Maidendrifterin raportti
Keltainen jo parhaat päivänsä nähnyt VW Kupla kiitää pitkin jäistä Helsingin moottoritietä räntäsateen keskellä, välillä tiestä irroten, hieman heittelehtien. Edessä välkkyvät siniset valot; joku on romuttanut pakettiautonsa kallioleikkaukseen ja jälki on pahannäköistä. Kuski hiljentää vauhtia – tänään ei saa sattua mitään, sillä muutaman tunnin päästä Helsingin jäähallissa räjähtää: Iron Maiden on saapunut Suomeen.
Vuonna 1990 oli allekirjoittaneen ja kavereidensa Iron Maiden -innostus huipussaan. ”No Prayer For The Dying” oli juuri ilmestynyt ja sitä sekä vanhempia levyjä pyöritettiin repeatilla lähes tauotta. Internetistä ei ollut silloin vielä mitään tietoa ja niinpä lehdistä, sekä kotimaisista että ulkomaisista, koitettiin haalia kaikki mahdollinen tieto Maidenista ja etenkin mahdollisesta kiertueesta. Kaveripiiristäni yksi, meitä muita pari vuotta vanhempi, oli jo nähnyt Maidenin neljä vuotta aiemmin ”Somewhere on Tour”-kiertueen aikana ja sitä hehkutusta sitten kateudesta vihreinä kuunneltiin. Riemulla ei sitten ollut mitään rajaa, kun kaveri huomasi lehdestä mainoksen: Iron Maiden saapuisi Suomeen kuluvan vuoden marraskuussa lämppärinään Anthrax, toinen sen hetken kovimmista metallibändeistä. Sinne oli päästävä, hinnalla millä hyvänsä.
Lippujen hankkimisprosessia en enää muista tarkkaan, todennäköisesti joku porukastamme pinnasi koulusta päästäkseen soittelemaan Lippupalveluun heti aamusta. Siihen aikaan kun oli pakko soitella kotoa, matkapuhelimia (raahattavia) ei montaa tainnut koko maassa tuolloin olla. Me muut sitten odottelimme tietoa kämmenpohjat hikoillen – jos niitä lippuja ei saadakkaan… Pelko osoittautui onneksi turhaksi ja pian hallussamme oli neljä katsomolippua, varsin hyville paikoille (C1, rivi neljä, oma paikkani nr. 52). Hyvät paikat olivat oikeastaan vain plussaa, tärkeintähän oli päästä paikalle, ihan mihin osaan hallia tahansa. Kyytipuolikin oli reilassa, kun porukkamme vanhin (se jo kerran Maidenin nähnyt) lupautui lähtemään kuskiksi Kuplallaan, me muut kun olimme vielä alaikäisiä ja kortittomia. Sitten vain alettiinkin laskemaan päiviä, keikan lähestyessä jo tunteja ja minuutteja.
Matkaan lähdettiin todella hyvissä ajoin, sillä emme halunneet ottaa pienintäkään riskiä myöhästymisestä. Matkaa silloisesta asuinpaikastani Paimiosta Helsinkiin oli kuitenkin kohtalaisen paljon. Päätös oli viisas, sillä keli oli todella huono, räntää vihmoi ja tie oli jäinen. Kaiken lisäksi tuulilasinpesuneste loppui matkalla, mikä ei näkyvyyttä ainakaan edesauttanut. No, nestettä saatiin lisää ja samassa yhteydessä kuski sai vahingossa Lasolia suuhunsa – maku oli kuulemma hieman hapokas… Mutta se on jo toinen tarina. Matka kuitenkin jatkui, välillä nopeammin, välillä hitaammin. Keli ei meitä kuitenkaan huolettanut, suurin pelko oli siitä, että jos keikka onkin viime hetkellä peruuntunut ja me emme vain tiedä sitä. Se kun olisi ollut periaatteessa hyvinkin mahdollista; kuten sanottu, silloin ei netistä ollut mitään hajua ja kännyköitä ei ollut, joten keikkatiedotuksen suhteen oltiin lehtien ja radion varassa. Jännitys oli päällä koko ajan, kunnes viimein saavuimme Helsinkiin. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun näimme jäähallin pihalla parveilevat sadat ihmiset ja Maidenin rekat hallin takana. Fiilis nousi heti taivaisiin asti – tai oikeastaan ihan toisiin sfääreihin.
