Analyysit

Children of the Damned

21.12.2007

Steve Harris
4.33
Soolo (3.21) Adrian Smith

Soitettu livenä The Beast on The Road -kierueella 1982, joillakin hyvin harvoilla World Slavery Tour 1984-85 -kiertueen keikoilla ja Somewhere on Tour 1986-87 -kiertueella. Tämän jälkeen biisiä ei ole soitettu lainkaan keikoilla, lukuun ottamatta kolmea Clive Burrin hyväntekeväisyyskonserttia Lontoon Brixton Academyssa maaliskuussa 2002.

Viralliset liveversiot löytyvät Live after Death -livetuplalta 1985 (äänitys Hammersmith Odeonista, Lontoosta 1984), Kaksi versiota Eddie´s Archive -kokoelmaboksilta (äänitykset Hammersmith Odeonista ja Reading -festivaaleilta vuodelta 1982), sekä Rainmaker-DVD-singleltä 2003 (Äänitys Brixton Academystä 2002).

Children of the Damned on todella moniuloitteinen kappale. Siinä yhdistyy herkkyys ja rankkuus erittäin mestarillisella tavalla, hieman samaan tyyliin, kuin esimerkiksi ensimmäisen Maiden -albumin Remember Tomorrow -kappaleessa ja Piece of Mind -levyn Revelationsissa. Kappale alkaa hyvin hitaasti ja kauniisti akustisen kitaran ja puhtaan sähkökitarasoundin päällekkäisellä yhdistelmällä sekä kauniilla ja puhtaalla laululla, vain yltyäkseen loppua kohden todelliseksi heavy metal -helmeksi.

Kappale on erittäin vakuuttava osoitus Bruce Dickinsonin kyvyistä laulajana. Loppua kohden kappaleessa vastaan tulevat kirkumiset ja huudot kuvaavat loistavasti pienen lapsen tunnelmia, kun tämä poltetaan roviolla. Brucen teatraalisuus luokin biisiin ihan omanlaisensa tunnelman, jonka bändi kaiken lisäksi kykenee toteuttamaan myös livenä. Adrian Smithin kitarasoolo biisin loppupuolella on yksinkertaisesti sanottuna virtuoosimainen. Myös rumpali Clive Burr näyttää, miten rumpuja sananmukaisesti soitetaan.

Steve Harrisia on sanoitusten osalta mitä ilmeisimmin inspiroinut vuonna 1964 tehty samanniminen brittiläinen kauhuelokuva. Elokuvan juoni on suurinpiirtein se, että ympäri maailmaa elää kuusi (Huom!) lasta, jotka omaavat pienestä pitäen yliluonnollisia psyykkisiä, fyysisiä ja telekineettisiä voimia. Lasten erilaisuus on dramatisoitu elokuvassa siten (kyseessä siis 60-luvulla tehty halpisleffa), että heidän silmänsä ikäänkuin kiiluvat (golden stare). Lapset elävät toisistaan tietämättä, mutta heidät saatetaan yhteen, kun tiedemiehet ja tutkijat keskittävät heidät Lontooseen tutkittaviksi. Superälykkäät lapset alkavat kuitenkin kapinoida tutkijoitaan vastaan, varsinkin, kun heidän voimiaan aiotaan käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Hankalaksi heittäytyneet lapset lopulta tuhotaan, sillä he ovat hyvin vaarallisia.

Elokuvan (ja kappaleen) nimi Kirotun lapset tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä siitä, että lapset ovat syntyneet ns. neitseellisesti.

Itse kappaleen teksti ei kuitenkaan noudattele elokuvaa sikäli, että lyriikat kuvailevat yhden lapsen polttamista roviolla. Elokuvassa ei kuitenkaan harrasteta moisia keskiaikaisuuksia, vaan sen tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan.

Mikä Harrisin on sitten pannut laittamaan lapsen poltettavaksi on täysin epäselvää. Teksti on joka tapauksessa hyvin puhutteleva ja tavallaan haastaa kuuntelijan. Kappaleen kiihdytysvaiheen lopussa Brucen ilmaan heittämä kysymys, kun lapsi on poltettu maahan tuhkaksi, pistää miettimään:

What did we learn?

Tämän voisi ottaa kannanottona siihen, että ihmisellä on taipumus pelätä ja vihata kaikkea erilaista.

Bruce sanoo yhdellä Brixtonin 2002 keikoista biisiä spiikatessaan jotenkin sinnepäin, että kyseessä on yksi aivan ensimmäisiä kappaleita, mikä tehtiin hänen liityttyään Maideniin.

Sun And Steel

Adrian Smith/Bruce Dickinson
3.25
1.Soolo (1.52) Dave Murray ja Adrian Smith yhdessä
2.Soolo (2.14) Dave Murray

Ei koskaan soitettu livenä.

