Sormet syyhyävät jo kovasti aikavälin 9.-11.6. tapahtumien raportointiin, mutta ennen yksityiskohtaista kerrontaa haluan tuoda esille pointin, joka sävytti tätä matkaa toden teolla, ja joka on lukijankin hyvä tietää etukäteen.
Alusta pitäen tarkoituksena oli tehdä täysin Iron Maidenin ympärillä pyörivä konserttimatka, eli turistinähtävyyksiä sun muita ei Englantiin menty varta vasten katsomaan. Ja jälkeenpäin voin sanoa, että matkaan lähdettiin hieman jopa extreme -hengessä, reppu selässä ilman minkäänlaista ennalta varattua yösijaa. Suurin syy tähän kustannuskysymysten ohella tietenkin oli se, että määränpäämme Castle Donington sijaitsi melko pitkän matkan päässä Stanstedin lentokentältä, jonne Ryan Air meidät lauantaiyönä 9.6. lennätti, joten sinne matkustamiseen oli varattava aikaa. Ja kun reissun kokonaiskestokin oli vaivaiset kaksi päivää, syntyi ajatus siitä, että kyllähän sitä nyt selvitään, vaikka lentokentällä yöpyen, kunhan vaan päästään näkemään Iron Maiden Doningtonissa. Näiden sanojen myötä käynnistetään matkakertomus Englannista. Katsotaan kuinka äijän kävi!
Seisoskelen Tampereella, Pirkkalassa, lentoyhtiö Ryan Airin kentällä, odottaen pian käsillä olevaa lähtöselvitystä. Ympärilläni kuhisee monenlaista matkaajaa laskevan auringon pilkistäessä upeasti tiivistunnelmaisen Check In -tilan ikkunasta. Eletään kesäkuun 9. päivää, kellon lyötyä juuri yhdeksästi. Olen lähdössä Iron Maidenin konserttiin Englantiin, Download Festivaaleille, legendaariseen Castle Doningtonin kylään, joka jo pelkkänä nimenä saa aikaan väristyksiä Maiden-fanien keskuudessa, onhan tuolla Derbyn kupeessa sijaitsevalla moottoriurheilun kehdolla ollut jo vuosia tietynlainen erityisasema yhtyeen konserttipaikkojen kirjoa tarkasteltaessa.
Odottavan aika on pitkä. Jono innostuneista matkaajista kasvaa selkäni takana kasvamistaan ja meno Tampereella senkun tiivistyy, mutta lähtöselvityksen alkamisesta ei ole vielä tietoakaan. Siirtykäämme siis hieman ajassa taaksepäin, selvittääksemme mitä toimia matkan toteuttamiseksi tehtiin ja kuinka asiat lopulta loksahtelivat kohdilleen, vai loksahtelivatko…
Iron Maiden varmistui Download Festivaalien päätöspäivän eli 10.6. sunnuntain pääesiintyjäksi tammikuun lopulla, melko pitkään velloneiden, kuitenkin jo aika vahvojen huhujen tuloksena. Kesäkuisesta Doningtonin esiintymisestä oli tulossa kaikkiaan neljäs yhtyeen yli 30-vuotisella uralla. (Ensimmäisen kerran Iron Maiden esiintyi satatuhatpäiselle yleisölle Doningtonissa, Monsters Of Rock -festivaalien merkeissä 1988 Seventh Tour Of A Seventh Tourilla. Seuraavaksi vuonna 1992 Fear Of The Dark -kiertueella ja viimeisin esiintyminen on vuodelta 2003 Give Me Ed ’Til I’m Dead Tourilta. `92 keikasta julkaistiin marraskuussa 1993 liveäänite sekä -video Iron Maiden – Live At Donington).
Eri keikkapäivämäärien vahvistuessa ympäri maailmaa aina Dubaista Doningtoniin myös oma palava haluni nähdä Maiden kesällä 2007, 16 konserttia kattavalla ”miniturneella”, joka nimettiin myöhemmin A Matter Of The Beast Summer 07 Touriksi, luonnollisesti kasvoi valtaviin sfääreihin, vaikka 2006 näkemistäni neljästä A Matter Of Life And Death -kiertueen konserteista ei ollut vierähtänyt vasta kuin muutama vaivainen kuukausi. Pähkäily alkoi ja eri lentoyhtiöiden nettisivut kävivät kuumana, kuin meikäläinen yritti välillä epätoivoisestikin haeskella sopivia yhteyksiä sopiviin ajankohtiin, toivoen, että euromäärä pysyisi edes kohtuullisena. Täytyy kuitenkin myöntää, että koko ajan vahvimpana vaihtoehtona mukana seurasi se Englanti, joka nousi kumminkin kustannuksiltaan ja toteutettavuudeltaan ylitse muiden, Rooman ja Ateenan kaltaisten kohteiden ollessa näissä suhteissa hieman eri planeetalta.. Ja kun päässä pauhasi vain ajatus ”MAIDEN & DONINGTON” oli homma siltä osin siinä.
Kun lopullinen ratkaisu paikan suhteen oli vihdoin tehty, astui eteen festivaalilippujen hankinta, jonka olin suunnitellut tehtäväksi karkeloiden omilta nettisivuilta (www.downloadfestival.co.uk). Hetkessä kaikki suunnitelmat kallistuivat kuitenkin päälaelleen, kun sain tietooni, että kolmipäiväiselle festivaalille ei ole saatavilla, kuin koko viikonlopun (8.-10.6.) kattavia tikettejä. Missään vaiheessa en ollut todellakaan ajatellut ostavani 145 £:n (n. 215 €) hintaisia lippuja, olihan suunnitelmissa vain päätöspäivän Maiden show. ”Tuskaa” lisäsi vielä se, että Downloadin esiintyjäkaarti ei miellyttänyt muiden artistien osalta sitten millään tavalla, ainakaan 215 €:n asettamin vaatimuksin, ei todellakaan. Voitte ehkä asettua saappaisiini, kuultuanne, että perjantain pääesiintyjäksi varmistui My Chemical Romance ja lauantain vastaavaksi Linkin Park. Joopa joo, Donington-unelma jäätyi hetkeksi, mutta onneksi vain hetkeksi..
Aika kului ja Download viikonloppu rupesi lähestymään uhkaavasti. Talvi väistyi kevään tieltä ja Iron Maidenkin oli palannut ”hurjalta”, reilun 3 kuukauden tauoltaan aloitettuaan maaliskuussa taas keikkailun.
