Pekka Aittalan raportti Olympiastadionin konsertista
18.7.2008 Iron Maiden, Somewhere Back on Tour, Olympiastadion, Helsinki
Lopulta koitti se päivä, kun oli aika hinautua Helsinkiin viettämään vuoden kohokohtaa. Ensin pieni kierros kaupungilla, mutta lopulta maltti loppui kesken ja oli aika rynniä Stadionin suuntaan. Tasaisin väliajoin vastaan tuli juhlakansaa tunnustaen Eddien väriä. Hiljalleen nämä enimmäkseen mustiin pukeutuneet muodostivat kuhisevan virran kohti tulevan musiikkijuhlan taistelukenttää. Kumma kyllä sain raahattua tyttöystävän matkaan verukkeella: ”Jos ei musiikki ihan kolahda, niin odotettavissa on sen luokan tapahtuma, ettei näitä joka päivä näe!”
Stadionin edessä tavattiin seurueen muut jäsenet, muun muassa kaksi veljestä, joiden läsnäolo täydensi itseni kanssa meidän ”Hanssonin” -vitjan. Tällä kertaa veljessarjan vanhintakaan ei tarvinnut houkutella mukaan, taisi edellinen keikka olla riittävän laadukasta tavaraa. Väkeä oli paikalla jo varsin mukavasti ja tiiviissä tunnelmassa odoteltiin porttien aukeamista. Mielenkiintoisena sivuseikkana huomautettakoon, että niittivyöt piti jemmata ennen sisälle pääsyä, konserttiin kun ei rock-henkisesti saanut viedä metallia sisältäviä vöitä!!! Kun lopulta päästiin sisälle, suunnattiin alkajaisiksi tietysti paitaostoksille. Tässä projektissa hurahti muutama tovi, sillä jostain syystä joku muukin oli päättänyt ostaa Maiden-paidan itselleen – kumma juttu…
Lämppäreiksi oli valikoitunut Lauren Harris ja Avenged Sevenfold. Lauren oli saanut epäkiitollisemman paikan ja oli illan ensimmäinen esiintyjä. Avenged Sevenfold sai sitten jo yleisöäkin hieman mukaan, mutta kumpikaan esitys ei hirveästi liikuttanut omaa mieltäni käsistä nyt puhumattakaan.
Tätä keikkaa oli odotettu ja täristy jo Matter of Life and Death -kiertueesta alkaen, tai ehkä hieman pidempäänkin. Tuolloin, Early Days -kiertueen jälkimainingeissa odoteltiin Maidenilta kiertuetta, joka olisi jatkona neljän ensimmäisen levyn teemakiertueelle. Nämä kaksi kiertuetta poikkesivat kuitenkin lopulta toisistaan, ja enemmänkin kuin sisaruksia, nämä olivat keskenään pikkuserkkuja. Tällä kertaa aikakauden tematiikkaa noudatettiin maltillisemmin ja bändin sanojen mukaan tarkoitus oli ennemminkin tarjota kultaisten vuosien kaltainen iso spektaakkeli kuin takertua pilkun tarkkaan vaikkapa World Slavery-kiertueen settilistaan. Etukäteen lueskelin kiertueen muiden keikkojen jäljiltä, että tiedossa oli tuhti paketti 80 -luvun herkkuja, höystettynä Fear of the Darkilla. Tästä olikin sitten jos jonkinnäköistä fanien mielipidettä. Enimmäkseen ihmetystä herätti se, miksi bändi oli valinnut 90 -luvun alussa tehdyn teoksen mukaan settiin. Mielestäni selitys on yksinkertainen, ja näkemäni keikka vain vahvisti oletukseni olleen oikeassa; Fear of the Dark on (joskin ehkä turhan usein soitettu) vain niin kova kipale, että sillä saa räjäytettyä stadionit uusiin sfääreihin. On helvetin hieno tunne olla yleisön joukossa mukana, kun muutama kymmenentuhatta fania alkaa hyräillä biisin alkusointuja yhteen ääneen ja huutaa lopulta kertosäettä kurkku suorana täysillä mukana! Mielestäni loistava, joskin hieman yllätyksetön, valinta bändiltä!
