Blaze Bayley – Mies Jonka Tuli Ei Sammu

13.12.2008

Vuoden 1999 jälkeen herra Blaze Bayleyn elämä sai uuden suunnan, kun hän jätti Iron Maiden -yhtyeen solistin toimet eräälle toiselle virkatoverilleen. Vaihto oli molemmille osapuolille hyvä ratkaisu, sillä irtautumisen myötä Blaze alkoi työstää materiaalia soolouraansa varten. Hyvien taustajoukkojen avustuksella hän sai ulos kolme täyspitkää ja pari livetallennetta. Näiden perinteisten hevilatausten jälkeen, armon vuonna 2008, syntyi uusi Blaze Bayley & Co. nikkaroima levy. Vuoden 1999 jälkeen herra Blaze Bayleyn elämä sai uuden suunnan, kun hän jätti Iron Maiden -yhtyeen solistin toimet eräälle toiselle virkatoverilleen. Vaihto oli molemmille osapuolille hyvä ratkaisu, sillä irtautumisen myötä Blaze alkoi työstää materiaalia soolouraansa varten. Hyvien taustajoukkojen avustuksella hän sai ulos kolme täyspitkää ja pari livetallennetta. Näiden perinteisten hevilatausten jälkeen, armon vuonna 2008, syntyi uusi Blaze Bayley & Co. nikkaroima levy.

Muutoksen tuulet puhalsivat bändin sisällä, kun soittajat vaihtuivat ja bändin nimi muuttui pelkästä Blazesta Blaze Bayleyksi. Albumin nimeksi annettiin The Man Who Would Not Die. Levy on kuin synkkä tuskanhuuto tässä kylmässä tunteettomassa maailmassa. Kaiken lisäksi soundeiltaan levy on täysin eri maailmasta, kuin edeltäjänsä. Blaze on ehkäpä kovimmassa vedossa kuin ikinä on ollut, joten todettakoon heti alkuun, että tämä levy vetää vertoja Blazen ja Maidenin yhteistyön hedelmille.

Tykitystä suoraan Helvetistä

The Man Who Would Not Die –nimeä kantava riffisirkus potkaisee levyn käyntiin.  Nimikkoraita toimii erinomaisen hyvin levyn avaajana; siinä on energiaa ja asennetta, jossa on munaa. Kitaristikaksikko Bermudez ja Walsh rääkkäävät kitaroitaan oikein olan takaa. Kaksikon sahauskädet hyytyvät vain muutamassa hiukan tahdikkaampaa lähestymistä vaativassa kappaleessa.
Blackmailer jatkaa levyn toisena raitana. Aloitusrykäisy asetti riman aika korkealle, ja voin ilokseni todeta, että kaksonen ei kaukana tule perässä. Ihmeen hyvin biisit jaksavat kantaa läpi levyn, vaikka ne eivät ensimmäisillä kuuntelu-kerroilla meinanneet avautua. Syyksi tähän on se, että levyn suuri kappalevalikoima antoi paljon sulatettavaa. Eikä kahta ilman kolmatta, Smile Back At Death lähtee samanlaisilla sahaavilla kitaroilla kuin kaksi aiempaakin. Sekaan heitetään vielä hyvät melodiat, ja avot. Smile Back At Death edustaa levyn ehdotonta eliittiä, ainakin se on yksi omista lemppareistani. Herra Bayleykin tuntuu aina vain paranevan iän myötä, Äijä on nimittäin aivan liekeissä! Äijä isolla Ä:llä, muita bändin jäseniä väheksymättä. While You Were Gone. Aivan mahtava biisi. Tämä kappale vetää minut joka kerta täysin sanattomaksi. Mistä aloitan? Rummut? Kitarat? Laulu? Alusta lähtien kappaleen tunnelma on upean melankolinen, kuin Blazen kaipuun huuto menneisyydestä. Avausnelikko antaa hyvä osviittaa levyn annista, joka on sitä itseään: testosteronia pursuavaa maukasta ja perinteistä metallia sanan kaikista syvimmässä merkityksessä. Näiden kappaleiden uskoisi iskevän vähemmästäkin suomalaiseen sieluun.

Säröt järjestelmässä

Samurai on selvästi hutilaukaus, joka poikkeaa levyn muusta annista. Mutta se ei tarkoita, että Samurai ei olisi menevä kappale. Kaiken sen parhauden jälkeen, mitä avausnelikko tarjosi, tämä biisi tuntuu vain koukuttomalta ja junnaavalta. Vähän sama kuin vertaisi  Onneksi näitä hutilaukauksia ei ole kuin vain kaksi tusinassa.

Crack In The System palaa taas siihen raudanlujan upeaan metalliin, jota osaan jo odottaa tältä levyltä. En kyllä vieläkään ymmärrä, että miksi Blaze & band ei ole onnistunut tekemään tämän levyn myötä varsinaista läpimurtoa ns. ”suuriin metallipiireihin”? The Man Who Would Not Die on saanut levyarvosteluissaan kehuja ja aikalailla positiivista palautetta noin yleisestikin.. Ehkä osa hevikansasta kärsii 90-luvun traumasta ja pysyy kroonisessa shokkitilassa, sen jäljiltä kun Blaze valittiin Iron Maidenin laulajaksi. Blaze ei sopinut Maideniin, mutta ei se tarkoita, ettei hän saisi väsättyä toimivaa heviä. Iron Maidenin aikaisten dissausten takia mies on joutunut koville, koska se maine, joka Maidenissa saavutettiin, on ja pysyy.