Piece of Mind -albumin toinen kappale, jota Maiden ei koskaan ole soittanut keikoilla, on Adrian Smithin ja Bruce Dickinsonin yhteistyönä tekemä Sun and Steel. Bruce on vastuussa sanoista, Adrian sävellystyöstä.

Vuoden 1983 Iron Maiden -standardeilla kappale kieltämättä kalpenee levyn muun tarjonnan rinnalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi huono biisi. Itseasiassa kyseessä on ihan mukiinmenevä numero ja luultavasti kappaleen soittamattomuus keikoilla johtuu ainoastaan siitä, että neljän täyspitkän jälkeen Maidenilla alkoi olla jo niin kova nippu hyviä numeroita esitettäväksi, ettei se yksinkertaisesti mahtunut World Piece Tour -83:n settiin.

Kappaleen sanoituksen suhteen Dickinsonia on inspiroinut 1580 -luvulla syntynyt ja vuonna 1654 kuollut japanilainen samuraisoturi Miyamoto Musashi. Musashin kerrotaan olleen aikansa kovin miekkamies feodaaliajan Japanissa. Muistelmiensa mukaan Musashi olisi tappanut ensimmäisen kerran ihmisen jo kolmentoista vuoden iässä:

You killed your first man at thirteen

(Sun and Steel)

Musashi tuli omana aikanaan tunnetuksi isännättömänä samuraina eli roninina. Musashi vietti kiertelevää elämää, kehittäen miekkailutaidostaan suoranaista taidetta. Mies oli jo elinaikanaan tietynlainen julkkis, josta kehitettiin legendoja ja taruja. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti oikeasti elänyt samurai, joka vetäytyi elämänsä ehtoopuolella erakoksi luolaan, jossa kirjoitti kirjan Go rin no sho. Kirjasta on sittemmin tehty käännöksiä eri kielillä. Englanniksi kirja on käännetty nimellä The book of five rings. Suomeksi käännetty laitos on puolestaan: Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys. Suomenkielinen käännös käsittää n. 100 sivua. Kirja sisältää paitsi elämänkerrallista tilitystä ja miekkailutaitoja, myös elämänohjeita yleensä, buddhismia, sekä bushidoa, eli soturin kunniaa ja elämäntapaa käsitteleviä ohjeita.

Kirja on jaettu viiteen osaan (five rings), jotka ovat aiemmin mainitut Maa, vesi, tuli, tuuli ja lopuksi tyhjyys (nothing)

Through earth and water, fire and wind
You came at last – nothing was the end

(Sun and Steel)

Musashi suoritti lopuksi luolassa rituaali-itsemurhan, eli seppukun (länsimaissa tunnetumpi nimitys harakiri), joka Dickinsonin tekstissä on runollisesti ilmaistu:

Make a cut by fire and stones
Take you and your blade and break you both in two

(Sun and Steel)

Eli vasta kuolemaan johtanut viilto (cut) seppukussa erotti miekan (blade) ja Musashin toisistaan. Rituaali tapahtuu nuotion loisteessa ja kivien ympäröimänä (luolassa kun ollaan). Seppukussa tekijä avaa vatsansa samurai-miekalla tai vaihtoehtoisesti pienemällä ns. pikkumiekalla.

On helppo ymmärtää yhden maailman kovimpien miekkamiesten tarinan inspiroineen Dickinsonia tekemään tästä biisin. Brucehan on tunnetusti itsekin tunnustettu miekkailija.

The Prisoner

Adrian Smith/Steve Harris
6.00
1. Soolo (4.19) Adrian Smith
2. Soolo (4.38) Dave Murray

Soitettu livenä The Beast on the road -kiertueella 1982, Seventh tour of a seventh tour -kiertueella 1988, sekä No prayer on the road -kiertueen muutamilla viimeisillä festivaalikeikoilla Euroopassa kesällä 1991.

Viralliset liveversiot löytyvät The Clairvoyant -livesinglen b-puolelta (äänitys Doningtonista 1988), sekä kaksi versiota Eddies Archive -kokoelmalta (äänitykset Hammersmith Odeonista ja Reading festivaaleilta 1982). Löytyy myös Maiden England -videolta ja cd:ltä (äänitys Birminghamista 1988).

Puhutun intron jälkeen rummuilla ja raskaalla kitarariffillä käynnistyvä The Prisoner on The number of the beast -albumilla jäänyt hieman varjoon. Sitä on soitettu keikoilla vähiten niistä alkuperäisistä Beast -levyn kappaleista, joita yleensäkään on soitettu. Tämä on hieman sääli, sillä biisi on ehdottomasti parhaimmillaan livenä.