Mitäpä setistä voi oikein muuten sanoa?! Ehkä hieman koin pettymyksen tunnetta lukiessani ensimmäistä kertaa kyseistä listaa. 2005 kiertueen huomioon ottaen olisin jättänyt Trooperin ja muut ”perinteiset” pois ja lisännyt joukkoon enemmän tavaraa Somewhere in Time ja Seventh Son levyiltä… Niin, missä oli Caught Somewhere in Time?! Kiertueen nimen perusteella tuo olisi ollut vähintäänkin oikeutettu osa settiä. Olisin koska tahansa voinut treidata kuluneen Heaven Can Waitin periaatteessa mihin tahansa muuhun samaisen levyn poisjääneeseen teokseen. Toisaalta, nyt jälkeenpäin keikan nähtyäni voin todeta, että setti oli kunnossa ja kyllä nuo ehkä hieman inflaatiotakin kärsineet klassikot vaan räjähtää livenä komeasti ilmoille. Makuasioista voi toki kiistellä, mutta bändillä on tietysti diktatuurinen asema valita settinsä ja tällä(kin) kertaa se oli osunut oikeaan ainakin tunnelman puolesta. Jotenkin silti tuo 2005 -vuoden keikka vetää setissä kirkuen ohi. Vanhoja Maidenin settejä tutkaillessa herää kysymys, missä ovat yllätykselliset vedot, joihin bändillä olisi varaa tuotannon laadun ja laajuuden tuntien. Tämän setin yllätys oli Fear of the Dark, mutta, mutta… Kaiken tämän nurinan jälkeen täytyy silti todeta, että Churchilin puheesta lähtien koko stadionillinen Maiden faneja, itseni tietysti mukaan lukien, tuntui kusevan hunajaa aina viime sointuihin asti, sen verran kova meno oli päällä!
Encoret räjäyttivät tajunnan. Itselleni juuri Seventh Son of a Seventh Son on ehkä kaikkein mieluisin Maiden lätty, ja Hallowed be Thy Name on vaan ilmiömäinen livebiisi! Moonchildia varten Murraylle oli tuotu akustinen kitara lavalle, joten Seventh Sonin alkulorukin saatiin nuotilleen ilmoille. Moonchildista oli korvakuuloni mukaan karsittu syntikat pois, mutta kyllähän kolmesta kitarasta täytyy tämäkin helmi ilman apuvälineitä taipua, ja niinhän se taipui! Jessus, että voi olla hieno biisi!
Setin avanneen Aces Highn alussa Brucen ääni oli hieman kateissa ja Smithin Wasted Years:in alkuriffit menivät hieman niin ja näin. Oliko syy sitten korvissani, Brucen äänessä, vai tekniikassa, jäi itselleni mysteeriksi, mutta muuten soitanta ja Brucen laulu oli ensiluokkaista kuunneltavaa. Todettakoon vielä, että Rime of the Ancient Mariner oli uskomattoman hieno kokemus ja tunnelma yleisössä oli kyseisen biisin ajan tilaisuuden vaatimalla tasolla!
Tavalleen uskollisena Bruce heitti energisen esiintymisen ja toisaalta jutusteli yleisölle muutamaan otteeseen. Parastahan jokaisella näkemälläni Maiden -keikalla on ollut se, että bändi on luvannut palata takaisin. Niin tälläkin kertaa ja nyt taas luvattiin uutta lättyä, joten seuraavaa ”joulua” odotellessa!
Eddie oli luonnollisesti mukana karkeloissa. Encoreiden aikana nähtiin Powerslave tyylinen valtava muumio-Eddie, joka silti taisi hävitä koossa esikuvalleen. Lavalla vieraili myös pienempi, Somewhere in Time teeman mukainen cyborg-Eddie. Muutoin lavasteet olivat Powerslave-tyyliin rakennettu ja höystetty Somewhere in Time ja Seventh Son materiaalilla.
