Tien päällä taas

”Seven deadly sins, seven ways to win, seven holy paths to hell…And your trip begins!”

(Iron Maiden – Moonchild)

Iron Maiden -fani Juhana ”Iivis” Koli on palannut ensimmäiseltä kiertueosalta takaisin kotiin ja kertoo seuraavassa haastattelussa kokemuksista ja tunnoista nähtyään Somewhere Back In Time Tour 08 kiertueen yhdeksän ensimmäistä konserttia Intiassa, Australiassa ja Japanissa. Haastatelu tehtiin ainakin neljässä eri osassa puhelimitse, joiden yhteiskesto oli noin 10 tuntia ja oli erittäin antoisaa tehdä, vaikkakin työmäärä yllätti täysin, kuten varmasti haastattelun pituudestakin käy ilmi. Koska sivustomme on suunnattu suomalaisille HC Maiden faneille, halusin tehdä ja Iivis kertoa tarinan erittäin yksityiskohtaisesti ja varmasti monen normaalin kansalaisen mielestä käydään monesti hulluuden rajoilla. Tästä kuitenkin syntyi yksi Rautaneito.comin kovimmista jutuista koskaan. Kyseessä on siis sarjan toinen osa ja seuraava on luvassa kesällä.

”Up The Irons!”

Morjensta hurja! Sitä on sitten palattu. Klassinen urheilukysymys heti alkuun: Noh, miltäs nyt tuntuu?

”Olen kyllä aika poikki ja väsynyt. Tavallaan aika masentunut fiilis monestakin syystä, esimerkiksi siitä, että kaikki meni niin nopeasti. En oikein ollut varautunut Japanin kylmään ilmaan ja sain flunssan. Olen parhaillaan kuumeessa sairaslomalla. Reissu oli niin kovaa huumetta, että tässä on jo alettu miettiä kaikkia hullujakin ideoita , esimerkiksi Amerikan keikoille menemistä, kun lähinnä New Jersey ja New York kiinnostaisi, sattuisi vielä olemaan tässä ihan muutaman viikon päästä ja tuonne pääsisi vielä suht halvalla. Nälkä kasvaa niin paljon syödessä, koska se vaan on niin jumalattoman siistiä nähdä Maiden livenä, tavata uusia ihmisiä ja nähdä erilaisia paikkoja. Ennen reissuahan toivottiin oikeastaan vain yhtä juttua eli että päästäisiin vetämään Heaven Can Wait lavalla, mikä toteutuikin. Tavallaan reissu maksoi itsensä takaisin hyvin monella tavalla: kaikki ihmiset, jotka tavattiin olivat upeita uusia tuttavuuksia. Myös jetlag oli uusi kokemus, varsinkin pienessä kuumeessa Japanissa. Nyt meinaa uni tulla silmään jo iltapäivällä. Tulin kotiin maanantaina kolmen nurkilla. Oli outo kokemus lähteä puolilta päivin Japanista ja olla silti päivällä Suomessa. Selvästi rankin lento oli paluumatka, kun ei saanut unta, koska lensimme päivällä ja monelle oli ikkunat auki koneessa , joista tuikki täysi päivänpaiste.”

Jos mennään vähän aikajärjestyksessä, niin minkälainen Intia oli?

”Kuulin kauheita tarinoita etukäteen Mumbaista, että siellä on pelkkää slummia jne. Ja parikin kaveria oli hiljattain käynyt siellä ja he olivat saaneet kauheita tauteja. Ja kun ennen reissua käytiin selaamassa matkailusivuja, niin missään ei oikein kehuttu. Mumbaissahan on kolmen miljoonan ihmisen slummi ym. Eli aika kovat oli ennakkoluulot kyseisen paikan suhteen. Perille saavutiin perjantaina aamulla noin klo 7. Oltiin saapuessa Maidenin koneen vieressä, tosin väärällä puollella ja huomattiin asia vähän myöhään.

”Intialaista liikennekulttuuria – huomaa vähän vaiheessa oleva rotvallin reuna…”

Hypättiin taksiin, jotka olivat tosin pieniä mustakeltaisia autoja, joissa sai olla pää kyyryssä takapenkillä. Hotellille matka kesti tunnin, vaikka kenttä oli keskellä kaupunkia. Liikenteessä pelotti niin jumalattomasti, että esimerkiksi thaimaan liikenteen voi kertoa kymmenellä, niin paljon pelotti. Paikallisia lehmiä ei kuitenkaan liikenteen hurja meno tuntunut stressaavan, kun ne liikkuivat moottoritiellä sulassa sovussa autojen kanssa. Ensimmäistä kertaa tuntui, että nyt ollaan kaukana kotoa. Hotelli oli hyvä mesta meren rannalla. Alun perin oli vaikeaa tilata lippuja keikalle, mutta Iron Maiden Online Clubin kautta tutun kaverin kautta saatiin hommattua liput. Kaverin nimi oli Winoo, joka osoittautui yhdeksi hienoimmista ihmisistä , joita olen koskaan tavannut. Winoon kanssa hengailtiin myös sveitsiläisen Maiden-diggari Selwyn kanssa, joka oli päätttänut ex tempore lähteä katsomaan keikkaa 40 vuotissynttäreitään juhliistaakseen. Molemmat olivat uskomattoman mukavia ihmisiä ja käytiin ikään kuin pitkällä lounaalla heidän kanssaaan ennen keikkaa.”

”Juhana, Pasi, Winoo ja Selwyn pitkällä liikelounaalla”

”Selwyn oli ollut katsomassa Maidenia jo Killers-rundilla. Oli mielenkiintoista kuulla tarinoita Paul Di´Annosta ja Clive Burrista. Miehellä oli paljon tarinoita tuosta ajasta. Erikoista oli esimerkiksi se, että kuinka paljon ihmiset rakastivat Paulia ja vihasivat Brucea ennen kuin kokivat Brucen keikalla. Kun tuli ensimmäinen keikka Brucen ollessa bändissä Selwyn meni kavereineen aivan eturiviin oikein tsekkaamaan uuden laulajan ja heti ensimmäisen biisin aikana sormia napsauttamalla viha muuttui hyväksynnäksi ja tuntui, että tässä on maailman kovin jätkä.”

”Intialainen Helvetin Portti!”

Aijai, mahtavaa aina kuunnella tällaisia tarinoita kokeneilta jätkiltä, kun pystyy helposti samaistumaan tilanteisiin.

”Selwyn kävi tsekkaamassa Mumbain keikkapaikkaa pari päivää ennen keikkaa etukäteen ja vaihtamssa kuulumisia paikallisten roudareittin kanssa. Oli aikamoinen järkystys kuulla, että lavalla ikivanhoja lamppuja sun muita maalattiin ja lavaa kasattiin ja viritettiin jostain helvetin bambuista. Backlinehan tulee paikalliselta taholta. Tuli vaan näistä jutuista pelko, että showsta tulee tosi pelkistetty. Sitten mentiin keikkapaikalle, jota ei varmaan olisi löytynyt ellei Selwyn olisi käynyt tekemässä vähän ennakkotiedustelua. Keikkapaikka oli todella karun näköinen ja pelkistetty maastokenttä. Tosin riitti, kun tiesi, että Maiden oli tulossa kehiin. Porteilla oli aivan tajuttoman tiukka tarkastus. Mitään tulitikkuaskia, röökiä, kameraa ei saanut viedä sisään, eikä varmaan sen takia mitään pyrojakaan ollut. Mulla oli mm. mukana ”Suomen leijona”-vaakunalla varustettu taskumatti, joka piti tyhjentää kahteen kertaan! Hyvästit sain heittää myös kuubalaiselle (20 euroa / kpl) sikarille, joka oli varta vasten kyseiseen tapahtumaan hankittu.”

Varma on aina varmaa…

”Villeimmissä unissa odotin, että keikan olisi avannut Caught Somewhere in Time, mutta kahdelta skriiniltä alkoi pyöriä Aces High -videosta tuttu sotapommittaja, Churchillin puhe ym. eli perinteinen juttu. Silkkaa orgasmia. Ei päästy hirveän lähelle ,koska intialainen yleisö oli helvetin kovaa, mosh pitit ja kaikki, mitä ei Maidenin keikoilla kovin usein näy. Varmaan kiertueen rankin yleisö vähän yllättäen, erittäin tiivistä touhua. Myös ainoa yleisö, joka meni aivan pähkinöiksi Fear of the Darkista, ehkä muualla ei sitä osattu odottaa. Kovin meininki Intiassa koko setistä oli 2 Minutes To Midnightin aikana. Ne menivät ihan sekaisin jostain syystä. Toinen mikä upposi ja itse asiassa on toiminut tuhat kertaa paremmin kuin 2003 kiertueella oli Can I Play With Madness. Olenkin koko ajan toitottanut, että setti on jumalattoman kova kokonaisuus. 99% faneista lähtee keikalta naama hangon keksillä.”

”Ekasta keikasta, kun bändi päräytti lavalle, suurin yllätys oli ehkä bändin varustus. Brucesta ajattelin, että mikä helvetin pipo sillä oli päässä. Ja se maastoliivi. Kaverihan näytti ihan ”action-figuurilta”. Huomasi kyllä Bruce oli käynyt puntilla. Samat housut kuin 2000 rundilla pieniä värisävytyksiä lukuunottamatta. Lava-asetelmassa on sama runko, mikä ollut kymmenen vuotta, varmaan joku rahoituskysymys. Se on täysin sama kuin aiemminkin. Puheet suuremmasta satsauksesta eivät oikein auenneet ja sitä Rodkin alkoi jälkeen päin perumaan, että Eddie ei mahtunut kyytiin ynnä muuta selittelyä. Vähän managementille sapiskaa. Intiassa ei ollut mitään pommeja, kun ei saanut viedä sisälle edes tupakkia. Maiden historiani kovin yllätys oli Moonchild. Se oli sellainen tilanne, joka ei koskaan häviä päästä. Voisi verrata Prahan keikan yllätyksiin, itseasiassa taitaa hieman mennä jopa Prahastakin ohi. Lavalle tuotiin akustinen kitara ja mietittiin, että missä biisissä tarvitaan akustista kitaraa. Se ei voi olla Journeyman, eikä kai ne nyt Prodigal Sonia voi soittaa. Sitten Dave tuli ja Bruce siihen viereen ja pari kertaa rämpäytti menemään. Luultiin, että sieltä tulee joku pelleilybiisi. Siinä vaiheessa, kun Moonchild alkoi, putosi leuat lattiaan, siis kirjaimellisesti, sekä meikäläiseltä, että Pasilta. Ei häviä koskaan mielestä. Aikaisemminhan intro on tullut nauhalta. Ei voinut ikinä kuvitella, että tällainen biisi tulisi. ”

”Moonchildin intro soitetaan oikeasti akustisella kitaralla tällä kiertueella ensimmäistä kertaa.”

Vetikö Adrian Smith soolon Moonchildiin?

”Juu, Adrian Smith on maailman kovin jätkä! Kotikatsomoon tiedoksi, että Moonchildin aikana näkee selvästi kuten kaikkien yhdeksän keikan aikanakin, että H nauttiii selvästi todella paljon biisin soittamisesta. Äijä jammailee edes takaisin koko biisin aikana lavan edessä. Moonchild on setin paras biisi, jätti Rime of the Ancient Marinerinkin selvästi varjoonsa.”

”Mr. Adrian Smith!”

Mitäs Intian keikan jälkeen tapahtui?

”Jumalattomat humalat heh heh, mutta ennen sitä tapahtui paljon muutakin. Intian keikan jälkeen päästiin meinaan backstagelle. Siellä oli takana rekkoja rivissä ja funtsittiin, että oliskohan kaverit bäkkärillä. Kukaan ei sanonut EI ja meitä ilmeisesti luultiin työntekijöiksi, kun näytti että kaikille länsimaalaisille oli vapaa pääsy. Tsekattiin paikkoja eli training room, meeting room, massage room, jossa oli öljyt ja systeemit. Puheltiin keikan jälkeen sitten siellä pitkätukkaisen security kaverin kanssa, joka vastaa turvallisuudesta keikan aikana ja jonka naama on varmasti kaikille tuttu, kun Dickie Bell, joka on muuten täysin mulkku ”general security manager”, joka ei faneja paljon kumartele, alkoi huutamaan, että ”jo toista kertaa te täällä” ja alkoi repimään paidasta ym. Lennettiin sitten niskapers-otteella ulos. Harmitti vietävästi erityisesti se, että ”muka toista kertaa jo”. Tämä kun ei pitänyt alkuunkaan paikkansa. Ensimmäistä kertaa käveltiin sisään eikä kukaan kieltänyt, ei se meitin vika ole! Belgradissa jo vuotta aiemmin tuli keikalla huomattua, että Dickie Bellillä ei ole pätkääkään kunnioitusta faneja kohtaan.”

”Winoo ei suostunut ottamaan mitään rahaa lipuista, mikä veti ison miehen hiljaiseksi, kun ajattelee Intian elintasoakin. Hän ei millään suostunut ottamaan rahaa, yritettiin väkisin tyrkyttää, mutta Winoo sanoi, että hän arvostaa sitä, että tulemme kaukaa Suomesta Intiaan saakka ja haluaa tarjota liput. Yksi erittäin hyvin kiteytetty ja hienosti sanottu lause, mikä muistetaan varmaan koko loppuelämä oli, että parasta, mitä Maiden fani voi toiselle antaa, on liput Maiden keikalle. Ei tarvinnut enää tyrkyttää rahaa. Pointti oli ymmärretty.”

”Seuraavan päivän lähdettiin katsomaan nähtävyyksiä, mm. Norsusaarelle, jossa ei tosin ollut norsun norsua. Patsaita sitäkin enemmän. Illalla syötiin, viimeisen inkkarilandian illan, kunniaksi erittäin pitkä ja kostea illallinen. Pyydettiin paikallista hovimestaria tuomaan pöytään mitä parhaakseen näkee ja herra toikin. Luvassa oli seitsemän ruokalajin illallinen toinen toistaan parempia ruokia. Kolmannen ruokalajin jälkeen oltiin jo ihan tukossa, mutta mestari toi vaan kaikenlaista grilllattua kalaa ynnä muuta. Ravintola meni kiinni puolen yön jälkeen ja kaikki muut asiakkaat olivat lähteneet, mutta työntekijät palvelivat ainoastaan meitä, valot paloivat ainoastaan meidän pöydän yläpuolella ja tarjoilu pelasi ihan niin kauan kuin halusimme. Tätä minä kutsuisin palveluksi!”

”Sen jälkeen lähdettiin Austraaliaan. Lensimme Jet Airwaysilla, joka on Finnairin yhteistyökumppani. Todella hyvä kone, jossa paikat olivat kuin business classissa ja joista pystyi soittamaan esim. kotiin hintaan kahdeksan talaa per minuutti! Eipä sitä usein kotiin soitella kymmenestä kilometristä. Pasihan kilautti emännälle: Et ikinä arvaa, mistä soitan?!”