Liput Doningtoniin oli siis saamatta, mutta toivo päivätikettejä kohtaan kipinöi vielä. Mahdollisesta myyntiin tuloajasta käytiin kiivasta keskustelua mm. Iron Maiden Online Clubissa, jossa lupailtiin kuukautta, paria viikkoa tapahtumaa aikaisemmin. Varmaa tietoa ei siis osannut oikein kukaan sanoa, mutta toukokuun koittaessa voitiin puhua jo päivistä. Ja pitkähkön odottelun jälkeen päiväliput sitten tulivat myyntiin niin allekirjoittaneen kuin monen muunkin Maiden-fanin iloksi 14. toukokuuta eli kolmisen viikkoa ennen itse festivaalin alkua. Eikä siinä sitten kovinkaan kauaa nokka tuhissut, kun oma matkani otti suuren harppauksen eteenpäin, sekä lento- että konserttilippujen varaamisen myötä. Lentoliput hoidettiin, niin kuin jo kävi ilmi, Ryan Airille, netin kautta helposti ja vaivattomasti muutamassa minuutissa. Menopaluu tuli kustantamaan 159 € yhdeltä hengeltä. Päivälipun Downloadiin Maiden-sunnuntaille hankin alkuperäisistä suunnitelmista poiketen osoitteesta www.seetickets.com 66 punnan (n.100 €) melko huikeaan kappalehintaan. Molemmat maksut hoidettiin luottokortilla. Myöhemmin selvisi vielä, että Englannin lippupalvelu ei lähetä tikettejä UK:n ulkopuolella asuville, vaan ne tulee noutaa henkilökohtaisella varausnumerolla festivaalialueella sijaitsevasta toimistosta. Varausnumero tulee luonnollisesti varmistuksen yhteydessä sähköpostiin.
Värikkäiden vaiheiden jälkeen päästiin siis onneksi siihen pisteeseen, että aamukamman piikkien katkominen voitiin aloittaa. Kolmiviikkoinen odottelu kului mukavasti festivaalialuetta netin kautta selvitellessä ym. valmisteluja tehden. Matkakuumetta lisäsi vielä se, että muutama päivä ennen lähtöä kävi ilmi, että Maidenin esiintyminen Doningtonista on nähtävillä suorana Download Festivaalien nettisivuilla. WOW!
Takaisin Pirkkalaan, lähtö on käsillä! Turvatarkastuksista sun muista on selvitty ja vihdoin kello lyö 22.45. Olemme asettuneet koneeseen ja matkan on aika alkaa, lopultakin! Moottorit käyntiin ja pian Tampere onkin pieni pläntti kaukana takanamme. Parituntinen liitely pilvissä sujui moitteettomasti, henkilökunta oli asiallista ja muutenkin ensimmäinen kosketus Ryan Airiin oli todella positiivinen. Pienen jännitysmomentin ilmojen valtias kuitenkin tarjosi noin puolessa välissä lentoa ukkosen ja salamoinnin voimin, mutta niistäkin selvittiin, ja pian koneen renkaat koskettivatkin jo pehmeästi Stanstedin asfalttia. Ensimmäinen määränpää oli saavutettu, kello lähenteli yhtätoista paikallista aikaa. Itse laskeutumispaikasta kuljettiin pienen pieni matka, pienen pienellä metrolla viralliselle kentälle, jossa odotteli passin tarkistus. Paikka oli niin ruuhkainen, että homma otti ainakin sen tunnin, joka oli todella herkkua näin yöllä, lentomatkan päätteeksi. No, iloisella reissufiiliksellä siitäkin selvittiin ja englantilaiset konepistoolein varustetut poliisimestarit tuli ohitettua turvallisesti.
Rahanvaihdon jälkeen oli edessä reissun yksi tärkeimmistä hetkistä, joka oli suunniteltu koti Suomessa vain pääpiirteittäin, mikä oli koitua kohtalokkaaksi virheeksi. Oli selvää, että meillä olisi koko yö aikaa selvittää lentokentällä jatkoyhteyksiä Doningtoniin festivaalialueelle, mikä tuntui unelmissani ennen lähtöä yksinkertaiselta hommalta. Tapahtuman viimeinen päivä käynnistyisi kello 11.00, joten olisi hyvä päästä lähtemään jo aamuyöstä kohti määränpäätä.
Asiat kuitenkin mutkistuivat ja allekirjoittaneen hermo alkoi kiristyä. Selvisi, että Englannissa ei kulje junat sunnuntaisin, mikä tuntui kyllä enemmän kuin oudolta. Olikohan homma tosiaan näin, voi jälkeenpäin miettiä! Niin tai näin, nyt oli siis tyydyttävä bussikyytiin, joka toki kelpasi meille ihan yhtä lailla, matkaa varten oli vaan varattava huomattavasti enemmän aikaa, mutta sitähän meillä oli, täytyi vaan selvittää koska ja mihin linja-autot ylipäänsä kyyditsivät.
Ongelmat lisääntyivät, kun lentokentän henkilökunnalle ei kaupunki nimeltä Castle Donington tuntunut sanovan yhtään mitään. Myöskin Download Festival tuntui lyövän tyhjää. Pinna kiristyi entisestään, kunnes eräs bussifirma löysi viimein melko pitkän taistelun jälkeen reitin oikeaan osoitteeseen. Hinta taisi olla aikas huikea, en tuossa mielentilassa kuitenkaan laittanut sitä merkille. Lähtö olisi klo 6.15 ja saapumisaika Donnyyn 11.15. En ollut oikein mielissäni vieläkään, eturivihaaveet Downloadin suhteen saisi siis unohtaa tuolla aikataululla, arvelin väsyneenä.
Kiertelimme vielä eri bussifirmojen tiskeillä, jo hieman epätoivoisinakin, kunnes kohdallemme osui matkan suurin voitto. Eräs ystävällinen, naispuolinen, National Express -nimisen bussifirman virkailija vilkaisi lippujamme ja sanoi niiden menevän täysin väärään paikkaan kuultuaan suunnitelmistamme. Tämä tästä vielä puuttuikin! Hän sai onneksi vaihdettua tiketit uusin ja nyt olimme taas kuin ihmeen kautta oikealla reitillä, toivottavasti! Samaisesta firmasta peräisin oleva mieshenkilö kuului mainitsevan asiayhteydessä jotain formularadasta. Se helpotti, oikeaan paikkaan oltiin siis menossa, kuitenkin lähes samoilla aikatauluilla, kun aikaisemminkin eli n. 6.15-11.15 ja suuntana Derby. Eli perillä oli vielä etsittävä paikallinen bussi joka kuskaisi meidät Doningtoniin.
Nyt sai jo vähän hengähtää, tuon hillittömän ramppaamisen ja hermoilun jälkeen. Hetken istuttuani alhaalla huomasin kuitenkin, että yhdelläkään lipunvarauskerralla emme olleet maininneet mitään East Midlandsin lentokentästä, joka sijaitsee aivan Donington Parkin eli Download Festivaalin pääalueen vieressä. Ja ei muuta, kun viivana vielä kerran hyväksi havaittuun bussifirmaan ja kauniisti kyselemään olisiko kuljetusta em. kentälle. Kai virkailijat ajattelivat, että mitähän noikin oikein meinaa, mutta jos ei koita ei voita. Ja tällä kertaa onneksemme kuljetus löytyi, hintaa tuli hieman lisää, mutta päästiinpä ainakin ihan viereen ja vieläpä kymmentä minuuttia aikaisemmin. Reitti näytti tältä 6.15 Stansted – Coventry – Eastmidlands Airport 11.05. Huh, nyt oli saavutettu kaikki mitä tässä vaiheessa oli saavutettavissa. Veronsa se todellakin vaati, joten nyt hetkeksi unta kupoliin, olihan bussimatka Doningtoniin alkava vasta reilun kolmen tunnin kuluttua.