Aikaa oli vielä runsaasti kulutettavana ja koskapa meillä oli katsomoliput, niin ei ollut mitään mieltä rynniä sisälle ensimmäisten joukossa. Menimme siis läheiselle huoltoasemalle kahville. Alkoholijuomiin ei tullut koskettua ennen keikkaa oikeastaan lainkaan, sillä ainakaan allekirjoittanut ei halunnut ottaa sitä riskiä, että tulisi muistikatkoksia tai väsähtäisi ennen keikkaa. Tämä linja on itselläni isojen keikkojen osalta jatkunut suunnilleen samana tähän päivään saakka.
Sisällä hallissa suunnistimme ensimmäisenä myyntikojulle. Mukaan tarttui ”No Prayer On The Road” T-paita, joka sitten pitikin vaihtaa heti päälle. Kiertuekirjat ja -huivitkin houkuttelivat, mutta lukiolaisen budjetilla ei niihin ollut varaa. Seuraavaksi olikin aika etsiä omat paikat ja asettua odottamaan lämppäriä. Pian taustamusiikki lakkasi, valot sammuivat ja halli räjähti huutamaan – Anthrax aloitti settinsä. En enää muista biisilistaa, mutta uusimmalta levyltä soitettiin muutama biisi, ainakin Got the Time sekä Keep it in the Family ja lisäksi tietenkin tukku 80-luvun klassikkobiisejä. Keikka oli todella tiukka, ehdottomasti paras lämppäribändikeikka mitä olen koskaan nähnyt. Anthraxin lopetettua oli uusi kiertuepaita jo hiestä märkä ja ääni osoitti käheytymisen merkkejä. Mutta kovin koitos oli vasta edessä…
Roudaustauko tuntui tolkuttoman pitkältä, vaikka ei kestänytkään kuin puolisen tuntia. Lava oli kovin pelkistetty, rekvisiittana oli vain taustakangas (jolle keikan aikana heijastettiin albumeiden ja sinkkujen kansikuvia, aina biisiin sopien) ja Marshalin kaappeja vähintäänkin riittävä määrä. Kädet hikosivat ja sydän pamppaili… Sitten, yhtäkkiä, halli pimeni ja intronauha lähti soimaan. Pomppasimme pystyyn ja huusimme niin paljon kuin ääntä vain lähti ja niin teki koko halli. Intro tuntui kovin, kovin pitkältä, vaikka ei paria minuuttia kauempaa kestänytkään. Mutta sitten räjähti, Tailgunnerin alkutahdit räjähtivät tajuntaan ja ennenkuin kunnolla tajusikaan niin siinä he olivat, aivan lähellä; Steve, Dave, Janick ja Nicko. Siinä samassa Bruce syöksyi kulisseista nahkatakki avonaisena liehuen ja asetti jalkansa monitorin päälle niinkuin videoilta olimme satoja kertaa nähneet… ”Trace your way back 50 years, To the glow of Dresden – blood and tears…” Sieltä se kajahti, Air Raid Siren parhaimmillaan. Huusimme kurkku suorana ja kädet takoivat ilmaa, unelmasta oli tullut totta. Tunne oli jotenkin epätodellinen, keikkaa oli odotettu niin kauan, että se oli jo alkanut tuntumaan vain kuvitelmalta. Silmät näkivät ja korvat kuulivat, mutta aivot eivät suostuneet sitä tajuamaan heti todeksi.
Seuraavaksi kajahti ilmoille Public Enema Number One, joka toimi livenä niin loistavasti, että on harmi ettei sitä tuon kiertueen jälkeen ole enää soitettu. Epätodellinen tunnekin alkoi haihtua ja tilalle tuli puhdas riemu ja nautinto. Keho alkoi kyllä jo protestoimaan moshaamisesta ja käsien huitomisesta ja ääni petti jo tässä vaiheessa. Mutta mieleenkään ei tullut istua ja rauhoittua – päinvastoin.