”Pääsimme perille Perthiin neljältä iltapäivällä. Kun sinne asti mentiin, yksi tärkeimmistä kohteistä oli Bon Scottin hauta Perthissä. Seuraavana aamuna oli lähtö eteen päin, joten jouduuttiin käymään haudalla keikkapäivänä. Fremantlen hautausmaa on tunnin junamatkan päässä keskustasta. Blabbermouthissahan oli juttua aikaisemmin, että Bon Scottille pykätään patsasta sinne ja 24.2. Status Quo on soittamassa julkistustilaisuudessa.”

”Only the Good Die Young – Mr. Bon Scott!”

Mistä tällainen idea tuli käydä AC/DC:n ekan laulajan haudalla? Mistä tiesit, että se sijaitsee Perthissä?

”Olin vaan aikoinaan kuullut jostain, että paikka olisi siellä. Mulle AC/DC on yhtä kuin Bon Scott, vaikkakin eka levy, jonka kuulin oli Back in Black. Who Made Wholla oli biisi nimeltä Ride On ja siitä lähdin kiinnostumaan, että mikäs kaveri tämä oli. Ja niin kävi, että mulle hän on kuningas keulamiehistä Brucea lukuunottamatta. Kaveri tuli bändiin kuin vanha raksakundi ja näyttämään, että miten rockia vedetään. Jos tsekkaat vanhoja videoita, niin näet, että miten kuumana yleisö on! Siinä kaverissa on sellainen määrä testosteroinia, että oksat pois! Bonissahan virtasi skottiveri, josta herran itsensä mukaan johtui hänen suuri mieltymyksensä viskiin. Siinä on kaveri, joka oli ROCK! Kevyet mullat Bon!”

Helvetin karismaattinen jätkä. Mitä karisma on muuten sun mielestä?

”Karisma on sellaista, mitä on hirveän vaikeaa selittää. Sanavalmiutta, vuorovaikutusvoimaa, sellaista aineetonta, mikä ei häviä koskaan. Ihan sama, että onko rahaa miljoonia vai oletko rutiköyhä, niin se ei häviä susta millään. Se on vaikutusvoima toiseen ihmiseen. Miten toinen ihmien kokee sut. Se on aika sanatonta viestintää. Niin kuin näet keulamiehistä; viet porukaa. Sanaton luottamus olemuksessa.”

”Bonille vietiin pullo viskiä, joka juotiin siinä haudalla puoleen väliin ja puolikas pullo jätettiin haudalle roskia silmistä pyyhkien. Se oli mahtava kokemus. Tähän liittyy toinenkin tarina vielä, joka on mun mielestä aika koskettava. Yksi kaveri oli tuonut haudalle vihon ja kirjekuoren. Kuoressa oli kuva tämän kaverista, joka oli kuollut ja joka oli aina unelmoinut pääsevänsä Bon Scottin haudalle, ja tämän kaverit olivat ikään kuin toteuttaneet hänen viimeisen toiveensa. Aika koskettava juttu. Hautaa ei meinattu millään löytää. Meille oli sanottu, että hautausmaa menee kuudelta kiinni, niin iski vähän paniikki, että löytyykö se ajoissa. Ja se hautuumaa oli todella iso. Onneksi törmättiin hautausmaalla paikalliseen partajamppaan, joka sanoi, että stop stop, että arvaan mitä olette hakemassa ja opasti meidät oikealla paikalle.”

”Tuli hitonmoinen kiire keikkapaikalle ja meinattiin myöhästyä. Kun Doctor Doctor kajahti soimaan niin samaan aikaan pärähdettiin keikkapaikalle. Päästiin keikalla kuin kreivin aikaan, oli siis tosi lähellä, että keikka. Perthin keikka oli muuten tosi heikko keikkana. Jotenkin väsynyttä porukkaa. Tavallaan hienoa siinä mielessä, että pommit paikalla ym. kun Intiassa 20 euron sikari, joka oli mukaan varattu, vietiin pois. Kuvastaa muuten hyvin paikallisten innostuneisuutta kuulla ”Fear of the Dark”-biisiä, joka on virallinen ”tuoppi-tauko” biisi. Perthissä biisin aikana anniskelualueet olivat niin täynnä, ettei mitään toivoa, että tuopin olisi saanut käsiinsä tuon biisin aikana.”

”Perhepotrettia Somewhere Back in Time Tourin malliin”

”Perthin keikka oli mikä oli, ja jatkettiin Melbourneen, jonne palaan varmasti takaisin. Se oli niin intiimi ja pieni, jossa ihmiset olivat tosi ystävällisiä. Vaikutti yllättäen pieneltä, vaikka onhan se iso miljoonakaupunki. Ei missään mitään turistityrkytystä. Heti, kun he huomasivat, että olet ulkomaalainen, ihmiset tulevat juttelemaan ja avautuvat ihan lapsuuden asioista lähtien. Monet sanoivat, että Melbournen ihmisiä kutsutaan Australian mukavimmmiksi ihmisiksi, enkä ihmettele yhtään miksi.”

”Hostellissa herättiin ja aloitettiin päivä tutustumalla paikalliseen China Towniin, kun huomattiin että herra Iron Maiden kävelee ohi. Vääpeli Harris oli poikansa Georgen kanssa shoppailureissulla ja kysyttiin, että saataisiinko ottaa herrasta kuva. No sehän vaan sopi. Pasi paniikissa kaivoi kameraa ja lopulta saatiin kuvat napsastua. Ehkä hieman valoa vasten, mutta väliäkös sillä. Tapaamisessa oli erikoista se, että en jäätynyt totaalisesti. Meillä oli kummallakin Maidenventures paidat päällä ja pääsin kertomaan Stevelle, että mistä on kyse, mistä ollaan tulossa ja miksi. Tämä oli yksi tämän reissun kohokohdista. Maidenventures (=Maiden+adventures) on ryhmä suomalaisia, tai oikeastaan se ei ole ryhmä vaan se on käsite, täytyy rakastaa bändiä niin paljon että reissaa ympäri maita ja mantuja bändin perässä. Steve siihen, että: ” That´s great, keep it going man!”. Pian tapaamisen jälkeen jännitys laukesi ja tuuletin kunnolla; huusin ja kiljuin keskellä Melbournen katuja. Olin varmaan aikamoinen näky. Noin 20 vuotta bändin fanitusta takana ja piti matkustaa maailman toiselle laidalle, että pääsi tapaamaan Steven. Reissu oli juuri maksanut itsensä takaisin!”

”Iivis & Harris – Mitäs jos ensi kerralla tavattaisiin vähän lähempänä, vaikka Mannerheimintiellä?”

”Oltiin just matkalla fanien tapaamiseen, jossa Sam Dunn (Heavy Metal Journey –elokuva) oli kuvaamassa Corner-hotellissa. Pääsin itsekin kertomaan kameralle tarinoita Maidenista ja sun muusta, mutta en tiedä päätyykö meikäläisen, ehkä hieman hilpeä olemus, tulevaan Maidenista kertovaa dokumenttielokuvaan.”

”It´s party time – Maiden time!”

”Melbournen pre-show oli varmaankin paras kokemus ennen keikkaa ikinä. Iso baari, kattoterassit jne, satoja Maidenfaneja ympäri maailman. Mahtavia ihmisiä! Keikkapaikkana oli legendaarinen Rod Laver Arena, joka oli jo itsessään unelmien täyttymys vannoutuneelle tennisfanille ja harrastajalle!”

”Scream for me Rod Laver Arena!”

”Olihan se uskomatonta seistä yleisön joukossa, samalla kentällä, jossa Australian avoimen tennisturnauksen finaali oli pelattu vain paria viikkoa aikaisemmin. Melbournen keikoilla koko istumakatsomokin seisoi, ihan keikan alusta loppuun saakka. Näin sitä pitää! Vastaavanlaista istumakatsomoa olen kohdannut vain Ateenassa 2007. Melbournessa yleisö oli loistava, mutta myöhemmin Sydneyssä itse asiassa oli vieläkin hullumpi yleisö.”

”Melbournen ensimmäisen keikan loputtua, kuin sattuman kaupalla, eksyimme areenalta ulos tultuamme. Huomasin heti, että nyt ei kyllä tultu ihan oikeaan paikkaan. Siinä oli meinaan Rod Laverin 2. ja 3. kentät, joilla myös pelattiin Australian avoimessa tennisturnauksessa. Mun oli pakko saada kuvat kentältä! Ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Hypättiin aitojen yli ja päräytettiin suoraan tenniskentälle. Parit poseerauskuvat legendaarisilla kentillä. Voiko tennisfani enää muuta toivoa?! Melbournen toinen keikka oltiinkin sitten istumassa, Adrianin puolella luonnollisesti. Tämä olikin kiertueen ainoa istumakeikka. Mutta mikäs siinä kuvia napsiessa, aivan loistopaikatkin vielä.”

”Melbournen toisen keikan jälkeen päätettiin käydä juomassa kaljat (yllätys, yllätys toim. huom.). Olimme kuulleet hiukan huhua, että missä bändikin voisi olla viettämässä iltaa. Aussit olivat siitäkin mukavaa porukkaa, että he eivät koskaan pihdanneet mitään tietoa, esimerkiksi siitä, että missä bändi asuu ja hengailee. Menimme sitten Maidenin hotellin vieressä sijaitsevaan baariin ja päätettiin käydä myös bändin hotellilla, jossa olikin porukkaa bändiä venttaamassa. Paikalliset esittelivät kuvia ja nimmareita, joita olivat aiemmin saaneet ja olivat todella otettuja, kun kerroimme, että olemme kiertäneet keikoilla bändin perässä ympäri maailma. Joku tuli sitten sanomaan, että Dave ja Janick olisivat läheisessä irkkubaarissa, jonne suunnattiinkin sitten heti. Oli uskomaton tunne, kun nähtiin Janick istumassa ikkunalla tuopponen kädessä ja Dave tupakilla siinä ulkona kuin tavalliset pulliaiset. Dave oli muuten aivan pystyssä ja muutenkin tuntui myöhemminkin, että tämä kaksikko viihtyy keskenään kuppiloissa hyvinkin. Hirmuisessa kiireessä otettiin kuvia ja saatiin nimmarit sekä tietenkin vaihdettiin pikaisesti kuulumiset, että mistä ollaan etc. Kuten Dickie Bellkin keuhkosi backstagella, että jo toista kertaa joudun teitä käskemään, niin oli hauska yksityiskohta, että Murraykin sanoi kuvaa kysyttäessä, että toinenkin vielä vai, mutta kuitenkin ”OK, let´s go for another round!”. Onkohan siellä liikenteessä joku muukin vähän saman näköinen jantteri, heh heh.”

”One for the Road!”

Oliko siellä mitään sellaista massahysteriaa, kuten joskus näkee esimerkiksi Etelä-Amerikassa?

”Ei mitään hysteriaa vaan hyvinkin perinteinen perjantai-ilta ja paikalla oli suurin osa eurooppalaiaisia faneja. Myös Steve oli sisällä ja oli hirvittävän mukava kaikille. Jokaisen bändin jäsenen kanssa pääsivät kaikki halukkaat kuvaan ja juttelemaan. He arvostivat todella faneja ja antoivat aikaansa. Päätettiin sitten jättää äijät rauhaan. Koko management oli Rodia myöten baarissa ja hänen kanssaan juttelin enemmänkin, koska hän muisti minut 2006 keikoilta Italian Milanosta, kun keikan päätteeksi hän tuli ottamaan silloin kuvia kanssamme siinä soundboardin takana.”

Mitäs Rod sanoi?

”Hulluja Suomesta!! Jätkät tulleet tänne saakka! Kysyin Rodilta CliveAidista silmällä pitäen sitä, että mulla olisi vielä kolme lomapäivää pitämättä ja että kannattaisiko niitä säästää CliveAidia varten. Hän kertoi, että CliveAidia ei tänä vuonna tule. Clive on astetta paremmassa kunnossa ja kahtena edellisenä kertana kerätyt rahat ovat riittäneet hyvin. CliveAid järjestetään taas sitten, kun Clive tarvitsee lisää tukea. Lisäksi Maiden haluaa säilyttää CliveAidin special-tapahtumana eikä järjestetä siten joka vuosi sitä. Lisäksi puhuttiin paljon Intiasta, josta kaikilla oli pakit menneet sekaisin, paitsi Rodilla.”

No sehän oli helvetin hyvä juttutuokio, ihan hyvä, ettei menty aikaisemmin nukkumaan! (itselläni Tallinnassa vuonna 2000 jäi mm. Janick tapaamatta, kun nukutti liikaa perkl…) Mitäs Rod tykkäsi Intiasta?

”Fanit ja ihmiset tosi mahtavia ja Rod oli otettu, kun mekin oltiin Intiaan asti lähdetty. Menevät kuulemma toistekin Intiaan. Puhuttiin myös Suomen keikoista, joista Rod mainitsi, että hän oli otettu, kun keikat myivät niin nopeasti loppuun, mahtavaa. Piti myös vähän kysäistä Fear of the Darkista setissä, mutta kun vibat olivat niin katossa, niin ei tohtinut oikein kysellä.”

”Two for the Show”

”Baarissa oli myös kiertueen tuotantoporukkaa ja kysyttiinkin kavereilta, että miten ois, päästäisiinko vetämään lavalle Heaven Can Wait (Maidenin tapana on ollut tämän biisin aikana ottaa lavalle hoilaamaan faneja noin minuutiksia tietyssä kohtaa. toim. huom.) ja kaveri sanoi heti, että te ansaitsette pääsyn. Siinä vaiheessa meinasi polvet notkahtaa ja hän otti nimet ylös ja kysyi, että mille keikalle haluatte ja mehän haluttiin ehdottomasti Sydneyn keikalle. Olisi saatu muuten keikkaliputkin, mutta kun kaikille keikoille oli jo, niin ei sitten niitä otettu. Olin ihan varma, että joku kusee kumminkin eikä sinne lavalle asti päästä. Tuotannon kaveri hyväksytti päätöksen ylemmältä taholta ja sieltäkin näytettiin vihreää valoa. Tultiin vielä sanomaan, että jos joku menee vikaan tai tulee ongelmia, niin pyytäkää hänet paikalle. Tuntui perhanan siistille, kun tuon tason jätkä varmistaa asian. Pian tämän jälkeen lähdettiin nukkumaan, vaikka olisi halunnut nauttia tunnelmasta, niin väsy vei.”

”Heaven Can Wait ´till another day!”

