Pertti Keinosen raportti
Maidenin konsertti vuonna 1992 oli allekirjoittaneen ”suurin” tapahtuma siihen mennessä. Ikää oli kertynyt 16 vuotta, enkä ollut ennen kokenut vastaavanlaisten hevikonserttien tunnelmaa. Tästä keikasta lähtien olen ollut riippuvainen siitä silmin, korvin ja nenän (!) kanssa aistittavasta ilmapiiristä.
Vuoden 1992 Helsingin konsertti on yleisesti Maiden-fanien keskuudessa saanut jonkinlaisen sokerikuorrutteen ylleen. Syynä ovat ehkä muutamat biisivalinnat keikalta virallisille livejulkaisuille Real Live/Dead One. Esimerkiksi Fear Of The Darkin suomalaiset ovat omineet kokonaan. Eihän sitä biisin hiljaista alkumelodiaa hoilata maailmalla missään kovempaa kuin me 3500 uskollisinta silloin Helsingin vanhassa jäähallissa, eihän?
Täytyy myöntää, että tämän keikan nostalgia-arvo on erittäin kova. Aikoinaan olisin treidannut äitini tämän keikan bootlegiin yllättävän kevyesti. Tosiasiat on kuitenkin myönnettävä; Maidenin ura oli tuolloin erittäin lähellä pohjakosketusta. Perinteisellä hevilläkään ei häävisti mennyt. Jo yleisömäärä, 3500, kertoo paljon. Yleisön vähyyttä ei keikalla bändin suorituksessa mitenkään huomannut. Päinvastoin, Maiden esiintyi erittäin hyväntuulisesti ja vapautuneesti. Tähän voi olla syynä myös pienen paineen purkautuminen. Olihan suuri ja mahtava Doningtonin festivaali juuri takana, jossa Maiden oli pääesiintyjä. Doningtonin keikka on julkaistu myös videona, joten siitä saa hyvän kuvan lavasteista ja showsta. Taisi jätkillä olla samat vaatteetkin päällä molemmilla keikoilla. Aika on varmasti kullannut muistot, mutta silti täytyy sanoa yleisön olleen määräänsä nähden todella kovaäänistä.
Maidenin lämppärinä toimi Testament. Ensimmäisen kunnon hevikeikan innostamana sekin vaikutti niin helvetin hyvältä bändiltä, että kävin ostamassa yhtyeen uuden Ritual cd:n, vaikka minulla ei ollut silloin edes cd-soitinta! Ensimmäinen vaikutelma oli, että: ”jumalauta, miten kovaa musiikki tulee!”. Ja Maidenin aloittaessa volyymia vain lisättiin…
Mitään sen kummempaa musiikaalista introa ei tällä kiertueella käytetty. Valot vaan otettiin pois, ja sateinen tunnelma salaman kolahteluineen valtasi hallin. Lopuksi tuli viiltävä ääni ja Nicko aloitti keikan Be Quick Or Be Deadin karulla konepistoolitulituksella. Helvetinmoinen kaahaus välittömästi päälle! Bruce sylkäisi keuhkonsa lavalle heti keikan aluksi kirkaisemalla korvia vihlovasti biisin alkukiekauksen. Mahtoi tehdä gutaa kurkulle. Bruce käytti tällä kiertueella mielestäni erittäin hienoja keikkavaatteita. Nahkaahan sen olla pitää.
