Hallowed Be Thy Name

21.12.2007

Steve Harris
7:10
1. Soolo (4:50) Dave Murray
2. Soolo (5:08) Adrian Smith

Soitettu livenä joka ikisessä Iron Maiden -konsertissa ilmestymisensä jälkeen. Eli The Beast on the Road -82 -kiertueesta alkaen.

Viralliset liveversiot löytyvät Live after Death -livetuplalta 1985, Maiden England -videolta 1989 (Huom! Ei cd-versiolta), A Real Dead one -livekokoelmalta 1993, Live at Donington -livetuplalta 1992, Rock in Rio -livetuplalta 2001, kolme versiota Eddies Archive -kokoelmaboksilta (Äänitykset Hammersmithista ja Reading -festivaaleilta 1982 , sekä Doningtonista 1988) ja Death on the Road -livetuplalta 2005 (Äänitys Dortmundista 2003).

The Number of the Beast -pitkäsoiton päättävä Hallowed be thy Name on erinomainen ratkaisu levynlopetukseksi. Kappale omalla tavallaan summaa kaiken sen, mitä Iron Maiden parhaimmillaan edusti vuoden 1982 viitekehyksessä. Hallowed be thy Namea voikin suhteellisen vapautuneesti pitää albumin parhaana kappaleena niin musiikillisesti, kuin sanoitusten osalta.

Biisin rakenne poikkeaa melkoisesti tavanomaisesta. Perinteisen säkeistö – kertosäe -kaavan sijaan kappale on -karkeasti otettuna- jaettu kahteen osaan. Ensimmäistä puoliskoa hallitsevat Bruce Dickinsonin tulkitsemat vokaaliosuudet, jälkimmäisen puolestaan toteutuessa lähes puhtaasti pelkkien instrumenttien varassa.

Kappale on nähtävissä nimenomaan poikkitaiteellisena kokonaisuutena, jossa teksti ja musiikki ovat yhtä ja palvelevat toisiaan.Tämänkaltaista harmoniaa tapaa harvemmin näin onnistuneena lopputuloksena. Aikaisempaan Maiden -tuotantoon verratessa ainoa vastaavanlainen mestariteos saattaisi olla ensimmäisen albumin Phantom of the Opera , senkin jäädessä (etenkin tekstinsä puolesta) Hallowed be thy Namen varjoon.

Kyseessä on kuvaus kuolemaantuomitun viimeisistä hetkistä ja ajatuksista, vain jonkin aikaa ennen tuomion laittamista täytäntöön. Kappale alkaa kuolemansellin yksinäisyydestä, jatkuen vankilan käytäviä ja pihaa pitkin hirsipuulle. Tuona aikana kuolemaantuomittu ehtii käydä päässään läpi kokonaisen tunteiden kirjon, syvästä epätoivosta kauhun ja pelon kautta tietynlaiseen kohtalonsa hyväksymiseen ja sisäiseen rauhaan.

Minä -muodossa kirjoitettu teksti alkaa kylmästä tyrmästä, jossa hahmo on odottanut -ilmeisesti koko yön- kellon lyövän viisi. Tuntuu luontevalta ajatella, että kyseessä on varhainen aamu, sillä monissa järjestelmissä (Myös Englannissa – jossa kuolemaantuomio pantu viimeksi täytäntöön 1964, nyttemmin kuolemantuomioita ei enää langeteta) teloitukset pantiin täytäntöön aamunkoitteessa.

Aamun valkenemisen odottamista on sävyttänyt syvä itsetutkiskelu. Eletty elämä on käyty viimeisten tuntien aikana läpi ja aika käy vähiin. Harris käyttää alussa metaforaa tiimalasista, jossa tuomitun elämänhiekka on valumassa loppuun.

The sands of time for me are running low…

Sitten alkaa tapahtua. Odotus päättyy ja selliin tulee pappi (oletettavasti vartijoiden kanssa) tekemään kuolevalle viimeisen voitelun:

When the priest comes to read me the last rites

Tilanne ikäänkuin kokretisoituu ja tuomittu tajuaa katsovansa kaltereiden läpi maailmaa viimeisen kerran. Mielessä pyörähtää kieltoreaktio. Onko tässä nyt joku virhe? Onko tämä todellakin kaiken loppu, eikä vain hullu uni?

