A.Kiven raportti
Paljon on virrannut Porvoonjoessa vettä ja paljon on kasvanut allekirjoittaneen karva ja massa siitä, kun suunnistin ystäväni kanssa itäiseltä Uudeltamaalta katsomaan Helloweenia ja Maidenia lokakuun alussa 1988.Näinollen muistikuvat ovat paitsi yksilökohtaisia, myös yli viidentoista vuoden patinoimia.Mielikuvat ovat kaikesta huolimatta verrattain selkeitä, johtuen tietysti siitä, että Maidenin keikkaa Seventh tourilla ei voi koskaan täysin unohtaa.
Hevi oli ainakin meidän pitäjässä noihin aikoihin kovassa kurssissa.Yläastekaverit olivat hurahtaneet perinteisemmän metallin pauloista suhteellisen uusiin nimiin, kuten Anthrax, Metallica, Megadeth, Helloween jne., ja minä siinä sivussa.Neljätoistavuotiaaksi olin mielestäni jo kokenut konkari hevikonserttien suhteen.Jäähallissa oli käyty katsomassa Iron Maiden paria vuotta aiemmin, sen jälkeen mm.Kissiä, Scorpionsia ja AC/DC:tä.Dio:n Sacred heart-keikka Ahvenistolla oli poikinut myös kosketuspinnan Helloween-yhtyeeseen, joka tuona lokakuisena iltana loi oman lisäsävynsä muutenkin suuriin odotuksiin.
Siis Iron Maiden ja Helloween samana iltana! Tuolloin ei todellakaan voinut puhua siitä, että lämppäribändi soittakoon rauhassa, ei kiinnosta.Kaverini äiti tiputti meidät jäähallin pihalle ja ajoi pois.Pilottitakkien taskuissa pullotti molemmilla greippi-hedelmästä tehdyt Helloween kurpitsat.Hedelmästä oli koverrettu lusikalla kaikki liha pois niin, että vain ontot kuoret olivat jäljellä.Sen jälkeen näihin kurpitsapäihin oli viilletty suu, nenä ja silmät samaan tyyliin, kuin Helloweenin levyjenkansissa olevilla kurpitsoilla.Päiden oli tarkoitus päätyä lavalle Helloweenin keikan aikana.
Piha oli täynnä hevikansaa.Mustaa nahkaa, pitkiä tukkia, niittejä ja hurjassa sotamaalissa olevia kasarimimmejä.Oli siinä taas porvoolaisteinillä muistelemista syysilloiksi.Halliin pääsi jo sisään, joten sadetta karkuun vaan.Jumalattoman jonottamisen jälkeen tiskiltä kaulaan kiertuehuivi ja takinhihaan hieno t-paita, jossa edessä kuva Seveth sonin sisäpussista ja takana Euroopan rundin päivämäärät ja keikkapaikat.Kaverin Kiss-paita sai osakseen naureskelua: ”Täällä ei tänään, kuule, soita mikään Kiss!” Juu, ei.
Paikat sijaitsivat Murrayn puolella lavaa, alaosassa katsomoa, suurin piirtein miksauspöydän vaiheilla.Kehitystä vuoden -86-keikasta, jolloin oltiin takakaarteessa.Lights out, we live in a world of darkness! Oman käsitykseni mukaan täysi jäähalli puhkesi huutomyrskyyn, kun Happy Helloween -intro käynnistyi.Sakemannit ilmestyivät lavalle ja A little time käyntiin.Helloween soitti rennon tuntuisen keikan.Biisejä putoili vuoronperään molemmilta Keeppereiltä.Ykköseltä enemmän.Kohokohdaksi nousi bändin hienoin tekele Halloween.Mieleen on jäänyt, kuinka Kiske vitsaili hiljaisen kohdan aikana.Sanoitusten suhteen kohta He is the snake kääntyi veikeästi He is Kai Hansen jne.Tukat hulmusivat, vedettiin korkealta ja kovaa.Yleisö otti lämmittelijät todella hyvin vastaan.Ensimmäisen biisin aikana heitimme nämä aiemmin mainitut greipinkuoret yleisöön, josta ne aikansa poukkoiltuaan päätyivät, kuin päätyivätkin lauteille.Kiske leikki aikansa toisella greipillä, piteli sitä päänsä päällä ja nakkasi sen sitten johonkin lavarakenteisiin.How many tears päätti kuuden biisin keikan, joiden joukossa siis kolmetoistaminuuttinen Halloween.