”Melbourne oli selkeästi paras kaupunki Ausseissa niistä, joissa me käytiin. Seuraavaksi lennettiin Sydneyhyn. Olimme varanneet hostellista huoneet ja sama lafka järjesti myös lentokenttäkuljetuksen. Kun sitten päästiin hostelliin, huomattiin, että huoneet ovat neljälle hengelle ja meidän kanssamme oli pari tyttöä. Ensitöikseni kävin heittämässä vessassa kurakaaret (vatsa kuralla Intian jälkeen – toim.huom.). Ja seuraavaksi huomasin, että vessa ei vedä… Punkat olivat aivan paskaisia ja ilmastointilaite vei puolet oman sängyn tilasta ja kun en ole ihan pienempiä, niin tilanne oli ihan mahdoton. Yritä nyt sitten nukkua sikiöasennossa kääriytyneenä ilmastointilaitteen ympärille. Ei vienyt kauaa, kun päätettiin sanoa kiitos ja näkemiin. Kolme yötä oli maksettu jo etukäteen, tosin ei hirveän paha hinta 15 euroa / yö. Todettiin kummatkin, että se oli vaikka vähän arvokkaampi lentokenttäkuljetus ja käveltiin kadun toiselle puolelle parempaan mestaan, oikeaan hotelliin.”

”Sydneyn kuuluisan oopperatalon portaille oli IMOCista nimimerkki ”Aphillis” järjestänyt valokuvaussession kaikkien eri maista tulleiden fanien kanssa oman maan liput mukana ja sen jälkeen grillibileet viereisen hotellin kattoterassilla, joita kummatkin odotettiin innoissaan, mutta vatsatoimintani aiheutti niistä omalla kohdalla melkoisen suutarin. Pakko sanoa muuten tähän väliin, että kyllä ovat Maiden fanit kuin yhtä suurta perhettä. Valehtelematta kymmenet ihmiset kyselivät esimerkiksi vointiani, kun tiesivät vattapöpöstäni ja kaikki tuntuivat olevan aidosti huolestuneita. Kuvaushommissa oli mukana myös Sam Dunn ja Johnny B sekä Lauren Harris bändeineen. Toivottavasti tapahtumasta otetaan mukaan pätkiä Maidenin videopäiväkirjaan. Porukka huusi aivan perkeleesti Maidenia!”

”Maiden Fans United”

”Seuraavana aamuna oli heti herätessä hirveä jännitys päällä, kun tiedettiin, että päästään illalla lavalle. Keikkapaikka oli tunnin junamatkan päässä keskustasta Sydneyn Olympia puistossa. Hirveä pelko persiissä, että onkohan kaikki kunnossa Heaven Can Wait –passien suhteen, kun päästiin paikalle. Box officesta kysyttiin kirjekuorta nimillämme eikä niitä sitten löytynytkään! Pienimuotoisen sähläyksen jälkeen pulssi tasaantui ja takahuoneesta onneksi löytyi kirje, jossa oli nimemme ja sisällä HCW tarrat. Vähän kyllä kieltämättä odotettiin VIP-passeja, mutta ei tällä kertaa…”

”Itse Areena oli uskomattoman kokoinen sisähalliksi ja vetää noin 20 000 ihmistä (kiertueen suurin sisäareena). Toivottavasti jostain saan videobootsi keikasta, koska yleisö oli aivan järjettömän kova. Doctor Doctor –intron aikana aallot kiersivät hallissa ja kaikki seisoivat piippuhyllyjä myöten koko keikan ajan. Itselläni oli ihan pikkupoikamainen fiilis, sellainen samanlainen kuin 18 vuotta sitten ensimmäisellä keikalla, eli kihelmöivä, hirveä jännitys, hymyilytti ja ajattelin, että aika monta keikkaa täytyi kokea, että sama fiilis löytyi. Tottakai HCW vaikutti asiaan. Ehdottomasti kaikkein parasta hetkeä koko reissussa.”

”Sydneyn Acer Areena kuuluu ehdottomasti kiertueen hienoimpiin sisähalleihin.”

”Olimme yleisön joukossa katsomassa keikkaa ja ohjeeksi oli annettu, että Rime of the Ancient Marinerin jälkeen pitää siirtyä lavan sivulle, josta päästiin eteenpäin. Oli aika erikoista seurata sivusta Powerslave biisi. Basso ja rummut jytisivät ihan helvetisti lavan sivussa. Sitten kun Heaven Can Wait alkoi meitä pyydettiin verhon taakse odottamaan. Mikään tässä maailmassa ei ole vielä jännittänyt niin paljon kuin tuo odotus. Ja päästä vielä tuollaisen lauantai-illan juhlatunnelmissa olevan 20tuhatpäisen kovan yleisön eteen! Kun hoilotuskohta läheni, ei meinannut pysyä järjissään ja sitä hetkeä, kun verho avattiin, en unohda koskaan. Menin Brucen monitorien kohdalle Suomen lippu messissä. Jännä huomata, että vain muutaman eturivin näkee kunnolla ja muut ovat ihan muurahaisia ja yleisön ääni kuuluu tosi kovaa. Oli myös mielenkiintoista huomata, että itse lavasoundi on tosi hiljainen. Bruce näytti ristinmerkkiä Suomen lippua kohtaan ikään kuin oltaisiin paholaisia, heh heh. Kokeilin vähän Brucen monitoreita eli jalka siihen ja yleisöä huudattamaan, aivan mieletön kokemus. Vielä lavalta lähtiessä huusin Adrianille ja äijä moikkasi takaisin, mikä tuntui myös mahtavalta. Hyvä, että jalat kantoivat takaisin lavalta.”

”OooOOooOOOoooo – Maiden fans can sing after all!”

Pääsittekö takaisin hyville paikoille?

”Juu, ihmiset Ausseissa ovat hirveän kohteliaita eivätkä halua olla kosketuksissa toisiinsa kuten esimerkiksi Euroopassa keikoilla ollaan aivan tappituntumassa, niin siellä oli hyvästä meiningistä huolimatta sopivan väljää ja eteen pääsee helposti.”

”Keikan jälkeen mentiin takaisin hotellille ja tavattiin australialainen fani, ”Maiden Oz”, joka myös postailee myös Rautaneitoon. Itse asiassa kaveri makselee vieläkin Visa-laskuaan vuoden 2005 Suomen visiitiltä. Hän oli IMOCin kautta löytänyt Rautaneito.comin ja vietti kuukauden Suomessa. Häneltä saatiin tietää, että Maiden asuu Intercontinentalissa lähellä oopperataloa. Mietittiin, että hitto, pitäiskö mennä samaan hotelliin, koska haluttiin päästä tapaamaan kaikki muutkin bändin jäsenet”

”Maiden Oz rules!”

Mitä yö maksoi ja tapasitteko sitten ketään bändistä?

”250 euroa per huone per yö ja tavattiin äijistä Dave, Nicko, Adrian ja Janick silloin kun lähtivät keikalle. Kaikki olivat tosi ystävällisiä, mutta kiireisiä. Davekin oli paremmassa hapessa. Smith oli vaimonsa Natalien kanssa liikkeellä, josta täytyy muuten sanoa, että on ihan kohtuupakkaus ikäisekseen. Saatiin nimmarit Suomen lippuun ja kerrottiin edellisestä ehtoossa, kun oltiin lavalla. Nickohan noista on kaikista hauskin ukko. Steve ja Bruce menivät eri reittiä. Bruce oli Gaddsyn mukaan ollut lentelemässä pienkoneella päivällä.”
”Keikalle mentiin taksilla ja samalla kyydillä tuli hotellilla tapaamamme 35-vuotias kaveri, joka oli samassa hotellissa nimmareita metsästämässä. Kaveri oli kotoisin kaukaa Aussien autiomaasta, ikää kaverilla oli 35. Hän kertoi, että kun kuuli ensimmäistä kertaa Powerslave-levyä ja yksi biisi kolahti eniten, Rime of The Ancient Mariner, erityisesti sen sanoituspuoli herätti suurta kiinnostusta. Noh, kaveri sitten selvittämään, että kenen tekstiä tämä oikein on jne. Selvisi, että sanoitus perustuu Samuel Taylor Colridgen runoon. Sanoitukset kiinnostivat niin paljon, että kaveri rupesi lukemaan Colridgen runoja ja kiinnostus senkuin lisääntyi. Kimmoke herran runoihin oli niin valtavaa, että hän päätti, että hänestä tulee englannin opettaja. Ammatti, jossa hän toimii tänäkin päivänä, kiitos Iron Maidenin. Maiden todellakin muuttaa elämää.”

”Eddie waz here!”

”Toinen Sydneyn keikka oli oikein hyvä, mutta yläparvi oli suljettu verhoilla, kun kaikki liput eivät varmaan olleet menneet. Jotain 17 000 oli yleisöä, joka oli vähän edellistä iltaa vaisumpi, mutta bändi veti kyllä tosi hyvin. Tapahtui myös sellainen ihme, että ensimmäistä kertaa lähdettiin kesken keikkaa pois eli just ennen Hallowed Be Thy Namea sen takia, että oltaisiin hotellilla, kun bändi tulee. Oli erikoinen kokemus nähdä, kun jätkät tulee kylpytakit päällä hikisenä, kun eivät olleet edes suihkussa ehtineet käydä bäkkärillä. Naamasta näki, että jätkät olivat aivan poikki ja ainakin oma arvostukseni soittamista kohtaan nousi entisestään. Smith tuli ekana Natalien kanssa Iron Maidenin sininen kylpytakki päällä, shampanjapullo ja lasit mukana. Saatiin nimmarit ja kehuttiin keikkaa. Seuraavana tutkapari Gers & Murray, joista Gers vastasi vaan, että ”are you fucking kidding me”, kun pyydettiin nimmaria… Nicko antoi myös nimmarin, mutta Steveä ei näkynyt lainkaan. Viimeisenä Bruce tuli Rod Smallwoodin kanssa kahden ison kassin kanssa. Rod kysyi vaan, että miten helvetissä olette jo tänne ehtineet. Bruce oli aluksi vähän välttelevän tuntuinen, mutta laski kyllä kassit ja kirjoitti nimmarit. Sen jälkeen alkoi hotelille lapata vieraita, kun selvisi, että Maidenilla on jatkobileet yläkerrassa. Käytiin kokeilemassa, että päästäänkö mukaan, mutta ei onnistunut. Kikkailemalla olisi todennäköisesti päässyt, mutta ajateltiin, että ei lähdetä nyt tekemään tyhmyyksiä. Vieraiden joukossa oli mm. Pat Cash, joka taisi lentää niiden koneessakin ja oli myöhemmin Brisbanen keikalla lavallakin Heaven Can Waitin aikana. Odoteltiin jonkin aikaa Steveä, kun Dickie Bell saapuu ihan hirveässä kännissä, mutta onneksi ei tarvinnut sen kanssa alkaa säätämään. On kyllä harvinaisen mulkku ukko kyseessä.”

”Siellä sitä sitten nukuttiin kerroksessa 22, kun Maiden köllötteli kerrosta ylempänä. Naureskeltiin, että harvemmin sitä ollaan tässäkin tilanteessa ja vähän arvuuteltiin, että mitenköhän Mr. and Ms. Smith tekee sen… Aamulla checkattiin samaan aikaan bändin kanssa pois hotellista. Itse asiassa Gers jonotti siinä meidän takana. Lento Brisbaneen, joka oli aika pieni kaupunki ja siellä on vahva murre. Majoitus oli hyvässä hostelissa, jossa oli baarit ja porealtaat. Seuraavana päivänä oli keikka ja pre-show oli järjestetty paikalliseen irkkupubiin ”JuniorJack´siin”, jossa oli mieletön meininki, kun porukka tanssi pöydillä ym.”

”Pre-show party Brisbanessa”

”Keikka oli taas jossain viidakkopolun varressa olevassa mestassa tunnin junamatkan päässä keskustasta, jossa oli ihan hemmetin kostea ilmasto. Keikka itsessään oli parempaa Aussi-osastoa, mutta Sydneyn jälkeen ei oikein tuntunut enää samalta, koska oltiin jo aika kovia juttuja koettu. Yleisö oli muuten kaikista eniten kännissä juuri Brisbanessa ja känniurpoja eniten liikenteessä”

”Brisbanessa oli käsillä viimeiset hetket syödä kengurua, kun sitä ei oltu vielä koskaan ennen maistettu. Paikka löytyi netistä (latinomesta). Grillattu kenguru on todella hyvää. Myös krokoa tuli maistettua, mutta se ei ollut kovinkaan hyvää, sellaista valkoista lihaahan se on.”

”Brisbanessa käytiin myös krokotiilimiehen, eli Steve Irwinin, eläintarhassa Australia Zoossa. Steve Irwin sai hiljattain sai surmansa ja häntä pidetään Australiassa kansallisankarina. Oli kyllä hieno mesta! Kun edellisenä iltana keikan jälkeen kysyttiin junassa, että miten pääsee ”Zoo”:hon. Paikalliset kaverit sitten neuvomaan, tottakai. Että kävelette ostoskeskuksen läpi, ei sinne nyt niin pitkä matka ole. Kannattaa todella käydä siellä, että kaverukset olivat olleet siellä useasti. Ei tosin osannut kertoa, että onko siellä paljon porukkaa näin keskellä viikkoa. Ystävälliset australialaiset piirsivät jopa meidän karttaan ohjeita. Oltiin kummatkin, että onpas se tosi lähellä, olisi luullut että sinne on pidempi matka. Noh, ei siinä mittään, hyvä, että on lähellä. Pasi siinä sitten lopulta ehdotti, että kysäiseppä vielä varmuudella, että paikka on varmasti ”Australia Zoo”, mistä kaveri on puhumassa. No, lopulta kävikin ilmi, että kaverit olivat neuvoneet meille tietä Brisbanen suosituimpaan strippiluolaan nimeltä ”Zoo”. Koko juna repesi nauruun, kun tämä selvisi, hehee.”

”Tämä ei taida olla Henna tatuointi…”

”Seuraavana aamuna oli yhdeksän tunnin lento Japaniin. Kun koneessa ei ollut muutakaan tekemistä niin maisteltiin Aussi bissejä ja otettiin naksua. Etenkin Victorian Bitter on loistavaa, sehän oli muuten Eddielläkin kädessä Aussien special Maiden paidassa. Oli mieletön fiilis, kun saavuttiin Japanin ilmatilaan. Kenttä oli tunnin junamatkan päässä. Yokohaman Hard Rock Cafeen oli järjestetty vastaanottobileet. Suurin osa paikallisista hevifaneista ei puhunut kovinkaan hyvin englantia, mutta elekielellä pärjättiin ihan hyvin: Kampai ja kippis!”

”Eddie kills!”