Harris kuvailee tuomitun epätoivon varsin koskettavasti kyyneleineen, väkisin suusta karkaavine huutoineen ja kykenemättömyytenä saada tolkun sanaa suustaan. Tuomitun paniikki on hyvin kuviteltavissa, vaikkei koskaan olisi hirsipuulle raahattukaan. Pelkkä ajatus siitä, että haettaisiin tapettavaksi aamunkoitteessa saa palan nousemaan kurkkuun.

Kasvavalla hädällä on kuitenkin toinenkin puoli. Matkalla sellistä vartiopihalle tuomittu alkaa pohtia epätoivonsa tarkoituksenmukaisuutta. Hahmo kysyy itseltään (retorisesti) syytä pelolleen. Loppujen lopuksihan kuolemassa ei ole mitään pelättävää, sillä kaveri uskoo, ettei varsinaista loppua ole olemassakaan.

Vartijoiden marssittaessa miehen ulos pihalle, joku huutaa tälle sellistä Jumala olkoon kanssasi!. Tuomittu kuittaa Jumalan merkityksen tässä yhteydessä turhaksi, sillä jos Jumala olisi olemassa, miksi tämä antaisi kaiken (teloituksen) tapahtua.

Tässä yhteydessä sopii miettiä, mitä tuomittu onkaan loppujen lopuksi tehnyt? Se ei oikeastaan käy tekstistä ilmi missään vaiheessa. Alussa todetaan varsin moniselitteisesti, että:

World (that) has gone very wrong for me

Jokin on vain mennyt väärin eletyssä elämässä/tässä maailmassa. Syyllisyyttä hahmo ei ainakaan tunne, sillä myöhemmin:

Though the end is near I´m not sorry

Edellisen voi myös tulkita siten, että kappaleen hahmo ei ole pahoillaan kohtalostaan, sillä varmuus sielun jatkuvuudesta tavalla tai toisella on ikäänkuin varmaa.

Epätoivon hälvennyttyä ja ajatuksen juostessa taas kirkkaasti -pelon ja paniikin väistyttyä- on kappaleen vokaaliosuuden loppu kaikessa itsevarmuudessaan ja levollisuudessaan lähes hämmentävän hieno.

Mark my words, please
Believe my soul lives on
Please don´t worry now,
That I have gone
I´ve gone beyond to see the truth

Ilmeisesti lopussa jätetään hyvästit jollekulle. Tai sitten loppua ei ole osoitettu varsinaisesti kenellekään tietylle, vaan ainoastaan yleisesti. Ei pidä kuitenkaan olla huolissaan, sillä sielu jää elämään ja hahmo itse on mennyt vaintoiselle puolelle näkemään totuuden kaikesta.

When you know
That your time is close at hand
Maybe then you´ll begin to understand
That life down here is just a strange illusion

Loppu on luettavissa passiivissa, eli sitä ei mitä ilmeisimmin osoiteta varsinaisesti kenellekkään. Lähinnä kyseessä voisi olla viime hetkellä tehty toteamus:

Kun tiedät aikasi olevan käsillä, ehkä silloin alat ymmärtää, että elo täällä maan päällä on pelkkä kumma illuusio

Hirteen mennään rinta rottingilla. Mikään ei pelota, ei kuolema itsessään, eikä tuonpuoleinen. Kappaleen viimeinen rivi on rukous. Tämä on hieman paradoksaalista sikäli, että aiemmin kappaleessa Jumalan olemassaolo ikäänkuin kielletään. Tai ainakin Jumalan vaikuttimia epäillään.

If there´s a god
Then why has he left me go

Kuolemaantuomitun varmuus lopussa tuntuu kuitenkin johtuvan jostakin korkeammasta voimasta. Jokaisen uskonnon perustahan on oikeastaan kuolemanpelossa. Kaikille uskonnoille tahtoo olla yhteistä, että niillä jokaisella on omanlaisensa selitys kuolemanjälkeisestä ajasta tai kuviosta. On kyse sitten jälleensyntymisestä tai sielunvaelluksesta, nirvanasta, moksasta tai taivaassa ikuisuuden viettämisestä.