Seuraavaksi tuli The Number Of The Beast. Hyvä paikka tälle klassikolle, jolla yleisö viimeistään saatiin hereille. Ja mikäs sen kivempaa kuin huutaa hevikeikalla ”SIX, SIX SIX!” Wrathchild tarjoiltiin normaalilla intensiteetillä, mikä Maidenin tapauksessa tarkoittaa suht rajua rypistystä. Uusi biisi From Here To Eternity soitettiin selkeästi nopeammalla temmolla kuin levyllä. Bruce huudatti jo tässä kohtaa hiukan yleisöäkin. Can I Play With Madness ja bileet käyntiin! Ei välttämättä ihan sitä Maidenia, josta kaikista eniten pidän, mutta tässä vaiheessa keikkaa se oli omiaan. Keikan alkuun oli selkeästi sijoitettu viisi menopalaa, uutta ja vanhaa. Oli siis rauhoittumisen aika – Wasting Love. Biisin spiikkauksesta riitti tekemään hyvän nuorelle miehelle pelkkä Brucen toteamus, että biisi kertoi yksinkertaisesti naimisesta: ”here’s a song about fucking, actually.” Brucen jutellessa yleisölle lavalle roudattiin akustiset kitarat ja basso. Valot biisin aikana olivat erityisen hienot.
Neljä iskua hi-hatiin ja Tailgunner! Tästäkin biisistä soitettiin hieman nopeampi versio kuin levyllä. The Evil That Men Do viimeistään herätti loputkin yleisöstä, sen verran kovaäänisesti kertosäettä hoilattiin mukana. Janick Gersin versio Adrian Smithin soolosta ei välttämättä ollut kaikkein onnistunein, mutta muuten biisi oli täyttä rautaa.
Sitten saatiin taas vetää hiukan happea. Bruce selvitti, mistä seuraavaksi soitettu Afraid To Shoot Strangers kertoi. Persianlahden sodastahan siinä on kyse. Biisi oli yksi keikan kohokohdista. Yleisömeri huusi ja taputti käsiään rytmikkäästi alku- ja loppumelodian aikana Brucen näyttäessä mallia. Nopeampi väliosa meni lähinnä siinä, kun yritin muiden lailla moshata päätäni irti. Vähän ihmettelen, kun ko. kappaletta ei kuultu 2003 kiertueella, vaikka Irakin sota oli jälleen ajankohtainen.
Seuraavaksi kolmen biisin putki, joka päätyi myös A Real Live Onelle. Fear Of The Dark,Bring Your Daughter…To The Slaughter ja The Clairvoyant Eipä tiennyt Keinonen silloin, että tässä ollaan historiaa todistamassa. Sitten tullut Heaven Can Wait oli ehkä keikan heikoin veto. Lukuun ottamatta sitä ”OooOoooOoo”-osaa, siinä ei ole hirveästi lapsille kertomista.
Run To The Hills. Kopotikopoti ja yhteislaulu raikasi kuin yhdestä suusta. Scream for me Helsinki! – 2 Minutes To Midnight. Klassikkoa klassikon perään. Iron Maiden päätti setin perinteisesti. Jos ”Give Me Ed…’Til I’m Dead” -kiertueella tuli vessan pytyn näköinen Eddie, niin tällä kiertueella Eddie oli mallia harakanpesä.
Encoreina tulivat Hallowed Be Thy Name, The Trooper, Sanctuary ja Running Free. Mitä näistä voi sanoa? Eihän siinä voi kuin nipistää itseään varmistaakseen, ettei näe unta. Running Freessä Bruce huudatti yleisöä tyyliin: ”Helsinki, we’ve come to the end of the show… but I don’t wanna go away tonight, before I have destroyed something… I would like to destroy what’s left of your voice! I’ve been spending a lifetime destroying what’s left of mine… so now it’s your turn – I’m running free yeah!” Olen aina pitänyt tätä biisiä parhaana yleisön huudatuksessa, joten sen sijoittaminen viimeiseksi sopi mainiosti; sain todellakin tehdä selvää äänestäni, jos siitä nyt jotain oli vielä jäljellä.
Summa summarum: Kai vähän joka asiassa ensimmäinen maistuu ja tuntuu aina parhaalta. Maiden on tehnyt paljon parempiakin keikkoja vuoden 1992 jälkeen, mutta tällä konsertilla on aina oma erityinen paikka mielessäni.
Kotkanpesässä karkauspäivänä 2004
Pertti Keinonen
pertti.keinonen@rautaneito.com