat sellaisia sooloja että heikompaa hirvittää. Pienten sade- ja ukkosefektien jälkeen käynnistyi ”Rainmaker”. Siitä huolimatta että biisi on loistava, se ei toiminut livetilanteessa aivan parhaalla mahdollisella tavalla kun mukana laulamiseen käyviä kohtia ei ollut. Voihan sitä tietysti välillä keskittyä enemmän kuunteluun ja moshaamiseenkin.
”Brave New World” oli jo vanhana tuttuna setissä edellisen kiertueen tapaan ja biisi toimi tälläkin kertaa moitteettomasti. Brucen sanavääntelyt toivat mukavaa lisämaustetta biisiin ja Janick iski yleisöstä saamansa tonttuhatun päähänsä, hymyilee ne hevimiehetkin kai joskus, tämä oli yksi sellaisia tilanteita. Taisipa tuo Janick pelata vielä täyteen puhalletulla kondomilla lentopalloakin eturivissä olleiden fanien kanssa.
Seuraavaksi vuorossa oli shown ehdoton spektaakkeli ”Paschendale”. Lavalle raahattiin piikkilanka-aitoja ja Bruce veti päälleen sotatakin ja kypärän. Kappaleen alkuun oli laitettu tunnelmanluojaksi noin minuutin pituinen intro missä pauhasivat kanuunat ja tykit, taustalle tullut lakana Paschendalen sotakentiltä toi oman tunnelmansa biisiin. Bruce lausui vielä jokusen runonpätkän ja viimeisen ison räjähdyksen jälkeen alkoi itse kappale tutulla rumpunakutuksella. Valoshow biisin aikana oli täydellinen ja kertosäkeessä ladattiin varmaan kovimmat desibelilukemat illan aikana mittariin. Kitarasoolot olivat ihan tappajia ja tunnelma tosiaan oli kuin sotatantereella. Ehdoton setin kohokohta!
”Paschendalen” jälkeen tuli varmaan illan suurin yllättäjä, ”Lord of the Flies”. Kyllä siinä alkuun kaikki taisi kuvitella biisin olevan uuden levyn biisi ”Gates of Tomorrow” samantapaisen alun perusteella, mutta uskottavahan se oli että kyllä se kärpästen herra siellä vaan soi. Bruce huudatti selvästi tyytyväisenä yleisöä tämän viisun aikana ja kappale lähti muutamaa astetta korkeammalta kuin Blazen aikoina. Seuraavaksi tarjoiltiin taas uutta materiaalia ”No More Lies” kappaleen muodossa. Tämän kappaleen kertosäe on selvästi luotu livetilanteeseen, kyllä se No More Lies! huuto lähti sydämestä joka kerta. Erityisplussana mahtava taustalakana oli väsätty tätä kappaletta varten.
Sitten tulikin kolmen pakollisen hitin kimara, jonka aloitti ”Hallowed Be Thy Name”. Tätä kappaletta on moneen otteeseen hehkutettu Iron Maidenin parhaaksi eikä suotta, joka kerta kulkee kylmät väreet kun hyytävä alku käynnistyy. ”Fear of the Dark” veti totuttuun tapaan Suomalaiset sellaiseen hoilauskuoroon että siinä voisi moni miettiä että miten noinkin pienestä porukasta lähtee niin paljon ääntä. Varsinaisen setin päättäjänä toimi jo erittäin totuttuun tapaan ”Iron Maiden” minkä aikana taustalla olevista linnan porteista nousi itse Eddie, tällä kertaa Kuoleman hahmossa viikatteen heiluessa mahtavasti. Steve Harrisin tuttu bassokuvio tuo aina kylmät väreet, varsinkin kun sen jälkeen lähtee aina tuttu veto ”Scream for me Helsinki!”.
Bändi poistui lavalta ja armoton huutomyrsky alkoi. Lavalle roudattiin penkkejä kitaristeja varten joten oli melko helppo arvata että seuraava kappale mentäisiin melko rauhallisissa merkeissä. Bändi saapui takaisin lavalle ja soittajien esittelyn jälkeen alkoi uuden levyn päättäjänä toiminut akustinen biisi ”Journeyman”. Bruce toimi kapellimestarina kun koko Hartwall-Areena hoilasin melodiaa mukana sen minkä vielä siinä vaiheessa kykeni. Oli todella hienoa kuulla akustinen biisi Maidenin keikalla, kappaletta sävytti entisestään Adrian Smithin lyhyt, mutta hieno soolonpätkä. ”Journeymanin” jälkeen tunnelma muuttui taas kun kaiuttimista alkoi kuulua tuttuja ilmestyskirjan tekstejä. ”The Number of the Beast” tuli tällä kertaa aivan setin loppupuolella, mutta toimi erittäin hyvin myös lopussa. Biisin aikana lavalle kömpi vielä Eddie toistamiseen, jälleen Kuoleman hahmossa. Setin lopetti jälleen ”Run to the Hills” mikä näyttää toimivan livenä kerta toisensa jälkeen täydellisesti, huutomyrsky oli aivan järjetöntä kuunneltavaa. Biisin jälkeen bändi poistui mutta valot eivät heti syttyneet, joten yleisö jäi toki kiihkoissaan odottamaan toista encorea. Sitä ei kuitenkaan tullut vaan vähän ajan päästä valot syttyivät, ja sali alkoi tyhjentyä hiljaisten pettymysten mutinoiden saattelemana. Itse konsertti oli kuitenkin taas kerran täyttä rautaa, asettaisin tämän jopa kesäistä keikkaa korkeammalle.