Aikani nuokuttua päätin nousta ylös ja suunnata kahville, olihan tuo lentokenttänukkuminen melko työlästä puuhaa, jos näin voisi sanoa. Melkein yhtä työlästä oli muuten englantilaisen kahvin alas kittaaminen, maistuihan se jokseenkin vahvalta, näin suomalaiseen makuun, niin kuin varmasti tiedättekin. Mutta piristi ja kummasti, niin kuin myös artikkeli Maidenista, jota lueskelin juuri ostamastani KERRANG!-lehdestä. Pääaiheena oli tämänpäiväinen Download Festivaali. Bruce näytteli vihreää valoa klassikoille `Children Of The Damned` ja `22 Acacia Avenue`, haastattelijan udellessa setistä. Dickinson heitti vielä loppuun, että nyt on viimeinen tilaisuus kuulla nuo kappaleet livenä 5-6 vuoteen, tai ehkä enää milloinkaan. Ja niin kellon tultua 6.15 lähdettiin katsomaan, että oliko solisti Dickinsonin puheissa perää. Taustatietoa olin asiasta jo hieman saanut.
Vielä tässä vaiheessa ei oltu juuri Englantia nähty, lentokenttä tullut sitäkin tutummaksi, joten ensimmäinen tunti tuli katseltua bussissa vain sumuisia maisemia, perin brittiläisen kuljettajamme Victorin päästellessä mielettömän mutkaisia teitä kaasupoljin lattiassa ja aivan väärällä puolella tietä, vai?:) Suurta ihmetystä herätti myös se, että teiden varsilla hyppi sadoittain pienen pieniä jäniksiä, joiden raatoja tiellä vähän väliä valitettavasti näkyi. Matkan edetessä kohti Coventrya tuli välillä otettua sitten lukua, olihan viime yön tapahtumat olleet kohtuu väsyttäviä ja välillä taas bongailtiin selviä Emmerdale maisemia ja räpsittiin turistin lailla huonolaatuisia kuvia sataa päästävästä linjurista.
Ennen saapumistamme välietapille Coventryyn, joissa siis vaihtaisimme bussia, pysähdyimme kaikkiaan neljä/viisi kertaa. Aina pysähdyttyämme rupesi hermo kiristymään, sillä aikataulu oli kireä ja, kun pysähdykset varsinkin Milton Keyssilla ja Luton Airportilla venähtivät vähintään sinne puoleen tuntiin, tuntui olo tuskalliselta, ja mieliteko mikkiin huutamiselle ”Lähetään ny jo” kasvoi kasvamistaan. Taisi kuskikin huomata ajaessaan kiireeni, katselihan hän niin useasti yläpeiliin, jossa nauravat katseemme kohtasivat. Tuntien matkaamisen päätteeksi saavuimme lopulta Coventryyn, jossa tapahtui ikimuistoinen välikohtaus kuskimme Victorin kanssa. Katselin kaikessa rauhassa infopisteessä olevaa Englannin karttaa, kun mies asteli taakseni, nähtyään Suomen lippuni. Kysyi minne olen menossa, vastasin, että Donington Parkkiin, Download Festivaaleille. Mies katsoi minua, hymyili ja sanoi nauraen, samalla lannettaan heiluttaen: Ahaa, boogie, boogie! Tosiaan, buuki buuki, sitä se ilta tulisi varmasti tarjoamaan. Sen jälkeen hän kertoi vielä, että Englannin lipun värit ovat punainen ja valkoinen. Aijaa, semmosta myhäilin vieressä jokseenkin kummastuneena… Hauska heppu! Coventryssa viivyimme n. 45 min, jotain oli laitettava tässä vaiheessa suuhun. Seuraava kohteemme olisi nimittäin East Midlands, eli toisin sanoen Donington, eikä siellä olisi enää aikaa moisiin syöminkeihin, ainakaan heti kättelyssä. Nopeasti siis ranskalaiset nassuun, ja eikun fiilikset katossa kohti East Mid… siis DONINGTONIA!!
Coventrysta ei ollutkaan enää, kuin reilu tunti matkustettavaa, joka kuluikin todella nopeasti ensimmäistä Donington Park -kylttiä odotellessa. Ja kun ensimmäisen sellaisen tienvarresta bongasin nousi syke hetkessä ainakin sen parinkymmenen pykälän verran ellei enemmänkin. Jännitys nousi entisestään, kun kylttejä ja tienviittoja festivaaleille rupesi näkymään koko ajan vaan tiheämmässä. Olin kuitenkin menossa tapahtumaan, jossa muutama muukin immeinen kuljeksi. Luku 100 000 pyöri historian havinoista mielessä.
Saavuttuamme lopulta East Midlandsin kentälle saimme kuulla hetken pyörimisen jälkeen, että festarialueelle olisi matkaa n. kolmisen kilometriä. Päätimme ottaa taksin, vaikka olisihan tuo matka jalankin taittunut, mutta kun sellainen kerran oli helposti saatavilla ja kellokin kävi jo puoltapäivää, näimme nelipyöräisen kätevämmäksi vaihtoehdoksi. Ja niin Karate Kid elokuvista tutun Mr. Miyagin (Pat Morita) kaksoisolento lähti kuskaamaan meitä kohti ruuhkaista Donington Parkkia legendaarisella brittitaksilla, tosin uudistetulla sellaisella. Matka vei oman aikansa em. ruuhkan takia. Donington-kyltit vilisivät tien sivussa ja seudulle tunnusomaisesti vihertävä peltomaisema täytti näkökentän, kunnes laskeuduimme pieneltä nyppylältä, jolloin edessä paljastui huikea näkymä. Festarikansaa oli ”jonkin verran” liikkeellä, Maiden-paidat vilisivät. Kuski kysyi, että olisiko tässä sopiva paikka jäädä pois, johon vastasimme myöntävästä ja hyppäsimme pois ”Miyagin” kyydistä, maksettuamme toki ensin.
Nyt seisoimme siinä paikassa, jonne päästäksemme olimme käyneet muutaman ”väännön”, kokeneet useita sydämentykytyksiä ja muuten vaan jännittäneet hieman homman onnistumista. Tuntui kerrassaan mahtavalta, eikä tunnelmaa latistanut sekään, että pian selvisi päätöspäivän alkavankin vasta 12.00, tai ainakin porttien kerrottiin aukeavan vasta tuolloin, eli kaikki meni täysin nappiin ja olimme paikalla enemmän kuin ajallaan. Ehkä viimeöistä taistelua hieman hyvitettiin.