”Yövyimme Japanissa Yu Shimadan luona. Kaveri on perinyt isovanhemmiltaan mahtavan paikan Fuji vuoren vierestä, noin 50 metrin päässä merestä ja säästää sitä tulevalle vaimolleen, tosin tyttöystävääkän ei vielä ole. Siellä ei normaalisti asu muita kuin Eddie, heh heh. Yokohamassa ehdittiin kiertelemään nähtävyyksiä katselemassakin hieman ja maistettiin japanilaisia pannukakkuja ”okonomiyakia”, joita voi suositella lämpimästi, jos sinne päin menee. Kyllä huomasi muuten, että Suomi on siellä rock piireissä kova juttu. Esimerkiksi nelikerroksisessa hevikaupassa TOP10 oli viisi myydyintä levyä suomalaisilta bändeiltä (mm. Leverage, Nightwish, Before the Dawn, Norther). Keikkapaikallakin tuntui, että paikalliset halusivat ottaa meistä kuvia. Yhdellä kaverilla oli prikulleen samanlaiset seeprahousut kuin Stevellä 80-luvulla ja toisella ukolla samanlainen takki kuin Brucella ´86 Somewhere on Tourilla ledivaloineen. Yokohaman keikka itsessään oli paras, missä olen ollut. Jopa Sydneyn keikka jää kakkoseksi, vaikka siellä oltiin sentään lavalla. Meillä oli paikat kolmannelta riviltä lavan keskeltä. Hienointa oli, kun jokainen bändin jätkä noteerasi meidät, näytti peukkua, iski silmää, paitsi Steve, kun sillähän katse koko ajan vähän harhailee. Erotuttiin varmaan koon puolestakin. Oliskohan Wasted Yearsin jälkeen tehtiin palvomisliikettä Adrianille ja kaveri vastasi samalla tavalla takaisin. Mahtavin tunne ikinä! Rime of the Ancient Marinerin aikana sama juttu ja ukkoa nauratti niin pirusti. Epätodellinen olo, kun äijä oli niin lähellä ja vuorovaikutus oli käsinkosketeltava. Oltiin ikään kuin samalla tasolla. Myös Dickinson sanoi, että keikalle oli matkustanut paljon faneja ympäri maailmaa ja meinasi vähän unhottaa meidät, mutta huudettiin ja heilutettiin lippua niin perkeleesti ja sitten mainitsi Suomenkin. Muitakin eurooppalaisia oli samassa lössissä, johon Yu Shimada oli ostanut 81 lippua koko poppoolle. Aika kova luotto, heh heh.”

<linkki=http://rautaneito.com/mp3/yokohama_suomi.mp3>Kuuntele pätkä

Ei varmaan ihan persaukinen jätkä!

”Kaveri on jossain raksaduunissa ja lähti kuudelta aamulla duuniin, kun me lähdettiin kotiin Suomeen… Kertoo jotain omistauneisuudesta, että hän irtisanoo itsensä jos ei saa lomaa Maidenin keikoille!”

”Keikan jälkeen oli ehkä parhaimmat ja isoimmat after show bileet, jotka Yu Shimada järjesti isoon kokoustilaan. Oli evästä ja sakea, skoolattiin kaikilla mahdollisilla kielillä. Porukka tanssi pöydillä, kun kaikista telkkareista tuli uunituoretta Live After Death DVD:tä. Missattiin siinä viimeinen metrokin ja jouduttiin menemään baariin yöksi ja dokattiin jossain pienessä hämyisessä kuppilassa about neljän muun pukupäisen keikalle olleen kavereiden kanssa. Jätkät oli menossa aamulla töihinkin ja olivat aivan hirveässä seilissä. Kämpille selviydyttiin noin aamuseitsemältä ja herättiin puolilta päivin aika heikossa hapessa. Oli siis toinen japsikeikkapäivä Tokiossa. Olotilastakin johtuen oli vähän vaisumpi keikaus. Yöllisen seikkailun jälkeen tulin vähän kipeäksi, kun ei oikein lämmintä vaatetta ollut mukana ja siellä oli miinus 5 ulkona. Tokion keikalla oli pelkkiä seisomapaikkoja ja keikka järjestettiin messuhallikeskuksessa, jossa oli pienempiä Helsingin messukeskuksen kokoisia osia. Keikkapaikka oli kyllä todella huono. Jopa Kaapelitehdaskin on parempi. Soundit olivat aivan paskat, vähänkin kauempana kuului kauhea kaiku seinistä. Yleisö oli kyllä yllättävän hullua ja siellä oli aivan helvetinmoinen ryysis. Keikan jälkeen olin kuumehorkassa ja tärisin vaan. Myös Tokion keikan jälkeen oli järjestetty isot after showt, mutta ei menty, kun oli rankka ilta alla ja olotila heikko.”

”Iivis Japanissa.”

Miten reissu kokonaisuutena meni, täyttyivätkö odotukset?

”Odotukset täyttyivät ja menivät paljon ylikin. Negatiivista ainoastaan voisi sanoa ainoastaan säästä, kun ei nahkaa paljoa grillailtu. Toisaalta aikataulu oli aika hektinen, että tuskinpa siihen paljoa aikaa olisi ollutkaan. Tunnelma oli koko ajan aika kotoinen, kun oli paljon tuttuja ympärillä. Sain myös tosi paljon uusia ystäviä.”

Meinaatko lähteä uudestaan Ausseihin tai Japaniin?

”Japaniin varmasti ja melko piankin. Kaupungista jäi nälkää, kun näki niin pienen ripauksen. Positiivista oli erilaisuus, kulttuuri, nähtävyydet, ystävällisyys, ihmiset ja ruoka. Mulla oli harhaluulo kalliudesta, mutta itse asiassa kaikki oli tosi edullista. Ehkä vähän hämää, kun oltiiin kaverilla yötä, mutta hotelli maksoi 35 euroa per naama, mikä oli ihan pirun hyvä hotelli, pyjamatkin valmiina kaikille, toista sataa tv-kanavaa, high tech telkut ja kaikki. Jäi hieman hampaan koloon, kun ei nähnyt Tokiosta paljoakaan. Ausseihin ja etenkin Melbourneen menen myös jossain vaiheessa ehkä katsomaan tenniksen Australian avoimet. Intiakin oli positiivinen kokemus, mutta erilaisella tavalla, kyllä köyhyyttä ja kurjuutta riittää, mutta ihmisissä paljon positiivisuutta.”

”Koko reissu – kuten aina tuppaa, kun on hauskaa – meni tosi nopeasti ja kotiin palattuani kärsin vähän vieroitusoireiden tapaisesta olotilasta. Jossain vaiheessa meinattin jopa jatkaa Los Angelesiin, mutta yhden keikan takia ei kannattanut, kun matkaakin oli niin paljon. Mutta nälkää jäi ja reissu oli kuitenkin suhteellisen edullinen. Ei rahaa uponnut niin paljon kuitenkaan, jos pois suljetaan viiden tähden hotellissa vietetyt yöt. Lähtisin koska vaan uudestaan, mutta en välttämättä lähtisi ausseihin uudestaan katsomaan Maidenia, Japseihin kylläkin. Outoa, että Maiden ei enää oli niin suosittu Japanissa. Mitä nyt olen lukenutkin, että Etelä-Amerikassa ja Jenkeissä, ei bändin kaveritkaan ole niin hirveän hyvissä fiiliksissä, kun takana vähän matkustusta. Sitä vastoin me näimme bändin tosi freesinä ja heistä selvästi aisti, että oli todella mahtavaa päästä soittamaan vanhoja hittejä. Janickin oleminen lavalla ei ole aina ihan perusteltua, kuten vähän Early Days keikoillakaan. Koska unelmanani olisi kuulla Hallowed Be Thy Name siten, että Adrianin ottaisi oman paikkansa. Yhdellä keikallahan Janick hävisikin lavan taakse ja ajattelin ottaa kuvankin klassisesta viisikosta. Kaikki kunnioitus Janickille, mutta tämä(kään) ei oikein ole hänen rundinsa.”

”Maiden Maniacs!”

”Tunteellisin fiilis koko rundilla oli aina Wasted Years. Biisistä tuli muutenkin meidän oma soundtrack-biisi reissulle, siinä on aika osuvat sanat. Vetää aika herkäksi ja vetoaa tunteisiin, kun kuuntelee noita sanoja. Suomesta saakka tullaan ja reissataan reilut pari viikkoa ympäri maailmaa. Minkä ihmeen takia? On tää aika hullua!? Taidanpakin laittaa Wasted Yearsin soimaan ja muistella tätä mahtavaa reissua!”

”From the coast of gold, across the seven seas,
I’m travelling on, far and wide,
But now it seems, I’m just a stranger to myself,
And all the things I sometimes do, it isn’t me but someone else.”

Sormet syyhyävät jo kovasti aikavälin 9.-11.6. tapahtumien raportointiin, mutta ennen yksityiskohtaista kerrontaa haluan tuoda esille pointin, joka sävytti tätä matkaa toden teolla, ja joka on lukijankin hyvä tietää etukäteen.

Alusta pitäen tarkoituksena oli tehdä täysin Iron Maidenin ympärillä pyörivä konserttimatka, eli turistinähtävyyksiä sun muita ei Englantiin menty varta vasten katsomaan. Ja jälkeenpäin voin sanoa, että matkaan lähdettiin hieman jopa extreme -hengessä, reppu selässä ilman minkäänlaista ennalta varattua yösijaa. Suurin syy tähän kustannuskysymysten ohella tietenkin oli se, että määränpäämme Castle Donington sijaitsi melko pitkän matkan päässä Stanstedin lentokentältä, jonne Ryan Air meidät lauantaiyönä 9.6. lennätti, joten sinne matkustamiseen oli varattava aikaa. Ja kun reissun kokonaiskestokin oli vaivaiset kaksi päivää, syntyi ajatus siitä, että kyllähän sitä nyt selvitään, vaikka lentokentällä yöpyen, kunhan vaan päästään näkemään Iron Maiden Doningtonissa. Näiden sanojen myötä käynnistetään matkakertomus Englannista. Katsotaan kuinka äijän kävi!

Seisoskelen Tampereella, Pirkkalassa, lentoyhtiö Ryan Airin kentällä, odottaen pian käsillä olevaa lähtöselvitystä. Ympärilläni kuhisee monenlaista matkaajaa laskevan auringon pilkistäessä upeasti tiivistunnelmaisen Check In -tilan ikkunasta. Eletään kesäkuun 9. päivää, kellon lyötyä juuri yhdeksästi. Olen lähdössä Iron Maidenin konserttiin Englantiin, Download Festivaaleille, legendaariseen Castle Doningtonin kylään, joka jo pelkkänä nimenä saa aikaan väristyksiä Maiden-fanien keskuudessa, onhan tuolla Derbyn kupeessa sijaitsevalla moottoriurheilun kehdolla ollut jo vuosia tietynlainen erityisasema yhtyeen konserttipaikkojen kirjoa tarkasteltaessa.

Odottavan aika on pitkä. Jono innostuneista matkaajista kasvaa selkäni takana kasvamistaan ja meno Tampereella senkun tiivistyy, mutta lähtöselvityksen alkamisesta ei ole vielä tietoakaan. Siirtykäämme siis hieman ajassa taaksepäin, selvittääksemme mitä toimia matkan toteuttamiseksi tehtiin ja kuinka asiat lopulta loksahtelivat kohdilleen, vai loksahtelivatko…

Iron Maiden varmistui Download Festivaalien päätöspäivän eli 10.6. sunnuntain pääesiintyjäksi tammikuun lopulla, melko pitkään velloneiden, kuitenkin jo aika vahvojen huhujen tuloksena. Kesäkuisesta Doningtonin esiintymisestä oli tulossa kaikkiaan neljäs yhtyeen yli 30-vuotisella uralla. (Ensimmäisen kerran Iron Maiden esiintyi satatuhatpäiselle yleisölle Doningtonissa, Monsters Of Rock -festivaalien merkeissä 1988 Seventh Tour Of A Seventh Tourilla. Seuraavaksi vuonna 1992 Fear Of The Dark -kiertueella ja viimeisin esiintyminen on vuodelta 2003 Give Me Ed ’Til I’m Dead Tourilta. `92 keikasta julkaistiin marraskuussa 1993 liveäänite sekä -video Iron Maiden – Live At Donington).

Eri keikkapäivämäärien vahvistuessa ympäri maailmaa aina Dubaista Doningtoniin myös oma palava haluni nähdä Maiden kesällä 2007, 16 konserttia kattavalla ”miniturneella”, joka nimettiin myöhemmin A Matter Of The Beast Summer 07 Touriksi, luonnollisesti kasvoi valtaviin sfääreihin, vaikka 2006 näkemistäni neljästä A Matter Of Life And Death -kiertueen konserteista ei ollut vierähtänyt vasta kuin muutama vaivainen kuukausi. Pähkäily alkoi ja eri lentoyhtiöiden nettisivut kävivät kuumana, kuin meikäläinen yritti välillä epätoivoisestikin haeskella sopivia yhteyksiä sopiviin ajankohtiin, toivoen, että euromäärä pysyisi edes kohtuullisena. Täytyy kuitenkin myöntää, että koko ajan vahvimpana vaihtoehtona mukana seurasi se Englanti, joka nousi kumminkin kustannuksiltaan ja toteutettavuudeltaan ylitse muiden, Rooman ja Ateenan kaltaisten kohteiden ollessa näissä suhteissa hieman eri planeetalta.. Ja kun päässä pauhasi vain ajatus ”MAIDEN & DONINGTON” oli homma siltä osin siinä.

Kun lopullinen ratkaisu paikan suhteen oli vihdoin tehty, astui eteen festivaalilippujen hankinta, jonka olin suunnitellut tehtäväksi karkeloiden omilta nettisivuilta (www.downloadfestival.co.uk). Hetkessä kaikki suunnitelmat kallistuivat kuitenkin päälaelleen, kun sain tietooni, että kolmipäiväiselle festivaalille ei ole saatavilla, kuin koko viikonlopun (8.-10.6.) kattavia tikettejä. Missään vaiheessa en ollut todellakaan ajatellut ostavani 145 £:n (n. 215 €) hintaisia lippuja, olihan suunnitelmissa vain päätöspäivän Maiden show. ”Tuskaa” lisäsi vielä se, että Downloadin esiintyjäkaarti ei miellyttänyt muiden artistien osalta sitten millään tavalla, ainakaan 215 €:n asettamin vaatimuksin, ei todellakaan. Voitte ehkä asettua saappaisiini, kuultuanne, että perjantain pääesiintyjäksi varmistui My Chemical Romance ja lauantain vastaavaksi Linkin Park. Joopa joo, Donington-unelma jäätyi hetkeksi, mutta onneksi vain hetkeksi..

Aika kului ja Download viikonloppu rupesi lähestymään uhkaavasti. Talvi väistyi kevään tieltä ja Iron Maidenkin oli palannut ”hurjalta”, reilun 3 kuukauden tauoltaan aloitettuaan maaliskuussa taas keikkailun.