Kotimatka olikin sitten täyttä helvettiä lumimyrskyssä ajaessa, kun rekka-autot suihkuttivat joka minuutti tuulilasin täyteen lunta. Alkumatka kotiin meni kirjaimellisesti sokkona. Mutta ”The X-Factorin” soidessa taustalla matka jatkui ja perille päästiin. Eikä taas auta muu kuin odotella kärsimättömästi uutta Maidenin keikkaa täällä villissä pohjolassa.
Up the ’kin Irons!!!
Kuopiossa, 13.6.2004, Erno ”escudo” Eskelinen
”Let me tell you a story to chill the bones about a thing that I saw…”
Iron Maidenin Dance Of Death-kiertueen oli määrä rantautua Suomeen alun perin 10. 11. 2003, mutta solisti Bruce Dickinsonin sairastumisen vuoksi joidenkin konserttien ajankohta muuttui. Muilta osin Maiden ryskytti kiertueensa loppuun suunnitelmien mukaan ja palasi sen jälkeen Suomeen korvatakseen peruuntuneen konsertin. Näin ollen suomalaiset pääsivät kokemaan kiertueen virallisen päätöskonsertin sopivasti ennen joulua.
Hartwall-areena myytiin hetkessä loppuun, joten hallin käytävillä oli jälleen kerran tungosta. Yleisön joukosta saattoi myös havaita tutun hahmon, sillä Eddie-hirviö tepasteli hallin käytävillä ja kätteli ihmisiä kohteliaasti kumarrellen. Eddie ei ollut monen metrin korkuinen, vaan saman pituinen kuin tavalliset kuolevaiset. Yleisöä kätellyt isopäinen Eddie oli sen verran hyvin tehty, että moni paikalla ollut jäi varmasti pohtimaan, oliko tuo ilmestys bändin virallinen edustaja vai joku tavallista innokkaampi fani. Jälkeen päin luin lehtijutun, jonka mukaan Eddieksi pukeutunut henkilö oli yrittänyt päästä Hartwall-areenalla yhtyeen tiloihin, mutta pääsy oli evätty päättäväisesti. Mahtoiko kyseessä olla sama yrittäjä? Muutakin tavallisesta konsertista poikkeavaa katsomista riitti. Koska joulu oli tulossa, nähtiin paikalla paljon tonttulakeissa olevaa yleisöä. Oheistavaroita myyvien pisteiden lisäksi käytävillä risteili Iron Maidenin kiertuekirjasia myyviä nuoria tyttöjä, joissa oli 15 euron hintalappu. (Hintalappu oli siis tytöissä. )
Suomen keikalla lämmittelijän osan oli saanut kotimainen Poisonblack, joka oli aloittanut osuutensa reilusti etuajassa. Tilaisuuden piti alkaa klo 20, mutta lämmittelijä päätti settinsä jo vartin yli kahdeksan, joten ehdin näkemään siitä vain parikymmentä viimeistä minuuttia. Lieneekö lämmittelijän kotimaisuudella ollut osansa asiassa, mutta tällä kertaa ei lämmittelijän osuuden aikana kuultu yleisön joukosta ”Maiden, Maiden”-huutoja, vaan lämmittelijöitä kohdeltiin kiltimmin kuin normaalisti. Vasta Poisonblackin päättäessä osuutensa, alkoi yleisön joukosta kuulua Maiden-huutoa, mutta se laantui nopeasti.
Puolen tunnin roudaustauon aikana tunnelma alkoi tiivistyä ja noin kymmentä minuuttia ennen kuin pääesiintyjä astui lavalle, alkoi yleisö vaatia bändiä esiin yhä äänekkäämmiksi yltyvillä huudoilla ja taputuksilla. Myös tuuletuslaineet kiersivät hallia. Hieman ennen h-hetkeä lavan poikki käveli kolme joulukoristeisiin sonnustautunutta roudaria, joista yksi antoi itsestään hinttarivaikutelman kävelemällä ja elehtimällä naisellisesti. Hauskaa?Tauolla ei kuultu muuta musiikkia kuin nauhalta tullut Ufo-yhtyeen klassikko Doctor, Doctor, joka käynnistyi vasta tauon lopussa ja valmisti yleisöä tulevaan.