Tästä eteenpäin keikka on muistoissani vain välähdyksinä ja enemmänkin tunteena kuin selvänä muistikuvana. Ensimmäisen keikan aiheuttama huuma ja 14 vuotta ovat tehneet tehtävänsä. Wrathchildista ja Die With Your Boots Onista ei juuri muistikuvia ole, mutta elävästi muistan miten Hallowed Be Thy Namen alku vei miltei jalat alta ja sen jälkeen tulleen 22 Acacia Avenuen kertosäe vei viimeisetkin rippeet äänestä, jonka jälkeen kurkusta kuului vain epämääräistä korinaa. Bruce oli hyväntuulinen, jutteli ja vitsaili yleisön kanssa suhteellisen paljon. Sitä muistelen aina kaiholla Brucen nykyisiä standardoituja ja rähjääviäkin välispiikkejä kuunnellessani. Kuten niin usein Suomen keikoilla Brucea kiusasi pieni flunssa, joka ei kuitenkaan vaikuttanut laulusuoritukseen tai lavaesiintymiseen millään tavalla. Koko bändillä näytti olevan tavattoman hyvä fiilis koko ajan; näki että he nauttivat keikasta yhtä paljon kuin yleisökin. Ainoastaan Janickin esiintyminen hieman häiritsi – hänellä oli vielä näytön paikka ja se näkyi välillä luonnottomana yliyrittämisenä. Tosin eipä se tyyli ole paljoa vuosien varrella muuttunut, onhan se kitara vielä nykyäänkin välillä enemmän ilmassa kuin käsissä… Silloin se vain vaikutti tavallistakin silmiinpistävämmältä, kun oli tottunut videoilta katsomaan Adrianin hillityn rauhallista työskentelyä.
22 Acacia Avenuen jälkeen vedettiin uudelta albumilta neljä biisiä putkeen. Holy Smoke ei tavattomasti vakuuttanut, mutta monien parjaama The Assassin toimi livenä erinomaisesti ja albumin nimikkobiisin Bruce veti todella tunteella ja komeasti. Hooks in You ei livenä kuulostanut juuri paremmalta kuin levylläkään ja olikin yksi niitä harvoja kappaleita, joiden aikana tuli pikkaisen vedettyä henkeä eli pidettiin nyrkit alhaalla ja seurattiin showta vähän tarkemmin. Sitten tulikin taas nyrkkeihin eloa ja niska alkoi jälleen taipumaan, kun Steve soitteli bassostaan The Clairvoyantin alkutahdit. Tällä keikalla kuului sentään kunnolla Steven bassottelun ”klonk-klonk” -ääni; seikka, jota olen kovin kaivannut myöhemmillä keikoilla. Eipä sitä rääkätty ihmisraukka paljoa saanut helpotusta tuskiinsa seuraavienkaan biisien myötä, kun klassikkorintamalta räjähti 2 Minutes to Midnight ja The Trooper. Jälkimmäisestä Bruce veti sen luokan tulkinnan, että parempaa en sen jälkeen ole kuullut. Jo silloin tuli mieleen ajatus, että seuraavalle keikalle pitääkin sitten ottaa Englannin lippu mukaan ja tämä ajatus toteutettiinkin kaksi vuotta myöhemmin…
Heaven Can Wait toimi juuri sellaisena hilpeänä yleisönhuudatusbiisinä, kuin olin ennen keikkaa odottanutkin. Biisistä en koskaan ole erityisemmin pitänyt eikä se nytkään tavattonta vaikutusta tehnyt, mutta eipä siinä hirvittävästi ehtinyt analysoimaan mistä pitää ja mistä ei – piti rokata täysillä! Sitten kuultiin vielä Iron Maiden varsinaisen setin päätteeksi, jonka jälkeen bändi poistui hetkeksi lavan taakse, heiteltyään ensin plektroja, hikinauhoja ja rumpukapuloita yleisölle. Siinä yhteydessä tuli nähtyä Nickokin ensimmäistä kertaa kunnolla, muutoin kun miestä ei rumpupatterinsa takaa juuri näy.
