Analyysit

Steve Harris/Adrian Smith
6.34
1. Soolo (3.51) Dave Murray
2. Soolo (5.31) Adrian Smith

Soitettu livenä The Beast on the Road -kiertueella 1982, World piece tour -kiertueella 1983, Suurimmalla osalla World slavery tour -kiertueen keikoista 1984/85, joillakin Seventh tour of a seventh tour -kiertueen keikoista 1988, No prayer on yhe road -kiertueella 1990/91, sekä Give me Ed -´til I´m dead -kiertueella 2003.

Viralliset liveversiot löytyvät Live after death -livetuplalta 1985 (äänitys Hammersmith Odeonista 1984), sekä kaksi versiota Eddies archive -kokoelmalta (Hammersmit Odeon ja Reading -festivaali 1982).

The Number of the Beast -albumin vinyyliversion a-puolen päättävä 22, Acacia avenue on alunperin Adrian Smithin tekemä kappale, jota mies soitti erilaisten kokoonpanojen kanssa, ennenkuin liittyi Iron Maideniin. Smithin itsensä mukaan kappale muotoutui eri kokoonpanojen mukana ja myötä paljonkin ja Iron Maiden -kappaleena tunnettu versio on pitkän evoluution tulos, johon viimeisen loppusilauksen on luonut Steve Harris sanoitusten ja osittain myös sävellystyön osalta.

Lukuisia erilaisia osia ja tunnelmia käsittävä numero on albumin soitetuimpia kappaleita keikoilla The Number of the Beast- ja Run to the Hills -singlejen, sekä Hallowed be thy name:n ohella.

Bändin kirjoittaessa materiaalia Beast -levylle toimintaa varjosti jälleen kerran kova kiire. Julkaisukelpoinen materiaali oli tietyssä mielessä kortilla (jota ei uskoisi, sillä levy on kokonaisuutena ja olosuhteet huomioonottaen loistava paketti). Steve Harris oli useita vuosia aiemmin nähnyt Smithin vanhan bändin Urchinin esiintymässä jonkinlaisella puistokeikalla ja Harris muisti bändin soittaneen jotakin kappaletta, joka oli jäänyt hänen mieleensä. Harris kääntyi Smithin puoleen ja kysyi tältä, mikä biisi olikaan kyseessä ja hyräili biisiä Smithille. Paletti lähti aukeamaan ja lopputuloksena syntyi 22, Acacia avenue.

Kappale on hyvin monimutkainen ja muusta Maiden -materiaalista poikkeava kokonaisuus. Toisistaan täysin riippumattomat osat kuitenkin nivoutuvat loppujen lopuksi erittäin tyylikkäästi yhteen ja seurauksena on erittäin toimiva ja jopa teatraalisia sävyjä omaava livebiisi. Bruce Dickinsonin panos on merkittävä sanoitusten suhteen kappaletta esitettäessä, sillä miehen tulkinta saa tekstin tietyssä mielessä elämään hyvin rikkaasti.

Kyseessä on sanoituksellisesti jatko-osa ensimmäisellä Iron Maiden levyllä olevalle Charlotte the harlot -kappaleelle (kts. Charlotte -analyysi). Molemmissa kappaleissa ovat mukana sama prostituoitu ja tämän parittaja-poikaystävä, mutta 22, Acacia avenuella mukana on myös kolmas taho, kuulija, joka edustaa pariskunnan mahdollista asiakasta. Kappaleen alku (jonka Dickinson vetää upean tunteikkaasti ja vaanivasti-etenkin keikoilla) on Charlotten parittajan myyntipuhe.

Suoraan suomennettuna suurinpiirtein:

Jos tunnet olevasi alamaissa, masentunut ja yksinäinen,
Tiedän paikan mihin voidaan mennä.
Osoitteeseen 22, Acacia avenue – tapaat ladyn jonka tiedän

Joten jos haluat pitää hauskaa,
Ja olet valmis maksamaan siitä,
Hän ei pyydä, kuin 15 puntaa..
Kaikillahan on omat paheensa..

Kappaleen alku jatkuu samaan tyyliin vielä seuraavan säkeistön verran, jossa Charlotten kundikaveri menee jopa niin pitkälle, että melkeinpä lupaa Charlottensa asiakkaalle ilmaiseksi, jos tämä vain jaksaa odottaa tarpeeksi kauan, että muut (maksavat) asiakkaat saavat osansa ensin. Täytyy vain kertoa terveisiä kundikaverilta.