Doctor, Doctorin jälkeen halli pimentyi ja Maidenin varsinainen aloitusnauha pyörähti käyntiin. Nauhalta kuultiin uhkaavasävyistä klassista musiikkia kuoroineen. Samalla hallissa risteilivät lavonheittäjien kiilat, jotka toivat alkutilanteeseen vauhdin tuntua. Kun esiintymislavan valot syttyivät, seisoivat kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers sekä basisti Steve Harris asemissaan lavalla. Dance Of Death-levyn (2003) aloituskappale ja ensimmäinen single Wildest Dreams lähti saman tien käyntiin. Solisti Bruce Dickinson juoksi kulisseista lavalle hieman ennen lauluosuutensa alkua. Rumpali Nicko McBrain oli tuttuun tapaan näkymättömissä rumpujensa takana. (Nickon pää näkyi yläkatsomoon, mikäli katsoja sattui olemaan näkyvyyden kannalta oikeassa kulmassa, mutta edes yläviistosta rumpali ei näkynyt kunnolla. )
Lavarakennelma oli näyttävä, sillä taustana oli korkea, kiviseinältä vaikuttava muuri, jonka molemmilla laidoilla oli Dance Of Death-levyn kannesta tuttu, viittaan sonnustautunut viikatemies. Useiden metrien korkuiset viikatemiespatsaat olivat muuten samanlaisia, mutta viikatteiden terät osoittivat toisiaan kohti. Seinämän edessä, lavan taustalla kiersi parin metrin korkuinen ramppi, jonka kätköissä oli rumpalin osasto. Ramppi kaartui lavan molemmille sivuille, jossa se ulottui lähes lavan etuosaan saakka. Rampin seinämä näytti myös kivenlohkareista kootulta. Uuden albumin kuvasto oli vahvasti näkyvillä, sillä viikatemiespatsaiden lisäksi lavan pintaa koristi levyn kuvista tuttu kompassikuvio. Lisäksi rumpukannut olivat punaiset ja saman kompassikuvion koristamat. Nickon takana roikkui suuri, punainen kumistin, jossa oli kiertueen mukainen teksti ”Iron Maiden – Dance Of Death”. Alusta saakka lavalla hääri myös kameran kanssa oleva mies, joka kuvasi esiintyjiä keskittyneesti. Kameramies pysyi lavalla koko konsertin ajan, joten mitä ilmeisimmin voimme odottaa tulevaisuudessa julkaistavia tallenteita Helsingin keikalta. (Kameramies ei välttämättä ollut aivan jokaisena hetkenä lavalla, mutta konsertin edetessä huomio kiinnittyi väkisinkin siihen, että kyseinen mies palloili jatkuvasti milloin missäkin puolella lavaa kameransa kanssa. )
Konsertin avannut Wildest Dreams kulki vauhdilla ja sai yleisön heti mukaansa, mutta itse koen sen edelleen hieman värittömäksi kappaleeksi. Kohdallani se jäi konsertin ainoaksi numeroksi, joka ei tehnyt kummempaa vaikutusta. Bändi jatkoi saman tien Killers-albumilta (1981) löytyvällä Wrathchildilla. Tuo vanha, luotettava lavatykitys toimi taas kerran niin hyvin, että lavan edustalla oleva yleisömassa alkoi hyppiä sen tahdissa. Melkoista vellomista! Yleisö kajautti aina kertosäkeen kohdalla ”Wrathchild”-huudon, jossa oli tarpeeksi voimaa kuulumaan kevyesti musiikin yli. Kolmantena kuultu vanha singlehitti Can I Play With Madness oli hieman yllättävä valinta, mutta nehän ovat aina paikallaan. Bruce alusti sen esittämistä lyhyellä välispiikillä ja samalla tämä kappale oli illan ensimmäinen numero, joka sai lavan taustalle koristeekseen kyseisen singlen kansikuvan. (Taustalla olevan ”kiviseinän” keskusta toimi tarvittaessa erilaisten kuvien näyttelypaikkana. )
Äänentoisto ei ollut alkuvaiheessa täysin kunnossa, mutta asia korjautui kolmen ensimmäisen kappaleen aikana. Ja neljäs kappale olikin sitten sellaista menoa, että alta pois! Kun Dickinson esitteli neljännen numeron huutamalla ”The Trooper!” tervehti yleisö sitä valtavalla huutomyrskyllä. The Trooper toimi taas kerran niin loistavasti, että sen vaikutusta ei voi olla korostamatta. Kun laulu kaiken lisäksi kertoo taistelusta venäläisiä vastaan, ei ole ihme, että niin turkkilaiset, puolalaiset, mutta varsinkin suomalaiset innostuvat siitä muutenkin kuin musiikillisten ansioiden takia. Bruce käveli Trooperin aikana taustarampilla ja heilutteli vuoron perään kahta ”rikki ammuttua” Englannin lippua. Trooperin loppuessa jälkimmäinen lippu lensi komeassa kaaressa kulisseihin.
Trooperin hengästyttävän menon jälkeen oli aika hellittää hetkeksi, sillä Bruce sai tässä vaiheessa ensimmäisen pitemmän puheenvuoron. ”Iloista joulua, Helsinki ja tervetuloa kiertueen viimeiseen iltaan. Kuten tiedätte, konsertti jouduttiin peruuttamaan, koska minä olin huonossa kunnossa. Emme olisi muuten koskaan, ikinä (never, ever) peruuttaneet showta! Muualla Euroopassa joudun puhumaan ihmisille heavy metallista, mutta Suomessa minun ei tarvitse puhua siitä mitään, koska Suomi on Euroopan metallikeskus (metal capital of Europe. ) Olemme myyneet (Suomessa) puoli miljoonaa levyä. Joku osti ne eikä se ollut poro!” Yleisön kohina muuttui mylvinnäksi ja aplodeiksi siinä vaiheessa, kun Dickinson kehui Suomea Euroopan metallikeskukseksi. Dickinsonin äänensävy yltyi loppua kohti itsevarmaksi uhoksi, joka korostui levyjen myyntiluvuista ja Euroopan metallikeskuksesta puhuttaessa. Dickinson päätti puheosuutensa lausumalla sävyisämmin: ”Tervetuloa Kuolemantanssiin. ”