Nyt käytiinkin sitten todella lämpiminä.Tuohon aikaan ei ollut minkäänlaisia kanavia, joiden kautta settilistan olisi saanut tietää etukäteen.Ei ainakaan minun maailmassani.Olin nähnyt joistain ulkomaisista lehdistä kuvia Maidenin käynnissä olevalta kiertueelta ja yrittänyt saada tolkkua (tuolloin saksankielisen?) Metal Hammerin jutuista.Arvuuttelu siitä, mitä biisejä mahdollisesti olisi luvassa oli hyvin tavanomainen puheenaihe keikkaa edeltävinä viikkoina.
Ikuisuudelta tuntuneen roudaustauon jälkeen, jonka aikana erilaiset ”Maiden”-huudot nostattivat tunnelmaa entisestään, alkoi olla valmista.Jäävuorilavasteet pilkottivat kankaiden takaa ja Nickon rumpupatteri näytti todella vaikuttavalta.Jos halli Helloweenin keikan alussa kohahti, niin nyt vasta pääsi piru irti! Valojen sammuttua ei mennyt, kuin hetki, kun nauhalta alkoi kuulua tuttuakin tutumpi ”Seven deadly sins”-intro.Mukana huudettiin, minkä keuhkoista irti lähti.”Seven holy paths to hell…and your trip begins…” Mielestäni edelleen nauhalta tuleva Moonchildin alkunostatus sai käytännössä koko hallin hakkaamaan käsiään yhteen kiihtyvässä tahdissa.Nickosta näkyi vilahdus, kun tämä kiipesi pallilleen ja sitten räjähti.Samaan aikaan Dickinsonin ensimmäisen nuotin kanssa lavan keskellä välähti valopommi, joka sokaisi kriittiseksi sekunniksi koko yleisön.Tuon sekunnin aikana bändi loikkasi lavasteista lavalle.Rumpukorokkeen edessä seisoivat Harris ja Dave, lava kylpi punaisessa valossa.Vaan missä Bruce? Hetki siinä meni tajuta, että mies seisoi meidän puolellamme lavaa olevan, jäävuoreksi naamioidun kaappipinon päällä.Toisella puolella oli Adrian.
Siellä Bruce tykitti, tukka ponnarilla, pukeutuneena mustaan ihonmyötäiseen paitaan ja todella grooveihin, leveälahkeisiin nahkahousuihin.Uskallan väittää, että koko halli survaisi nyrkkinsä ilmaan ja karjaisi samaan aikaan: ”Lucifer´s my name!” Smith laskeutui kaappipinoltaan melko pian, mutta Dickinson pysyi siellä koko avausbiisin ajan.Alas tultiin vasta ”Moonchildia” seuranneen, nauhalta tulleen lapsen itkun jälkeen.Itku muuttui korvia huumaavaksi jyrinäksi, jonka jälkeen tuli hetkeksi hiljaista.Sitten ”The evil that man do:n intro.Muutama tervetuliaissana intron aikana, Nickon iskut ja taas täysi rähinä päälle.Maiden näytti juuri siltä, miltä videoilta oli opittu.Harris konepistoolinsa kanssa, Dave ja Adrian omilla puolillaan lavaa ja Dickinson tasapainoilemassa veitsen terällä, jota kuvasi kattava lavamonitorointi.”Lives on and on”- kohdista piti huolen yleisö.TETMD loppui Nickon iskujen kanssa samanaikaisiin pommeihin ja Brucen korkeisiin huutoihin.Oli konsertin ensimmäisen -ja kovimman- yllätyksen aika.