Miksikä sitten moni Maidenin nähnyt fani yrittää puolipakolla roudata puolisonsa paikalle?! Taika lienee siinä, että jokaisen pikkupojan märkäuni tuntuu täyttyvän Brucen, Steven, Nickon, Adrianin, Daven ja Janicin astellessa lavalle. Ei tällaista keikkaa voi oikein sanoiksi pukea, se pitää kokea itse… Jotain keikan onnistumisesta kertoo se, että tyttöystävä lauleli Fear of the Darkia ja Moonchildia vielä toista viikkoa keikan jälkeen!!! Tais tykätä…;
11.8.2008, Somewhere in Finland,
Pekka Aittala
Jasmine Vainion keikkakokemus
Eräänä kesäaamuna koitti se niin kauan odotettu päivä. Tähän päivään oli suunnilleen laskettu öitä siitä asti, kun saimme keikkaliput jo viime vuoden puolella, maanantaina 12.11.2007. Muistin, kuinka tuona maanantaina koulupäivä meni jännityksessä. Kädet tärisivät, ja välitunnilla oli koko ajan puhelin kädessä tiedustellakseni äidiltäni, oliko hän saanut liput keikalle. Kun ruokatunnilla puhelimeeni saapui viesti: ”Sain liput, yläkatsomo D2 26, 125.60 euroa!!” riemunhuudahdukseni oli kuulunut kuulemma toisiinkin luokkiin asti.
Tänään Iron Maiden esiintyisi Helsingin Olympiastadionilla maailmankiertueensa, Somewhere Back In Timen johdosta. Se olisi ensimmäinen kerta, jona näkisin tuon upean yhtyeen, mutta sen vannon, ettei takuulla viimeinen! Keikkapäivä meni melko nopeasti odotellessa keikkaa. Levyt pyörivät soittimessa, ja dvd:täkin tuli yhdessä vaiheessa katseltua.
Lähdimme äitini kanssa suunnilleen kolmelta iltapäivällä odottamaan linja-autoasemalle, että Jyrkilän konserttikyyti saapuisi edelliseltä pysäkiltään, Haminasta Karhulaan. Asema oli suunnilleen vartin päästä mukavasti täynnä Iron Maidenia katsomaan meneviä ihmisiä.
Bussimatkalla kuuntelimme tietenkin Iron Maidenia. Linja-auto oli melkein täynnä, lukuun ottamatta muutamaa tyhjää paikkaa. Ei lähtijöitä kuitenkaan niin vähän ollut, että olisi yksi bussi riittänyt. Joten kaksi linja-autoa lähtivät suunnilleen kello 16.00 matkaan kohti Helsinkiä. Caught Somewhere In Timen sävelet valtasivat bussin, ja kukaan ei voinut olla edes hieman hymyilemättä.
Helsinkiin saavuttaessa jouduin toteamaan, että pääkaupunki on tosiaan liian iso paikka tällaiselle pienelle ihmiselle. Hartwall Areena ja Jäähalli ohitettiin, mutta Olympiastadionille saavuttaessa jännitys nousi. Bussi pysäköitiin ja lähdettiin Stadikalle.
Valtavat määrät Iron Maiden -faneja vyöryivät kohti Olympiastadionia. Suunnilleen järkytyin väenpaljoudesta, jotenkin olin vain ajatellut, että stadion olisi kai ”hieman pienempi” ja ”ei siellä nyt paljoa porukkaa olisi”. Mutta väärinhän minä olin ajatellut.
Turvatarkastuksen ohitimme ongelmitta ja liputkin revittiin. Halusin jo malttamattomana mennä katsomoon, mutta äitini oli eri mieltä, joten jäimme vielä hetkeksi ulkosalle. Lopulta kuitenkin menimme paikoillemme. Katsomo oli D2 26, josta oli kyllä ihan kehuttavat näköalat lavalle, sekä joka puolelle Stadionia.
Jonkin ajan päästä lavalle pääsi ensimmäinen lämppäri, Maiden-basisti Steven tytär, Lauren Harris. Itse en oikein ollut kiinnostunut tuosta esiintymisestä, joten lähdimme syömään esiintymisen ajaksi. Ja pitihän varmuuden vuoksi ne korvatulpatkin ostaa.
Avenged Sevenfoldia olimme sentään jo katsomassa, tuohon esiintymiseen suhtauduin positiivisin mielin. Bändin biisit jäivät päähäni, ja niitä on myöhemminkin kuunneltu.
Lämppäreiden aikana puhelimeen tulvi viestejä ja pari puheluakin puhuin. Onnentoivotuksia keikalle, ikimuistoista konserttia ja iloisia hetkiä Maidenin parissa. Kaverille soittaessani kuulostin kuulemma aivan hermostuneelta ja ”toooosi iloiselta”. Sitähän minä olinkin.