Alkuhehkutuksen (joka tarjoaa loistavat mahdollisuudet yleisön huudattamiseen) jälkeen käynnistyvä nopeatempoinen säkeistö ja ennenkaikkea tarttuva kertosäe ovat Iron Maidenia tyypillisimmillään. Lisäksi kappaleen väliosa ja ennenkaikkea kitarasoolot ovat todellisia helmiä. Iron Maiden on soittanut vuoden 1999 Re-unionin jälkeen konserteissa lähes kaikkia mahdollisia tämän aikakauden kappaleita, mutta The Prisonerille ei jostain syystä ole annettu uutta mahdollisuutta. Viimeistään Early days -kiertueella tämän olisi voinut kuvitella kuulevansa. Yksi ehdottomasti toivotuimpia (ja perustelluimpia) vanhoja kappaleita lisättäväksi Maidenin keikkasettiin.

Bruce Dickinson puolestaan on soittanut kappaletta hyvinkin paljon. Voi melkein sanoa, että Skunkworks -sooloalbumin jälkeen biisi on ollut vakiokamaa Dickinsonin omilla keikoilla. On hyvin todennäköistä, että Dickinson on osallistunut myös biisin tekemiseen, ainakin sanoitusten osalta, vaikkei miestä virallisesti The Prisonerin tekijätiedoissa mainitakaan (ks. The number of the Beast -albumianalyysi).

Kappale perustuu nimittäin 1960 -luvun loppupuolella tehtyyn samannimiseen Tv-sarjaan, jonka intohimoiseksi faniksi Dickinson on useissa yhteyksissä tunnustautunut. Sarjan juoni on lyhykäisyydessään se, että näyttelijä Patrick McCoohanin esittämä hahmo kaapataan vangiksi salaperäiseen ja surrealistiseen paikkaan, jota kutsutaan kyläksi (The Village). Kylästä tuntuu olevan täysin mahdotonta päästä pois ja vanki ajautuu sarjan edetessä lähes hermoromahduksen partaalle, yrittäessään keksiä keinoa päästä vapaaksi. Lähes toistakymmentä osaa käsittävä sarja on nähty myös Suomessa vuonna 2004 SubTV:llä.

Kappaleen puhuttu intro on napattu suoraan sarjasta. Manageri Rod Smallwood arpoi pitkään, uskaltaako soittaa näyttelijä McCoohanille ja pyytää tältä lupaa ääniraidan käyttöön. Lupa kuitenkin heltisi lähestulkoon samantien.

Sarjan kuvauspaikkana toiminut oikea Village löytyy Pohjois-Walesista. Kyseessä on luonnonkaunis paikka, jossa toimii tänäpäivänä hotelli, mökkikylä ja ravintola.

Kappaleeseen tehtiin pari vuotta myöhemmin vielä eräänlainen jatko-osa. Powerslave -levyltä löytyvä Back in the Village on myös nähtävissä sarjaan perustuvaksi.

To Tame a Land

Steve Harris

7:26

1.Soolo (4.38) Dave Murray

2.Soolo (5.18) Adrian Smith

Soitettu livenä World Piece Tour 1983 -kiertueella. Virallista

liveversiota ei ole saatavilla.

To tame a land lienee (varsinkin 2000 -luvulla) yksi Iron Maiden -yhtyeen tuntemattomimpia suuruuksia. Kappale kärsii suorastaan kohtuuttomasta aliarvostuksesta niin yhtyeen kannattajien, kuin itse bändinkin puolesta. Jo 1980-luvulla yhtye unohti To tame a landin kokonaan World piece tour 1983:n jälkeen. Kappale on ainoa niistä Piece of mind -albumin kappaleista, jota ei koskaan ole nostettu tuon kiertueen jälkeen takaisin soittoon. Jopa Still life -kappaletta, joka pudotettiin pois World piece tourin Yhdysvaltojen osuudella on soitettu ns. emokiertueensa jälkeen myöhemmin.

Tämä on sääli, sillä biisi edustaa Piece of mind -albumin terävintä kärkeä musiikillisesti. Kappaleen akustiset osat ja muut instrumenttiosuudet on toteutettu niin kypsällä musiikillisella tyylitajulla, että ei liene ihme, että Steve Harris on maininnut vuoden 1983 aikaisessa haastattelussa To tame a landin olevan hänen paras aikaansaannoksensa. Mainitseepa vielä samassa yhteydessä To tame a landin ylittävän jopa Hallowed be thy namen ja Phantom of the operan. Myöhemmin tämä lausunto on kuitenkin peruttu ainakin Hallowedin osalta.

Rauhallisesti käynnistyvä teos äityy edetessään edustamaan puhtainta ja klassisinta 1980 -luvun puolivälin Iron Maidenia, mitä kuvitella saattaa. Loppupuolen instrumentaaliosuuksiin on omaksuttu vaikutteita espanjalaissäveltäjä Isak Albenitzin (1860-1909) teoksesta Asturias. Kappale päättää Piece of mind -albumin pitkällä ja kauniilla akustisella fiilistelyllä äärettömän tyylikkäästi.