Kuolemaantuomittu vetoaa kuitenkin lopussa puhtaasti kristittyjen jumalaan, sillä fraasi Hallowed be thy Name on vanhahtavaa englantia ja napattu suoraan Isä meidän -rukouksesta (Lord´s prayer) ja kuuluu suomeksi Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Lutherin katekismus selittää kyseisen kohdan rukouksesta (lyhennettynä) näin:

Rukouksessa lähestymme pyhää Jumalaa. Rukous ei ole kahden tasavertaisen kumppanin keskustelua, vaan pienen ihmisen nöyrtymistä suuren ja pyhän Jumalan edessä.Jumalan nimi ilmaisee, kehen me uskomme ja kuka meidän Jumalamme on. Emme usko tuntemattomiin kohtalon voimiin, vaan persoonalliseen Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä ja jonka voimme kohdata uskossa.

Kuolemaantuomitun (ja tämän saavuttaman toivon ja rauhan) kannalta ehkä alla oleva Pietarin selitys Jumalan nimen pyhittämisestä luulisi olevan tarkoituksenmukaisin:

Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.

Rukouksella tuomittu tavallaan jättää itsensä Herran huomaan tai Korkeampaan käteen. Itsevarmuus ja pelottomuus on näin helppo selittää syvällä uskolla ja varmuudella (joka tässä tapauksessa täyttyy vasta varman kuoleman edessä?) Jumalaan.

Kappaleen teksti (joka jo itsessään on hieno tarina) ja musiikki täydentävät toisiaan mestarillisesti aina alun odotuksesta (sellissä) lopun tunteikkaisiin ja dramaattisiin sävyihin. Hallowed be thy Name oli lähes kiistatta Iron Maidenin siihen asti paras teos julkaisunsa aikoihin. Monet pitävät sitä parhaana Maiden -stygenä, vaikka huomioon otettaisiin koko julkaistu tuotanto.

Kappaletta on soitettu tekemisensä jälkeen joka keikalla. Se on muuttunut matkan varrella jonkin verran, eikä välttämättä parhaaseen mahdolliseen suuntaan. Nicko McBrain nimittäin oikoo keikoilla Clive Burrin levylle äänittämää (oikeaa) tapaa soittaa kappale. Tämä tapahtuu mitä ilmeisimmin tempon nostamisen nimissä, sillä kappale soitetaan keikoilla huomattavasti rivakammin, kuin levyllä. Tämä on kaksipiippuinen juttu, sillä biisi toimii livenä todella hyvin, mutta ei ole uskollinen alkuperäiselle. Jokainen tekee tietysti omat johtopäätöksensä toimintatavan mielekkyydestä. Vinkkinä voi mainita, että Clive Burr -aikaiset livevedot Hallowedista ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Bruce Dickinsonilla on joskus keikoilla todellisia vaikeuksia saada kappale kulkemaan oikein, mikä ei liene ihme, sillä laulumelodia on (lievästi sanottuna) helvetin haastava. Blaze Bayleyn vihaajat eivät luultavasti koskaan anna miehelle anteeksi sitä, että tämä yritti rohkeasti laulaa Hallowedin ollessaan Maidenissa. Bayley on kuitenkin joskus myös onnistunut siinä ja kannattanee muistaa, ettei Dickinsonkaan aina osu suorituksissaan häränsilmään.

Dave Murray sanoi lehtihaastattelussa Dance of Death -kiertueella, että suurin osa Maidenin liverepertuaarista hoituu häneltä ilman suurempia ponnisteluja, mutta Hallowed be thy Name on ilta toisensa jälkeen sellainen kappale, jonka aikana pitää keskittyä ja skarpata.

Hallowed be thy Namen kuuleminen konsertissa on aina vähän jännä paikka, sillä on jokaisen Maiden -fanin ehdoton täyttymys ja onnen hetki, kun kappale menee kaikilta osin nappiin. Se on yhtyeelle aidosti haasteellinen vedettävä. Se kuuluu peruselementtinä jokaiseen Iron Maiden -konserttiin ja siellä se tulee pysymään aina ja iänkaikkisesti. Amen.