Alkuhämmingistä toivuttumme suuntasimme lipputoimistolle, joka löytyikin yllättävän helposti uskomattoman ihmismassan joukosta. Liput lunastettiin alussa mainitun varausnumeron ja luottokortin turvin. Homma sujui ongelmitta ja nopeasti. Hienoa, nyt ei muuta kuin turvatarkastuksen läpi ja se on sitten siinä.
Vielä en ollut itse Main Stagea nähnyt, mutta asteltuani valtavan Dunlop-kaaren alta oli tuo mammuttimainen lava, edessään kymmeniä tuhansia ihmisiä, aivan silmieni alla. Tuosta näystä olin voinut vain unelmoida, siinä se nyt sitten seisoi! Tässä kohtaa erosin seuralaisestani, joka hoiti valokuvauksen ja paitaostokset allekirjoittaneen suunnatessa itsevarmana suomen lippu kädessään järkyttävän ihmismassan syövereihin, lavan vasemmalla puolella sijaitsevan rinteen kautta, jota täytti tiiviissä istuva yleisö.
Päivän line up pääaktia lukuun ottamatta siis oli mitä oli. Odotuksia heitä kohtaan ei juuri ollut, olihan mielessä totta kai vain ja ainoastaan illan Maiden show, jolta oli lupa odottaa ehkä vähän enemmänkin, kuin mitä kiertueella oltiin tavallisesti totuttu tähän asti näkemään, oltiinhan nyt melkoisen speciaalissa paikassa, Doningtonissa. Kello oli kuitenkin juuri lyönyt vasta puolenpäivän merkiksi, joten edessä olisi vielä paljon nähtävää ja kuunneltavaa ennen H-hetkeä. Päälavan kolme ensimmäistä bändiä järjestyksessä Parikrama, Reuben ja Chimaira menivät kyllä itseltä suoraan sanottuna täysin ohi. Ensimmäinen kirjaimellisesti, sillä Parikrama oli kerinnyt settinsä jo heittää ennen paikalle tuloani, portit taisivat sittenkin aueta jo kello 11, mietin. Kaksi seuraavaa katsoin lavan sivustalla vielä hieman tunnelmaa haistellen, pyörihän hetkessä ympärille pöllähtänyt ihmismassa vielä hieman hämmentyneissä silmissäni.. Tuon kolmen putken jälkeen, koitti ensimmäinen hieman pitempi roudaustauko, jonka aikana suurin osa yleisöstä lähtikin, kukin mihinkin, tankkaamaan ja niin päin pois, tarjosihan festivaalialue mitä erilaisimpia aktiiviteetteja, ja jokaiselle löytyi varmasti jotakin, musiikin näytellessä tietenkin pääroolia. Roudaustaukoja hyväksikäyttäen oli siis oivallista edetä kohti eturiviä ja lavan keskustaa, jos sen tarpeelliseksi näki. Seuraava esiintyjä oli amerikkalainen Papa Roach, jota siirryin tarkastelemaan jo hieman lähempää, maltillisesti festaritunnelmaa kasvattaen. Bändin seitsemän vuotta sitten ilmestynyt albumi Infest oli tullut aikanaan kutakuinkin tutuksi, mitään kovinkaan suuria odotuksia ei tämä jo vuosia unohduksissa ollut ryhmä silti asettanut. Ja niin siinä sitten kävikin, että pian oltiin jo Helsingissäkin 2005 Maidenin lämppärinä toimineen Mastodonin setin kimpussa, Papa Roachin jättäessä mieleen vaan muutaman mukaansatempaavan yhteislaulu- sekä taputushetken, jotka olivatkin päivän ensimmäiset, huomioitavat sellaiset. Mastodon päästeli yhdeksän kappaleen festarisetin, tarjoten reilulla puolituntisellaan ajoittaisia hetkiä, shown jäädessä päällimmäisenä silti mieleen vain oikeastaan todella hyväntuulisen laulaja/basisti Troy Sandersin ansiosta.
Kello lähenteli jo puolta neljää, kun yleisön kovin odottama, trash metal genren alla markkinoitava, yhdysvaltalainen Lamb Of God asteli valtaisan huutomyrskyn päätteeksi lavalle. Bändin aloitettua, myös tunnelma yleisön puolella kohosi selvästi ja porukkaa rupesi lentelemään kirjaimellisesti niskaan, kymmenien järjestysmiesten yrittäessä pitää touhun edes jonkinlaisissa kantimissa. Tässä vaiheessa päivää olin hilannut itseni toiseen riviin, josta näköyhteys lavalle oli melkeinpä täydellinen, eikä painetta ollut juuri nimeksikään. Taaempana meno yltyi kuitenkin välillä niihin mittakaavoihin, että edestä sai seurailla tyyliin, kuinka täysin elotonta 13-vuotiasta tyttöä kiidätetään kiireen vilkkaa paareilla hoitoon. Järjestysmiehillä ja sairaanhoitajilla riitti oikeasti töitä. Lamb Of God viihtyi lavalla n. 45 min, jonka aikana tuli seurailtua enemmänkin menoa yleisön joukossa, kun itse yhtyettä, joka ei juurikaan kiinnostanut., brittifanien hehkutuksista huolimatta.
Eri maiden liput liehuivat ja lentokoneet lensivät todella matalalla festariyleisön päällä laskeutuessaan läheiselle East Midlandsin kentälle. Roudarit olivat jälleen työssään ja kansa odotteli jo seuraavaa nimeä lavalle, suurimman osan porukasta jo pysyessä visusti paikoillaan tauonkin aikana. Hienoin hetki pitkään aikaan, kun legendaarinen Europen The Final Coundown alkoi soimaan ja kymmenet tuhannet ihmiset hoilasit melodiaa mukana, taustakankaan laskiessa alas. Taustakankaassa ei todellakaan lukenut Europe vaan Stone Sour, jonka oli aika aloitella settiään, kellon lähennellessä puoli viittä. Sääli sinänsä, sillä keikan ainoaksi kohokohdaksi nousi oikeastaan tuo em. intronauha, eikä suinkaan bändin oma tuotanto, vaikka yleisö kuinka söikin laulaja Taylorin kädestä hittiballadi Through Classin aikana. Bändin lyödessä viimeisen tahdin ilmoille, melko pitkän shown päätteeksi, poistui edessäni ollut neljän hengen poppoo muille maille, joka tarkoitti sitä, että minä, Ikaalisista Englantiin Maidenia katsomaan matkustanut pojan kloppi pääsin kiinni Doningtonin turva-aitaan, eturiviin. Polvet tutisivat ja olo oli niin sanoinkuvaamattoman upea, että taisin siinä huomaamatta muutaman kyyneleen tirauttaa, piirtyihän verkkokalvolle väistämättä muistikuvia legendaarisesta Maiden-videosta Donington Live 92, kaikkine hidastusefekteineen ja mustavalkokuvineen. Olin samassa tilanteessa nyt 15 vuotta myöhemmin, käsittämätöntä!