Dance Of Death-albumin nimikappaleen aluksi kuultiin nauhalta tullut, kunnioitusta herättävä puheosuus, jonka jälkeen kohdistettiin valkoinen valospotti kappaleen säveltäneeseen kitaristi Janick Gersiin. Gers seisoi jonkin aikaa lavan keskipisteenä, kunnes muu yhtye tuli mukaan ja valaistuskin laajeni koko lavan käsittäväksi. Katsomossa syttyi alkuvaiheessa paljon sytyttimien liekkejä, joten näky oli kaunis ja sopi erityisen hyvin joulua edeltäviin päiviin. Nicko McBrain nousi alussa rumpujen takaa kannustamaan yleisöä, mutta ei tällä kertaa pistänyt tanssiksi, kuten kesäkuun 2003 keikalla The Clansmanin alussa. Gersin soittaman intron aikana Dickinson kävi pukemassa päälleen viitan ja kummalliset, isoilla, pyöreillä ja värikkäillä linsseillä varustetut ”lentäjälasit”. Dickinson asteli rampin päällä ja asettui istumaan rampin vasemman laidan edustalla olevalle tuolille, jonka istuimessa ja selkänojassa oli uudelta levyltä tuttu, selvänä näkyvä kompassikuvio. Dickinson lauloi osan kappaleesta tuolilla istuen, jonka jälkeen hän poistui kulisseihin. Rampille palasi jonkin ajan kuluttua mustaan viittaan pukeutunut, kumarassa hitaasti kävelevä hahmo. Koska viitan huppu oli hahmon pään päällä, ei hahmosta varmuudella tiennyt, onko se Dickinson vai joku roudari. Dickinsonin lauluääni kuului, mutta kaapuniekan kasvoja ei näkynyt. Kappaleen loppupuolella viittamies laskeutui portaita lavalle, jossa asettui seisomaan rumpulavan edustalla olevan kompassikuvion keskustaan. Eri puolilta suunnattiin valkoisia valokiiloja hahmoon, joka alkoi pyöriä paikallaan ympäri viitan helmat liehuen. Tässä taisi olla se Kuolemantanssi, jonka mukaan koko albumi ja kiertue oli nimetty. Kun tanssi vihdoin päättyi, käveli tanssija lavan edustalle ja paljasti päänsä, jolloin vasta varmistui, että hupun alla oli Dickinson. Hän lauloi kappaleen rauhallisen lopun paljastetuin päin, jonka jälkeen lähes yhdeksän minuuttia kestänyt Dance Of Death oli ohi. Yleisö tuntui pitävän uutuudesta tosissaan, sillä aplodit olivat melkoiset. (Kiertuekirjasessa Gers paljasti, että tähän sävellykseen häntä inspiroi Ingmar Bergmanin 1950-luvun elokuva Seitsemäs sinetti, jonka lopussa Kuolema johdattaa tanssivia ihmisiä kohti omaa valtakuntaansa. )
Seuraavana oli vuorossa uutuuslevyn toiseksi singlelohkaisuksi valittu menevä Rainmaker, joka käynnistyi nauhalta tulevalla sade- ja ukkosefektillä. Rainmaker päättyi näyttävään tilanteeseen, jossa valkoiset valospotit kohdistettiin lavan keskellä olevaan Dickinsoniin, joka taivutti vartalonsa kaarelle taakse ja seisoi tuossa asennossa kädet levällään. Rainmakeria seurannut Brave New World puolestaan soi yhtä komeasti kuin ennenkin. Alun hitaan osuuden aikana kitaramelodiat korostuivat nautittavasti ja lopun nopeassa osuudessa kitaristikolmikon yhteissoitto oli kiitettävän tiukkaa. Yleisö puolestaan hoilasi sydämensä kyllyydestä kertosäettä ”Brave New World!” Vaikka Brave New World oli hienoa kuultavaa, oli sen vaikutus vähäistä siihen verrattuna, mihin seuraava kappale kykeni.
Lava pimeni täydellisesti ja nauhalta alkoi kuulua konekiväärin ammuntaa, räjähdyksiä ynnä muita taisteluääniä. Valot välähtelivät ajoittain sen verran, että rampilla näki hääriviä hahmoja, jotka asettelivat tavaroita paikalleen. Välähdykset olivat niin lyhyitä, että hahmot näki vain vilaukselta ennen uutta pimennystä. Alussa kuultiin myös Dickinsonin puheosuus, joka tuli mahdollisesti nauhalta, koska Dickinson ei ollut tuossa vaiheessa lavalla. Historiansa tunteva Maiden-fani tiesi jo tässä vaiheessa, että alkamassa oli Dance Of Death-albumilta löytyvä, Ensimmäisen maailmansodan verisestä taistelusta kertova Paschendale. Rauhallisemman alun jälkeen musiikki jyrähti päälle valtavalla voimalla, mutta jyrinä vaimeni alkujyrähdyksen jälkeen. Valokikkailu oli rytmitetty hienosti musiikkiin ja nauhalta kuultuihin taisteluääniin. Alussa valkoiset valosäteen liikkuivat musiikin tahtiin nopeina välähdyksinä moneen suuntaan kuin konekiväärisarjat. Jo pelkkä aloitus oli niin vakuuttavaa kuultavaa ja nähtävää, että Paschendalelta odotti todella paljon. Taustakankaaksi tuli Ensimmäisen maailmansodan taistelutanner, jossa makasi läjittäin kuolleita englantilaissotilaita. Valojen syttyessä havaittiin, että roudarit olivat käyneet järjestämässä rampin päälle piikkilankaesteitä ja kaikenlaista kamaa, jota taistelukentältä voi löytyä. Dickinson oli pukenut päälleen manttelin ja lähinnä venäläismallisen (!) sotilaskypärän. Hän käveli rampin päällä olevan rojun seassa pysähtyen lopulta laulamaan piikkilankaesteen kohdalle. Hieman ihmetytti tuo kypärän valinta, sillä laulu kertoo englantilaisten sotilaiden joukkoteurastuksesta Ensimmäisessä maailmansodassa. Kaikki Korkeajännityksensä lukeneet kyllä tietävät, millainen kypärä englantilaisilla oli.