Koko stoori kääntyy kuitenkin täysin päälaelleen biisin edetessä. Charlotte saa (Charlotte the harlot -kappaleen hengessä) niskaansa armottoman moraalisaarnan. Kundikaveri arvostelee Lotan elämäntapaa, huoraamista ja sitä, miten tämä toiminnallaan läheisiään satuttaa. Välillä kuitenkin mennään taas myyntipuheen puolelle ja pelin henki on todella raadollista. Charlotelle saa tehdä lähestulkoon mitä huvittaa: lyödä, purra jne.

Kuten ykkösosassa, myös tässä, mustan huumorin ja hyvinkin alatyylisten kielikuvien takaa on kuitenkin havaittavissa syvä epätoivo ja ahdistus. Ilmeisesti Charlotteen rakastuneen luuserin ainoa keino olla rakastettuaan lähellä on olla tälle hyödyksi ja parittaa tätä.

Biisi on jokatapauksessa hyvin omalaatuinen Iron Maiden -kappale. Eittämätön klassikko, joka toimii livenä, kuin metrin halko.

Kappaleessa annetaan ymmärtää, että Charlotte pitää vastaanottoaan Lontoon East Endissä.

So anytime you´re down at East End…Don´t you hesitate to go..

Hämmentävää kyllä, Suur Lontoon (valtava alue) seudulta löytyy useita kadunpätkiä, jotka ovat nimeltään Acacia -jotain. Yksikään ei kuitenkaan sijaitse East Endissä. Näinollen pyhiinvaellusreissuja kyseiselle vastaanottopisteelle on mahdoton tehdä. Tämä kenties tietoista.

Steve Harris
4:49
1.Soolo (2.46) Dave Murray
2.Soolo (3.15) Adrian Smith

Soitettu livenä joka ikisessä Iron Maiden konsertissa julkaisunsa jälkeen, ts. The Beast on the Road -82 -kiertueesta alkaen.

Viralliset liveversiot löytyvät Aces High -maksisingleltä 1984 (äänitys Dortmundista 1983), Live After Death -livetuplalta 1985, Maiden England -videolta ja cd:ltä 1989 (äänitys Birminghamista 1988), A Real Dead One -livekokoelmalta 1993 , Live at Donington -livetuplalta 1993 (äänitys Doningtonista 1992), Rock in Rio -livetuplalta 2002 (äänitys Riosta 2001), kolme versiota Eddie's Archive -kokoelmaboksilta (Hammersmith ja Reading 1982, sekä Donington 1988), The Number of the Beast -singlen uusintapainokselta 2005 (äänitys Brixton Academystä Clive Burr -hyväntekeväisyyskeikalta 2002) ja Death on the Road -livetuplalta 2005 (äänitys Dortmundista 2003).

The Number of the Beast -albumin b-puolen aloittava nimikappale lienee yksi Iron Maidenin tunnetuimpia teoksia. Se julkaistiin singlenä suurinpiirtein kuukautta albumin ilmestymisen jälkeen (26. huhtikuuta 1982), sijoittuen parhaimmillaan sijalle 18. Kappale leimasi ilmestymisensä aikoihin yhtyeen suhteellisen laajalti saatananpalvojiksi ja oli omalta osaltaan rakentamassa bändin (osaksi jopa tahtomatonta) rankkaa ja vaarallista imagoa.

Kappale on eittämätön heviklassikko. Kahteen eri osaan jakautuneena (keskiosa toisena, aloitus ja loppu toisena osana) se muodostaa hyvin mielenkiintoisen dramaturgisen kokonaisuuden. Tarttuva kitarariffi alussa, jonka päällä Dickinsonin maalaileva ja (jälleen kerran) hyvin teatraalinen -osittain lähes puhuttu- vokaaliosuus räjähtävät keskiosaan siirryttäessä vauhdikkaaksi tykitykseksi, jolle luovat aivan omaa luokkaansa olevan fiiliksen rumpali Clive Burrin kieroutunut takapotkuinen komppi ja Harrisin upea bassotyöskentely.