Tästä seurasikin sitten väistämättä se, että fiilikset kasvoivat entisestään ja viimeiset kaksi keikkaan ennen Maidenia eli Killswitch Engagen ja Evanecencen menivät niin sukkelaan, ettei meinannut perässä pysyä. Täytyy sanoa, että Killswitch oli ensimmäinen yllättäjä koko päivänä, vetihän yhtye melkoisella draivilla ja hyväntuulisuus koko bändin osalta loisti äänekkääseen yleisöön mainiosti. Puolenvälin tienoilla yhtyeen basisti Mike D’Antonio noteerasi Suomen lippuni, johon tietysti vastasin leveällä hymyllä. Pian huudatusten ja ”mukavien” välispiikkien sävyttämä show oli kuitenkin ohi ja vuoroon tuli Evanecence, jonka esityksestä ei tahtonut oikein kukaan saada mitään irti. Pullot lentelivät lavalle ja riehakkaasta Download -yleisöstä ei ollut enää tietoakaan, hiljaisuuden vallitessa suurimmaksi osaksi peltomaisemaa. Näytti siltä, että valmistautuminen koitokseen Iron Maidenin kanssa oli alkanut, ilta-auringon mollottaessa upeasti taivaalla.
Evanecencen poistuttua lauteilta lavasteineen päivineen, kävivät Maidenin roudarit sukkelasti hommaansa käsiksi, yleisön piristyessä selvästi, viimeisen bändin nimeä kovaäänisesti huudellen. Festivaalikansan keskuudessa vallitsi jo tässä vaiheessa todella maaginen ja ennen kaikkea odottava tunnelma, mikä loi tilanteesta ainutlaatuisen ja unohtumattoman. Hetken kuluttua roudareiden vielä ahertaessa tiiviisti stagen kimpussa, alkoi lavan vasemmalla puolella, rinteellä ns. ”bottlefight”, joka veti kymmenien järjestyksenvalvojien ilmeet melko lailla totisiksi, heidän kuitenkin huomatessaan, ettei tuolle jo aika laajamittaiseksi paisuneelle pullosodalle ollut tehtävissä mitään. Tilanne sai osakseen suurta hilpeyttä, ihmetyksen ohella. Nämä erinäiset tunteenpurkaukset olivat selviä merkkejä siitä, että tapahtuma oli lopuillaan ja seuraavaa kolmen päivän yhteisrupeamaa Donington Parkissa oli odoteltava taas vuosi. Itsellä koko tapahtuma ei ollut kuitenkaan vielä kunnolla edes alkanut, mutta kohta sekin hetki oli käsillä, nimittäin stage seisoi ylväästi pystyssä ja kaikki valmistelut soundcheckiä myöten oltiin saatu valmiiksi. Sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Oli minuuttien kysymys koska UFO:n legendaarinen Doctor Doctor pärähtäisi ilmoille, merkkinä Iron Maidenin saapumisesta. Eikä aikakaan, kun Maiden-huutojen seasta sai kuulla tuon UFO-klassikon huikeat alkusävelet. Samalla sekunnilla allekirjoittanut tunsi sisällään uskomattoman tunneryöpyn ja homman luonne oli muuttunut täysin. Elin hetkessä lähes sadantuhannen muun immeisen kanssa, olin valmis vastaanottamaan Iron Maidenin, Doningtonissa.
Reilut neljä minuuttia siinä sitten huudettiin hurmoksessa Doctor Doctoria kanssatovereiden kanssa, kohdallani olleen, jo hieman vanhemman järjestysmiehen hymyillessä leveästi touhulle. Näytti vahvasti siltä, että mies tiesi mistä todellakin oli kysymys! Ja niin tiesivät kymmenet tuhannet muutkin, nimittäin Maidenin varsinainen show käynnistyi valtaisan huutomyrskyn keskeltä, tuttuun tapaan mahtipontisen intron nimeltä The Bringer Of War voimin, jonka aikana McBrain näyttäytyi rumpupatteristonsa takaa, osoittaen eleillään, että myös bändin puolelta on odotettu hetki käsillä, totta kai.
Nicko rumpupallille, A Matter Of Life And Death:ltakin tuttu huuto, neljä kertaa haikkaan ja bändi on saatu kokonaisuudessaan lauteille, viisikon Harris, Smith, Murray, Dickinson, Gers vyöryessä lavasteiden uumenista Doningtonin yleisön silmien eteen. Hymyt vaihtuvat yhtyeen jäsenten kuin myös fanien keskuudessa, valtava energiamäärä on käsin kosketeltavissa ”Different Worldin” raikuessa setin räväkkänä avaajana. Dickinson huudattaa alkumetreistä huolimatta minkä kerkiää ”Tell me what you can hear, Donington!”, ja yleisö nauttii vastatessaan. Allekirjoittanut on aivan toisessa ulottuvuudessa, huutaessaan jo hyvin tutuksi tulleet lyriikat sana sanalta. Kylmät väreet hiipivät joka kerta pitkin selkäpiitä Brucen mainitessa em. tapaan riehakkaasti nimi Donington. Tätä hetkeä kannatti pyöritellä unelmissa pitkään, nautinto oli valtava!
Räjähtävä aloitus saisi jatkoa aivan tuossa tuokiossa, mutta vasta herra Dickinsonin palopuheen jälkeen, josta ei jäänytkään mitään hampaan koloon, kenellekään!! Pakolliset tervehdykset yleisölle, jonka jälkeen Different Worldin aikana showta kananmunalla sabotoineelle ”Sharon wankerille” terveiset eturiviin, Dickinson maiseen tapaan, suorasti, kiertelemättä ja ennen kaikkea pirun vakuuttavasti. ”Now you totally fuckin failed hit anything on the stage. Can I politely request that if anybody sees some cock-sucking Sharon wanker in there with an egg, that he doesn’t leave the building with any fucking teeth… THESE COLOURS DON`T FUCKIN RUN!!” (Yleisön joukossa oli siis oikeasti yksi kaveri kananmunien kanssa, joista yksi lensi lavalle avausbiisin aikana!) Huvittuneisuutta niin bändissä kuin yleisössäkin suunnattomasti herättänyt spiikki aloitti kyllä ”TCDR:n” niin oivallisesti, että ei paremmasta väliä. Ja kun naureskeleva Dickinson päätti lisätä vielä kaiken keskelle illan ensimmäisen ”Scream For me Donington” -huudon, oli homma jälleen aivan uudella tasolla. Maiden veti Riggsin upea taustakangas takanaan huudatusten ja yhteistaputusten sävyttämän seitsemänminuuttisen, joka jäi ehdottomasti mieleen yhtenä illan kohokohtana. Ja jos ei paennut Union Jack väreineen, niin ei myöskään siniristilippu..