To tame a landin sanoitus perustuu amerikkalaisen Science fiction -kirjailija Frank Herbertin (1920-86) kirjaan Dyyni. Kyseessä on sci-fi-fanien keskuudessa suurta arvostusta nauttiva teos, joka käsittelee kirjallisia perusteemoja, kuten politiikkaa, rakkautta, sotaa ja juonitteluja, sijoitettuna kuvitteelliseen maailmaan ja aikaan.

Dyyni on suorastaan käsite omien kannattajiensa keskuudessa, hieman samaan tapaan, kuin vaikkapa Tähtien sota tai Taru sormusten herrasta omiensa joukossa. Kokonainen mielikuvitusmaailma omine erityispiirteineen, kielineen, kansoineen ja lajeineen. Tai poliittisine jännitteineen.

Itseasiassa Dyyni on kokonainen kirjasarja, josta Frank Herbert itse on kirjoittanut kuusi tarinan perusteosta. Herbertin poika kumppaneineen on sittemmin jatkanut tarinaa niin edestä, kuin takaa siten, että asiaan vihkiytymättömällä on suuria vaikeuksia selvittää, kuinka monta kirjaa, pienoissarjaa tai osaa koko Dyyni -arsenaali kaikkiaan edes käsittää.

Steve Harrisin kappaleeseen kirjoittama teksti kuitenkin käsittelee mitä ilmeisimmin sarjan aloittavaa alkuperäisteosta Dune (so.Dyyni). Kappale oli määrä myös nimetä inspiraatiolähteen mukaan, mutta kirjailija Herbert torppasi aikeet varsin tylysti. Mikäli Maiden olisi nimennyt kappaleen Herbertin kirjan mukaan, olisi luvassa ollut oikeustoimia. Näinollen kappaleen nimi vaihdettiin Dunesta To tame a landiksi aivan viime hetkellä. Muutos tuli niin viimetingassa, että joidenkin maiden alkuperäisissä Piece of mind -painoksissa Dune jäi viimeisen kappaleen nimeksi albumin kanteen, sillä ne olivat jo ehtineen painoon ja jakeluun.

Kappaleen teksti ei aukene millään, ellei kirjaa ole lukenut, joten tämä saattaa olla yksi syy siihen, että biisi on jäänyt unholaan. Teksti ja teema on suurelle yleisölle liian rajattu. On myös ilmeistä, että Frank Herbertin avoimen vihamielinen käytös bändiä kohtaan on vaikuttanut siihen, ettei episodia juuri haluta enää muistella.

Dyynistä on kuvattu myös ainakin kaksi elokuvaa ja tv-sarja, joka on nähty myös Suomessa.

To tame a land käynnisti yhtyeen tulevia julkaisuja leimaavan käytännön sijoittaa albumin loppuun pitkä ja musiikillisesti kunnianhimoinen eepos (7th son of a 7th son tästä kenties säännön vahvistavana poikkeuksena).

Charlotte the Harlot

Dave Murray
4:12
1.Soolo Dave Murray
2.Soolo Dennis Stratton

Soitettu livenä debyyttilevyä edeltävillä keikoilla ja mitä ilmeisimmin myös levyn ilmestymisen jälkeisillä keikoilla silloin, kun on ollut mahdollista soittaa täyspitkä setti. Killers kiertueella ei enää soitettu, eikä myöskään sen koommin.

Virallista liveversiota ei periaatteessa ole saatavilla, ellei sellaiseksi lasketa 12 wasted years-videolla olevaa kotivideokameralla ja -mikillä tallennettua versiota varhaiselta klubikeikalta. Kappaleesta löytyy myös uusi studioversio The evil that men do-maksisinglen b-puolelta vuodelta 1988. Versiolla soittaa kokoonpano McBrain, Dickinson, Smith, Harris,Murray.

Charlotte the Harlot on ensimmäinen levytetty yksin Dave Murrayn tekemä biisi. Kappale on varsin rokahtava ja tiukka, joskin siinä on hieman ristiriitainen, hiljaisempi väliosa, joka ei joidenkin mielestä kappaleeseen sovi. Muutenkin biisi jakaa Maiden-fanit kahtia. Jotkut eivät voi sitä sietää toisten mielestä se on jo pelkästään kuriositeettinä loistava.

Kappale on kieltämättä erikoinen. Se on Maiden-biisiksi hyvin simppeli ja se poikkeaa yhtyeen muusta (varsinkin myöhemmästä) tuotannosta melkoisesti. Se on tarina lontoolaisesta prostituoidusta, tai pikemminkin tämän poikaystävästä. Perusasetelma kappaleessa on se, että mies, jonka suulla kappale lauletaan on huolissaan maailman vanhinta ammattia harjoittavasta rakastetustaan. Charlotte tarjoaa palveluksiaan varsin ennakkoluulottomasti ja ottaa vastaan kenet tahansa. Hinnat vaikuttavat todella halvoilta:

You charge them a fiver it's only for starters and ten for the main course

Vitosesta kymppiin. Maidenin jäseniltä on tiedusteltu eri yhteyksissä, onko Charlotte todellinen hahmo. Vastaukset ovat ristiriitaisia, sillä bändin jäsenet ovat hämmentävän salaperäisiä kappaleen lähtökohdista. On kuitenkin ilmeistä, että biisillä on yhteys tosielämään ja Lontoon East Endissä vaikuttaneeseen ilolintuun.

