Kuusrock
1980 Kuusrockin toinen pääesiintyjä Iron Maiden oli brittiläisen hevimetallin uuden aallon, NWOBHM:n kuuma nimi. Yhtyeen debyyttilevy nousi huhtikuussa 1980 suoraan Britannian albumilistan neljänneksi. Yhtye tuli pistokeikalle Ouluun menestyksekkään Englannin kiertueensa jälkeen. Kuusrock oli Maidenin ensimmäinen keikka Suomessa ja koko Skandinaviassa.
Maidenin tulon Ouluun mahdollisti se, että levy-yhtiö tuki nousevaa yhtyettä ja osallistui kuluihin. Yhtyeen tiukkaakin tiukempi manageri tuli kaksi päivää aikaisemmin tarkistamaan keikkapaikan ja valvomaan, että äänentoistolaitteisto on juuri tilatun kaltainen. Yhtyeen keikkapalkkio oli kohtuulliset 40.000 mk. Eppu Normaali maksoi 10.000 ja Hassisen kone 2.000 mk.
Iron Maidenin nokkamies Steve Harris muisteli myöhemmin heidän saapuneen Ouluun niin hyvissä ajoin, että iltaa odotellessa kumoutui tuoppi jos toinenkin. Lavalla energia purkaantui tehokkaasti, mutta kitaristi Dave Murraylla oli ilmeisiä koordinaatiovaikeuksia. Turhauman puuskassa hän heitti parhaan kitaransa yleisön joukkoon. Bändin lavamiehille tuli kiire hakea soitin takaisin.
Yleisö piti vauhtihevistä, mutta kriitikot olivat tiukkana: Erään arvion mukaan Iron Maidenin ”puoliraaka heavyjyrääminen” tuotti pettymyksen. Rocklehdistö niin Englannissa kuin Suomessakin suhtautui vielä tuolloin koko musiikinlajiin alentuvasti. Heavya pidettiin ”tyylittömänä” ja ”kliseisenä”. Soundi-lehdessä puhuttiin ”pöhöttyneistä dinosauruksista” ja musiikista, jonka ”täydellinen passiivisuus saa turruksiin”.
Heavyn uusi suunta oli syntynyt. Kuusrockiin onnistuttiin seuraavinakin vuosina kiinnittämään nousevia heavy-yhtyeitä juuri ennen niiden nousua alakulttuurista megatähdeksi. Iron Maiden esiintyi Suomessa uudestaan vasta 1983.
Kuva ja teksti Copyright © Musiikin ja säveltäjien Oulu – Kuusrock 1973-1991 – Kuusrock 1980
Kari Huhdan raportti
Kun kirjoitin kaksi vuotta sitten ensimmäisen konserttiselostukseni, olivat aiheena Iron Maiden, Helloween ja Dirty Deeds. Saamani palautteen antajien joukossa oli mies, joka valitteli, että häneltä jäi Maidenin ensimmäinen keikka Suomessa näkemättä, koska ”fossiilit vanhemmat” eivät ymmärtäneet tuolloin kymmenvuotiaan poikansa hillitöntä halua päästä näkemään Maidenit Oulussa. Toivottavasti seuraava osuus ei ainakaan pahenna kahden vuosikymmenen takaista pettymystä.
Heinäkuussa tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Suomessa päästiin ensi kertaa kuulemaan Iron Maiden livenä. Suomi oli yksi ensimmäisiä maita Brittein saarten ulkopuolella, jonne Maiden suuntasi keikalle. Paikkana oli 80-luvulla viriilisti toiminut Oulun Kuusrock, jossa Steve Harris, Paul Di’Anno, Dave Murray, Dennis Stratton ja Clive Burr kipusivat Kuusisaaren lavalle Hassisen koneen, Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin jälkeen. Lavan alalaitaan oli kiinnitetty Maidenin ensimmäisen lp:n kansikuvan mukainen Eddie-hahmo. Eppu Normaalin esiintymisen jälkeen suoritettu Maidenin roudaaminen kesti jonkun mielestä liian pitkään, sillä joku idiootti heitti yleisön joukosta lavalle pullon, joka osui rumpukorokkeeseen särkyen siihen. Tilaisuuden juontaja kiirehti tuossa vaiheessa mikrofonin ääreen rauhoittelemaan väkeä. Tuo pullon heitto jäi onneksi ainoaksi välikohtaukseksi.