A Matter Of Life And Deathin tiimoilta homma tuttuun tapaan jatkui, vuorossa siis ”Brighter Than A Thousand Suns”, joka käynnistyi ”Maiden”-huutojen keskeltä McBrainin kongin vielä keinuessa edellisen seurauksena. Bruce huudatti taas väliin kuin väliin, alusta loppuun ja yleisöllehän se passasi mainiosti. Hetkittäin kuitenkin tuntui, että tämä teos oli liian kova pala nieltäväksi osalle festariyleisöstä. Adrian ja Janick kruunasivat sooloillaan kuitenkin itselle täysillä potkineen pläjäyksen, joka toimi huomattavasti paremmin marraskuisiin hallikeikkoihin verrattaessa.
Kertalaakista lähti kuitenkin uneliaisuus osasta porukkaa, jos sellaista nyt edes oli, Brucen nauraessa salakavalasti ennen neljättä kappaletta. Jo vuosia livesetissä roikkunut ”Wrathchild” ei todellakaan osoittanut kulumisen merkkejä, täräyttihän yleisö kertsin sellaisella tunteella, että korvissa soi. Kappaleen loppupuolella Dickinson horjahti monitorin päältä selälleen, kuitenkin loukkaamatta itseään. Homma jatkui normaalein menoin ja hymyt vaihtuivat Brucen dramatisoidessa tapahtunutta.
Tunnelma kävi jälleen todella kuumana, mutta kuumempaan suuntaan oltiin menossa, lentelihän porukkaa taas kirjaimellisesti niskaan. Ja mitä tuleman pitikään, kun seuraavana oli vuorossa takuuvarma ”The Trooper”, joka kyllä villitsi silmin kantamattomiin riittävän yleisön totaalisesti, Dickinsonin heiluttaessa totutusti Union Jackia, Early Days -kiertueelta tuttu punainen univormu harteillaan. Hurmos, joka vallitsi kappaleen aikana, ja joka jäi elämään sen loputtua, syöpyi kyllä ikuisiksi ajoiksi mieleeni.
Muu bändi hetkeksi kulisseihin juomatauolle, ja Bruce ensimmäisen, pitäisikö sanoa, juuri tähän paikkaan suunnitellun välispiikin kimppuun, muodostuihan kananmunaepisodista alkuun ihan erillinen ohjelmanumero.. Anyway, Bruce puheli Maidenin neljännestä Donington esiintymisestä, kyseli tietenkin yleisön festarimeiningin perään ja ilmoitti kaiken huipuksi, ainakin allekirjoittaneelle melko suureksi yllätykseksi ja tietenkin suunnattomaksi iloksi, että keikka kuvattaisiin tulevaisuudessa ilmestyvää DVD:tä varten. Huh! Tieto miellytti myös muita suuresti, palkitsihan yleisö kuulemastaan ”pienillä” suosionosoituksilla. Myös The Number Of The Beast -albumin 25-vuotis syntymäpäivä tuli noteeratuksi totta kai, olihan tuo toinen, kesän kiertueen motiiveista AMOLAD:n kanssa. Seuraavaa kappaletta mies alusti mahtavasti kertoen, ko. teoksen olevan hänelle henkilökohtaisesti kovin tärkeä ja se saattaa saada yleisössäkin silmät kostumaan. Kun Number Of The Beastista oli kerran puhe, alkamassa oli tietenkin huhuttu klassikko juuri tuolta täyspitkältä, Children Of The Damned!
Eikä siinä Adrian tarvinnut introa kaksikaulaisella Jacksonilla kovinkaan kauaa soitella, kun Brucen mainitsemat kyyneleet valuivat pitkin onnensa kukkuloilla tunnelmoivan ikaalilaispojan poskella. Tuhannet ja aina tuhannet kädet nousivat Dickinsonin pyynnöstä kaikkialla ilmaan pitkin peltoa ja tunnelma oli sanoinkuvaamattoman upea, jo pikku hiljaa hämärtyvässä Doningtonin illassa. Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa livenä ja täytyy kyllä sanoa, että kokemus oli kaikessa suuruudessaan enemmän kuin täydellinen, miettiessä, että paikkana oli Donington ja bändi tulkitsi nuoruusvuosien malliin, höystettynä vielä pienellä iän tuomalla karismalla. Parhautta!!
Children Of The Damnedin häikäisevyydestä siirryttiin A Matter Of Life And Deathin ensimmäiseen singleen, ”The Reincarnation Of Benjamin Breegiin”, joka alun salaperäinen tunnelmointi ja päärungon raskaus veti kyllä pisteet kotiin suurelta yleisöltä, ehdottomasti. ”HEI; HEI; HEI; HEI” huudatti Dickinson muutamaankin kertaan, saaden hienoa hyvää vastakaikua todella vakuuttuneelta kotiyleisöltä.
AMOLAD -teema sai jatkoa heti seuraavaan kappaleen myötä, alkamaisillaan oli valtaisan yhteistaputuksen saattelemana ”For The Greater Good Of God”, josta muodostui itselle yksi illan suurimmista spektaakkeleista. Alun mahtava laulumelodia lähes sadantuhannen silmäparin fiilistellessä rinnalla oli taas sarjassamme niitä hetkiä, jotka tarrautuivat todella syvälle sisimpääni. Ja kokonaisuudessaankin tämä reilu yhdeksänminuuttinen tarjoili mielestäni todella vahvaa niin soitannollista kuin yleiseltä tunnelmaltaankin jämäkkää otetta. Bruce lauloi jälleen kultaisesti, kysellen yleisöltä ”Tell me why, tell me why, Donington?!”
Stage pimentyi FTGGOG:n päätyttyä alkunsa tapaan upeaan laulumelodiaan. Hetken oli bändin osalta aivan hiljaista, yleisön möykätessä kunnioitettavasti. Pian pimeyden keskeltä kuului kuitenkin legendaarisesti ”Woe to you, Oh Earth and Sea, For the Devil sents the Beast with wrath..” , joka tulikin yllättäen punaisessa valokeilassa keskellä lavaa seisoneen Herra Dickinsonin suusta, eikä suinkaan Vincent Pricen niin kuin on vuosien varrella totuttu. (Oliko se muuten Vincent Price sittenkään… toim. huom.) Muuten perusvarma veto Beastista, jäätävine sooloineen, tietenkin. Ja saatiinhan loppuun Doningtonin kunniaksi ”..and I`ll make Donington fuckin´ burn…” -lyriikat ja yleisö naattii…
Ja niin tosiaan nauttii, se tuli todistettua melko vahvasti varsinkin juuri seuraavan kappaleen aikana, johon voisi koko keikan, yleisön osalta kiteyttää. Nicko neljä kertaa haikkaan ja varmasti yksi odotetuimmista, ”Fear Of The Dark”, oli käynnistynyt käsittämättömän huutomyrskyn keskeltä. Juuri Doningtonista puhuttaessa voidaan kai tuota klassikkoa pitää yhtenä Maiden shown kulminaatiopisteistä, kaikkine yleisölauluineen ja muine hyvineen, joita Bruce kuvaili sanoin ”East Midlands` choir!” Ja täytyy kyllä sanoa, että kaikki yhdessä, niin bändi, yleisö, valoshow yms., tekivät ”Fear Of The Darkista” Doningtonissa sellaisen kokonaisuuden ja kokemuksen, että ei voi jälkikäteen kuin kaiholla muistella.