Kun Paschendalen alkutohinat olivat ohi, kohdistui valkoinen valospotti musiikin säveltäneeseen Adrian Smithiin. Smith soitti rokkaavamman kohdan alkua valokeilassa keskittyneen näköisenä. Kun Dickinson pääsi laulun sanoissa kohtaan ”so we die in Paschendale”, lysähti hän ”kuolleena” piikkilangan päälle. Laulu kuitenkin jatkui, joten Dickinson nousi laulamaan loppuosuuden seisaallaan.
Harvoin on hiljaisen ja voimakkaan soiton vaihtelulla saatu aikaan niin dramaattista vaikutusta kuin Paschendalen toteutuksessa. Hitaat ja nopeammat kohdat täydensivät toisiaan erinomaisesti ja toivat vaihtelua tähän yli kahdeksanminuuttiseen järkäleeseen. Paschendale oli dramaattinen, järisyttävä konserttikokemus, jossa Adrian Smithin sävelkuviot ja Steve Harrisin sanoitus loivat saumattoman kokonaisuuden ja jyrinä oli vertaansa vailla! Siksipä oli yllättävää huomata, että sen saamat aplodit eivät olleet kuin keskitasoa. Ehkä osa yleisöstä oli niin sanattomana kokemuksesta, ettei ymmärtänyt osoittaa suosiota Paschendalen ansaitsemalla tavalla.
Paschendale erottui jo ensikuuntelulla edukseen Dance Of Deathin parhaana kappaleena. Konserttikokemus vahvisti ennakkokäsitystä ja osoitti, että Paschendalen rinnalla kaikki muut uutuudet jäivät ansioistaan huolimatta kevyesti kakkosiksi. Paschendale oli loistava yhdistelmä puhelaulua, hidasta teeman kehittelyä, hitaita ja nopeita osuuksia, kaunista melodiaa ja voimansa tunnossa luukutettua jyrinää. Smith paljasti kiertuekirjasessa, että hän pyrki luomaan Paschendalen sävelkuvioihin ”taistelun eri vaiheita, joissa kiivasta taistelua seuraa seesteisempi jakso, uusi hyökkäys, vastahyökkäys, jne. ” Jos asia on noin, on Smith onnistunut hommassa paremmin kuin hyvin. Lisäksi Maiden onnistui jyräyttämään Paschendalessa ajoittain sellaisia äänivalleja, että ne kyllä kelpaavat vakuuttaviksi taistelukuvauksiksi. Musiikillisen Victorian ristin saisivat antaa niin Smithille kuin Harrisille!
Paschendalen konserttiteho oli niin täydellinen, että hienosti onnistunut levytyskin kalpeni sen rinnalla. Vaikka grammaria soittaisi kotona isommallakin, on äänilevyltä tai radiovastaanottimesta kuultava musiikki vain kalpea aavistus siitä, millaisen tehon Paschendale sai konsertissa. Kiertuekirjasessa Dickinson kertoi, että siinä vaiheessa, kun hän kuuli ensimmäisen kerran yhtyeen soittavan Paschendalen, oli hän ymmärtänyt välittömästi, millainen teho siihen sisältyy. Kappaleen tehosta oltiin muutenkin niin varmoja, sillä kiertuekirjasessa paljastettiin yleisölle jo etukäteen, että ”Paschendale tulee olemaan erittäin, erittäin spektaakkelimainen”. Eivät turhia luvanneet! Samalla jokainen yhtyeen jäsen nimesi sen uusien kappaleiden joukosta omaksi konserttisuosikikseen.
Pashendale oli niin jämerää tavaraa, että seuraavana esitetty Lord Of The Flies meni pakostakin jälkilämmittelynä. Joka tapauksessa oli hienoa huomata, että bändi oli valinnut Blaze Bayleyn aikaisesta tuotannosta ohjelmistoon toisenkin kappaleen kuin ainaisen The Clansman-hoilotuksen. Aikoinaan X-Factor-albumin (1995) toisena singlenä julkaistu Lord Of The Flies oli mukava kokea pitkästä aikaa konsertissa, sillä se pörrää hyvin ja on muutenkin tukevaa tavaraa. Ja mikä olisikaan sopinut aiheensa puolesta paremmin Paschendalen kaltaisen ruumiskasoista kertovan kappaleen jälkeen kuin Kärpästen herra. Dickinson teki Lord Of The Fliesin aikana ylimääräistä työtä lietsomalla yleisöä huutoon ja uhoon. Onnistuihan se.
Lord Of The Fliesin jälkeisellä tauolla Dickinson naurahti teatraalisesti ja sanoi murteellisella englannilla: ”Merry Christmas! I never drink – wine. ” Kreivi Dracula tuskin toivotti hyvää joulua, mutta tuo Draculan kuuluisa viinirepliikki kevensi sopivasti tunnelmaa. Lavalle loihdittiin samalla näyttävää katseltavaa, sillä taustakankaana oli kaarevakattoinen pylväshalli. Lisäksi valoilla saatiin aikaan välkettä, joka antoi vaikutelman kuin oltaisiin veden alla tai valo heijastuisi välkehtien vedestä. Kokonaisvaikutelma oli joka tapauksessa upea. Vuorossa oli Harrisin säveltämä uutuus No More Lies, jonka alku soi melodisena ja vahvana, kunnes nopeampi vaihe piti huolta lopusta. Yleisö osallistui uutuuden toteuttamiseen tosissaan, sillä kansa huusi ilman eri kehotusta kertosäettä. No More Liesiin toi lisätehoa ajoittain käytetty kaikuefekti, joka sai Dickinsonin laulamat sanat toistumaan moneen kertaan. Tehokasta!