”The Prisoner” ei ollut luultavasti käynyt missään vaiheessa mielessä, kun settilistan koostumusta oli hermoromahduksen partaalla arvuuteltu.Sieltä se nyt tuli.”12 wasted years”-videolta olin biisin live-versiota ihastellut, mutta se oli Beast-rundilta, eikä vaikuttanut uskottavalta ajatukselta vuoden -88 settiin.Yleisö pääsi karjumaan oikein kunnolla Dickinsonin ylös ja alas nousevien käsien tahtiin, livenä todella hyvin toimivan alun aikana.Kyseessä on todellakin biisi, joka toimii livenä niin pomminvarmasti, että ihmetellä täytyy sen vähäistä esiintymistä kiertueohjelmistoissa.Syynähän on tietysti runsaudenpula, mutta silti.Nyt sitä herkkua kuitenkin saatiin.Heti perään soitettu Wrathchild on toinen ehdoton livebiisi.Tuolloin se ei ollut vielä alkuunkaan kulunut, päinvastoin.Somewhere on tourilla Maiden ei soittanut Suomessa Killersiltä mitään, ja nyt tuntui siltä, että sain siitä henkilökohtaisen hyvityksen.Jengi pomppi biisin tahtiin niin, että heikompia kannettiin edestä pois.”Louder, I´m a…”
Neljän menopalan ja todellisen ”löysät pois”-aloituksen jälkeen oli aika pitää pieni paussi.Bruce puhui jotain, jonka sisältöä en kuolemaksenikaan voi muistaa, tuskin kaikkea silloin edes ymmärsin.”Infinate dreams” oli viisaasti sijoitettu.Alun hybriksen jälkeen hitaammin alkava biisi antoi niin bändille, kuin yleisöllekin tarpeellisen hengähdystauon.Se jäi luonnollisesti lyhyeksi, kuten jokainen biisin dramaturgian tietävä vaivattomasti käsittää.”ID”:n loppuhehkutus kiihdytti jälleen yleisön raivokkaaseen menoon, jota olikin sitten hyvä pitää yllä seuraavalla biisillä, joka tuolloin oli myös yllätys.Edellisellä kerralla myös ”Piece of mind”-levy oli sivuutettu.Asia korjautui ”The Trooperin” muodossa.Jeesus, mikä ratkaisu.Halli meinasi revetä liitoksistaan.Rumpujen taustalle nousi (vai laskeutui) Union Jack ja yleisö huusi biisin alusta loppuun mukana.
Vuorotellen uutta ja vanhaa.”Can I play with madness” oli tuore sinkku, vaikkakin se itselleni on aina edustanut Seventh sonin huonointa biisiä.Seventh sonin suhteen on toki sanottava, että sillä levyllä mikä tahansa kipale on aika ylivoimaisessa seurassa.Livenä se tietenkin on tykimpi.Käytin pakollisen sinkkubiisin ajan voimien keräämiseen ja hengittämiseen.CIPWM:n loputtua vuorossa olivat edellisen levyn, ”Somewhere in time”in, esittelynumerot.”Heaven can wait” alkoi matalalla bassomurinalla, jonka päälle kitarat.Biisin väliosa lienee syy siihen, minkä takia biisi roikkui setissä yli kymmenen vuotta putkeen.Ja onhan se myönnettävä, että enkelikuoron leikkiminen Brucen kannustushuutojen stimuloimana on aina kivaa.Jäähalli pomppi tahdissa, hoilasi mukana ja roudarit ja muu backstage-osasto olivat kerääntyneet Harrisin mikrofonin ympärille.Yhteenkuuluvuutta, yeah.Perään menestyssinkku parin vuoden takaa: ”Wasted years”.Kolmikko CIPWM, HCW ja Wasted years muodostivat itselleni keikan suvantovaiheen.”The Clairvoyant” jatkoi uusimman studioalbumin markkinointia ja biisihän on, etenkin livenä, loistava.Kertosäkeeseen yhtyi jälleen koko yleisö.
Brucella oli taas kerran Skandinaviassa flunssa.Mies kävi biisien välillä ja soolojen aikana vähän väliä rumpukorokkeella niistämässä ja juomassa, ilmeisesti jotain kuumaa.Tai mistä sitä nyt tietää, mitä siinä käytiin juomassa… En huomannut, että flunssa olisi keikan aikana vaikuttanut suoritukseen, enkä ole koskaan kuullut keikasta minkäänlaista tallennetta.On kuitenkin selvää, että seuraavaksi tullutta kipaletta ei kukaan laulaja vedä kovin huonossa kunnossa.Oli nimittäin vuorossa keikan upein osuus.Mahtava uuden levyn nimibiisi, jonka mahtipontinen alku nosti karvat pystyyn.”Here they stand, brothers them all” On suuri vääryys ja huono asia, että tätä biisiä ei ole sen koommin saanut livenä todistaa.Loppupuoliskon aikana Bruce livahti lavan taakse huilimaan, lausuttuaan ennen sitä todella demonisesti biisin viimeiset rivit.Tässä vaiheessa lainasin vierustoverilta kiikareita ja Bruce näytti hurjalta aivan lavan etureunassa, valonheittimen valaistessa kasvojaan alhaalta päin.”Today was born the seventh one…” Biisin aikana rumpujen taakse nousi valtava ennustaja Eddie, tai Ludwig van Eddie, kuten sitä 2000-luvulla kutsutaan.Vierellään olevat kynttilät syttyivät, kun instrumentaaliosio alkoi.”Seventh son of a seventh son” päättyi pommien paukkeeseen ja yleisö oli täysin pähkinöinä.