Monet olettavat väärin, että kappaleen kertosäkeessä hoettu vonkaus:

Charlotte The Harlot show me your legs
Charlotte The Harlot take me to bed
Charlotte The Harlot let me see blood
Charlotte The Harlot let me see love

lisi Charlotten poikaystävän suusta. Sitä se ei ole, vaan sillä pyritään ironisoimaan Charlotten asiakkaat, jotka vaativat sitä ja tätä, eivätkä välitä paskaakaan. Huora seurustelukumppanina ei liene niitä helpoimpia lähtökohtia harmoniselle parisuhteelle.

Kappaleelle tehtiin pari vuotta myöhemmin jatko-osa, 22, Acacia Avenue, jossa asetelma on edelleen ihan sama, paitsi että Charlotte on nostanut hintojaan vitosella ja kundikaveri on vielä pahemmin sekaisin.

Iron Maiden

Steve Harris
3:35
Ei sooloja

Soitettu livenä joka ikisessä Iron Maiden konsertissa. Jo hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien kappale on yleensä päättänyt konsertin varsinaisen osuuden.

Viralliset liveversiot löytyvät Live after death-tuplaliveltä 1985, A Real Dead One-livekokoelmalta 1993, Live at Donington-livelevyltä 1992, sekä Rock in Rio-livelevyltä 2002. Lisäksi neljä eri versioita Eddie´s Archive-kokoelmalla vv. 1979-1988.

Ensilevyn lisäksi löytyy studioversio The best of the beast-kokoelmalta. Versio on Soundhouse tapes-sessioista 1978-79.

Iron Maiden on kaikkien Maiden-fanien kansallislaulu. Se on mitä luultavimmin aivan ensimmäisiä kappaleita, mitä Iron Maiden-otsikolla on koskaan tehty. Kappaleen tekijäksi on järjestelmällisesti merkitty Steve Harris, vaikka joidenkin lähteiden mukaan ainakin kappaleen pääriffin olisi tehnyt varhainen Maiden-kitaristi Dave Sullivan.

Biisi on joka tapauksessa erityisasemassa Maidenin repertuaarissa, sillä mitään muuta Maiden-kappaletta ei ole soitettu joka konsertissa. Jo 70-luvulta lähtien kappaleeseen liittyi konserteissa jonkinlaisia erikoisefektejä. Alkuvaiheessa nämä tosin olivat vain esim. erilaisia päitä rumpupatterin yläpuolella, mutta myöhemmin kappaleen alkuriffi on ollut merkki siitä, että kohta rumpujen takaa ilmestyy lavalle Eddie.

Kappaleen teksti on kaksijakoinen. Iron Maiden tarkoittaa alunperin -ja tietysti edelleenkin- keskiaikaista kidutus/teloitusvälinettä. Kyseessä on puusta tai metallista rakennettu sarkofagi tai arkku, johon mahtuu ihminen sisälle. Arkun kanteen on kiinnitetty sisäpuoleen päin sojottamaan erilaisia piikkejä, jotka kannen sulkeutuessa lävistävät sisälläolijan. Variaatioita on monenlaisia. Joissakin tapauksissa kansi painuu kiinni omalla painollaan, jolloin lävistäminen tapahtuu hyvin hitaasti ja kuoleman kammottavuutta voi vain kuvitella. Uhrin veri valuu toimenpiteessä joko arkun alaosasta pitkin lattioita, tai sitten veret jäävät tiiviissä tapauksessa arkkuun.

Biisin teksti on toisaalta nähtävissä sadistisen kiduttajan suorastaan hekumalliseksi innostukseksi, kun tämä esittelee vehjettään. Laitetta esitellään mitä ilmeisimmin seuraavalle uhrille. Toisaalta sana Iron Maiden tarkoittaa myös bändiä itseään. Bändin fani rinnastetaan laitteen tulevaksi uhriksi, eikä Iron Maidenin syleilyltä voi välttyä kukaan.

Whoever, wherever you are…Iron Maiden´s gonna get you, no matter how far.