Hallowed Be Thy Name käynnistyi rauhallisesti ja tässä vaiheessa tiesi, että konsertin loppukiito oli käsillä. Yleisö tervehti tätä klassikkoa valtavalla huudolla, mitä ei tarvitse ihmetellä. Hallowed Be Thy Name on kerta toisensa jälkeen niin hieno kokonaisuus, että sen merkitystä ei voi korostaa tarpeeksi. Nopeassa osuudessa kitaristien yhteissoitto oli saumatonta ja homma toimi hienosti. Dickinson teki jälleen kerran vanhan temppunsa, jossa hän nostatti käsillään yleisöstä yhä kovempia huutoja. Kahdella ”scream for me, Helsinki”- kehotuksella oli myös oma vaikutuksensa. Yleisömassa hytkyi nopean osuuden alussa niin lavan edustalla kuin alakatsomoissa ja tunnelmaa riitti. Dickinson nousi lopussa rumpulavalle, sai käsiinsä pari rumpukeppiä ja löi muutaman kerran rumpuihin tai lautasiin. Tuohon tilanteeseen liittyi myös yllättävämpi asia, sillä Nicko nousi hieman myöhemmin rumpujen takaa ja puhui Dickinsonille kiihtyneen näköisenä. Samalla Nicko osoitti toisella kädellään juuri siihen suuntaan, mihin Dickinson oli lyönyt rumpupalikoilla. Nicko osoitti vielä rannekellokättään ennen kuin istui takaisin paikalleen. Vaikka tuossa tilanteessa ei olisi ollut mitään todellista vihoittelua, syntyi tuosta kuitenkin sellainen vaikutelma, että Nicko ei olisi pitänyt siitä, että Dickinson oli käynyt takomassa rumpuja kesken kaiken. Tilanne oli siksikin hieman hämmentävä, koska Maidenin aikaisemmilla keikoilla ei ole koettu pienintäkään suuttumiseen viittaavaa tilannetta ja Dickinson on ennenkin käynyt laulun lomassa takomassa rumpuja sulassa sovussa Nickon kanssa.
Jostain syystä Fear Of The Darkin intro on konsertissa koettuna aina yhtä dramaattinen. Keikalla koko kappaleesta löytyy muutenkin kaksin verroin tehoa, vaikka levytyskin on täyttä asiaa. Lavalle loihdittiin tunnelmaa antamalla valkoisten valokiilojen risteillä lavalla hitaasti puolelta toiselle. Yleisö puolestaan otti sytyttimet käyttöön, joten pienet liekit täplittivät katsomoa ja kenttää. Dickinson kumarsi yleisölle hitaan, syvän kumarruksen kappaleen alussa, kun yleisö tervehti introa melkoisella huudolla. Mahtoiko Dickinson muistaa, että singlenä julkaistu, Englannin singlelistan kymppikärkeen yltänyt Fear Of The Darkin konserttiversio äänitettiin Helsingin jäähallin keikalla armon vuonna1992? Dickinson nauroi laulun lomassa käkättävän naurun ja nopean osuuden aikana bändi rokkasi kuin viimeistä päivää. Fear Of The Dark toimii täydellisesti kerta toisensa jälkeen.
Maiden-konserttien perinteisenä loputusnumerona kuultava Iron Maiden toi ”kitaristi valokeilassa”-vuoroon Dave Murrayn. Valkoisessa valospotissa seisova Murray käynnisti Iron Maidenin tehokkaan intron, jonka jälkeen bändi antoi tulla koko arsenaalilla. Kappaleen aikana alkoi suurikokoinen Eddie-hirviö kohota hitaasti esiin takaseinän keskeltä. Taustakankaan paikalla oli nyt linnan porttia kuvaava aukko, jonka yläosassa näkyi ylös vedetty ristikko. Linnanportin kohdalta näkyviin kohoava Eddie oli jälleen kerran puettu kiertueen aiheen mukaan. Eddiellä oli viikatemiehen viitta, jonka huppu oli vedetty Eddien pään peitoksi. Kasvot sentään näkyivät selvästi. Selvästi näkyivät myös taustalla liekehtivää valoa vasten kaksi tukevaa vaijeria, joilla Eddietä hinattiin hiljalleen korkeammalle. Seikka, joka toi koomisuudessaan mieleen Spinal Tap-elokuvan. Eddie piti toisessa kädessään viikatetta. Toinen käsi oli aluksi vaakatasossa, mutta kääntyi osoittamaan yleisön suuntaan siinä vaiheessa, kun Dickinson lauloi ”Iron maiden´s gonna get you and you…and you. ” Eddie kääntyili hiljalleen puolelta toiselle ja osoitti sormellaan ympäri hallia.
Kun musiikki päättyi, poistuivat muusikot lavalta melko nopeasti, vaikka tavanomaiset tuuletukset toki nähtiin. Pitkälahkeisiin shortseihin sonnustautunut Nicko kävi lavan edustalla heittämässä rumpukapuloita yleisölle. Nicko sai ne lentämään todella kauas kentälle ja sivukatsomoihin. Eddien uhkaava hahmo jäi katselemaan yleisöä lavan taustalle, jossa se pysyi konsertin loppuun saakka.