”Fear Of The Dark” vei siis yleisön taas aivan uudelle tasolla ja se näkyi kyllä seuraavassakin, nimittäin ”Run To The Hills” tarjosi kaikkine liveominaisuuksineen sellaisia hetkiä, että alta pois. Yleisö lauloi, allekirjoittanut tietysti mukaan lukien, lyriikat sana sanalta melkoisella voimalla ja kertsissä huomasi aina ”hienosti”, mitä kymmenen kappaleen läpi hoilaaminen oli saanut aikaan. Ääntä ei meinannut enää lähteä, mutta sekin jäljellä oleva vähä oli annettava, suomen lipun heilutuksen tiimellyksessä, totta kai. Loppuun vielä ”Scream For Me Donington” ja RTTH oli purkissa, yleisön osoittaessa kovaääniset kiitoksensa lavalle.
”Iron Maiden” -kappale alkoi siitä mihin edellinen jäi, ”Scream For Me, Scream For Me!”, tällä kertaa ilman Doningtonia. Näin oli varsinaisen setin päättävä, nimikkokappale ”Iron Maiden” alkava, Murrayn päästäessä introa valokeilassa ja Harrisin lietsoessa yleisöä lyömään tuttuun tapaan tahtia. Ja niin rytmikkäiden taputusten saattelemana päästiinkin kohtaan, jolloin tuhannet kamerakännykät loistivat pimeällä pellolla, kuvaten jo AMOLAD -turneella tutuksi tullutta tankkia, jonka luukusta nousi totta kai, kukas muukaan, kuin Sir Edward kiikareineen päivineen. Seitsemän henkinen miehistö tämmäsi varsinaisen setin päätökseen, tarjoten viimeisellä vedollaan mm. rikkinäisen Stratocasterin á la Dave Murray ja yksinkertaisesti vaan uskomattoman tunnelman niin kuin aina! Bändin poistuttua lavalta hyvän yön toivotusten ja kiittelyiden jälkeen, alkoi mittava ”We want more” -huutomyrsky, jota en ollut ikinä ennen Maiden -keikalla kuullutkaan, olihan ”Maiden, Maiden” yms. kuuluneet aiempien kokemusten repertuaarin, mutta hyvä näin!
Vajaa kaksitoista tuntia oli kulunut erinäisten kokemusten myötä Downloadissa, n. puolitoista tuntia tuosta ajasta Iron Maidenin kanssa. Janoa riitti vielä hurjasti, ja aiemmin temppuillut äänikin saatiin parahiksi takaisin.. Pimeässä puistossa oli huikea tunnelma, kaikki odottivat encoreita, kaikki tiesivät niiden tulevan!
”What is the point in hiding backstage and pretending we are gonna fuckin´ come out see you again, when you know we gonna be fuckin´ back!!” kuului Dickinsonin ensimmäiset sanat, lavalle minimaaliselta tauolta palattuaan. Mies kiitteli toisessa, varsinaisessa, spiikissään yleisöä niin tämän illan osalta kuin yleiselläkin tasolla homman elossa pitämisestä. Myös hyväntekeväisyyskeikka (24.6.) Cliven Aid:n tiimoilta Brixonissa tuli noteeratuksi. Pääosan saivat kuitenkin pyramidit ja muut ensi vuoden kujeet, joista brittiyleisö saisi Brucen sanojen mukaan nauttia tulevana kesänä, jollakin pellolla, jossakin päin Englantia.. Kun ”Marinerit” ja pyramidit oli puitu, antoi bändi hieman esimakua tulevasta kiertueesta, aloittamalla encoret odotetusti Powerslave -hitillä ”2 Minutes To Midnight”, jonka alkuriffin Adrian täräytti ilmoille tutulla asenteellaan, Dickinsonin iskiessä yhä korvia hivelevästä, Scream For Me Donington!! Ja yhä hoilasi myös festariyleisö, joka tuntui antavan viimeiset jäljellä olevat voiman rippeensä täysin Maidenille, tulihan kertsi taas sellaisella voimalla, että unohdu ei!
Toisena encorena Maiden tarjoili AMOLAD -tour linjaa noudattaen ”The Evil That Men Don”, joka välitti riehakkaaseen yleisöön mittavaa hyväntuulisuutta bändin osalta sekä tietenkin ehdottoman timmiä soitannollista työskentelyä, josta esimerkkinä voisi mainita uskomattomat soolot suunnalta Smith&Gers, jotka veivät kyllä allekirjoittaneen kaikkine mielikuvituksineni vuosia taaksepäin, historian havinoihin. Eddie saapui vielä tuttuun tapaan lavalle astelemaan ja niin palaset olivat koossa. Paketista nautiskeli haltioissaan oleva Download.
Ja jos edellinen vei tunnelmallaan ajatukset vuosia taakse päin, teki konsertin viimeinen kappale ”Hallowed Be Thy Name”, kaikki elementit yhteen koottuna kyllä vähintäänkin saman tempun ja jopa paljon enemmänkin. Ko. kappaleen musiikkivideohan on livepätkä juuri Doningtonista, vuodelta `92 ja täytyy kyllä sanoa, että nuo kuvat piirtyivät väistämättä mieleeni alkutahtien vallatessa todella herkkätunnelmaisen hetken. Ja leiman ´herkkä`, se ainakin minun sisimmässäni sai jo senkin tähden, että vuosia mahdottomalta tuntunut unelma, Iron Maiden Doningtonissa oli pian päätöksessä ja koettu, kuin tuosta noin vaan. Maidenin keikka on aina sanoinkuvaamattoman hieno kokemus, mutta kun paikkana oli tällä kertaa mikä oli, tuntui homma lähtevän korkeammalle lentoon kappale kappaleelta. Sen tähden reilu seitsemänminuuttinen ”HBTN” tuntui jo niin suunnattoman arvokkaalta, että keikan lopettaminen siihen oli mahtava homma, vaikka loppuminen aina yhtä karvaalta tämän bändin kanssa tuntuukin. Bruce kiitteli mahtavasta illasta ja muistutteli yleisöä tulevan kesän happeningeista, saattaen puheillaan uskomattoman shown vetäneen bändin lavasteiden syövereihin. Hetken siinä yleisö kerkesi sittemmin tuohtuneena hoilaamaan ”Maiden, Maiden!” melko kovaäänisestikin, mutta vielä kovempaa lähti outro ”Always Look On The Bright Side Of Life”, vihellyksineen päivineen. Porukasta huokui todellista tyytyväisyyttä, niin kuin myös bändistä, uskoisin..