Kappale käynnistää albumin b-puolen puhutulla introlla, jonka teksti on useimmissa levyn painoksissa liitetty kirjoitettuna myös levyn kanteen. Tekstin yhteydessä sen annetaan ymmärtää olevan ote Raamatun Uuden Testamentin viimeisestä kirjasta, Johanneksen ilmestyksestä, ts. Ilmestyskirjasta (Revelations), luvusta 13, jakeesta 18. Kyseessä on koko Raamatun päättävä viimeinen kirja, jossa edesmennyt Jeesus ilmestyy apostoli Johannekselle ja näyttää tälle maailmanlopun. Johanneksen tehtäväksi jää sitten kirjata tuomiopäivää edeltävät ja siihen liittyvät tapahtumat tarkasti muistiin varoitukseksi ja opiksi kristikunnalle.

Ote on kuitenkin itseasiassa napattu kahdesta kohtaa Ilmestyskirjaa, eikä ainoastaan kolmannestatoista luvusta. Lainauksen alku on jo kahdennentoista luvun kahdennestatoista jakeesta:

Woe to you, oh Earth and Sea,
for the Devil sends the Beast with wrath,
'because he knows the time is short

Raamatun tuoreimman suomennoksen (1992) mukaan:

Mutta voi maata ja merta — Saatana on laskeutunut teidän luoksenne! Se on raivon vallassa, sillä se tietää, että sen aika on lyhyt.

Vasta loppu on Ilmestyskirjan kolmannestatoista luvusta ja kahdeksannestatoista jakeesta, kuten kannessa sanotaan:

Let him who hath understanding reckon the number of the beast,
for it is a human number
It's number is six hundred and sixty six

Se, jolla on ymmärrystä, laskekoon pedon nimen lukuarvon: se on erään ihmisen luku, ja se luku on kuusisataakuusikymmentäkuusi.

Kyseisissä kohdissa Ilmestyskirjaa Johannes käsittelee ensin Saatanan karkoitusta taivaasta ja myöhemmässä maailmanloppuun liittyviä ennusmerkkejä, joista viisautta omaavat voivat nähdä lopun aikojen merkit. Samaisessa kolmannessatoista luvussa, (mistä jälkimmäinen pätkä siis on) kerrotaan Saatanan olevan merkitty otsasta ja kädestään. Viimeksi maailmanlopun profeetat ovat nähneet Saatanan esimerkiksi Mihail Gorbatshovissa (Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri ja viimeinen valtionpäämies), jolla oli isohko syntymämerkki keskellä otsaa.

Intron lukijaksi yritettiin Bruce Dickinsonin mukaan saada aluksi kauhuelokuvista tunnettua näyttelijää Vincent Pricea, mutta miehen vaatima palkkio oli niin holtiton, että ajatuksesta luovuttiin. Loppujen lopuksi intron luki sitten radio-ohjelmiin kuunnelmia tehnyt rivinäyttelijä, joka osasi matkia Pricen ääntä erehtymättömästi.

Joissakin yhteyksissä biisin inspiraatioksi on mainittu kauhuelokuva Ennustus 2 (Omen 2), jossa Saatanan maan päälle lähettämä peto on pienen lapsen muodossa ja tämän päässä on syntymämerkki, josta on erotettavissa kolme kertaa kuutonen. Steve Harris on kuitenkin useissa yhteyksissä todennut kappaleen perustuvan hänen omaan uneensa.

Paitsi musiikillisesti, myös sanoitusten osalta, kappale jakautuu kahtia. Mitä ilmeisimmin kappale alkaa Harrisin omaelämänkerrallisella tilityksellä, jossa mies lähtee mieli tyhjänä selvittelemään ajatuksiaan ja tyhjentämään muistiaan häntä järkyttäneestä unesta.

Can I believe
that what I saw that night was real
and not just fantasy

(The Number of the Beast)

In my dreams
It's always there
The evil face that twist my mind
and brings me to despair

(The Number of the Beast)

Alku on ikäänkuin johdanto, jossa Harris päivittelee epätoivoisena unensa todentuntua ja häntä jatkuvasti (unissa) riivaavia kasvoja, jotka tekevät olemisen suorastaan epätoivoisen hankalaksi.

Dickinsonin huudon jälkeen käynnistyvä keskiosa on sitten kuvaus itse unesta, joka miespoloa riivaa. Unessa Harris joutuu todistamaan keskellä yötä tapahtuvia Saatananpalvontamenoja, joissa mitä ilmeisimmin on käynnissä ihmisuhraus. Piru on sananmukaisesti irti, soihdut palavat, osanottajat hokevat salaisia riittejä, huutavat, ulvovat, tanssivat ja huitovat. Kuvaus voisi olla aivan mainiosti jostakin voodoo-kultin menoista.