Muutama tuskastuttavan pitkä minuutti istuttiin pimeässä hallissa rytmikkäihin ”Maiden, Maiden” -huutoihin osallistuen kunnes yhtäkkiä synkkä ääni lausui ”Woe to you, oh earth and sea…” Nanosekunnissa seisaalleen, nyrkit pystyyn ja suoraa huutoa… SIX SIX SIX…! The Number of the Beast oli se keikan kliimaksipiste, hetki jolloin kaikki maailmassa oli täydellistä. Viimeisetkin energianrippeet tuli käytettyä sen aikana ja keikan loppuosa menikin enemmän tai vähemmän tajunnan rajamailla, konemaisesti nyrkkejä heiluttaen, silti joka hetkestä nauttien. Bring Your Daughter yleisönlaulatuksineen oli mielestäni yksinomaan tylsä ja olikin varmaan ainoa biisi, jonka aikana istahdin hetkeksi. Run to the Hillsiä varten pystyi vielä irroittamaan jotain pihinää kurkustaan, mutta keikan päättänyt Sanctuary menikin sitten oikeastaan zombiemaisesti tuijotellessa. Sitten biisi loppui, bändi heitteli taas tavaraa yleisöön, ”Thank You Helsinki, see you soon!” ja sitten kaikki viisi olivat poissa. Keikka oli ohi. Liityimme hallista ulos valuvaan ihmismassaan, fyysisesti kappaleina, ilman ääntä, hiestä läpimärkinä. Koskaan ei kylmä marraskuun ilma ole tuntunut niin hyvältä kuin sen keikan jälkeen. Jano oli hirvittävä, mutta emme olleet muistaaneet varata juotavaa mukaan – vain jääkylmää kossua löytyi auton hanskalokerosta. Silloin sekin maistui jumalten nektaarilta ja oli päätepiste elämäni siihen asti parhaalle illalle. Täydellinen keikka, täydellinen ilta. Tunne oli sanoinkuvaamaton.
Paluumatkasta en paljoa muista, mutta seuraavan aamun heräämisen muistan kyllä. Olo oli kuin maratonin juosseella, korvat soivat ja puhumaan en kunnolla pystynyt pariin päivään. Silti olisin ollut valmis lähtemään keikalle vaikka heti uudestaan. Mutta seuraavaa kertaa saatiin odottaa kaksi pitkää vuotta.
Olen kirjoittanut tuosta keikasta enemmän fiilispohjalta kuin puhtaana faktatietona. Kaikkia yksityiskohtia en ole luetellut, kun en enää näiden 14 vuoden ja kuuden muun Maiden-keikan jälkeen voi niitä sataprosenttisen varmasti yhdistää juuri tuohon ensimmäiseen keikkaani. En kyllä pystynyt heti keikan jälkeenkään muistamaan läheskään kaikkea varmasti, sillä tunnehyöky keikalla oli sitä luokkaa, että järkiajattelu jäi hallin ulkopuolelle.
Oliko keikka sitten oikeasti niin loistava kuin mitä se muistoissani on? Olen jälkikäteen päässyt kuulemaan kyseisen keikan huonolaatuiselta bootlegilta ja se todistaa, että keikka oli selkeästi Maidenin keskitason yläpuolella ihan noin kylmän analyyttisestikin ajatellen, joten pelkästä tunteesta ei ole kyse. Kuitenkin olen nähnyt parempiakin Maidenin keikkoja, parempia setiltään, parempia showltaan, mutta silti tuo 12.11.1990 Helsingin jäähallissa soitettu keikka pysyy muistoissani ylittämättömänä, ainoastaan 1992 keikka pääsee tunnelmaltaan edes lähelle. Niinhän se on, että eka kerta jää aina mieleen. Myös keikoista puhuttaessa.
Salossa 19.10.2004
Ville a.ka maidendrifter