Taas sai huutaa kilpaa koko jäähallin kanssa, kun alettiin lukea ilmestyskirjaa.Keikan ehkä odotetuin biisi.Siltä ainakin vaikutti.”The number of the beast” räjäyttää aina potin, tulee se missä vaiheessa settiä tahansa.Seventh son -keikka Suomessa ei tehnyt sääntöön poikkeusta.Kuutosia huudettiin Brucen tukena, minkä nyt siinä vaiheessa enää huutamaan kykeni.Tulenlieskat ylsivät kattoon saakka.Kun Helsingille oli luettu pedon luvut, oli aika soittaa noihin aikoihin jo loppua enteilevä ”Hallowed be thy name”.”Scream for me Helsinki” ja Helsinki rääkyi.Itse ainakin rääyin, sillä äänestä ei ollut enää mitään jäljellä.
Perussetti päätettiin kaikkien vallitsevien luonnonlakien mukaisesti Iron Maideniin.Tällä kertaa lavan taakse nousi uusimman levyn kannesta tuttu, lusikalla tehdyn lobotomian läpikäynyt, alaruumiiton Ed, sydämensä kädessään.
Kukaan ei kuvitellut tämän olevan tässä.Aikansa huudatettuaan yleisöä ja hörpättyään kupin teetä, Iron Maiden palasi lavalle.Bruce suoritti bändiesittelyn, jonka aikana hän kiipesi kaappipinon päälle.En tiedä, oliko greipistä väännetty Helloween-kurpitsa nakottanut siellä koko keikan ajan, mutta vaikutti siltä, kun Bruce olisi huomannut sen vasta nyt.Nostettuaan Greipin käteensä, sitä ihmeteltiin hetki, jonka jälkeen se lensi yleisöön jollekkin keikkamuistoksi.Minä meinasin paskantaa housuuni.Vuorossa oli ”Run to the hills”, jonka merkitystä livebiisinä tuskin kukaan kyseenalaistaa.Ensimmäinen Top-10-sinkku ja ehdoton yleisön suosikki, huudatusmahdollisuuksineen.Lisäksi biisi, jonka todennäköisesti jokainen tuntee, jos pyydetään mainitsemaan yksi Iron Maiden -kappale.Keikka lopetettiin vanhoilla nostalgiapaloilla ensimmäisen levyn ajoilta.Ensimmäinen sinkku ”Running free” yleisönhuudatuksineen ja toinen sinkku ”Sanctuary” lopettivat täydellisen hevihelvetin.
Summa summarum: Keikka oli kovin, mitä olin siihen asti nähnyt.Ainahan se melkeinpä Iron Maidenin kysessä ollessa siltä tuntuu.Tämä lienee kuitenkin top kolmosessa niiden kymmenen keikan joukossa, joilla olen ollut.Kaverin äiti poimi meidät kyytiin, antoi limsaa ja pelasti henkemme.Koko tunnin kestävä matka kotiin säpistiin toistemme suuhun kilpaa.Aamulla kuvittelimme koulussa olevamme jotakin.
Porvoossa 22.01.2004
A.Kivi
”Nothing is sacred – back then or now.”
Seventh Son Of The Seventh Son-kiertueen keikka jäi mieleeni yhtenä parhaista Maidenin koskaan soittamista konserteista.Kuusi uutta kappaletta soivat tuoreina ja vanha tuotanto piti kutinsa.Visuaalisesti esitys oli yksi näyttävimmistä, mitä Maiden on koskaan tehnyt, sillä valoshow oli loistelias, pyrotekniikkaa löytyi ja lavalla oli muutenkin yllin kyllin katseltavaa Seventh Son-levyn kansista ja levypussista tuttujen lavarakennelmien muodossa.
Länsi-Saksasta tuleva Helloween-yhtye oli tuolloin kovassa nousuputkessa, joten heidät toivotti lämpimästi tervetulleeksi Maidenin lämmittelijäksi.Helloween oli muutoinkin juuri tuolloin terävimmillään, sillä bändin viimeisin studiokiekko oli toinen toistaan parempia raitoja sisältänyt Keeper Of The Seven Keys, Part 2.Helloweenin 45 minuuttisen setin aloituskappaletta en tuntenut, mutta sen jälkeen kuultiin (esittämisjärjestyksessä) Dr.Stein, Helloween, Future World, The Rise And The Fall ja How Many Tears.Helloween takoi energisen setin eikä Maiden-yleisöllä tuntunut olevan mitään sakemannien esitystä vastaan, sillä tuolla kertaa ei yleisö huudellut pääesiintyjää lavalle lämmittelijän osuuden aikana.