Toinen (tai kolmas) merkitys Iron Maidenille tulee Britannian konservatiivisen puolueen johtajattaresta Margaret Thatcherista, josta leivottiin Ison Britannian pääministeri 70-luvun lopulla. Thatcher oli tiukka poliitikko, erittäin kovan linjan konservatiivi, joka paitsi sisäpoliitikkansa, myös ulkopolitiikkansa (mm.Falklandin sota 1982) ansiosta ansaitsi pian liikanimen Iron Maiden (tässä yhteydessä yleisimmin suomennettu rautarouva, kuin -neito, sillä Maggie oli naimisissa.)

Tätä tilaisuutta ja yhteissattumaa ei voinut olla käyttämättä ja niinpä Thatcher komeilee jopa kahden Maiden-singlen( Sanctuary ja Women in uniform) kannessa vuonna 1980.

The Ides of March

Steve Harris
1:45
1. soolo (0:40) Adrian Smith
2. soolo (0:59) Dave Murray

Ei tiettävästi (ainakaan lopullisessa muodossaan) ole soitettu livenä, mutta kappaletta soitettiin nauhalta Killer -kiertueella keikkojen introna. Varsinainen soitto alkoi vasta Wrathchild-kappaleella. Kappale kuitenkin esiintyy settilistoissa jo ainakin vuonna 1979. Varhaisissa (levyä edeltävissä) versioissa kappaleessa ei ollut sooloja mukana. On hyvin luultavaa, että myös varhaiset versiot tulivat nauhalta. Näkemystä tukee ainakin se, että lähes kaikissa varhaisissa bootleg-versioissa kappaletta nimitetään vain introksi, Wrathchildin ollessa ensimmäinen kappale.

Ei virallisia liveversioita.

The Ides of March on instrumentaali ja kestoltaan Maidenin lyhyin kappale. Biisi toimii erittäin hyvänä aloituksena Killers -albumille, sillä ensimmäinen varsinainen kappale, Wrathchild, ei alkunsa puolesta oikein sopisi yksinään levyn aloitukseksi. Kappale onkin luultavasti sävelletty nimenomaan ja vartavasten introksi, niin keikkoja, kuin sittemmin levynaloitustakin silmälläpitäen.

Kappaleen nimi on aikamääre ja tarkoittaa maaliskuun 15. päivää. Nimitys on peräisin muinaisesta roomalaisesta kalenterista ja sana ides on englannin kielessä lainasana, joka on johdettu latinasta. Roomalaisilla oli kalenterissaan joka vuodelle 12 ides:ia ja alunperin sen arvellaan tarkoittaneen täyttä kuuta. Kuten tiedetään, eivät maapallo, aurinko ja kuu kuitenkaan noudata kuukausittain keskenään säännöllistä tai samanlaista suhtautumista toisiinsa. Näinollen nimitys vain vakiintui tarkoittamaan tiettyä ajankohtaa kuukaudesta, kuun asennosta riippumatta.

Roomalaisilla maalis-, touko-, heinä- ja lokakuun ides oli kunkin kuun 15. päivä. Muiden kuukausien ides:inä pidettiin 13. päivää.

Mielenkiintoiseksi kappaleen otsikon tekee sen kaunokirjallinen ja historiallinen merkitys. William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar Spurinna -niminen astrologi ja ennustaja varoittaa keisaria, sanoen beware the Ides of March. Kyseisenä päivänä piti tapahtuman jotakin pahaa. Caesar ottaa kyllä ennustuksen todesta, mutta hänen on myös osallistuttava Rooman senaatin istuntoon tuona päivänä.

Senaatti kokoontuu kyseisenä päivänä Roomassa, Venus-jumalan kunniaksi pystytetyssä temppelissä. Matkalla istuntoon Caesar tapaa Spurinnan ja sanoo tälle, että nyt on Ides of March, johon ennustaja toteaa, että niin on, mutta se ei ole vielä ohi.

Kyseessä on maaliskuun 15. vuonna 44 ekr. ja Julius Caesar murhataan kymmenin tikariniskuin temppelin rappusille hänen ottopoikansa Brutuksen ja tämän kätyreiden toimesta.

Toisen version mukaan Caesar unohtaa, että maaliskuun ides on poikkeuksellisesti 15. päivä, eikä 13., kuten tavallisesti.

Shakespearen näytelmästä riippumatta kappaleessa on tarpeeksi todenmukaisia aineksia, jotta sitä voi periaatteessa pitää Transylvanian ohella ensimmäisenä Maidenin historiabiisinä.

Wrathchild

Steve Harris
2:54
Soolo (1:01) Dave Murray

Soitettu livenä joka kiertueella, poislukien Virtual XI -tour ja Give me Ed…´til I´m dead -tour. World slavery -tourilla ja Somewhere on tourilla soitettiin vain satunnaisesti. Slavery-kiertueella parilla keikalla Englannissa ja Japanissa ja Somewhere on tourilla ainoastaan Japanissa. Seventh tourilla soitettiin kiertueen alkuosioilla, mutta pudotettiin kiertueen loppuvaiheessa pois setistä. A real live -tourilla soitettiin vain pari kertaa.Dance of death -kiertueella lisättiin ohjelmistoon vasta parin ensimmäisen konsertin jälkeen, mutta sen jälkeen soitettiin jokaisella keikalla.