Setti käynnistyi nauhalta tulleella rumpuvoittoisella instrumentaalilla, joka jäi kertakuulemalta siinä määrin mieleen, että sen pystyi tunnistamaan seuraavana vuonna ilmestyneen Killers-albumin aloitusraidaksi, The Ides Of March. Maidenin soittamaa aloituskappaletta en tuntenut, mutta Paul Di’Anno kertoi kappaleen päätyttyä sen nimen olevan Killers. Kun Maiden on avannut myöhempien vuosien keikkansa yleensä uusimman albumin aloituskappaleella, toimi Kuusrockissa avausnumerona tuolloin vielä levyttämätön laulu. Killersin jälkeen otettiin käsittelyyn vain paria kuukautta aiemmin julkaistu esikois-lp, jonka ensinumerona soitettiin ärhäkkä Prowler. Siitä eteen päin en muista kappalejärjestystä, mutta koko ykköslevyn materiaali esitettiin varsinaisen setin aikana. Ja sitähän kelpasi esittää! Pidän edelleen ensimmäistä levyä Seventh Son Of A Seventh Sonin ohella Maidenin parhaana saavutuksena. Setissä ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä, vaan yhtye tarjosi vastaanottavaiselle yleisölle toinen toistaan parempia numeroita.
Ääntä yhtyeestä lähti aivan varmasti tarpeeksi. Varsinkin alkuvaiheessa lavalta vyöryvä äänimassa tuntui suurin piirtein paketoivan kuulijansa. Strange Worldin ja Remember Tomorrown rauhallisempien kohtien aikana äänen voimakkuus tuntui sopivalta, mutta kun päästiin räväkämmin kulkeviin kohtiin, iski äänimassa heti täydellä teholla kimppuun. Korvat soivat kahden seuraavan päivän ajan. Bändin soundi sinänsä oli kirkas eikä mitään puuroa.
Solisti Paul Di’Anno oli lavalla kiistatta näkyvin hahmo, sillä hän liikehti hyvin musiikin tahtiin ja eläytyi hommaan tosissaan. Di’Anno oli pukeutunut täysmustaan nahka-asuun ja oli siinä mielessä kuin hevimetallin oppikirjasta. Di’Anno poistui lavalta setin keskivaiheilla esitetyn Transylvania-instrumentaalin ajaksi. Hän näytti olevan hieman tyytymätön keikan kulkuun, sillä näin hänen puistelevan päätään lavalta poistuessaan. Ihmettelin tuota Di’Annon pään puistelua, koska mielestäni setti oli kulkenut alusta saakka hienosti. Di’anno palasi lavalle Transylvanian päättyessä ja kävi taas käsiksi lauluhommiin kappaleen vaihtuessa ilman taukoa Transylvaniasta Strange Worldiin.
Lähinnä nopeita kappaleita sisältävästä ohjelmistosta erottuivat hitaammat Remember Tomorrow ja Strange World. Räväkämmän pään kappaleiden parhaimmistoa puolestaan olivat Charlotte The Harlot ja Transylvania, joita ei ole sen koommin näillä kulmilla päästy livenä kuulemaan. Singlenä julkaistu Running Free ei yllättäen vaikuttanut lavalla esitettynä yhtä iskevältä kuin levyllä, mutta tehokas se oli siitä huolimatta. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Phantom Of The Opera ja Iron Maiden. Di’Anno kuulutti ennen Oopperan kummituksen esittämistä, että ”tämä on yksi meidän omia suosikkejamme”. Iron Maiden-kappaleen päätettyä varsinaisen setin, palasi yhtye ainakin kaksi kertaa lavalle ja esitti kappaleita, jotka jäivät minulle arvoituksiksi. On mahdollista ja varsin todennäköistä, että Sanctuary ja joitakin Killers-albumille päätyneitä kappeleita on sisältynyt settiin ja ylimääräisinä kuultuihin kappaleisiin. Tuolloin en niitä vielä kuitenkaan tuntenut, joten en voi kertoa varmuudella joidenkin kappaleiden nimiä.