Liput Doningtoniin oli siis saamatta, mutta toivo päivätikettejä kohtaan kipinöi vielä. Mahdollisesta myyntiin tuloajasta käytiin kiivasta keskustelua mm. Iron Maiden Online Clubissa, jossa lupailtiin kuukautta, paria viikkoa tapahtumaa aikaisemmin. Varmaa tietoa ei siis osannut oikein kukaan sanoa, mutta toukokuun koittaessa voitiin puhua jo päivistä. Ja pitkähkön odottelun jälkeen päiväliput sitten tulivat myyntiin niin allekirjoittaneen kuin monen muunkin Maiden-fanin iloksi 14. toukokuuta eli kolmisen viikkoa ennen itse festivaalin alkua. Eikä siinä sitten kovinkaan kauaa nokka tuhissut, kun oma matkani otti suuren harppauksen eteenpäin, sekä lento- että konserttilippujen varaamisen myötä. Lentoliput hoidettiin, niin kuin jo kävi ilmi, Ryan Airille, netin kautta helposti ja vaivattomasti muutamassa minuutissa. Menopaluu tuli kustantamaan 159 € yhdeltä hengeltä. Päivälipun Downloadiin Maiden-sunnuntaille hankin alkuperäisistä suunnitelmista poiketen osoitteesta www.seetickets.com 66 punnan (n.100 €) melko huikeaan kappalehintaan. Molemmat maksut hoidettiin luottokortilla. Myöhemmin selvisi vielä, että Englannin lippupalvelu ei lähetä tikettejä UK:n ulkopuolella asuville, vaan ne tulee noutaa henkilökohtaisella varausnumerolla festivaalialueella sijaitsevasta toimistosta. Varausnumero tulee luonnollisesti varmistuksen yhteydessä sähköpostiin.

Värikkäiden vaiheiden jälkeen päästiin siis onneksi siihen pisteeseen, että aamukamman piikkien katkominen voitiin aloittaa. Kolmiviikkoinen odottelu kului mukavasti festivaalialuetta netin kautta selvitellessä ym. valmisteluja tehden. Matkakuumetta lisäsi vielä se, että muutama päivä ennen lähtöä kävi ilmi, että Maidenin esiintyminen Doningtonista on nähtävillä suorana Download Festivaalien nettisivuilla. WOW!

Takaisin Pirkkalaan, lähtö on käsillä! Turvatarkastuksista sun muista on selvitty ja vihdoin kello lyö 22.45. Olemme asettuneet koneeseen ja matkan on aika alkaa, lopultakin! Moottorit käyntiin ja pian Tampere onkin pieni pläntti kaukana takanamme. Parituntinen liitely pilvissä sujui moitteettomasti, henkilökunta oli asiallista ja muutenkin ensimmäinen kosketus Ryan Airiin oli todella positiivinen. Pienen jännitysmomentin ilmojen valtias kuitenkin tarjosi noin puolessa välissä lentoa ukkosen ja salamoinnin voimin, mutta niistäkin selvittiin, ja pian koneen renkaat koskettivatkin jo pehmeästi Stanstedin asfalttia. Ensimmäinen määränpää oli saavutettu, kello lähenteli yhtätoista paikallista aikaa. Itse laskeutumispaikasta kuljettiin pienen pieni matka, pienen pienellä metrolla viralliselle kentälle, jossa odotteli passin tarkistus. Paikka oli niin ruuhkainen, että homma otti ainakin sen tunnin, joka oli todella herkkua näin yöllä, lentomatkan päätteeksi. No, iloisella reissufiiliksellä siitäkin selvittiin ja englantilaiset konepistoolein varustetut poliisimestarit tuli ohitettua turvallisesti.

Rahanvaihdon jälkeen oli edessä reissun yksi tärkeimmistä hetkistä, joka oli suunniteltu koti Suomessa vain pääpiirteittäin, mikä oli koitua kohtalokkaaksi virheeksi. Oli selvää, että meillä olisi koko yö aikaa selvittää lentokentällä jatkoyhteyksiä Doningtoniin festivaalialueelle, mikä tuntui unelmissani ennen lähtöä yksinkertaiselta hommalta. Tapahtuman viimeinen päivä käynnistyisi kello 11.00, joten olisi hyvä päästä lähtemään jo aamuyöstä kohti määränpäätä.

Asiat kuitenkin mutkistuivat ja allekirjoittaneen hermo alkoi kiristyä. Selvisi, että Englannissa ei kulje junat sunnuntaisin, mikä tuntui kyllä enemmän kuin oudolta. Olikohan homma tosiaan näin, voi jälkeenpäin miettiä! Niin tai näin, nyt oli siis tyydyttävä bussikyytiin, joka toki kelpasi meille ihan yhtä lailla, matkaa varten oli vaan varattava huomattavasti enemmän aikaa, mutta sitähän meillä oli, täytyi vaan selvittää koska ja mihin linja-autot ylipäänsä kyyditsivät.

Ongelmat lisääntyivät, kun lentokentän henkilökunnalle ei kaupunki nimeltä Castle Donington tuntunut sanovan yhtään mitään. Myöskin Download Festival tuntui lyövän tyhjää. Pinna kiristyi entisestään, kunnes eräs bussifirma löysi viimein melko pitkän taistelun jälkeen reitin oikeaan osoitteeseen. Hinta taisi olla aikas huikea, en tuossa mielentilassa kuitenkaan laittanut sitä merkille. Lähtö olisi klo 6.15 ja saapumisaika Donnyyn 11.15. En ollut oikein mielissäni vieläkään, eturivihaaveet Downloadin suhteen saisi siis unohtaa tuolla aikataululla, arvelin väsyneenä.

Kiertelimme vielä eri bussifirmojen tiskeillä, jo hieman epätoivoisinakin, kunnes kohdallemme osui matkan suurin voitto. Eräs ystävällinen, naispuolinen, National Express -nimisen bussifirman virkailija vilkaisi lippujamme ja sanoi niiden menevän täysin väärään paikkaan kuultuaan suunnitelmistamme. Tämä tästä vielä puuttuikin! Hän sai onneksi vaihdettua tiketit uusin ja nyt olimme taas kuin ihmeen kautta oikealla reitillä, toivottavasti! Samaisesta firmasta peräisin oleva mieshenkilö kuului mainitsevan asiayhteydessä jotain formularadasta. Se helpotti, oikeaan paikkaan oltiin siis menossa, kuitenkin lähes samoilla aikatauluilla, kun aikaisemminkin eli n. 6.15-11.15 ja suuntana Derby. Eli perillä oli vielä etsittävä paikallinen bussi joka kuskaisi meidät Doningtoniin.

Nyt sai jo vähän hengähtää, tuon hillittömän ramppaamisen ja hermoilun jälkeen. Hetken istuttuani alhaalla huomasin kuitenkin, että yhdelläkään lipunvarauskerralla emme olleet maininneet mitään East Midlandsin lentokentästä, joka sijaitsee aivan Donington Parkin eli Download Festivaalin pääalueen vieressä. Ja ei muuta, kun viivana vielä kerran hyväksi havaittuun bussifirmaan ja kauniisti kyselemään olisiko kuljetusta em. kentälle. Kai virkailijat ajattelivat, että mitähän noikin oikein meinaa, mutta jos ei koita ei voita. Ja tällä kertaa onneksemme kuljetus löytyi, hintaa tuli hieman lisää, mutta päästiinpä ainakin ihan viereen ja vieläpä kymmentä minuuttia aikaisemmin. Reitti näytti tältä 6.15 Stansted – Coventry – Eastmidlands Airport 11.05. Huh, nyt oli saavutettu kaikki mitä tässä vaiheessa oli saavutettavissa. Veronsa se todellakin vaati, joten nyt hetkeksi unta kupoliin, olihan bussimatka Doningtoniin alkava vasta reilun kolmen tunnin kuluttua.

Aikani nuokuttua päätin nousta ylös ja suunnata kahville, olihan tuo lentokenttänukkuminen melko työlästä puuhaa, jos näin voisi sanoa. Melkein yhtä työlästä oli muuten englantilaisen kahvin alas kittaaminen, maistuihan se jokseenkin vahvalta, näin suomalaiseen makuun, niin kuin varmasti tiedättekin. Mutta piristi ja kummasti, niin kuin myös artikkeli Maidenista, jota lueskelin juuri ostamastani KERRANG!-lehdestä. Pääaiheena oli tämänpäiväinen Download Festivaali. Bruce näytteli vihreää valoa klassikoille `Children Of The Damned` ja `22 Acacia Avenue`, haastattelijan udellessa setistä. Dickinson heitti vielä loppuun, että nyt on viimeinen tilaisuus kuulla nuo kappaleet livenä 5-6 vuoteen, tai ehkä enää milloinkaan. Ja niin kellon tultua 6.15 lähdettiin katsomaan, että oliko solisti Dickinsonin puheissa perää. Taustatietoa olin asiasta jo hieman saanut.

Vielä tässä vaiheessa ei oltu juuri Englantia nähty, lentokenttä tullut sitäkin tutummaksi, joten ensimmäinen tunti tuli katseltua bussissa vain sumuisia maisemia, perin brittiläisen kuljettajamme Victorin päästellessä mielettömän mutkaisia teitä kaasupoljin lattiassa ja aivan väärällä puolella tietä, vai?:) Suurta ihmetystä herätti myös se, että teiden varsilla hyppi sadoittain pienen pieniä jäniksiä, joiden raatoja tiellä vähän väliä valitettavasti näkyi. Matkan edetessä kohti Coventrya tuli välillä otettua sitten lukua, olihan viime yön tapahtumat olleet kohtuu väsyttäviä ja välillä taas bongailtiin selviä Emmerdale maisemia ja räpsittiin turistin lailla huonolaatuisia kuvia sataa päästävästä linjurista.

Ennen saapumistamme välietapille Coventryyn, joissa siis vaihtaisimme bussia, pysähdyimme kaikkiaan neljä/viisi kertaa. Aina pysähdyttyämme rupesi hermo kiristymään, sillä aikataulu oli kireä ja, kun pysähdykset varsinkin Milton Keyssilla ja Luton Airportilla venähtivät vähintään sinne puoleen tuntiin, tuntui olo tuskalliselta, ja mieliteko mikkiin huutamiselle ”Lähetään ny jo” kasvoi kasvamistaan. Taisi kuskikin huomata ajaessaan kiireeni, katselihan hän niin useasti yläpeiliin, jossa nauravat katseemme kohtasivat. Tuntien matkaamisen päätteeksi saavuimme lopulta Coventryyn, jossa tapahtui ikimuistoinen välikohtaus kuskimme Victorin kanssa. Katselin kaikessa rauhassa infopisteessä olevaa Englannin karttaa, kun mies asteli taakseni, nähtyään Suomen lippuni. Kysyi minne olen menossa, vastasin, että Donington Parkkiin, Download Festivaaleille. Mies katsoi minua, hymyili ja sanoi nauraen, samalla lannettaan heiluttaen: Ahaa, boogie, boogie! Tosiaan, buuki buuki, sitä se ilta tulisi varmasti tarjoamaan. Sen jälkeen hän kertoi vielä, että Englannin lipun värit ovat punainen ja valkoinen. Aijaa, semmosta myhäilin vieressä jokseenkin kummastuneena… Hauska heppu! Coventryssa viivyimme n. 45 min, jotain oli laitettava tässä vaiheessa suuhun. Seuraava kohteemme olisi nimittäin East Midlands, eli toisin sanoen Donington, eikä siellä olisi enää aikaa moisiin syöminkeihin, ainakaan heti kättelyssä. Nopeasti siis ranskalaiset nassuun, ja eikun fiilikset katossa kohti East Mid… siis DONINGTONIA!!

Coventrysta ei ollutkaan enää, kuin reilu tunti matkustettavaa, joka kuluikin todella nopeasti ensimmäistä Donington Park -kylttiä odotellessa. Ja kun ensimmäisen sellaisen tienvarresta bongasin nousi syke hetkessä ainakin sen parinkymmenen pykälän verran ellei enemmänkin. Jännitys nousi entisestään, kun kylttejä ja tienviittoja festivaaleille rupesi näkymään koko ajan vaan tiheämmässä. Olin kuitenkin menossa tapahtumaan, jossa muutama muukin immeinen kuljeksi. Luku 100 000 pyöri historian havinoista mielessä.

Saavuttuamme lopulta East Midlandsin kentälle saimme kuulla hetken pyörimisen jälkeen, että festarialueelle olisi matkaa n. kolmisen kilometriä. Päätimme ottaa taksin, vaikka olisihan tuo matka jalankin taittunut, mutta kun sellainen kerran oli helposti saatavilla ja kellokin kävi jo puoltapäivää, näimme nelipyöräisen kätevämmäksi vaihtoehdoksi. Ja niin Karate Kid elokuvista tutun Mr. Miyagin (Pat Morita) kaksoisolento lähti kuskaamaan meitä kohti ruuhkaista Donington Parkkia legendaarisella brittitaksilla, tosin uudistetulla sellaisella. Matka vei oman aikansa em. ruuhkan takia. Donington-kyltit vilisivät tien sivussa ja seudulle tunnusomaisesti vihertävä peltomaisema täytti näkökentän, kunnes laskeuduimme pieneltä nyppylältä, jolloin edessä paljastui huikea näkymä. Festarikansaa oli ”jonkin verran” liikkeellä, Maiden-paidat vilisivät. Kuski kysyi, että olisiko tässä sopiva paikka jäädä pois, johon vastasimme myöntävästä ja hyppäsimme pois ”Miyagin” kyydistä, maksettuamme toki ensin.

Nyt seisoimme siinä paikassa, jonne päästäksemme olimme käyneet muutaman ”väännön”, kokeneet useita sydämentykytyksiä ja muuten vaan jännittäneet hieman homman onnistumista. Tuntui kerrassaan mahtavalta, eikä tunnelmaa latistanut sekään, että pian selvisi päätöspäivän alkavankin vasta 12.00, tai ainakin porttien kerrottiin aukeavan vasta tuolloin, eli kaikki meni täysin nappiin ja olimme paikalla enemmän kuin ajallaan. Ehkä viimeöistä taistelua hieman hyvitettiin.

Alkuhämmingistä toivuttumme suuntasimme lipputoimistolle, joka löytyikin yllättävän helposti uskomattoman ihmismassan joukosta. Liput lunastettiin alussa mainitun varausnumeron ja luottokortin turvin. Homma sujui ongelmitta ja nopeasti. Hienoa, nyt ei muuta kuin turvatarkastuksen läpi ja se on sitten siinä.

Vielä en ollut itse Main Stagea nähnyt, mutta asteltuani valtavan Dunlop-kaaren alta oli tuo mammuttimainen lava, edessään kymmeniä tuhansia ihmisiä, aivan silmieni alla. Tuosta näystä olin voinut vain unelmoida, siinä se nyt sitten seisoi! Tässä kohtaa erosin seuralaisestani, joka hoiti valokuvauksen ja paitaostokset allekirjoittaneen suunnatessa itsevarmana suomen lippu kädessään järkyttävän ihmismassan syövereihin, lavan vasemmalla puolella sijaitsevan rinteen kautta, jota täytti tiiviissä istuva yleisö.