Iron Maidenin osuus alkoi hieman tavallisuudesta poikkeavissa merkeissä, sillä Dickinson aloitti osuutensa kulisseista laulaessaan Moonchildin alkutahdit.Esityksen aloitus oli näyttävä, sillä Moonchildin rauhallisen alun päättyessä, räjähti lavan etuosassa neljä valtavaa paukkua samalla, kun musiikki lähti räväkämmin liikkeelle.The Evil That Men Don esitystä pohjustettiin nauhalta tulevalla ukkosen jyrinällä.Tietty jyrinä pohjusti myös uuden levyn mielenkiintoisimpiin kappaleisiin kuulunutta Infinite Dreamsiä, sillä sen esittelyn yhteydessä Dickinsonin ilmoitti, että hänellä oli nuha, jonka jälkeen hän niisti kovaäänisesti nenäänsä.Edellisen kiertueen ohjelmistosta puuttunut The Trooper suoritti riemupaluun ohjelmistoon ja sitä juhlistettiin lavan taustalla roikkuvilla kolmella isolla Englannin lipulla.Dickinson kertoi Can I Play With Madnessin olleen heille kansainvälinen hitti, joten oli luontevaa korostaa kappaletta pyroteknisin keinoin tähtisuihkeilla.Heaven Can Wait toi lavalle sittemmin perinteeksi muodostuneen roudarikuoron, joka lauloi kappaleen kuoro-osuuden.Joukossa oli yksi nainenkin.Dickinson laulatti sen jälkeen yleisöä ja ilmoitti tarjoavansa kaikille paukut, mikäli yleisö pystyy samaan kuin hän.Tuo paukkujen tarjoamista edellyttävä temppu oli omien poskien rummutus kaksin käsin.Paukut jäivät saamatta.Wasted Years kuitenkin korvasi sen puutteen.
Oli juhlallista kuulla tuore The Clairvoyant keikalla, sillä tarttuva melodia vei vaivatta mukanaan.Erikoisin uutuus oli kuitenkin Seventh Son-albumin nimikappale, jonka aikana rumpalin lavan takaa kääntyi esiin isokokoinen, Eddietä esittävä kirjoittajapatsas.Näky oli sama kuin Seventh Sonin levypussissa oleva kuva kirjoituspöydän ääressä istuvasta Eddiestä.Lisäksi lavan sivuille ilmestyi kynttiläpatsaita ja kipinäsuihkut juhlistivat tunnelmaa.Hallowed Be Thy Namen aikana nousivat lavalla esiin Seventh Son-levykannesta tutut patsasmaiset pylväät.Show huipentui Iron Maiden-kappaleeseen, jonka aikana rumpujen takaa nousi esiin uusi Seventh Sonin levykannesta tuttu Eddie, joka piteli käsissään sykkivää hahmoa.Kappaleen lopussa Eddien päästä leimahti tuli ja tähtisuihke täydensi kokonaisuuden.
Ylimääräisten kappaleiden aluksi Dickinson esitteli yhtyettä hieman tavanomaisesta poiketen.Kitaristi Dave Murray esiteltiin ilmoittamalla: ”Kitarassa David Bowie.” Lisäksi esittelyssä mainittiin: ”Tohtori Stalin trumpetissa”, joka saattoi olla lämmittelijänä toimineen Helloweenin Dr.Stein-kappaleen inspiroima.Dickinson liikkui muutenkin Helloween- aiheessa, sillä hän otti lavan takaa Helloween-kurpitsan, jonka laittoi mikrofonin päähän.Kurpitsan läpi puhumalla Dickinson esitteli ensimmäisenä ylimääräisenä soineen Run To The Hillsin.
Seventh Son-konsertin tunnelmista voi saada jonkinlaista kuvaa katsomalla kahdella Englannin keikalla kuvatun Maiden England-videon, jonka ohjelmisto tosin poikkeaa jonkin verran Suomen konsertin materiaalista.Lisäksi videon yleisvaikutelma on kumman studiomainen.
Kari Huhta