Vaikka mainitsin loppumisen tuomasta haikeudesta, voin silti käsi sydämellä todeta tuon hetkisen mielentilan olleen jotain aivan käsittämättömän suurta ja syvällistä. Kropassa joka kolkka oli täyttä puuta eli monen monen tunnin seisominen ihmismassan seassa oli fyysisesti tehnyt todellakin tehtävänsä. Hymy huulilla oli kuitenkin leveämpi kuin koskaan ja olo kuin suuremmallakin voittajalla konsanaan. Ainoastaan 15.11. Helsingissä, kun Dave Murray ojensi plektransa ”2 Minutes To Midnightin” jälkeen suoraan minulle, on ollut hetkenä jotain vielä ihmeellisempää, mutta tämänpäiväinen kokemus Iron Maidenin kanssa Donington Parkissa oli kokonaisuudessaan käsittämätön ja ennen kaikkea unohtumaton. Odotuksia ei näin suuriin sfääreihin ennen reissua uskaltanut todellakaan asettaa, mitä lopulta tuleman piti. Rima Maiden keikkojen kirjossa on nyt todella korkealla!
Takaisin pellolle, ”nykyhetkeen”! Ihmiset rupesivat poistumaan takavasemmalle, osan kuitenkin vielä jäädessä lavan läheisyyteen pyörimään. Itsekään en malttanut siitä vielä poistua, vaan tarrasin kaiteeseen vanhaan malliin huojentuneena. Pian paikalle säntäsivät kuitenkin järkkärit, jotka hätistelivät innokkaimmat stagen läheisyydestä muille maille, roudareiden tieltä ja niin päin pois. Niinpä siis myös minä sovin treffit seuralaiseni kanssa ja lähdin häntä ”muutaman” ihmisen joukosta etsiskelemään. Pian jo tavattiinkin, muutamat valokuvat lavasta ja eikun kojukatua ruoka mielessä koluamaan. Oli levykauppaa, vaatekauppaa, Jackson -kitaroiden promotelttaa ja oikeastaan ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Päivä oli kuitenkin vienyt melko lailla klopista mehut, joten ei muuta kun ranskalaiset naamariin ja n. tunnin kiertelyn ja Downloadin yöelämän haistelun jälkeen huvittuneisuutta herättänyttä yösijaamme East Midlandsin lentokenttää kohti, jonne taksi meidät nopeasti kuskasi, valtaisista jonoista huolimatta. Myös monen muun osoite oli siis samainen kenttä, joten hulinaa riitti kerrakseen. Pienten syöminkien ja rauhoittumisen jälkeen oli aika yrittää unta. Kello lähenteli kahta yöllä, bussi lähtisi 8.45, aloittaen kotimatkan. Ja niin siinä sitten vaivuin uneen, makuupussissa, lentokentän lattialla, lähes keskellä Englantia, enemmän kuin onnellisena, päivän ja varsinkin viimeisten tuntien vallatessa ajatukset. ”Scream For Me Donington!” -kaikui vielä värisyttävästi korvissa, silmien painuessa kiinni kerrassaan käsittämättömän hienon päivän päätteeksi.
Kunnolla taisin ko. päivään herätä vasta kotona Ikaalisissa illalla yhdentoista maissa, kuluihan tuo maanantai 11.6 täysin matkustamisen ehdoilla. Bussimatka East Midlandsista Stanstediin, autonvaihdolla Heathrowssa otti siis ainakin sen kuusi tuntia. Sitten Stanstedissä muutaman tunnin odottelu, ja n.30min myöhässä ollut kone kyyditsi meidät takasin Suomeen, Pirkkalaan, aikas hektisten parin päivän päätteeksi, takataskussamme tarina, josta kertomista riittää!
Nyt heinäkuussa, reilu kuukausi tapahtuneesta, päättelen kertomustani tuolta maagiselta viheriöltä. Huomaan, että ongelmatilanteita ei valkoisella kovinkaan montaa näy. Reissuun lähdettiin kuitenkin jonkinasteisesta suunnittelusta huolimatta melko lailla ex tempore ja ehdottomasti ”Reppu ja reissumies” -asenteella, joten enemmän kuin iloinen onnistuneesta ajasta Englannissa saa todellakin olla.
Otettaessa vielä suurennuslasin alle matkustukselliset seikat, nousee päällimmäisenä mieleen kohtuullisen kireä aikataulu, joten jos haluat antaa aikaa totaaliselle rentoutumiselle ja vaikkapa nähtävyyksille varaa enemmän aikaa. Toteuttamamme ratkaisu oli kuitenkin minulle juuri passeli ja se toimi, rahapussia kulutti 260 €:n verran (lennot + festarilippu). Ja sitten se majoitus, joina toimi siis Stanstedin ja East Midlandsin lentokentät. Ajatus saattaa kuulostaa melkoisen epämiellyttävältä, mutta tälläinen matkustuksen sävyttämä paripäiväinen ei kaivannut enempää.
Festivaalina Download oli yhden päivän perusteella todella asiallinen. Valtavasta ihmispaljoudesta huolimatta homma sujui joka osa-alueella joutuisasti, eikä silmäni harottaneet epäkohtien perässä. Maailman roskaisin festarihan tämä kuulemma on, mutta taitanee olla ihan jokaisen vastaan ikuinen ongelma, joten se siitä. Niin kuin jo mainitsin, erilaisia aktiiviteettejä on pilvin pimein, sen tärkeimmän eli livemusiikin lisäksi. Mieleen nyt ainakin tulee esim. Guitar Hero -kilpailu, huvipuistolaitteita, karaoke, ja mitä erilaisimpia kojuja, sisältäen mikin mitäkin tilpehööriä. Asiaakin kuitenkin löytyi niin kuin kerroin, kitaroita, levyjä, vaatteita ja ties mitä …festivaalihinnoilla. Ja totta kai, ruokaa oli yllin kyllin kymmenissä erilaisissa pisteissä, ravintoloissa sun muissa, joten nälästä tuskin kukaan joutui kärsimään, eikä myöskään tunnelmanpuutteesta, nimittäin koko päivän ihmisistä oli havaittavissa todellista hyväntuulisuutta ja lopulta riehakasta tunnelmaa, mikä teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen, niin kuin koko Download Festival kokonaisuudessaan!
Haluan vielä lopuksi todeta, että toteuttakaa unelmanne, vaikkapa sitten tällaisellä reppureissulla, sillä nämä ovat rikkauksia, joiden perään verottajankin on turha haikailla. Nämä pysyvät muistoissa ikuisesti!
UP THE IRONS!
Olli Tasala
Heinäkuussa 2007