Edellisen yhtyeen hyvästellessä Olympiastadionin suuren ihmisjoukon, alkoi Iron Maidenin odotus. Kädet tärisivät ja jännitys oli suuri. Kun kappale Doctor Doctor alkoi soimaan, tajusin keikan olevan aivan lähellä. Pian Maiden tulisi lavalle. Doctor Doctorin jälkeen screeneiltä näytettiin videota ja taustalla soi Transylvania. Mutta sen loputtua mustavalkoiset lentokoneet valtasivat screenit ja Churchillin ääni kaikui stadikkalaisten korviin…
Aces Highin ykkösriffi alkoi intron mentyä kuulua ympäri Stadionin. Yleisö oli aivan tohkeissaan, mutta eniten yleisö innostui, kun Iron Maidenin jäsenet tulivat lavalle. Bändi veti aivan upeasti läpi Aces Highin, mutta itse en pystynyt reagoimaan vielä ensimmäisen kappaleen aikana juuri mitenkään. En vaan voinut uskoa, että olin todella katsomassa Iron Maidenia.
Toisena kappaleena oli 2 Minutes To Midnight. Tässä alkuvaiheessa katsomossa juuri kukaan ei seisonut, ehkä välillä nousi kertosäkeen aikana ylös huutamaan biisin mukana. Mutta kädet heiluivat ja jalat löivät tahtia senkin edestä.
Kun Iron Maiden sitten ilmoitti kolmanneksi kappaleekseen Revelationsin, olin onneni kukkuloilla. Nousin ylös ja fiilistelin kappaleen mukana, laulamalla mukana tietenkin myös. Kun The Trooperin sävelet valtasivat stadionin, yleisö heilui jo riehakkaasti tuon klassikkobiisin tahtiin. Kentällä kukaan ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Wasted Yearsin alkuriffi tavoitti yleisön korvat ja katsomossakin noustiin ylös kuulemaan tuota upeaa kappaletta. Jälleen kerran laulettiin mukana niin lujaa, kuin kurkusta lähti. Sitten tuli The Number Of The Beast. Tuli kohta ”Six, six, six, the number of the beast” ja kaikki lauloivat mukana.
Run To The Hillsin alkaessa katsomosta melkein jokaikinen pomppasi jaloilleen, ainakin D-katsomossa. Kaikki alkoivat huutaa ja kädet heiluivat. 43 tuhatta ihmistä lauloivat ”Run to the hills, run for your lifes” ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Minä kuulin vain stadionilaisten laulun, Brucen ääni peittyi yleisön alle tuon kappaleen kertosäkeissä.
Run To The Hillsin päätyttyä Bruce rupesi spiikkaamaan yleisölle. Lokkien liito Olympiastadionin ylle ei olisi voinut ajoittua yhtään paremmin, koska merilinnustahan seuraavassa kipaleessa, Rime Of The Ancient Marinerissa, laulettiin. Rime Of The Ancient Mariner oli se biisi, jonka 13 minuutin aikana ei silti ollenkaan ehtinyt pitkästyä. Bruce heilui lavalla mustaan viittaan verhoutuneena ja bändi antoi parastaan. Meriaiheisen ”tarinan” loputtua oli vuorossa biisi Powerslave. Bruce naamioineen aluksi lähinnä huvitti, mutta sittemmin keskityttiin olennaiseen: oltiin katsomassa, kuinka Maiden soitti Powerslavea livenä, ja ties milloin tuo kipale päräytettäisiin Iron Maiden -keikalla uudelleen. Joten kappale vedettiin alusta ihan loppuun asti kunnialla. Keikka oli jo hyvässä vaiheessa, ja bändi, sekä yleisö hyvässä vedossa.
”Heaven can wait”, lauloi yleisö samannimisessä kappaleessa Brucen mukana ja kentän nyrkkirykelmä huitoi tiiviisti. Biisin soolon jälkeen onnekkaimmat Maiden-fanit pääsivät lavalle yhtyeen kanssa. Tunsin aivan pientä kateutta heitä kohtaan, jotka siellä Maidenin kanssa lauloivat, mutta silti olin suunnattoman iloinen heidän puolestaan.
”Can I play with madness”, huusivat Adrian ja Bruce, ja yleisö osoitti suosiotaan. Yleisö oli onnessaan, ja jopa katsomossa ihmiset seisoivat tämänkin biisin ajan. Loppuun asti kappaleessa oli kehuttava meininki, ja tuo kuulosti livenä erittäin hyvältä.