Päivän line up pääaktia lukuun ottamatta siis oli mitä oli. Odotuksia heitä kohtaan ei juuri ollut, olihan mielessä totta kai vain ja ainoastaan illan Maiden show, jolta oli lupa odottaa ehkä vähän enemmänkin, kuin mitä kiertueella oltiin tavallisesti totuttu tähän asti näkemään, oltiinhan nyt melkoisen speciaalissa paikassa, Doningtonissa. Kello oli kuitenkin juuri lyönyt vasta puolenpäivän merkiksi, joten edessä olisi vielä paljon nähtävää ja kuunneltavaa ennen H-hetkeä. Päälavan kolme ensimmäistä bändiä järjestyksessä Parikrama, Reuben ja Chimaira menivät kyllä itseltä suoraan sanottuna täysin ohi. Ensimmäinen kirjaimellisesti, sillä Parikrama oli kerinnyt settinsä jo heittää ennen paikalle tuloani, portit taisivat sittenkin aueta jo kello 11, mietin. Kaksi seuraavaa katsoin lavan sivustalla vielä hieman tunnelmaa haistellen, pyörihän hetkessä ympärille pöllähtänyt ihmismassa vielä hieman hämmentyneissä silmissäni.. Tuon kolmen putken jälkeen, koitti ensimmäinen hieman pitempi roudaustauko, jonka aikana suurin osa yleisöstä lähtikin, kukin mihinkin, tankkaamaan ja niin päin pois, tarjosihan festivaalialue mitä erilaisimpia aktiiviteetteja, ja jokaiselle löytyi varmasti jotakin, musiikin näytellessä tietenkin pääroolia. Roudaustaukoja hyväksikäyttäen oli siis oivallista edetä kohti eturiviä ja lavan keskustaa, jos sen tarpeelliseksi näki. Seuraava esiintyjä oli amerikkalainen Papa Roach, jota siirryin tarkastelemaan jo hieman lähempää, maltillisesti festaritunnelmaa kasvattaen. Bändin seitsemän vuotta sitten ilmestynyt albumi Infest oli tullut aikanaan kutakuinkin tutuksi, mitään kovinkaan suuria odotuksia ei tämä jo vuosia unohduksissa ollut ryhmä silti asettanut. Ja niin siinä sitten kävikin, että pian oltiin jo Helsingissäkin 2005 Maidenin lämppärinä toimineen Mastodonin setin kimpussa, Papa Roachin jättäessä mieleen vaan muutaman mukaansatempaavan yhteislaulu- sekä taputushetken, jotka olivatkin päivän ensimmäiset, huomioitavat sellaiset. Mastodon päästeli yhdeksän kappaleen festarisetin, tarjoten reilulla puolituntisellaan ajoittaisia hetkiä, shown jäädessä päällimmäisenä silti mieleen vain oikeastaan todella hyväntuulisen laulaja/basisti Troy Sandersin ansiosta.

Kello lähenteli jo puolta neljää, kun yleisön kovin odottama, trash metal genren alla markkinoitava, yhdysvaltalainen Lamb Of God asteli valtaisan huutomyrskyn päätteeksi lavalle. Bändin aloitettua, myös tunnelma yleisön puolella kohosi selvästi ja porukkaa rupesi lentelemään kirjaimellisesti niskaan, kymmenien järjestysmiesten yrittäessä pitää touhun edes jonkinlaisissa kantimissa. Tässä vaiheessa päivää olin hilannut itseni toiseen riviin, josta näköyhteys lavalle oli melkeinpä täydellinen, eikä painetta ollut juuri nimeksikään. Taaempana meno yltyi kuitenkin välillä niihin mittakaavoihin, että edestä sai seurailla tyyliin, kuinka täysin elotonta 13-vuotiasta tyttöä kiidätetään kiireen vilkkaa paareilla hoitoon. Järjestysmiehillä ja sairaanhoitajilla riitti oikeasti töitä. Lamb Of God viihtyi lavalla n. 45 min, jonka aikana tuli seurailtua enemmänkin menoa yleisön joukossa, kun itse yhtyettä, joka ei juurikaan kiinnostanut., brittifanien hehkutuksista huolimatta.

Eri maiden liput liehuivat ja lentokoneet lensivät todella matalalla festariyleisön päällä laskeutuessaan läheiselle East Midlandsin kentälle. Roudarit olivat jälleen työssään ja kansa odotteli jo seuraavaa nimeä lavalle, suurimman osan porukasta jo pysyessä visusti paikoillaan tauonkin aikana. Hienoin hetki pitkään aikaan, kun legendaarinen Europen The Final Coundown alkoi soimaan ja kymmenet tuhannet ihmiset hoilasit melodiaa mukana, taustakankaan laskiessa alas. Taustakankaassa ei todellakaan lukenut Europe vaan Stone Sour, jonka oli aika aloitella settiään, kellon lähennellessä puoli viittä. Sääli sinänsä, sillä keikan ainoaksi kohokohdaksi nousi oikeastaan tuo em. intronauha, eikä suinkaan bändin oma tuotanto, vaikka yleisö kuinka söikin laulaja Taylorin kädestä hittiballadi Through Classin aikana. Bändin lyödessä viimeisen tahdin ilmoille, melko pitkän shown päätteeksi, poistui edessäni ollut neljän hengen poppoo muille maille, joka tarkoitti sitä, että minä, Ikaalisista Englantiin Maidenia katsomaan matkustanut pojan kloppi pääsin kiinni Doningtonin turva-aitaan, eturiviin. Polvet tutisivat ja olo oli niin sanoinkuvaamattoman upea, että taisin siinä huomaamatta muutaman kyyneleen tirauttaa, piirtyihän verkkokalvolle väistämättä muistikuvia legendaarisesta Maiden-videosta Donington Live 92, kaikkine hidastusefekteineen ja mustavalkokuvineen. Olin samassa tilanteessa nyt 15 vuotta myöhemmin, käsittämätöntä!

Tästä seurasikin sitten väistämättä se, että fiilikset kasvoivat entisestään ja viimeiset kaksi keikkaan ennen Maidenia eli Killswitch Engagen ja Evanecencen menivät niin sukkelaan, ettei meinannut perässä pysyä. Täytyy sanoa, että Killswitch oli ensimmäinen yllättäjä koko päivänä, vetihän yhtye melkoisella draivilla ja hyväntuulisuus koko bändin osalta loisti äänekkääseen yleisöön mainiosti. Puolenvälin tienoilla yhtyeen basisti Mike D’Antonio noteerasi Suomen lippuni, johon tietysti vastasin leveällä hymyllä. Pian huudatusten ja ”mukavien” välispiikkien sävyttämä show oli kuitenkin ohi ja vuoroon tuli Evanecence, jonka esityksestä ei tahtonut oikein kukaan saada mitään irti. Pullot lentelivät lavalle ja riehakkaasta Download -yleisöstä ei ollut enää tietoakaan, hiljaisuuden vallitessa suurimmaksi osaksi peltomaisemaa. Näytti siltä, että valmistautuminen koitokseen Iron Maidenin kanssa oli alkanut, ilta-auringon mollottaessa upeasti taivaalla.

Evanecencen poistuttua lauteilta lavasteineen päivineen, kävivät Maidenin roudarit sukkelasti hommaansa käsiksi, yleisön piristyessä selvästi, viimeisen bändin nimeä kovaäänisesti huudellen. Festivaalikansan keskuudessa vallitsi jo tässä vaiheessa todella maaginen ja ennen kaikkea odottava tunnelma, mikä loi tilanteesta ainutlaatuisen ja unohtumattoman. Hetken kuluttua roudareiden vielä ahertaessa tiiviisti stagen kimpussa, alkoi lavan vasemmalla puolella, rinteellä ns. ”bottlefight”, joka veti kymmenien järjestyksenvalvojien ilmeet melko lailla totisiksi, heidän kuitenkin huomatessaan, ettei tuolle jo aika laajamittaiseksi paisuneelle pullosodalle ollut tehtävissä mitään. Tilanne sai osakseen suurta hilpeyttä, ihmetyksen ohella. Nämä erinäiset tunteenpurkaukset olivat selviä merkkejä siitä, että tapahtuma oli lopuillaan ja seuraavaa kolmen päivän yhteisrupeamaa Donington Parkissa oli odoteltava taas vuosi. Itsellä koko tapahtuma ei ollut kuitenkaan vielä kunnolla edes alkanut, mutta kohta sekin hetki oli käsillä, nimittäin stage seisoi ylväästi pystyssä ja kaikki valmistelut soundcheckiä myöten oltiin saatu valmiiksi. Sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Oli minuuttien kysymys koska UFO:n legendaarinen Doctor Doctor pärähtäisi ilmoille, merkkinä Iron Maidenin saapumisesta. Eikä aikakaan, kun Maiden-huutojen seasta sai kuulla tuon UFO-klassikon huikeat alkusävelet. Samalla sekunnilla allekirjoittanut tunsi sisällään uskomattoman tunneryöpyn ja homman luonne oli muuttunut täysin. Elin hetkessä lähes sadantuhannen muun immeisen kanssa, olin valmis vastaanottamaan Iron Maidenin, Doningtonissa.

Reilut neljä minuuttia siinä sitten huudettiin hurmoksessa Doctor Doctoria kanssatovereiden kanssa, kohdallani olleen, jo hieman vanhemman järjestysmiehen hymyillessä leveästi touhulle. Näytti vahvasti siltä, että mies tiesi mistä todellakin oli kysymys! Ja niin tiesivät kymmenet tuhannet muutkin, nimittäin Maidenin varsinainen show käynnistyi valtaisan huutomyrskyn keskeltä, tuttuun tapaan mahtipontisen intron nimeltä The Bringer Of War voimin, jonka aikana McBrain näyttäytyi rumpupatteristonsa takaa, osoittaen eleillään, että myös bändin puolelta on odotettu hetki käsillä, totta kai.

Nicko rumpupallille, A Matter Of Life And Death:ltakin tuttu huuto, neljä kertaa haikkaan ja bändi on saatu kokonaisuudessaan lauteille, viisikon Harris, Smith, Murray, Dickinson, Gers vyöryessä lavasteiden uumenista Doningtonin yleisön silmien eteen. Hymyt vaihtuvat yhtyeen jäsenten kuin myös fanien keskuudessa, valtava energiamäärä on käsin kosketeltavissa ”Different Worldin” raikuessa setin räväkkänä avaajana. Dickinson huudattaa alkumetreistä huolimatta minkä kerkiää ”Tell me what you can hear, Donington!”, ja yleisö nauttii vastatessaan. Allekirjoittanut on aivan toisessa ulottuvuudessa, huutaessaan jo hyvin tutuksi tulleet lyriikat sana sanalta. Kylmät väreet hiipivät joka kerta pitkin selkäpiitä Brucen mainitessa em. tapaan riehakkaasti nimi Donington. Tätä hetkeä kannatti pyöritellä unelmissa pitkään, nautinto oli valtava!

Räjähtävä aloitus saisi jatkoa aivan tuossa tuokiossa, mutta vasta herra Dickinsonin palopuheen jälkeen, josta ei jäänytkään mitään hampaan koloon, kenellekään!! Pakolliset tervehdykset yleisölle, jonka jälkeen Different Worldin aikana showta kananmunalla sabotoineelle ”Sharon wankerille” terveiset eturiviin, Dickinson maiseen tapaan, suorasti, kiertelemättä ja ennen kaikkea pirun vakuuttavasti. ”Now you totally fuckin failed hit anything on the stage. Can I politely request that if anybody sees some cock-sucking Sharon wanker in there with an egg, that he doesn’t leave the building with any fucking teeth… THESE COLOURS DON`T FUCKIN RUN!!” (Yleisön joukossa oli siis oikeasti yksi kaveri kananmunien kanssa, joista yksi lensi lavalle avausbiisin aikana!) Huvittuneisuutta niin bändissä kuin yleisössäkin suunnattomasti herättänyt spiikki aloitti kyllä ”TCDR:n” niin oivallisesti, että ei paremmasta väliä. Ja kun naureskeleva Dickinson päätti lisätä vielä kaiken keskelle illan ensimmäisen ”Scream For me Donington” -huudon, oli homma jälleen aivan uudella tasolla. Maiden veti Riggsin upea taustakangas takanaan huudatusten ja yhteistaputusten sävyttämän seitsemänminuuttisen, joka jäi ehdottomasti mieleen yhtenä illan kohokohtana. Ja jos ei paennut Union Jack väreineen, niin ei myöskään siniristilippu..

A Matter Of Life And Deathin tiimoilta homma tuttuun tapaan jatkui, vuorossa siis ”Brighter Than A Thousand Suns”, joka käynnistyi ”Maiden”-huutojen keskeltä McBrainin kongin vielä keinuessa edellisen seurauksena. Bruce huudatti taas väliin kuin väliin, alusta loppuun ja yleisöllehän se passasi mainiosti. Hetkittäin kuitenkin tuntui, että tämä teos oli liian kova pala nieltäväksi osalle festariyleisöstä. Adrian ja Janick kruunasivat sooloillaan kuitenkin itselle täysillä potkineen pläjäyksen, joka toimi huomattavasti paremmin marraskuisiin hallikeikkoihin verrattaessa.

Kertalaakista lähti kuitenkin uneliaisuus osasta porukkaa, jos sellaista nyt edes oli, Brucen nauraessa salakavalasti ennen neljättä kappaletta. Jo vuosia livesetissä roikkunut ”Wrathchild” ei todellakaan osoittanut kulumisen merkkejä, täräyttihän yleisö kertsin sellaisella tunteella, että korvissa soi. Kappaleen loppupuolella Dickinson horjahti monitorin päältä selälleen, kuitenkin loukkaamatta itseään. Homma jatkui normaalein menoin ja hymyt vaihtuivat Brucen dramatisoidessa tapahtunutta.

Tunnelma kävi jälleen todella kuumana, mutta kuumempaan suuntaan oltiin menossa, lentelihän porukkaa taas kirjaimellisesti niskaan. Ja mitä tuleman pitikään, kun seuraavana oli vuorossa takuuvarma ”The Trooper”, joka kyllä villitsi silmin kantamattomiin riittävän yleisön totaalisesti, Dickinsonin heiluttaessa totutusti Union Jackia, Early Days -kiertueelta tuttu punainen univormu harteillaan. Hurmos, joka vallitsi kappaleen aikana, ja joka jäi elämään sen loputtua, syöpyi kyllä ikuisiksi ajoiksi mieleeni.

Muu bändi hetkeksi kulisseihin juomatauolle, ja Bruce ensimmäisen, pitäisikö sanoa, juuri tähän paikkaan suunnitellun välispiikin kimppuun, muodostuihan kananmunaepisodista alkuun ihan erillinen ohjelmanumero.. Anyway, Bruce puheli Maidenin neljännestä Donington esiintymisestä, kyseli tietenkin yleisön festarimeiningin perään ja ilmoitti kaiken huipuksi, ainakin allekirjoittaneelle melko suureksi yllätykseksi ja tietenkin suunnattomaksi iloksi, että keikka kuvattaisiin tulevaisuudessa ilmestyvää DVD:tä varten. Huh! Tieto miellytti myös muita suuresti, palkitsihan yleisö kuulemastaan ”pienillä” suosionosoituksilla. Myös The Number Of The Beast -albumin 25-vuotis syntymäpäivä tuli noteeratuksi totta kai, olihan tuo toinen, kesän kiertueen motiiveista AMOLAD:n kanssa. Seuraavaa kappaletta mies alusti mahtavasti kertoen, ko. teoksen olevan hänelle henkilökohtaisesti kovin tärkeä ja se saattaa saada yleisössäkin silmät kostumaan. Kun Number Of The Beastista oli kerran puhe, alkamassa oli tietenkin huhuttu klassikko juuri tuolta täyspitkältä, Children Of The Damned!