Metal for muthas -kokoelman ja Killers -albumin lisäksi kappaleesta on olemassa studioversio, joka julkaistiin promootiosinglenä vuonna 1999. Versio on muuten sama, kuin Killers -levyllä, mutta se on miksattu uudestaan ja sen laulaa Bruce Dickinson.

Wrathchild -99 löytyy promootiosinglen lisäksi myös Ed-hunterin jenkkiversiolta piiloraitana. Virallisia liveversioita löytyy Maiden Japan -ep:n jenkkipainokselta 1981, Live after death -livetuplalta 1985 (äänitys Hammersmithista 1984), Hallowed be thy name -live-sinkulta 1993 (äänitys Helsingistä -92), Live at Donington -livetuplalta 1992 Ja Rock in Rio -livetuplalta 2001. Lisäksi Eddies archive -kokoelmalla kolme eri versiota: Hammersmithista ja Reading -festareilta 1982 ja Doningtonista 1988.

Kuten monet muutkin Killers-albumin kappaleet, Wrathchild oli levyn ilmestyessä jo vanha biisi ja pyörinyt bändin keikkaohjelmistossa vuosikausia. Se olisi luultavasti otettu mukaan jo ensimmäiselle Maiden -albumille, mutta koska kappale oli mukana varhaisella Metal for muthas -kokoelma-albumilla, bändi jätti sen ensimmäiseltä omalta levyltään pois, saadakseen tilaa julkaisemattomalle materiaalille.

Biisi on äänitetty Killers -sessioissa kokonaan uudestaan ja se on tuotettu huomattavasti paremmin, kuin mfm -versio. Killersillä olevalla versiolla soittaa näinollen Adrian Smith, antaen kappaleelle aivan uudenlaista särmää. Laulumelodiaa ympäröivät, nykyään kappaleelle leimalliset vonkukitarat ovat nimenomaan Smithin käsialaa.

Kyseessä on erittäin toimiva livejyrä ja se onkin roikkunut Maidenin livesetissä käytännössä koko bändin historian ajan, ollen Killers -albumin kirkkaasti soitetuin kappale. Onkin hieman erikoista, että yhtye tuntuu olevan niin kiintynyt siihen, sillä lukuisat fanit saattavat jopa vaikuttaa hieman kyllästyneitä biisiin nykyisin. Asiaa voi kenties selittää sillä, että Wrathchild on eittämättä klassikko ja toimii keikalla todella tehokkaasti. On luultavaa, että todella vanhoja faneja miellyttääkseen bändi haluaa esitellä keikoilla myös Di´Anno-aikakauden materiaalia. Vaihtoehtoja olisi kuitenkin tarjolla muitakin.

Wrathchild on perinteisesti soitettu -kiertueesta riippumatta- aivan shown ensimmäisten kappaleiden joukossa, usein heti toisena tai kolmantena kappaleena. Killer World tourilla biisi oli aloitusnumero heti nauhalta tulleen Ides of March:in jälkeen.

Wrathchild oli Killers -levyn ensimmäinen singlejulkaisu yhdessä Twilight Zone-kappaleen kanssa. Single oli niinsanottu kaksois A, jolloin kumpikaan kappaleista ei edustanut toiseen nähden ylivertaisuutta, vaan molemmat puolet singlestä olivat a-puolia. Twilight zone/Wrathchild -sinkku julkaistiin poikkeuksellisesti vasta albumin ilmestymisen jälkeen.

Sanoituksen puolesta Wrathchild on mitä ilmeisimmin isänsä hylkäämän lapsen raivokas tilitys. Vihalapsi ei ole koskaan nähnyt isäänsä ja etsii tätä pakkomielteenomaisesti joka paikasta, tarkoituksenaan laittaa tämä tilille teostaan. Kosto vaikuttaa olevan ainoa keino saavuttaa mielenrauha.

Murders in the Rue Morgue

Steve Harris
4:18
1. soolo (intro) Dave Murray
2. soolo (2:58) Dave Murray ja Adrian Smith yhdessä

Soitettu livenä Killer World tour -kiertueella 1981, sekä Beast on the road -kiertueella 1982. Lisäksi kerran tai kaksi World slavery -kiertueella Englannissa 1984 ja Virtual XI -kiertueen Euroopan osion muutamilla keikoilla 1998.

Viralliset liveversiot löytyvät Running free -live-singleltä 1985 (Äänitetty Hammersmithissa 1984), sekä kaksi versiota Eddies archive-kokoelmalla (Äänitetty Hammersmithissa ja Reading -festareilla Englannissa 1982).