Kylmät väreet hiipivät pitkin selkäpiitäni, kun Fear Of The Dark starttasi. 43 tuhatta fania lauloivat kitaroiden mukana, ja kädet taputtivat rytmiä. ”Scream for me, Helsinki!” huusi Bruce Dickinson ja yleisö vastasi. Kappaleen ykkösriffi lähti käyntiin ja bändin nimikkobiisi starttasi. Puolessa välissä kappaletta myös Eddie liittyi seuraamme: tuo jättimäinen muumio liittyen 1984 vuoden Powerslave-albumiin heilui rumpusetin yläpuolella. Eddie ja Iron Maiden lähtivät ansaitulle tauolle, ja joku rivissämme ehti jo ihmetellä, että ”ei kai se keikka nyt vielä loppunut”. No ei. Huudeltuamme Maidenia jonkin aikaa he palasivat lavalle, Dave akustisen kitaran kera. Bruce puheli taas yleisölle, jonka jälkeen alkoi värssy: ”Seven deadly sins, seven ways to win” ja niin edelleen. Moonchild alkoi ja eteni hienosti loppuun asti. Se oli kenties melko erikoinen valinta biisilistaan, mutta sitäkin parempi.
Iron Maiden alkoi soittaa The Clairvoyantia ja tiesin keikan lopun olevan lähellä. Mutta en antanut sen kuitenkaan häiritä itseäni. Eddie käväisi taas lavalla, tällä kertaa 1986 vuoden levyn Somewhere In Time teemassa.
Hallowed Be Thy Name alkoi ja yleisö kävi taputtamaan. Tuijotin kattoa ja mietein, että ”Tässäkö se nyt on? Miksi se on ohi niin nopeasti?” Tuon biisin lauloimme vielä mukana ja nautimme viimeisistä hetkistä Maidenin kanssa, jonka jälkeen Maiden hyvästeli Olympiastadionin ja suuntasi pois lavalta.
Konserttikyyditsevälle linja-autolle piti kiirehtiä, jottei varmasti myöhästyisi ja jäisi Helsinkiin. Ehdimme kuitenkin bussiin hyvissä ajoin. Vilkaisin vielä kerran stadionia, joka jäi taaksemme, kun bussi suuntasi kohti Helsingin yötä. Täysikuun paistaessa kesäyön pimeässä jokainen oli väsynyt ja onnellinen.
En tiennyt itkeäkö vai nauraako, mutta pääasia oli silti se, että se oli ollut elämäni upein päivä, ja juuri sitä päivää olin jo kauan odottanut.
Keikassa ei ole eikä ole ollutkaan mielestäni mitään valittamista, enkä ole sitä muidenkaan suusta kuullut. Settilista oli mahtava, lämppärit kehuttavia ja kokonaisuus oli erittäin upea. Äänentoiston kanssa taisi olla pieniä ongelmia, mutta toisien ”virheiden” hakeminen olisi kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Kommentit keikasta ovat olleet erittäin positiivisia. ”Ikinä ei oo Run To The Hills kuulostanut noin hyvältä”, ”D-katsomossa oli hieno meininki”, ”Yleisö oli kuin suurta perhettä” ja ”Maiden oli paremmassa kunnossa kuin koskaan.”
Kuuma kesäpäivä, pilvetön taivas, täysi stadion, aaltoja, livemusiikkia, kuumailmapalloja, lokkeja, auringonlasku, täysikuu ja ikuisesti muistoihin jäävät kokemukset. Mikä se on? No, Iron Maiden Olympiastadionilla 18.7.08 tietenkin!
Kiitän aivan upeasta keikasta tietenkin itse Iron Maidenia, lämppäreitä Lauren Harrisia ja Avenged Sevenfoldia, muuta yleisöä mahtavan keikan kanssani jakamisesta, ystäviäni ja luokkaani jotka kuuntelivat keikanodotustani koko lukuvuoden, konserttikyytiläisiä mukavasta seurasta, Rautaneito.comia, vierustovereitani keikalta ja tietenkin omaa äitiäni, joka jakoi tuon koko upean kokemuksen kanssani.
Seuraavaa kiertuetta odotellessa,
Jasmine ”childofthedamned” Vainio, 13 v.
– Up The Irons –