Eikä siinä Adrian tarvinnut introa kaksikaulaisella Jacksonilla kovinkaan kauaa soitella, kun Brucen mainitsemat kyyneleet valuivat pitkin onnensa kukkuloilla tunnelmoivan ikaalilaispojan poskella. Tuhannet ja aina tuhannet kädet nousivat Dickinsonin pyynnöstä kaikkialla ilmaan pitkin peltoa ja tunnelma oli sanoinkuvaamattoman upea, jo pikku hiljaa hämärtyvässä Doningtonin illassa. Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa livenä ja täytyy kyllä sanoa, että kokemus oli kaikessa suuruudessaan enemmän kuin täydellinen, miettiessä, että paikkana oli Donington ja bändi tulkitsi nuoruusvuosien malliin, höystettynä vielä pienellä iän tuomalla karismalla. Parhautta!!

Children Of The Damnedin häikäisevyydestä siirryttiin A Matter Of Life And Deathin ensimmäiseen singleen, ”The Reincarnation Of Benjamin Breegiin”, joka alun salaperäinen tunnelmointi ja päärungon raskaus veti kyllä pisteet kotiin suurelta yleisöltä, ehdottomasti. ”HEI; HEI; HEI; HEI” huudatti Dickinson muutamaankin kertaan, saaden hienoa hyvää vastakaikua todella vakuuttuneelta kotiyleisöltä.

AMOLAD -teema sai jatkoa heti seuraavaan kappaleen myötä, alkamaisillaan oli valtaisan yhteistaputuksen saattelemana ”For The Greater Good Of God”, josta muodostui itselle yksi illan suurimmista spektaakkeleista. Alun mahtava laulumelodia lähes sadantuhannen silmäparin fiilistellessä rinnalla oli taas sarjassamme niitä hetkiä, jotka tarrautuivat todella syvälle sisimpääni. Ja kokonaisuudessaankin tämä reilu yhdeksänminuuttinen tarjoili mielestäni todella vahvaa niin soitannollista kuin yleiseltä tunnelmaltaankin jämäkkää otetta. Bruce lauloi jälleen kultaisesti, kysellen yleisöltä ”Tell me why, tell me why, Donington?!”

Stage pimentyi FTGGOG:n päätyttyä alkunsa tapaan upeaan laulumelodiaan. Hetken oli bändin osalta aivan hiljaista, yleisön möykätessä kunnioitettavasti. Pian pimeyden keskeltä kuului kuitenkin legendaarisesti ”Woe to you, Oh Earth and Sea, For the Devil sents the Beast with wrath..” , joka tulikin yllättäen punaisessa valokeilassa keskellä lavaa seisoneen Herra Dickinsonin suusta, eikä suinkaan Vincent Pricen niin kuin on vuosien varrella totuttu. (Oliko se muuten Vincent Price sittenkään… toim. huom.) Muuten perusvarma veto Beastista, jäätävine sooloineen, tietenkin. Ja saatiinhan loppuun Doningtonin kunniaksi ”..and I`ll make Donington fuckin´ burn…” -lyriikat ja yleisö naattii…

Ja niin tosiaan nauttii, se tuli todistettua melko vahvasti varsinkin juuri seuraavan kappaleen aikana, johon voisi koko keikan, yleisön osalta kiteyttää. Nicko neljä kertaa haikkaan ja varmasti yksi odotetuimmista, ”Fear Of The Dark”, oli käynnistynyt käsittämättömän huutomyrskyn keskeltä. Juuri Doningtonista puhuttaessa voidaan kai tuota klassikkoa pitää yhtenä Maiden shown kulminaatiopisteistä, kaikkine yleisölauluineen ja muine hyvineen, joita Bruce kuvaili sanoin ”East Midlands` choir!” Ja täytyy kyllä sanoa, että kaikki yhdessä, niin bändi, yleisö, valoshow yms., tekivät ”Fear Of The Darkista” Doningtonissa sellaisen kokonaisuuden ja kokemuksen, että ei voi jälkikäteen kuin kaiholla muistella.

”Fear Of The Dark” vei siis yleisön taas aivan uudelle tasolla ja se näkyi kyllä seuraavassakin, nimittäin ”Run To The Hills” tarjosi kaikkine liveominaisuuksineen sellaisia hetkiä, että alta pois. Yleisö lauloi, allekirjoittanut tietysti mukaan lukien, lyriikat sana sanalta melkoisella voimalla ja kertsissä huomasi aina ”hienosti”, mitä kymmenen kappaleen läpi hoilaaminen oli saanut aikaan. Ääntä ei meinannut enää lähteä, mutta sekin jäljellä oleva vähä oli annettava, suomen lipun heilutuksen tiimellyksessä, totta kai. Loppuun vielä ”Scream For Me Donington” ja RTTH oli purkissa, yleisön osoittaessa kovaääniset kiitoksensa lavalle.

”Iron Maiden” -kappale alkoi siitä mihin edellinen jäi, ”Scream For Me, Scream For Me!”, tällä kertaa ilman Doningtonia. Näin oli varsinaisen setin päättävä, nimikkokappale ”Iron Maiden” alkava, Murrayn päästäessä introa valokeilassa ja Harrisin lietsoessa yleisöä lyömään tuttuun tapaan tahtia. Ja niin rytmikkäiden taputusten saattelemana päästiinkin kohtaan, jolloin tuhannet kamerakännykät loistivat pimeällä pellolla, kuvaten jo AMOLAD -turneella tutuksi tullutta tankkia, jonka luukusta nousi totta kai, kukas muukaan, kuin Sir Edward kiikareineen päivineen. Seitsemän henkinen miehistö tämmäsi varsinaisen setin päätökseen, tarjoten viimeisellä vedollaan mm. rikkinäisen Stratocasterin á la Dave Murray ja yksinkertaisesti vaan uskomattoman tunnelman niin kuin aina! Bändin poistuttua lavalta hyvän yön toivotusten ja kiittelyiden jälkeen, alkoi mittava ”We want more” -huutomyrsky, jota en ollut ikinä ennen Maiden -keikalla kuullutkaan, olihan ”Maiden, Maiden” yms. kuuluneet aiempien kokemusten repertuaarin, mutta hyvä näin!

Vajaa kaksitoista tuntia oli kulunut erinäisten kokemusten myötä Downloadissa, n. puolitoista tuntia tuosta ajasta Iron Maidenin kanssa. Janoa riitti vielä hurjasti, ja aiemmin temppuillut äänikin saatiin parahiksi takaisin.. Pimeässä puistossa oli huikea tunnelma, kaikki odottivat encoreita, kaikki tiesivät niiden tulevan!

”What is the point in hiding backstage and pretending we are gonna fuckin´ come out see you again, when you know we gonna be fuckin´ back!!” kuului Dickinsonin ensimmäiset sanat, lavalle minimaaliselta tauolta palattuaan. Mies kiitteli toisessa, varsinaisessa, spiikissään yleisöä niin tämän illan osalta kuin yleiselläkin tasolla homman elossa pitämisestä. Myös hyväntekeväisyyskeikka (24.6.) Cliven Aid:n tiimoilta Brixonissa tuli noteeratuksi. Pääosan saivat kuitenkin pyramidit ja muut ensi vuoden kujeet, joista brittiyleisö saisi Brucen sanojen mukaan nauttia tulevana kesänä, jollakin pellolla, jossakin päin Englantia.. Kun ”Marinerit” ja pyramidit oli puitu, antoi bändi hieman esimakua tulevasta kiertueesta, aloittamalla encoret odotetusti Powerslave -hitillä ”2 Minutes To Midnight”, jonka alkuriffin Adrian täräytti ilmoille tutulla asenteellaan, Dickinsonin iskiessä yhä korvia hivelevästä, Scream For Me Donington!! Ja yhä hoilasi myös festariyleisö, joka tuntui antavan viimeiset jäljellä olevat voiman rippeensä täysin Maidenille, tulihan kertsi taas sellaisella voimalla, että unohdu ei!

Toisena encorena Maiden tarjoili AMOLAD -tour linjaa noudattaen ”The Evil That Men Don”, joka välitti riehakkaaseen yleisöön mittavaa hyväntuulisuutta bändin osalta sekä tietenkin ehdottoman timmiä soitannollista työskentelyä, josta esimerkkinä voisi mainita uskomattomat soolot suunnalta Smith&Gers, jotka veivät kyllä allekirjoittaneen kaikkine mielikuvituksineni vuosia taaksepäin, historian havinoihin. Eddie saapui vielä tuttuun tapaan lavalle astelemaan ja niin palaset olivat koossa. Paketista nautiskeli haltioissaan oleva Download.

Ja jos edellinen vei tunnelmallaan ajatukset vuosia taakse päin, teki konsertin viimeinen kappale ”Hallowed Be Thy Name”, kaikki elementit yhteen koottuna kyllä vähintäänkin saman tempun ja jopa paljon enemmänkin. Ko. kappaleen musiikkivideohan on livepätkä juuri Doningtonista, vuodelta `92 ja täytyy kyllä sanoa, että nuo kuvat piirtyivät väistämättä mieleeni alkutahtien vallatessa todella herkkätunnelmaisen hetken. Ja leiman ´herkkä`, se ainakin minun sisimmässäni sai jo senkin tähden, että vuosia mahdottomalta tuntunut unelma, Iron Maiden Doningtonissa oli pian päätöksessä ja koettu, kuin tuosta noin vaan. Maidenin keikka on aina sanoinkuvaamattoman hieno kokemus, mutta kun paikkana oli tällä kertaa mikä oli, tuntui homma lähtevän korkeammalle lentoon kappale kappaleelta. Sen tähden reilu seitsemänminuuttinen ”HBTN” tuntui jo niin suunnattoman arvokkaalta, että keikan lopettaminen siihen oli mahtava homma, vaikka loppuminen aina yhtä karvaalta tämän bändin kanssa tuntuukin. Bruce kiitteli mahtavasta illasta ja muistutteli yleisöä tulevan kesän happeningeista, saattaen puheillaan uskomattoman shown vetäneen bändin lavasteiden syövereihin. Hetken siinä yleisö kerkesi sittemmin tuohtuneena hoilaamaan ”Maiden, Maiden!” melko kovaäänisestikin, mutta vielä kovempaa lähti outro ”Always Look On The Bright Side Of Life”, vihellyksineen päivineen. Porukasta huokui todellista tyytyväisyyttä, niin kuin myös bändistä, uskoisin..

Vaikka mainitsin loppumisen tuomasta haikeudesta, voin silti käsi sydämellä todeta tuon hetkisen mielentilan olleen jotain aivan käsittämättömän suurta ja syvällistä. Kropassa joka kolkka oli täyttä puuta eli monen monen tunnin seisominen ihmismassan seassa oli fyysisesti tehnyt todellakin tehtävänsä. Hymy huulilla oli kuitenkin leveämpi kuin koskaan ja olo kuin suuremmallakin voittajalla konsanaan. Ainoastaan 15.11. Helsingissä, kun Dave Murray ojensi plektransa ”2 Minutes To Midnightin” jälkeen suoraan minulle, on ollut hetkenä jotain vielä ihmeellisempää, mutta tämänpäiväinen kokemus Iron Maidenin kanssa Donington Parkissa oli kokonaisuudessaan käsittämätön ja ennen kaikkea unohtumaton. Odotuksia ei näin suuriin sfääreihin ennen reissua uskaltanut todellakaan asettaa, mitä lopulta tuleman piti. Rima Maiden keikkojen kirjossa on nyt todella korkealla!

Takaisin pellolle, ”nykyhetkeen”! Ihmiset rupesivat poistumaan takavasemmalle, osan kuitenkin vielä jäädessä lavan läheisyyteen pyörimään. Itsekään en malttanut siitä vielä poistua, vaan tarrasin kaiteeseen vanhaan malliin huojentuneena. Pian paikalle säntäsivät kuitenkin järkkärit, jotka hätistelivät innokkaimmat stagen läheisyydestä muille maille, roudareiden tieltä ja niin päin pois. Niinpä siis myös minä sovin treffit seuralaiseni kanssa ja lähdin häntä ”muutaman” ihmisen joukosta etsiskelemään. Pian jo tavattiinkin, muutamat valokuvat lavasta ja eikun kojukatua ruoka mielessä koluamaan. Oli levykauppaa, vaatekauppaa, Jackson -kitaroiden promotelttaa ja oikeastaan ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Päivä oli kuitenkin vienyt melko lailla klopista mehut, joten ei muuta kun ranskalaiset naamariin ja n. tunnin kiertelyn ja Downloadin yöelämän haistelun jälkeen huvittuneisuutta herättänyttä yösijaamme East Midlandsin lentokenttää kohti, jonne taksi meidät nopeasti kuskasi, valtaisista jonoista huolimatta. Myös monen muun osoite oli siis samainen kenttä, joten hulinaa riitti kerrakseen. Pienten syöminkien ja rauhoittumisen jälkeen oli aika yrittää unta. Kello lähenteli kahta yöllä, bussi lähtisi 8.45, aloittaen kotimatkan. Ja niin siinä sitten vaivuin uneen, makuupussissa, lentokentän lattialla, lähes keskellä Englantia, enemmän kuin onnellisena, päivän ja varsinkin viimeisten tuntien vallatessa ajatukset. ”Scream For Me Donington!” -kaikui vielä värisyttävästi korvissa, silmien painuessa kiinni kerrassaan käsittämättömän hienon päivän päätteeksi.

Kunnolla taisin ko. päivään herätä vasta kotona Ikaalisissa illalla yhdentoista maissa, kuluihan tuo maanantai 11.6 täysin matkustamisen ehdoilla. Bussimatka East Midlandsista Stanstediin, autonvaihdolla Heathrowssa otti siis ainakin sen kuusi tuntia. Sitten Stanstedissä muutaman tunnin odottelu, ja n.30min myöhässä ollut kone kyyditsi meidät takasin Suomeen, Pirkkalaan, aikas hektisten parin päivän päätteeksi, takataskussamme tarina, josta kertomista riittää!

Nyt heinäkuussa, reilu kuukausi tapahtuneesta, päättelen kertomustani tuolta maagiselta viheriöltä. Huomaan, että ongelmatilanteita ei valkoisella kovinkaan montaa näy. Reissuun lähdettiin kuitenkin jonkinasteisesta suunnittelusta huolimatta melko lailla ex tempore ja ehdottomasti ”Reppu ja reissumies” -asenteella, joten enemmän kuin iloinen onnistuneesta ajasta Englannissa saa todellakin olla.