Murders in the rue morgue edustaa Killers -albumilla uutta, vartavasten levyä varten sävellettyä materiaalia. Se on yksi Killers -levyn vauhdikkaimpia raitoja, joka tyylikkään intron jälkeen suorastaan räjähtää silmille. Biisiä käytettiin Beast on the road -kiertueella konserttien avaajana. Tämä on sikäli poikkeuksellista, että kyseessä lienee ainoa levyä promotoiva Iron Maiden -kiertue, kun aloituskappaleena käytetään kyseessä olevaa albumia vanhempaa kappaletta.

Biisin nimi on napattu brittikirjailija Edgar Allan Poen novellista (suom. Rue Morguen murhat). Kappaleen sanoituksella ei kuitenkaan ole novellin sisällön kanssa muuta yhteistä, paitsi, että myös novellissa kaksi nuorta naista surmataan Pariisissa.

Kyseessä on (ainakin näennäisesti) pakotarina, jossa viaton ohikulkija sattuu osumaan -avunhuudon kuultuaan- kaksoismurhan tekopaikalle Pariisissa. Veriteko on kuitenkin jo ehtinyt tapahtua ja paikalta löytyvät vain kahden tytön teurastetut jäännökset. Hahmo huutaa apua ja pian paikalle alkaa saapua muutakin väkeä, jotka kuitenkin syyttävät kappaleen henkilöä teosta, sillä tällä on verta käsissään. Alkaa silmitön pako halki Ranskan, rajan yli Italiaan.

Viattomasta ohikulkijasta tulee ikuinen pakenija, jonka elämästä tulee yhtä helvettiä kiinnijäämisen pelossa.

Kappaleen loppuun on kuitenkin ujutettu hämmentävä koukku, sillä teon tekijä vaikuttaisi loppujen lopuksi kuitenkin oleva kyseinen ohikulkija itse:

But I know that it´s on my mind
that my doctor said I´ve done it before
(Murders in the rue Morgue)

Hahmolla olisi siis tavallaan kaksi eri persoonaa (skitsofrenia), jolloin jonkinlainen (toisinaan esiintuleva) murhanhimoinen sivupersoona olisi tappanut tytöt.

Tätä tukee omalta osaltaan kaksi muutakin kappaletta levyltä. Murders in the rue Morgue -kappaleessa hahmo sanoo:

…like a fool I started running away
(Murders in the rue morgue)

Samankaltaisuus on melkoinen Innocent Exile (Viaton pakenija) -kappaleen kanssa:

When you weren´t there to help me
I lost my mind and ran
(Innocent exile)

They say I killed a woman
They know it isn´t true
(Innocent exile)

Ja jotain tuttua on myös Killers -kappaleen säkeissä:

Exitement shakes me
Oh, God help me What have I done?
-Ooh Yeah I´ve done it again!
(Killers)

Voisiko kyseessä olla saman murhan/murhien tarkastelu, jota kappaleesta ja kappaleen kohdasta riippuen tarkastelee sama henkilö, mutta eri persoona. Tämä selittäisi ainakin sen, miksi Killers -kappaleen otsikko on monikko. Kyseessähän on tavallaan tappajat.

Another life

Steve Harris
3:23

1. soolo (0:16) Dave Murray
2. soolo (2:13) Dave Murray
3. soolo (3:03) Dave Murray
4. soolo (3:09) Adrian Smith

Kappaletta on soitettu keikoilla jo ennen ensimmäisen Maiden-albumin ilmestymistä. Biisi pysyi osana livesettiä koko Clive Burrin bändissä oloajan, eli ensimmäisen levyn kiertueilla, jolloin oli mahdollista soittaa täyspitkä setti. Kappale kuultiin vielä Killer -maailmankiertueella 1981 sekä The Beast on the Road -kiertueella 1982. Clive Burrin rumpusoolo sijoittui usein keikoilla keskelle biisiä. Lisäksi soitettiin Early Days -kiertueen Euroopan osiolla kesällä 2005.

Virallinen liveversio löytyy Beast over Hammersmith-tuplalivelevyltä Eddies Archive-kokoelmalta, vuodelta 1982.

Kyseessä on vanha kappale, joka mitä ilmeisimmin jäi pois ensimmäiseltä albumilta tilanpuutteen vuoksi. Nopea ja reipas poljento pääsee tietyssä mielessä oikeuksiinsa vasta livetilanteessa. Lyhyessä kappaleessa on vain yksi säkeistö, joka toistetaan kolme kertaa, mutta sisältää vastapainoksi kitarasooloja kokonaiset neljä kappaletta (alkuvuosien keikoilla vielä rumpusoolon). Oli vuoden 2005 Euroopankiertueen kenties suurimpia yllätysvetoja ja todellista Dave Murray-juhlaa.

Kappale kertoo itsemurhaa hautovasta kaverista, jota ihanat äänet kutsuvat luokseen seuraavaan maailmaan.