Tennispalatsi, Helsinki, 8.5.2026 – Teksti & kuvat: Tero Ikäheimonen
Kuluneet pari vuotta ovat olleet Iron Maiden -faneille yhtä pitkää 50-vuotisjuhlaa: Infinite Dreams -kirja, maailmanlaajuinen Run For Your Lives -kiertue ja nyt Burning Ambition-dokumenttielokuva muodostavat yhdessä monumentin yhtyeelle, joka on vuosikymmenten saatossa kasvanut rockbändistä omaksi mytologiakseen.
Kyse ei ole ensimmäinen kerta, kun Iron Maidenia dokumentoidaan: Flight 666 kurkisti kiertuelämän kulisseihin Somewhere Back in Time -rundilla vuonna 2008, ja bändin varhaishistoria 80-luvun lopulle asti kerrattiin ansiokkaasti kolmiosaisessa The History of Iron Maiden -sarjassa, joka julkaistiin DVD:llä vuosina 2004–2013.
Mitä siis odottaa Maiden-dokkarilta vuonna 2026? Voiko tarinasta kertoa enää mitään uutta?
Näkymä Helsingin Tennispalatsissa oli ennen leffaa kuin Maidenin konsertissa. Heti aulassa tapasi lukuisia tuttuja kasvoja ja yhdellä silmäyksellä saattoi bongata kymmeniä Eddie-paitoja. Tunnelma oli innostunut ja odottava.
Pari tuntia myöhemmin pimenevään iltaan ja kohti Henry’s Music Barin epävirallisia leffajatkoja suuntasi pääsääntöisesti hymyilevä ihmisjoukko.
Monet rocklegendat kruunataan tragedian kautta. Maiden ei. Bändin historia ei ole suurten kohujen tai sekoilujen värittämää, vaikka laulajan paikalta on välillä kenkää saatukin.
Burning Ambition kertoo faneille tutun tarinan bändistä, joka nousi Itä-Lontoon pubeista stadioneille kovalla työnteolla, vaikka ei koskaan saanut valtavirran hyväksyntää tai radiosoiton vetoapua. Kaiken takana puskevana voimana on tietenkin Steve Harriksen tinkimätön visio.
Malcolm Venvillen ohjaama lähes parituntinen dokkari rakentuu laajan arkistomateriaalin, animaatioiden ja fanien sekä artistikollegoiden haastattelujen varaan. Draamankaari kietoutuu ennen muuta Bruce Dickinsonin menemisten ja tulemisten ympärille. Elokuvan tärkeimmät käänteet ovat Brucen liittyminen bändiin vuonna 1981, Brucen lähtö vuonna 1993 ja Brucen (sekä Adrian Smithin) paluu vuonna 1999.
Viimeisenä kappaleena nähdään Nicko McBrainin eläköityminen, joka herkisti miettimään omiakin läheisiä ja sitä kiistämätöntä faktaa, että tämä maallinen temppeli tästä rapistuu vuosi vuodelta, kunnes eräänä päivänä alkaa puskea kanervaa. Koitetaan siis muistaa nauttia matkasta.
Tosifanille Burning Ambition ei tarjoa mitään uutta, mutta leffa onnistuu tiivistämään 50 vuotta rock-historiaa vetävään ja tunteikkaaseen pakettiin. Runsaat arkistokuvat liikuttavat tarinaa vaivattomasti mutta turvallisesti. Suuria kohuja tai paljastuksia on turha odottaa, mitä nyt Rod Smallwoodin kliseiseen 80-luvun managerihahmoon piirretään pari uutta viivaa.
Nimekkäitä Maiden-diggareita marssitetaan kameran eteen kertomaan tunteistaan kuin Maiden-fanien ryhmäterapiassa. Mukavan monipuolinen joukko ihmisiä – muun muassa Tom Morello, Lars Ulrich, ja Chuck D – onnistuvat innostuksellaan välittämään Maidenin universaalia vetovoimaa, yhteisöllisyyttä ja outsider-identiteettiä – jos nyt tällaisesta voi puhua yhden maailman isoimpien rock-bändien kohdalla.
Bändin jäsenistä mukana ovat kaikki olennaisimmat: aikaisemmin mainittujen herrojen lisäksi ääneen pääsevät niin Dave Murray, Janick Gers, Paul Di’Anno kuin Blaze Bayleykin.
Lopputulos on energinen ja lämminhenkinen dokumentti, joka juhlistaa Iron Maidenin poikkeuksellista elinvoimaa ja bändiä ympäröivää fanikulttuuria, mutta välttelee järjestelmällisesti kaikkea, mikä voisi rikkoa huolellisesti rakennetun myytin. Leffa ei yritäkään purkaa Iron Maidenin legendaa, vaan asettelee sen päähän varovaisesti vielä yhden laakeriseppeleen.
Se on ymmärrettävää, mutta samalla missattu tilaisuus. Siinä missä Metallica: Some Kind of Monster näytti Metallican paljaana ja hajoamispisteessä, Burning Ambition suojelee kohdettaan, ja valittu näkökulma on ennen muuta yhtyeen musiikin synnyttämä kollektiivinen tunne. Helsingin yössä kotiinpäin kävellessä heräsi väistämättä tunne, että teatterin hämärässä koettiin jonkinlainen apoteoosi, jumalalliseksi kohottaminen, jonka myötä Iron Maiden liihotteli lopullisesti rock-instituutiosta myytiksi.
Ironista kyllä, vuosikymmeniä historian tyranneista, sodista ja myyttisistä sankareista laulanut Maiden on saavuttanut pisteen, jossa yhtye itse näyttäytyy lähes taruolentona: liian suurena, liian rakastettuna ja liian tarkasti vartioituna tullakseen enää kunnolla inhimillistetyksi.
Ylivoimaisesti karismaattisin haastateltava on näyttelijä Javier Bardem, joka onnistuu viikarimaisella innostuksellaan tiivistämään jotain olennaista Iron Maidenin ja musiikin sakraalista luonteesta: tuhannet ihmiset lausuvat sanoituksia yhteen ääneen kuin liturgiaa, Eddie kohoaa lavan ylle pyhimyskuvana ja Bruce Dickinson lietsoo yleisön hurmokseen kokeneen saarnaajan varmuudella.
Lopulta kaikki palaa kaikkein pyhimpään: musiikkiin.
Kun Bardem puhuu Iron Maidenista, hän tiivistää samalla jotain elämän suuresta mysteeristä: “Musiikki on välitöntä – ja ikuista.”
Arvosana: 4 / 5