Kitarasoolon soitosta ei minulla ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta rumpali Clive Burr takoi oman rumpusoolonsa ja sai yleisön kannustettua mukaan menoon. Burr kohottautui joksikin aikaa seisomaan rumpujensa takaa ja kehotti yleisöä lyömään tahtia ja huutamaan rummutuksen tahtiin. Onnistuihan se. Keikalla nähtiin myös rumpuhommiin liittyen erikoinen näky, jota en ole sen jälkeen kokenut: Yleisöstä katsoen lavan oikeassa laidassa, seinän vieressä seisoi koko setin ajan lähes samoilla jalansijoilla mies, joka oli mahdollisesti Maidenin roudari. Mies eläytyi rumpaliksi ja rummutti näkymättömillä rumpukepeillä silmät kiinni koko ohjelmiston läpi! Kaveri oli ulkonäöltäänkin sen verran hurjan näköinen, että olisi voinut hyvin käydä Muppet Shown rumpali Animaliksi. Jos heppu todella oli roudari, osasi hän silminnähden nauttia työstään.
Basisti Steve Harris sekä kitaristit Dave Murray ja Dennis Stratton tekivät varmaa työtä, vaikka jäivät esiintymisen puolesta lavalla tosissaan huhkineen Paul Di’Annon varjoon. Seurasin Harrisin edesottamuksia tavallista tarkemmin, koska tiesin ensilevyn omistajana hänen olevan säveltäjänä yhtyeen tärkeimmän lenkin. Dennis Stratton erosi / erotettiin Maidenista piakkoin Kuusrockin keikan jälkeen, mutta Oulussa ei lavalla näkynyt jälkeäkään mistään huonoista fiiliksistä yhtyeen sisällä, vaan Stratton hoiti hommansa siinä missä muutkin.
Entäs Eddie? Tuolla keikalla ei lavalle ilmaantunut kolmimetristä kävelijää, vaan Eddie-hahmo on tullut mukaan keikoille myöhemmässä vaiheessa. Eihän talonmies Pikkarainenkaan ollut mukana ensimmäisissä Puupää-filmeissä.
Kaiken kaikkiaan Kuusrockin keikka jätti Iron Maidenista ja varsinkin esiintymisvarmasta Paul Di’Annosta niin positiivisen kuvan, että usko yhtyeen tulevaisuuteen oli vahva. Tiukkaääninen, hyvin musiikin tahtiin liikehtinyt Di’Anno teki meikäläiseen niin suuren vaikutuksen, että en ole tänäkään päivänä kunnolla hyväksynyt Bruce Dickinsonia yhtyeen solistiksi Dickinsonin kiistattomista kyvyistä huolimatta. Suuri yleisö on mitä todennäköisimmin eri mieltä, mutta niinhän ne psykologitkin opettavat, että ensivaikutelma on tärkeä, ellei suorastaan ratkaiseva. Vaikka kaikki mahdolliset Maiden-historiikin ja bändin lausunnot ovat myöhemmin vakuuttaneet Dickinsonin paremmuutta, ei se silti muuta miksikään sitä, että Oulussa 1980 Paul Di’Anno veti oman osuutensa läpi sellaisella antaumuksella, että meikäläinen oli myyty. Di’Annon tiukka ääni ja kellontarkka liikehtiminen musiikin tahtiin tekivät hänestä hienon keulakuvan alkuaikojen Maideniin. Olin todella harmissani, kun aikanaan tuli tieto siitä, että Maidenin uudeksi solistiksi on otettu Samson -yhtyeestä joku Bruce Dickinson. Eipä silti. Tiesinhän minä hänet, koska Samsonin Head On-albumi kuului tuolloin levykokoelmaani.