Unessa hahmolla (Harris) on jonkinlainen tolkku aluksi tallella.

This can't go on
I must inform the law
Can this still be real or some crazy dream

(The Number of the Beast)

Epäuskon ja järkytyksen pohjalla on kuitenkin selkeä ajatus lakiin turvautumisesta.

Lopulta kuitenkin käy niin, että riittejä hokeva lauma lumoaa hahmon ja tämä ajautuu vastustamattomasti -kuin jonkin voiman puoleensa vetämänä- näiden luokse ja keskuuteen:

But I feel drawn towards the evil chanting hordes,
They seem to mesmerise me

(The Number of the Beast)

Lopulta biisi kääntyy takaisin siihen, mistä lähti. Samoin sanoitus. Siinä missä hahmo alussa lähtee jonnekin (selvittelemään päätään),

I left alone

On lopussa aika palata takaisin:

I'm coming back
I will return

Nuppi ei kuitenkaan reissulla selvinnyt, päinvastoin. Lopun uhkaus on tylyydessään suorastaan mestarillinen:

I' ll possess your body and I'll make you burn

Pedon luku on luettavissa (palvontamenot jne.), Saatana on läsnä.

The Number of the Beast -The one for you and me

Harris on sanonut kappaleen olevan Saatanan vastainen, eikä tätä ylistävä, toisin, kuin lukuisat hysteeriset tahot -etenkin 1980 -luvulla- väittivät. Jos tekstin viitsii lukea (eikä ainoastaan otsikkoa), pitäisi tämän käydä ilmi kenelle tahansa.

Biisissä (ja Harrisin unessa) keskeisessä asemassa tuntuu olevan tämä evil face. Kappaleen lopun voi käsittää myös tämän Harrisin riivaajan suuhun, ikäänkuin uhkauksena siitä, että rauhaa ei ole (unennäkijälle) luvassa ikipäivänä.

Jonkin vieraan ja salaperäisen vaaniva tuijotus tuntuu olevan Harrisille muutenkin jonkinlainen pakkomielle. Teema toistuu sanoituksissa eri variaatioina silloin tällöin:

'Cause I just had to see
was someone watching me

(The Number of the Beast)

You've sensed that something's watching you

(Fear of the Dark)

Not aware of a precence so near to me,
Watching my every move

(Dance of Death)

Bruce Dickinson kertoo albumin tekemistä dokumentoivalla DVD -julkaisulla, että tuottaja Martin Birch rääkkäsi hänet suorastaan raivohulluksi studiossa, kun kappaletta äänitettiin. Dickinson oli joutunut hokemaan neljää ensimmäistä riviä kappaleen alusta tuntikausia, ennenkuin otto kelpasi tuottajalle. Tavarat olivat lennelleet studiossa. Kun Birch oli sitten lopulta ollut tyytyväinen ja kysynyt Dickinsonilta, notta haluaisitko seuraavaksi kenties huutaa, on tulos kuultavissa levyltä. Komea karjaisu, indeed.

Steve Harris
3:50
Soolo (2.12) Dave Murray

Soitettu livenä vuodesta 1982 lähtien kaikilla kiertueilla, paitsi Blaze Bayleyn aikaisilla X-factour 1995/96- ja Virtual XI 1998 -kiertueilla. Brave New World Tour 2000/01 -kiertueella soitettiin ainoastaan kahdessa viimeisessä konsertissa Chilessä ja Brasiliassa.

Viralliset liveversiot löytyvät Live After Death -livetuplalta 1985, A Real Dead One -livekokoelmalta 1993, Live at Donington -livetuplalta, kaksi versiota Eddie's Archive -kokoelmaboksilta (Äänitykset Hammersmithista ja Reading -festivaaleilta 1982), Rock in Rio -livetuplalta 2001, sekä Death on the Road -livetuplalta 2005 (äänitys Dortmundista 2003).

The Number of the Beast -albumin ensimmäinen singlelohkaisu oli ensimmäinen kerta, kun musiikkia kuluttuva yleisö sai kuullakseen Iron Maidenin uutta vokalistia, Bruce Dickinsonia. Single julkaistiin Maidenille myöhemmin ominaiseksi muodostuneeseen tapaan, ikäänkuin maistiaiseksi tulevasta kokopitkästä.