Valtavat aplodit vaativat bändiä takaisin lavalle. Dickinson palasi näkyviin ensimmäisenä ja piti pitkän juttutuokion, jonka aikana muukin miehistö palasi lavalle. Lavalle oli tuotu tauon aikana kolme tuolia, joihin kaikki kolme kitaristia istuivat akustiset kitarat käsissään. Nähdäkseni myös Harrisilla oli akustinen basso, mutta vannomaan en mene. ”Helsinki. Tämä on Euroopan kiertueemme viimeinen ilta. Jos minä sairastun, niin konsertit voivat peruuntua, mutta jos joku roudareistamme sairastuu, niin mitään ei peruuteta, vaan homma jatkuu siitä huolimatta. Täällä on noin 60 ihmistä, joita te ette koskaan näe. He pitävät huolta siitä, että konsertti toteutuu. Osa roudareistamme uhrasi myös joulunsa, että tämä konsertti voitiin toteuttaa, joten antakaa heille aplodit. ” Suomalaisyleisö antoi roudareille vähintään yhtä voimakkaat aplodit kuin The Trooperille ja Hallowed Be Thy Namelle, joten Maidenin kiertuehenkilökunta sai yleisöltä erittäin lämpimät kiitokset. Dickinson muisti myös yleisöä, jolle hän totesi: ”Kiitos teille, kun tulette ja ostatte liput konsertteihin. Iron Maiden tulee jatkamaan albumeiden tekoa ja konserttien pitämistä. Näemme uudestaan noin kahden vuoden kuluttua. ” Dickinson esitteli vielä nimeltä mainiten kaikki tuoleilla istuvat kitaristit, ”herra Steve Harrisin” ja rumpali Nicko McBrainin. Nickoa esitellessään Dickinson mainitsi jotain ”rikoksesta tai rikollisesta. ” Mahtoiko Dickinson viitata vuoden 2003 aikana julkaistuun uutiseen, jonka mukaan Nicko oli lyönyt jonkin huvipaikan turvamiestä, joka ei ollut päästänyt häntä sisään? Puheosuuden päätteeksi Dickinson totesi: ”Jätämme teidät uudella laululla, jonka nimi on Journeyman. ”
Puhtaan akustisesti toteutettu Journeyman oli konsertin todellisia yllättäjiä. Kaunis, helpon rullaavasti etenevä Journeyman toi sopivaa vastapainoa sitä edeltäneelle metallin mättämiselle ja homma toimi täydellisesti. Yleisö osallistui kuorona ooo-osuuden laulamiseen Dickinsonin toimiessa kuoronjohtajana. Varmasti löytyi myös niitä, joille kolmen akustisen kitaran näkeminen ja käyttö Maidenin konsertissa oli kauhistus, puhumattakaan tuoleilla istumisesta, mitä ei ole aikaisemmin koettu tämän bändin keikalla. Vaihtelu kuitenkin virkistää, sillä seitsemän minuutin kestostaan huolimatta Journeyman jaksoi kiinnostaa loppuun saakka. Lisäksi pidin rohkeana temppuna säästää akustinen uutuus ylimääräisten kappaleiden ensimmäiseksi numeroksi. Journeymanin akustinen versio tuntui rehellisemmältä ja rullaavammalta kuin studioversio.
Vaikka Dickinson oli ilmoittanut ennen Journeymanin esittämistä, että he jättävät yleisön sen merkeissä, seurasi vielä jatkoa. Jos Journeyman liikkui vähemmän tutuilla poluilla, olivat kaksi viimeistä kappaletta sitäkin tutumpia tapauksia. The Number Of The Beast ja Run To The Hills rokkasivat uskomattomalla vauhdilla ja voimalla. The Number Of The Beast alkoi nauhalta tulleella puheella ja sai yleisön lausumaan mukana. Kyseisen älppärin kansikuva ilmestyi lavan taustalle ja niin sitä mentiin. Rampista laukaistiin pariin otteeseen neljä ylös suunnattua savupilaria, mikä olikin ainoa kerta koko keikalla, jolloin savua käytettiin visuaalisena tehosteena. Vasta tässä vaiheessa koettiin myös Maiden-konserttien pakollisiin kuvioihin kuuluva Eddien kävely lavalle. Vaikka isompi Eddie oli edelleen lavan taustalla olevalla linnanportilla, käveli lavan vasemmasta reunasta nyt esiin noin 2,5 – 3 metrin pituinen Eddie. Ilman jalkineita oleva, mustaan viittaan puettu Eddie käveli hitaasti lavan poikki ja pysähtyi kitaristi Janick Gersin kohdalle. Eddie kumartui hieman Gersiin päin ja katseli tätä punaisina hehkuvilla silmillään. Gers härnäsi Eddietä sohimalla kitaralla tätä kohti. Eddie puolestaan tavoitteli hitain käden liikkein otetta Gersistä, mutta kumpikaan ei saanut sattumaan. Dickinson osallistui tilanteeseen niinkin yllättävällä välineellä kuin käsinukella! Eddien ollessa kääntyneenä Gersin puoleen, hääri Dickinson Eddien takana ja väliin myös sivulla. Dickinsonilla oli toisessa kädessään jokin kiltiltä vaikuttava käsinukke, jonka kanssa hän pelleili jonkin aikaa. Eddie jätti lopulta Gersin rauhaan ja tallusti hitaasti lavan toiseen laitaan, jossa pysähtyi Dave Murrayn kohdalle. Eddien ja Murrayn kesken ei syntynyt isompaa skismaa, vaan Eddie poistui pian paikalta lavan vasemmalle puolelle. Taustaramppiin avattu aukko suljettiin saman tien Eddien takana.