”Robot slave with silent rage/ Growing inside of me/ My first word is no/ And so my birth now they will see” Noilla sanoilla alkaa levyn ehkä kaikista äkäisin kappale, kun kitarat sauhuavat, hiki lentää ja tuplabasarien jylhä tykitys vie laulua eteenpäin luotijunan tavoin. Robot on juuri sopiva 3 minuutin suorasukainen rykäisy kun jotkut biiseistä saattavat kasvaa jopa 8 minuutin pituisiksi. Robot potkii persettä raivolla, piristää kuuntelukokemusta, sekä ehkäisee todistetusti puudutusta ja ummetusta.

Samuraimme ei joutunut olemaan kauan yksin ainoana hutina tällä levyllä, sillä nyt se sai seuralaisen omaan nurkkaansa. At The End Of The Day yrittää olla hitaampi taidonnäyte, samalla tavalla kuten While You Were Gone oli. Valitettavasti The End Of The Daysta vain sattuu puuttumaan se jokin, joka olisi vielä voinut pelastaa tämän kipaleen sen karmealta kohtalolta. Mutta parempi vaaksa väärään kuin omaan puntiin, sillä ei tämäkään mikään susipaska biisi ole, vaan edelleen levyn muihin biiseihin verrattuna kaikista heikoin esitys, joka ei pitkälle pötki.

Paluu arjen realiteetteihin

Loppunelikko on nyt käsillä. Täytynee heti alkuunsa todeta, että loppupää ei petä kuuntelijaansa, vaikka kappaleiden materiaali muuttuu loppua kohden aika tasaiseksi. Waiting For My Life To Begin on paluu takaisin levyn parempaan puoleen. Loppu on taattua laatua viimeiseen henkäykseen saakka. Samoilla linjoilla jatkaa Voices from My Past, The Truth Is One ja Serpent Hearted Man. Loppukliimaksina toimiva Serpent Hearted Man tekee tehtävänsä: se kiteyttää Blaze Bayleyn uusimman levyn mainiosti yhteen kappaleeseen. Koukkuja, hyvä kertosäe ja ne kuuluisat tuplakitarat, jotka yhdistelevät raskasta ja melodista sopusuhtaisesti toisiinsa. Kuitenkin kaikki hyvä loppuu aikanaan, samoin loppuu Blazen uutukainen. Vanha sanonta kuuluu, että nälkä kasvaa syödessä ja se pitää ainakin omalta osaltani paikkansa.

Omakohtaiset odotukset levyä kohtaan olivat minimaaliset, joten Bayleyn uusimmasta kehkeytyi ainakin omalla kohdalla vuoden kovin yllätys. Kaikki ennakkohehkutus nosti odotuksia jonkin verran, mutten osannut odottaa yhtään mitään tällaista.

The Man Who Would Not Die –levy on pitkä. Pituutta löytyy tunti ja 2 minuuttia, 12 kappaleen muodossa. Blaze onnistui tekemään toimivan levyn täynnä asennetta, ja se on hyvä seuraaja muille Blazen sooloalbumeille. Blazen vokalisointi ja biisien tulkinta tekee tästä levystä ainutlaatuisen kokonaisuuden. Kaikesta huolimatta levyn materiaalia olisi voinut vähän saksia, ja muutaman biisin karsimisella paketti olisi vieläkin timmimpi kokonaisuus. Näin kuitenkin hyvä, sillä The Man Who Would Not Die on parasta Blazea, koskaan.  Enään jää nähtäväksi kuinka kovaa uudet kappaleet iskevät livenä… Seuraavaa livetallennetta odotellessa.

Debbie-vaimon kuolema oli aivan varmasti Blazelle kova takaisku elämässä, mutta siitäkin huolimatta hän jatkaa keikkailua aktiivisesti, jopa uusi keikkatallenne on tulossa. Musiikkimaailma tarvitsee juuri Blaze Bayleyn kaltaisia jääräpäitä, jotka uskovat itseensä, tekevät sellaista musiikkia jonka asiaan he uskovat, eivätkä mene sitä kaupallisinta reittiä. Blaze palvelee vain ja ainoastaa fanejaan ja tästä hyvänä esimerkkinä ovat tarmokkaat kiertueet eri maihin. Itsekin toivoisin näkeväni bändin joskus keikalla. Toivon Blazelle pelkkää hyvää niin yksityiselämässä kuin musiikki- ja bisnesmaailmassa!
Mustaa joulua ja sateista uuttavuotta kaikille rautaneitolaisille!

BLAZE BAYLEY: THE MAN WHO WOULD NOT FUCKIN’ DIE!

Ville Vuorio