Käytännössä Kuusrock 1980 oli ainoa mahdollisuus päästä kokemaan suurta määrää Maidenin alkupään materiaalia livenä Suomessa, sillä Killers ja The Number Of The Beast-kiertueet eivät ulottuneet tänne saakka. (The Number Of The Beast-turnee on yksi onnistuneimmin nimettyjä kiertueita.. Maidenin kiertue kulki maailmalla nimellä The Beast On The Road.) Suomeen yhtye saapui seuraavan kerran vasta 1983 Piece Of Mind-albumin merkeissä. Tuolloin showta hallitsi Piece Of Mindin ja The Number Of The Beastin musiikki eikä kahdelta ensimmäiseltä lp:ltä ollut mukana kuin yksittäisiä kappaleita. Prowler kuultiin ylimääräisissä numeroissa, kuten myös Killers-albumin Drifter. Varsinaiseen settiin sisältyivät Wrathchild, Phantom Of The Opera ja Iron Maiden. Phantom Of The Opera pysyi pitkään mukana setissä, kunnes tiputettiin pois 80-luvun lopulla. Running Free-single palautettiin settiin 80-luvun puolivälissä ollen mukana vielä X-Factorin aikoina 90-luvulla. (Todettakoon tässä yhteydessä, että Powerslave-keikkaa (1984) en päässyt näkemään, joten sen ohjelmiston tuntemukseni on Live After Death-levyn varassa.)
Iron Maidenin Kuusrock-keikka oli toinen näkemäni heavy-konsertti. Ainoana vertailukohtana oli tuossa vaiheessa Uriah Heep, joka sai aidat kaatumaan Ruisrockissa 1978. Heep oli tuolloin Ken Hensleyn johtamana erinomaisessa vedossa! Vaikka keikkakokemuksia on tullut noiden aikojen jälkeen satamäärin, pysyy Maidenin ensivierailu siitä huolimatta kirkkaana mielessä. Nähtiinhän bändi tuolloin raa’an alkuvoimaisena ilman mitään show-kikkoja.
Soundi-lehti pisti Maidenin ensikeikan täysin matalaksi. Keikkaraportin ynnä yhtyeen haastattelun kirjannut Dougie Gordon mollasi niin ensilevyn, keikan kuin haastattelemansa Di’Annon maan rakoon. Erehtyipä Gordon mainitsemaan kyseenalaisessa valossa sellaisenkin seikan, että Maidenin levy-yhtiö pitää yhtyettä seuraavana ”miljoonan dollarin heavybändinä”. Ihminen on erehtyväinen. Gordon sentään ymmärsi laittaa juttuunsa maininnan, että Maidenin setin jälkeen näytti Kuusisaaressa olevan satoja, ellei tuhansia heavyfaneja. Väkeä Kuusisaaressa oli kaikkiaan n. 6000 henkeä.
Kuusisaaren tuntumassa törmäsin ensi kertaa sittemmin niin tutuksi tulleisiin Iron Maidenin fanituotteisiin. Kävellessäni iltapäivällä kohti festivaalialuetta, tepasteli vastaani kaverilleen englanniksi jutteleva mies, jolla oli päällään valkoinen (!) t-paita, jossa oli Iron Maidenin ensilevyn kansikuva. Siinä tuntui kirjaimellisesti tuulahdus suuresta maailmasta!
Noin siis homma hoitui 20 vuotta sitten. Onko mikään sitten muuttunut niistä ajoista? Kyllä vain, mm. suhtautuminen konserttimelun aiheuttamiin kuulovaurioihin. Soundi-lehti kirjoitti vuoden 1980 Kuusrock-raportissaan ”pahamaineisista desibelimittauksista”. Lisäksi Martti Syrjä vitsaili Eppu Normaalin setin alkajaisiksi lavalta ”Haloo nimismies! Kuuluuko rummut?” Tätä nykyä varoitellaan rock-lehdistössäkin konserttien aiheuttamista kuulovammoista ja kehotetaan yleisöä käyttämään korvatulppia. Ja eikös vain tuo samainen Martti Syrjä tepastellut Ruisrockissa 2000 yleisön joukossa korvatulpat korvissaan!
Kari Huhta ”We want information…information…information…”
Elokuu 2000 / toukokuu 2005
