Iron Maiden koki 1990-luvulla kovia Bruce Dickinsonin lähdön myötä. Kuitenkin, niin typerältä kuin se aluksi saattaakin kuulostaa, mielestäni Bruce teki Maidenille 90-luvulla kaksi suurta palvelusta: Ensimmäisen lähtemällä bändistä ja toisen palaamalla siihen. Kuinka saman ihmisen lähteminen ja palaaminen voi olla hyvä asia? Selvennetäänpä.
Iron Maiden eli epäilemättä luovuutensa kulta-aikaa 1980-luvulla. Esikoislevy Iron Maiden ja sitten Martin Birchin tuottama Killers loivat tukevan alustan, jonka päälle Maiden pystyi rakentamaan viiden levyn värisuoransa muodostaen näin silmiä hipovan, taivaaseen asti kurottuvan rakennuksen, jonka huipulla hallitsi Eddie. Maiden pystyi jokaisella 80-luvun levyllään tarjoamaan faneilleen jotain uutta. Vaikka Killersin materiaali onkin yhtä vanhaa kuin debyytinkin, takasi parempi tuotanto huomattavasti raikkaamman äänimaiseman.
Laulajan vaihdoksen vaikutukset Maidenin soundiin lienevät kaikille selvät ja ne esiteltiin The Number of the Beastilla. Piece of Mind jatkoi hieman synkemmille vesille Powerslaven tuotua Maidenin biisituotantoon siitä aiemmin puuttunutta epiikkaa. Somewhere in Timen futuristinen äänimaisema herätti ihailua ja lopulta Seventh Son of a Seventh Son oli kympistä alkaneeseen korttikuvioon se herttaässä, joka muodosti tappavan värisuoran. Tämä ässä oli harkittu syntikoiden käyttö sekä mahtipontiset kosketinvallit. Sitten Maiden palasi juurilleen ja No Prayer for the Dyingillä bändi tietoisesti pelkisti äänimaailmansa lähelle Killersin soundeja. Voidaan ajatella, että tässä Steve ja kumppanit halusivat hieman vetää henkeä ja miettiä mihin suuntaan Maidenia nyt vietäisiin. Tuntui kuin takki olisi tyhjentynyt ja soundien pelkistäminen antaisi yhden levyn verran lisäaikaa uusien ideoiden kehittelyyn. Orastavasta ideapulasta kertoi myös se, ettei No Prayer for the Dyingin biisimateriaali pärjännyt alkuunkaan Killersille tai Iron Maidenille. Itse asiassa kyseessä on tämän näppäimistön omistajan mielestä Maidenin huonoin levy siitäkin huolimatta, että lätty tarjoaa useita hienoja hetkiä. Maiden-levyjä kun arvioidaan Maiden-asteikolla.
Vuonna 1992 ilmestynyt Fear of the Dark ei pystynyt tarjoamaan juurikaan uusia elementtejä. Soundimaailma oli edelleen suhteellisen pelkistettyä, eikä uusia, rohkeita pelinavauksia ollut. Biisimateriaali on parempaa, mutta totta puhuen tällä levyllä on ainakin kaksi sellaista biisiä, joiden kohdalla voi kysyä, mitä ne tekevät levyllä. Maidenin takki oli tyhjenemässä. Tarvittiin jotain uutta ja raikasta. Adrian Smithin myötä bändistä oli kadonnut paljon luomisvoimaa, eikä Janick Gers tuntunut pystyvän paikkaamaan Adrianin jättämää valtavaa aukkoa, vaikkakin pystyikin työstämään joitain kyrväkkäitä biisejä.
Dickinsonin valtakausi Maidenissa päättyi ja hyvä niin. Maiden tarvitsi ulkopuolelta uudenlaista luovuuden hulluutta ja ennen kaikkea uudenlaista ilmaisutapaa. Muussa tapauksessa ideapankin tili näyttäisi pian pyöreää nollaa. Uudeksi laulajaksi pestattu ja paljon parjattu Blaze Bayley toi kaivattua uutta verta bändiin. Tuloksena oli hänen täysin Brucesta poikkeavan äänen ansiosta uudistettu Maiden-soundi. Kun tähän synkän matalaan ääneen lisää Steven henkilökohtaisessa elämässä kärsimät menetykset, ei kukaan voinut enää X-Factorin jälkeen sanoa, että Maiden toistaisi itseään olipa albumista mitä mieltä tahansa. Levyä ei voinut verrata mihinkään aiempaan Maiden-tuotokseen, sen todistaa muun muassa albumin aiheuttama keskusteluvyöry. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Virtual XI toi positiivisempia ja energisempiä biisejä Blazen äänellä höystettynä. Materiaalia tuntui riittävän, mutta sen taso oli täysi kysymysmerkki. Virtual XI ei kuulu Maidenin vakuuttavimpiin teoksiin ja oli syytä kysyä taas bändin luovuuden perään varsinkin kun vuonna 2000 Blaze sai kertoa medialle, että Brave New Worldilla on ylijäämämateriaalia Virtual XI-sessioista. Vaikka vielä vuoden 1999 alussa tämä kommentti olikin vielä tulevaisuutta, tuntui siltä, että tulossa olisi toinen paljon lokaa niskaansa saanut Virtual XI.
Mutta uutispommi maidenistien niskaan tuli yllätyksenä kuin aikataulussa oleva Pendolino. Bruce ja Adrian palaavat bändiin. Tämä viesti otettiin riemuiten vastaan, syystäkin. Olihan Maidenin klassinen kokoonpano palannut ja siihen oman lisänsä toi uusivanha Janick. Uusi uljas kuusikko päästi ilmoille ilmeisen kiireessä kyhätyn Brave New Worldin, joka toi esille sen, että bändi oli jälleen löytänyt tekemisen ilon. Levy sinällään ei tarjonnut suuria hienouksia, mutta sellaisesta kävi uusi kolmen kitaran kokoonpano ja sen odotuksen tuottama innostus.
Seuraavalle levylle oli kehitettävä jotain oikeasti uutta. Vuoden 2003 Dance of Death vei Maidenin yhä eeppisempien teosten äärelle, joilla kuullaan jousia. Olihan toki edellisen levyn kappaleessa Nomad jousia, mutta ne olivat niin pienessä osassa, että jälkiviisaana voisi sanoa, että tällä raidalla kuusikko testasi niiden soveltuvuutta Maidenin musiikkiin. Mahtipontisten jousisovitusten lisäksi Dance of Death tarjosi Maidenin ensimmäisen täysakustisen kappaleen nimeltä Journeyman.
Uusi kokoonpano näytti kykenevänsä yhä musiikillisiin uudistuksiin esittelemällä A Matter of Life and Deathilla uuden progemaisemman soundin. Bändi pystyy muuttumaan musiikillisesti säilyttäen yhä oman perussoundinsa, josta Maiden tunnetaan.
Summa summarum: Maiden eli 90-luvun alussa ennen näkemättömässä pysähtyneisyyden tilassa, josta sen sai liikkeelle vasta Dickinsonin lähtö. 90-luvun lopulla sama pysähtyneisyyden tila kolkutti jo ovella, kunnes Bruce ja Adrian tulivat ideoineen tuomaan tekemisen meiningin bändin tulehtuneeseen ilmapiiriin. Tilanne vapautui ja nyt vuonna 2008 voidaan sanoa samaa kuin jo viisi vuotta sitten: Maiden elää toista kultakauttaan. 2000-luvulla ollaan jo hattutemppu tehty, mutta vieläkö Peto yltää toiseen värisuoraan?
Vaasan aukeilla mailla 4.2.2008
Mercenary