Valinnan Run to the Hills -kappaleen päätymisestä ensimmäiseksi singleksi teki tuottaja Martin Birch. Ilmestymispäivä oli helmikuun 12. 1982. Näin ollen sinkku ilmestyi kuutta-seitsemää viikkoa ennen itse TNOTB -albumia. Kappale miksattiin valmiiksi ennen muuta levylle tulevaa materiaalia ja b-puolelle valittiin Total Eclipse, jolle tehtiin sama temppu.

Single oli Maidenin siihen astisen historian suurin menestys. Se kipusi listalla sijalle 7, ollen yhtyeen ensimmäinen Top-10 -sinkku. Nicko McBrain tilittää The Number of the Beast -albumin tekemisestä kertovassa DVD-dokumentissa, että Englannissa ja Keski-Euroopassa ei tuohon aikaan löytynyt baaria, tai kapakkaa, jossa Run to the Hills ei olisi soinut jukeboksista tai levylautaselta. Mies ei vielä tuohon aikaan kuulunut Maidenin riveihin, mutta tuntuu muistavan hyvin Run to the Hillsin merkityksen ja suosion vuonna 1982. Kappaleesta kehkeytyi yhtyeen ensimmäinen todellinen hitti. Myös Yhdysvalloissa kappale otettiin hyvin vastaan. Singleä ei kylläkään julkaistu Jenkeissä, mutta Amerikoissa aloitteli tuohon aikaan toimintaansa kaupallinen, musiikkiin rajattu tv-kanava MTV. Run to the Hillsistä oli singlen myötä tehty hupaisa video, joka sai paljon soittoaikaa kanavan ajolistoilla. Tämä oli omalta osaltaan vaikuttamassa Maidenin tunnettavuuteen -niin hyvään, kuin huonoon- ja suosioon Yhdysvalloissa.

Paetkaa vuorille on sanoitustensa puolesta kannanotto ns. Villin lännen kesyttämiseen ja siitä seuranneisiin ns. intiaanisotiin, joita Yhdysvaltojen hallitus kävi alkuperäisväestöä vastaan Pohjois-Amerikassa. Jo aiemmin, mutta pääasiassa Amerikan sisällissodan (1861-65) jälkeen käydyt laajemmat kampanjat ovat hyvin synkkä luku Yhdysvaltojen historiaa. (Joku voisi sanoa, että Yhdysvaltojen historia puolestaan on synkkä luku länsimaiden historiaa ja länsimaiden historia kaikkinensa synkkä luku maailmanhistoriaa..)

Yhdysvaltojen hallitus toivotti uudelle mantereelle tervetulleiksi kaikki, jotka sinne suinkin pääsivät.(Tänään alkaa olla hieman toisin) Siirtolaisia virtasi lähestulkoon kaikista maanosista, pääasiassa Euroopasta ja Aasiasta (lähinnä Kiinasta). Väki piti asuttaa ja näille piti järjestää maata viljeltäväksi jne. Tämä maa otettiin käyttöön intiaaneilta, jotka olivat asuttaneet maita vuosisatoja. Aluksi intiaanit pääasiassa ostettiin ja nämä joutuivat jatkuvasti muuttamaan lännemmäksi, valkoisen asutuksen levitessä koko mantereelle idästä päin. Intiaanien kanssa tehdyt sopimukset rikottiin järjestelmällisesti ja lopulta nämä ryhtyivät aseelliiseen vastarintaan. Seuranneissa välienselvittelyissä intiaaneista hävitettiin suurin osa ja loput eristettiin asumaan tietynlaisiin reservaatteihin, jotka olivat luonnonkansojen näkökulmasta ahtaita ja mahdottomia harjoittaa pääelinkeinoja, kuten metsästystä. 1900 -luvulle tultaessa intiaaneista oli tullut hyvin pieni ja huonovointinen (alkoholismi, työttömyys) vähemmistö ja näin on tänäkin päivänä.

Intiaanien tuhoaminen oli pahimmillaan järjestelmällistä ja totaalista. Yhdysvaltojen hallitus maksoi intiaaneista tapporahaa. Likaisen työn hoiti pääasiassa Yhdysvaltojen hallituksen alaisuudessa toimiva ratsuväki, niinkutsutut sinitakit (Soldier blue). Monet intiaaniheimot vetäytyivät kokonaisuudessaan ankeisiin olosuhteisiin vuoristoseuduille (hills), josta kävivät sissisotaa ratsuväkeä vastaan. Avoimessa maastossa käydyt taistelut hävittiin, sillä vastakkain olivat huonosti aseistetut intiaanit ja Yhdysvaltojen hallituksen koulutettu väkivaltakoneisto.