Run To The Hills kaahattiin saman tien läpi sellaisella draivilla, että sitä on pakko ihailla. Ei ihme, että suomalainen Eläkeläiset-yhtye on tehnyt siitä vetävän humppaversion nimeltä Ranttalihumppa. (Sijoita mielessäsi kertosäkeen sanojen ”Run to the hills” tilalle ”ranttaliksi” ja korvaa ”Run for your lives” sanoilla ”ja humpaksi”, niin saat Eläkeläisten kertosäkeen. )
Musiikki päättyi ja Maidenin miehistö jätti yleisölle jäähyväisiä uudemman kerran. Dickinson tapaili pariin otteeseen jonkin joululaulun sanoja muiden pidellessä soittimiaan ylös kohotetuissa käsissä ja vilkuttaessa hurraavalle yleisölle. Nicko lennätti rumpukeppinsä toistamiseen katsomoon. Jäähyväiset kestivät melko pitkään, mutta yksi kerrallaan miehet poistuivat lavalta. Yleisö ei kuitenkaan luovuttanut, vaan nyt alkoi useita minuutteja kestänyt valtava mökä, jota jatkui ja jatkui. Koska kyseessä oli kiertueen viimeinen keikka, oli syytä uskoa, että nyt voidaan kokea vielä jotain ainutkertaista ylimääräistä, jota ei muina iltoina ole nähty. Lupaavaa tunnetta bändin paluusta vielä kerran lavalle lisäsi myös se, että hallin valoja ei sytytetty ja esiintymislavalla oli ”valmiusvalaistus”, joten shown saattoi odottaa vielä jatkuvan. Lisäksi Eddie tuijotti yleisöä edelleen taustalla pienempien viikatemiespatsaiden näkyessä sen molemmin puolin. Eipä tullut laitettua kelloa käyntiin aplodien alkaessa, mutta sanoisin, että koko ajan vähentymättömällä voimalla jatkunut huuto ja taputus kesti hyvinkin viisi minuuttia. Kun hallin valot kuitenkin lopulta syttyivät, oli pettymys sitäkin suurempi. Vieressäni ollut miekkonen purki pettymystään kaverilleen toteamalla, että ”ne kehuvat Suomea Euroopan metallikeskukseksi ja sitten kuitenkin lopettavat näin. ”
Lopetusnauhana soi Monty Pythonin Always Look On The Bright Side Of Life, jonka sanoma olikin paikallaan niille, jotka tunsivat pettymystä, kun yhtye ei enää palannut lavalle.
Eihän tuohon konserttiin voinut kuin olla tyytyväinen, sillä esitys kesti tunnin ja 45 minuuttia, joten pituutta oli riittävästi. Yleisön äänekkyys oli lopussa kuitenkin niin valtavaa ja pitkään jatkunutta, että jo sen vuoksi Maidenin olisi ollut syytä palata lavalle vielä kerran. En usko kokeneeni niin pitkään jatkunutta ja niin vähentymättömällä voimalla kuuluvaa yleisön huutoa edes millään aikaisemmalla Iron Maidenin keikalla. Vertailukohtia kyllä piisaa, sillä tämä oli 13. kokemani Maiden-konsertti.
Ohjelmisto oli uusittu reilusti sitten kesällä 2003 nähdyn Edward The Great-kiertueen. Tuolloin Dickinson lupasi yleisölle, että Dance Of Death-kiertueella tulisi olemaan uusittu ohjelmisto, joten se lupaus kyllä pidettiin. Dance Of Death-albumin uudet laulut toimivat konsertissa hyvin eikä niiden pituus haitannut lainkaan. Paschendale oli jämeryydessään ja vaihtelevine sävelkuvioineen täysin ylivoimainen muihin nähden, mutta kolmella akustisella kitaralla toteutettu Journeyman yllätti myös positiivisesti. Konsertin avannut Wildest Dreams oli oikeastaan koko keikan ainoa kappale, joka tuntui hieman liian tavanomaiselta eikä sen vuoksi kummemmin hetkauttanut. Vanhoista lauluista oli mukavaa kuulla pitkästä aikaa Lord Of The Flies, jota ei ole esitetty sitten Blaze Bayleyn päivien. Useimmiten esitetty The Trooper toimii edelleen loistavasti. Siitä on kasvanut niin olennainen osa Maiden-konserttien ohjelmistoa, että mikäli sitä ei esitettäisi, puuttuisi kokonaisuudesta jotain keskeistä ja tärkeää.
Dickinsonin käyttämät lisävaatteet ja tanssiminen tarjosivat yleisölle ajoittain ylimääräistä katsottavaa, mutta oli tavallaan turhaa, sillä itse musiikki toimi niin hyvin. Muuten koko orkesterin olemus tarjosi luotettavan näyn, sillä lyhyttukkaisen Dickinsonin rinnalla olevat pitkätukkaiset Harris, Murray ja Gers ovat edelleen kunnon rihmakalloja. Smith ja Nicko olivat tukkansa puolesta siinä välimaastossa.
Henkilökohtaisesti pidin kesäkuun 2003 Edward The Great-kiertueen konserttia tätäkin parempana kokonaisuutena, mutta kyllä Dance Of Death-keikka oli täyttä asiaa. Tyytyväiseltä vaikutti myös tuttu levyliikkeen pitäjä, joka näki Maidenin nyt ensimmäistä kertaa konserttilavalla. Mies muotoili seuraavana päivänä tuntemuksensa suunnilleen näin: ”Ei niillä jätkillä ole paljoa pohjelihaksia, mutta kyllä tärähti hyvin. ”
”Cruelty has a human heart, everyman does play his part. Terror of the men we kill, the human heart is hungry still!”
Kari Huhta ”Rummut normaalisti.”
Joulukuu 2003 – huhtikuu 2004