Kappaleessa aihetta käsitellään molemmista näkökulmista. Aluksi intiaanien, jälkipuoliskolla ratsuväen. Sympatiat ovat selvästi intiaanien puolella. Harris sanoo haastattelussa, että kompin ja rumpujen on tarkoituskin kuulostaa laukkaavalta ratsuväeltä.

Kappale on hyvin toimiva livebiisi ja roikkunut Maidenin livesetissä lähestulkoon koko Bruce Dickinsonin bändissä oloajan.

Adrian Smith/Clive Burr
3.47
Soolo 2:45 Adrian Smith

Ei koskaan soitettu livenä.

Gangland on useissa erilaisissa epävirallisissa yhteyksissä todettu Iron Maidenin heikoimmaksi tekeleeksi. Kappale onkin The Number of the Beast albumilla suhteellisen kovassa seurassa, sijoittuen alkuperäisen albumin b-puolella kappaleiden The Number of the Beast , Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name väliin. Kolme muuta albumin b-puolen kappaletta ovat kaikki todellisia klassikoita, joiden rinnalla Ganglandin keskinkertaisuus hieman epäreilusti korostuu.

Kappale päätyi levylle tietynlaisen arpomisen jälkeen. Vuoden 1982 helmikuussa Maiden kärsi paineesta saada jotakin uutta materiaalia julkaistua ennen The Beast on the Road -kiertueen alkua. Run to the Hills päätettiin laittaa ulos singlenä, mutta b-puoli tuotti vaikeuksia. Äänitetystä materiaalista Gangland ja Total Eclipse olivat ehdokkaana ja jostakin syystä Total Eclipse päätyi Run to the Hillsin kääntöpuolelle ja Gangland sai kunnian päästä itse pitkäsoitolle.

Kappale on siinä mielessä harvinainen Maiden -biisi, että sen ovat tehneet yhteistyönä Adrian Smith ja Clive Burr. Näin ollen se on The Number of the Beast -levyn ainoa kappale, jonka tekemiseen Steve Harris ei ole lainkaan osallistunut. Itseasiassa koko Maidenin siihen astisessa tuotannossa se on vasta toinen levylle päätynyt biisi (Charlotte the Harlotin ohella), jonka kanssa Harrisilla ei ole mitään tekemistä.

Rumpuintro on -tässä yhteydessä sanomattakin selvää- Clive Burrin käsialaa. Harris on näkevinään siinä vanhan haastattelun perusteella jopa jazz -vaikutteita. Itse kappale on lyhyt rokkaava ralli, johon Smith soittaa varsin mutkattoman tuntuisen soolon. Bruce Dickinson päästää suustaan pari (varsinkin uransa alkuajoille tyyppillistä) erittäin korkeaa nuottia.

Kappaletta ei ole koskaan soitettu keikoilla, kun taas Total Eclipsea soitettiin The Beast on the Road -kiertueella. Tämä on varsin epätyypillistä käytöstä, että soitetaan sinkun b-puolta albumimateriaalin kustannuksella. Maiden -leirissä taidettiin katua Gangland/Total Eclipse -järjestelyä jo vuonna 1982.

Kenties hieman lapsellisen oloiset sanoitukset saattavat olla yksi syy Ganglandin epäsuosiolle. Lyriikoidensa puolesta biisi olisikin sopinut kenties paremmin vaikkapa edeltävälle Killers -albumille. Gangland tarkoittaa puhekielessä roistojen ja murhamiesten temmellyskenttää. Osuva suomennos voisi olla vaikkapa alamaailma. Ganglandiksi kutsuttiin esim. 1920-30 -lukujen Chicagoa, jossa kuuluisa viinatrokari ja gangsteri Al Capone vaikutti.

Gangland on tarina ns. vasikasta (jail bird), joka on ns. laulanut virkavallalle ja päässyt sitten tätä kautta itse vapauteen. Nyt vasikka sitten pelkää henkensä puolesta, sillä hänestä on niin sanotusti tehty sopimus (contract). Kaveri piileskelee ja pelkää paitsi oman, myös lastensa hengen puolesta ja säikkyy jopa omaa kuvajaistaan ikkunassa. Lopulta onkin sitten veitsi kurkulla ja yksi ruumis lisää pinossa.

In Gangland you tell no tales!