Otettaessa vielä suurennuslasin alle matkustukselliset seikat, nousee päällimmäisenä mieleen kohtuullisen kireä aikataulu, joten jos haluat antaa aikaa totaaliselle rentoutumiselle ja vaikkapa nähtävyyksille varaa enemmän aikaa. Toteuttamamme ratkaisu oli kuitenkin minulle juuri passeli ja se toimi, rahapussia kulutti 260 €:n verran (lennot + festarilippu). Ja sitten se majoitus, joina toimi siis Stanstedin ja East Midlandsin lentokentät. Ajatus saattaa kuulostaa melkoisen epämiellyttävältä, mutta tälläinen matkustuksen sävyttämä paripäiväinen ei kaivannut enempää.

Festivaalina Download oli yhden päivän perusteella todella asiallinen. Valtavasta ihmispaljoudesta huolimatta homma sujui joka osa-alueella joutuisasti, eikä silmäni harottaneet epäkohtien perässä. Maailman roskaisin festarihan tämä kuulemma on, mutta taitanee olla ihan jokaisen vastaan ikuinen ongelma, joten se siitä. Niin kuin jo mainitsin, erilaisia aktiiviteettejä on pilvin pimein, sen tärkeimmän eli livemusiikin lisäksi. Mieleen nyt ainakin tulee esim. Guitar Hero -kilpailu, huvipuistolaitteita, karaoke, ja mitä erilaisimpia kojuja, sisältäen mikin mitäkin tilpehööriä. Asiaakin kuitenkin löytyi niin kuin kerroin, kitaroita, levyjä, vaatteita ja ties mitä …festivaalihinnoilla. Ja totta kai, ruokaa oli yllin kyllin kymmenissä erilaisissa pisteissä, ravintoloissa sun muissa, joten nälästä tuskin kukaan joutui kärsimään, eikä myöskään tunnelmanpuutteesta, nimittäin koko päivän ihmisistä oli havaittavissa todellista hyväntuulisuutta ja lopulta riehakasta tunnelmaa, mikä teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen, niin kuin koko Download Festival kokonaisuudessaan!

Haluan vielä lopuksi todeta, että toteuttakaa unelmanne, vaikkapa sitten tällaisellä reppureissulla, sillä nämä ovat rikkauksia, joiden perään verottajankin on turha haikailla. Nämä pysyvät muistoissa ikuisesti!

UP THE IRONS!

Olli Tasala
Heinäkuussa 2007

Reilu puoli vuotta oli kulunut edellisestä allekirjoittaneen Iron Maiden keikasta, kun taas mentiin.. Tällä kertaa kohteena ei ollut kotoinen Suomi, vaan Italia ja ikuinen Rooma. Kyseessä oli neljäs Maiden keikka mulle ja ensimmäinen ulkomailla.. Ja mikäpä sen parempi paikka nähdä Maiden livenä ulkomailla kuin Rooma ja Italia? Tuskin mikään.. Ensin tosin oli tarkotus mennä katsomaan bändiä Ostravaan, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Rautaneito.com uutisoi Rooman keikasta. Matkojen varaaminen ja lippujen ostaminen venyi ja venyi kunnes ne ostettiin huhtikuussa.. Liput (2kpl) tuli ostettua Huuto.net:stä yhteishintaan 90e ja matkat ebookersista ( Lennot 2x Oulu-Helsinki-Rooma-Helsinki-Oulu + 3 yötä hotellissa) hintaan 860 euroa. Alaikäisyyteni vuoksi matkaan lähti myös äiti, joka ei bändiä ollut ennen livenä nähnyt. Maidenia ennen esiintyi paljon muita kiinnostavia bändejä kuten Machine head, LaurenHarris ja Motörhead.. Olihan siellä ensimmäisenä esiintyjänä italialainen Sadist, jonka musiikkia ei ollut tullu ennen kuultua.. Reissua odotettiin kuin kuuta nousevaa, kunnes lähtöpäivä (18.6) viimein koitti.

Yöllä ei juurikaan saanu nukuttua ja herätys oli kello 4 aamulla.. Kaks tuntia lopulta kertyi unta ja aamulla noustessa olo oli kyllä sen mukainen! Nooh ei siinä mitään, taksi oli tilattu viideksi ja lento Hellsinkiin lähti kuudelta. Hellsingissä tuli vedettyä energiajuomaa naamaan ja ei muuta kuin Rooman koneeseen, joka lähti kello 7.55. Samassa koneessa oli muutakin porukkaa laudalta (Jarmila,Paul,Hese jne.), jotka istuskelivat koneen etu osassa. Oli tarkotus käydä vaihtamassa herrojen kanssa muutama sana matkalaukkuhihnalla, mutta herrat olivatkin kuulemma eksyneet Rooman sokkeloisella Lentokentällä.. Samanlailla olis käynyt varmasti myös meille, jos ei oltas muita matkustajia lähdetty seuraamaan.. Laukkujen tulossa kestikin kauan ja siinä ajassa kerkes käydä syömässä ja kiertelemässä lentokenttää.. Vihdoin laukut tuli ja oli aika hypätä taksiin.. Taksissa sain heti ensi vaikutelman Italialaisten englannin kielen taidosta, joka oli kyllä melko luokatonta ja vahvistui vain reissun edetessä.. Lentokentältä hotellille oli 40 kilometriä ja ruuhkat olivat tuohon aikaan melkoiset, joten matkassa vierähti reipas tunti.. Pitkän taksi matkan jälkeen sitten saavuimme kolmen tähden hotellillemme, joka vaikutti oikein viihtyisältä paikalta näin hintaan nähden (31e/yö) ja muutenki.. Hotelli kantoi nimeä Hotel Jonico. Huone oli oikeen siisti ja sisälsi perus tarpeiden lisäksi minibaarin, television ja jopa oman parvekkeenki!
Hotellin kotisivuilta löytyy lisää tietoa ja kuvamateriaalia hotellista ( Rooms välilehti ) Hotelli sijaitsi keskustasta 7 kilometrin päässä, mutta bussilla matka taittui oikein mallikkaasti ja bussi pysäkkihän sijaitsi 100 metrin päässä hotelliltamme. Ainoat miinus puolet oli hotellissa suihku, joka suihkutti aivan minne sattuu ja heikosti ku…, sekä aamupala, jossa ei ollu tarjolla ku croissantteja, munkkeja, pullaa ja yli makeutettua mehua.. Muuten ihan jees, mutta kun tuommosta tavaraa nyt ei tee mieli ihan heti heräämisen jälkeen syödä. Onneksi minibaariin olin varannu paahtoleipää, juustoa ja mehua..

• Hotelli ulkoapäin

Perille saavuttiin siis hyvään aikaan aamupäivästä ja siinä oli koko päivä aikaa olla kaupungilla! Kaupungilla ei yllätyksekseni näkyny ku kaksi maiden paitaista tyyppiä, mutta myöhemmin niitä sitten näkyki enemmän! Ensimmäinen etappi oli joka tapauksessa Colosseum, joka sijaitsi bussin päätepysäkistä Terministä n. kilometrin päässä.. Ja olihan se helvetti komean näkönen! Monia kuvia paikasta on tullu nähtyä kirjoissa,lehdissä, netissä ja vaikka missä ja sitten kun pääsi ite paikan päälle niin hymy oli kyllä herkässä.. Sisälle ei tullu lähdettyä, koska jono oli aivan helvetin pitkä ja aikaa kuitenki melko vähän.. Sitä colosseumin vierestä menevää tietä tuli sitten käveltyä eteenpäin aika pitkän matkaa ja varrelle sattui muitakin hienoja nähtävyyksiä. Seuraavassa niistä muutama:

• Klik!
• Klik!
• Klik!

Toisena päivänä eli tiistaina oli tarkotus käydä tsekkaamassa vatikaanit. Kaupungille lähtö viivästyi parilla tunnilla ku univelka ja edellis päivän kävelyt verottivat sen verran, että heti aamupalan jälkeen oli mentävä uudestaan nukkumaan. Kyllä sitä sitten kolmen aikaan kaupunkiinki eksyttiin! Termiiniltä ei oltu kävelty montaakaan sataa metriä kuin edessä näkyi Hard rock cafe. Nälkäkin oli, joten pakko oli poiketa kyseisessä paikassa burgereilla. Ensin mentiin sisään Hard rock cafe kauppaan, jossa oli myytävänä enimmäkseen paitoja, mutta löytyihän sieltä myös snapsi laseja, kahvikuppeja, rumpukapuloita ja sen sellaista.. Itse tuli ostettua musta pitkähihainen teepaita. Ravintola oli luonnollisesti koristeltu kuuluisien artistien kitaroilla, esiintymisasuilla, kulta levyillä ja muilla tavaroilla.. Siinähän se menikin ruuan odottaminen aika nopeasti seiniä ihastellessa! Ruoka oli oli aivan helvetin hyvää ja kyllähän se hampurilainen täytti allekirjoittaneen pitkäksi aikaan. Ei tullu ikävä Hesburgerin tahi mäkkärin tavaraa.. Kaiken lisäksi ruoka oli ”ihan ok” hintaista.. Näistä jo mainituista seinällä lojuvista tavaroista tuli myös otettua pari kuvaa!

• Bruce Springsteenin kitara
• Kerry Kingin kitara
• Bonon aurinkolasit

Mahat täynnä kiidettiin sitten kohti vatikaaneja! Metrollahan tuo matka ois nopeasti menny, mutta matkalle sattui yllätys yllätys jos jonkinmoista nähtävyyttä joten usean kilometrin kävely matka oli loppu peleissä kannattava.. Vatikaanin museo oli mennyt jo puoli neljältä kiinni, joten tie vei sitten pietarin kirkon aukiolle ja myös itse kirkkoon. Aukio oli kyllä todella komean näköinen ja ehdottomasti paras paikka Roomassa. Siinä sitten tuli lähetettyä parit postikortit suomeen päin ja otettua kuvia aukiosta kunnes tie vei sisään itse kirkkoon. Jarmmilan porukasta joku kertoi keskiviikkona, että jono kirkkoon oli ollu helvetillisen pitkä, mutta kun menimme viiden aikaan sisään, jonoa ei ollu juuri ollenkaan. Hyvä tuuri. Jos oli aukio ja kirkko ulkoapäin hieno niin sisältä kirkko vasta hieno olikin. Yllätyksekseni kuvaaminenkin oli sallittua kirkon sisällä. Se oli täynnä helvetin hienoja veistoksia, maalauksia ja kaiken näkösiä kuvia. Tunnelma sisällä oli myös mahtava; munkkien laulua kuunnellessa oli mukava kierrellä kirkkoa ympäri. Täytyy myöntää, että tässä välissä tuli unohdettua, että maideniahan sitä ollaan huomenna menossa katsomaan. Se asia kuitenkin muistui taas nopeasti mieleen, sillä kirkosta kaupunkiin kävellessä tuntui melkein jokaisella olevan päällään Iron Maiden tai Motörhead paita.. Kävelymatkalla tuli myös vierailtua levykaupassa, jossa oli tarjolla melko suuri erä levyjä hintaan 5 euroa.. Mukaan lähti Whitesnakea ja Saxonia, levy kumpaakin. Saxonin levy oli tosin 4.90 euron hintainen.. Siitä tuli sitten kiidettyä bussilla kohti hotellia ja odottelemaan SUURTA PÄIVÄÄ! Ja kuvathan kertovat luonnollisesti enemmän kuin 1000 sanaa:

• Tiber joki
• Pietarin kirkon aukio, kuva 1
• Aukio, kuva 2
• Aukio, kuva 3
• Aukio, kuva 4
• Kirkkoa sisältä, kuva 1
• Kirkkoa sisältä, kuva 2
• Kirkkoa sisältä, kuva 3
• Sekä paavia paavin perään..

Sitten koittikin se THE DAY! Miglun ja raatavaneitokaisen kanssa oltiin sovittu tapaaminen termiinille kymmeneksi.. Hieman tuli myöhästyttyä tuosta ajasta, mutta viimein sitä tuli löydettyä mäkkärille, missä mua oottivat. Siinä sitten käytiin mutka kuopion poikien hotellilla ennen kuin suunnattiin nokka kohta colosseumia, jossa oli tarkoitus olla IMOC- miittinki kello 11. Mikael ( Miglu) ja Pete (raatava) olivat törmänneet edellis päivänä Coloseumilla Mr. Dave murray:een ja kyllähän se pikkusen itteä harmitti kun en ollu paikalle sattunu! Kymmentä vaille ykstoista keskiviikkona oltiin joka tapauksessa colosseumilla, mutta maiden faneja ei juuri näkyny. Muutama paikallinen fani tuli meidät siinä kioskilla toivottamaan tervetulleeksi Italiaan ja Roomaan ja kyllähän sitä tuli heidän kanssaan siinä muutama sana vaihdettuakin. Yksi heistä oli tiistaina törmännyt Janick Gersiin, joka oli repustaan italialaiselle wristbandin lahjoittanut. Sitten hyvästeltiin italialaiset ja siirryttiin varjoon odottelemaan lisää faneja paikalle. Siinä istuskellessa meitä päin käveli mies italia paidassa, joka osottautui suomalaiseksi ja myösi maiden faniksi. Hän oli tullut roomaan lomailemaan, eikä ollut kuulutkaan, että hänen täällä ollessaan oli myös Maidenin keikka kaupungissa. Aikoi kuulemma pistää konsertin harkintaan, tiedä sitten päätyikö herra koskaan keikka paikalle.. Hänen lähdettyään pirautimme jarmilalle ja kumppaneille, jotka olivat juuri hyppäämässä metroon. Nopeastihan he tulivat paikan päälle ja näin tuli tavattua myös vähän kokeeneempaa fania! Siinä esittäydyttiin toinen toisellemme kunnes siirryttiin varjoon puhelemaan niin toistemme kuin paikalla olleiden saksalaisten kanssa. Siitä sitten kierrettiin colosseumia ja ihmeteltiin missä kaikki muut IMOC:läiset ovat. Kun enempää IMOC:läisiä ei näkynyt, mentiin kaljalle colosseumin vieressä sijaitsevaan raflaan. Tuoppien jälkeen odoteltiin hetki Iivistä ja hänen rouvaansa, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Barceloonasta. Heidän saavuttua suuntasimme takaisin varjoiseen paikkaan, jossa saksalaiset oltiin tavattu. Paikalle sattui canadalainen (?) fani, jonka kanssa Iivis enimmäkseen jutteli. Mies kertoi hieman meiningistä maidenin amerikan keikoilla, tämän vuoden keikka suunnitelmistaan ja taisipa herra lupautua tulemaan ensi vuonna katsomaan maidenia suomeenki! En muista ottiko seuraavan kuvan tämä canadalainen mies vai sitten se turisti tyttö, mutta tässä kuitenki kuvaa Colosseumin edustalta:

• Klik!

Sitten otettiin metro termiiniin, jossa porukka hieman hajosi. Itse suuntasin lähimpään mäkkäriin, sillä helvetillinen nälkä oli yllättänyt. Miglu ja Pete käväsivät hotellilla ennen kuin lähdimme metrolla kohti stadionia. Metrolla ajelimme Vatikaanin nurkille, josta oli stadionille muutama kilometri. Aika nopeasti tuo matka meni paahtavassa helteessä ja hirveä MAIDEN fiilis päällä! Vihdoin saavuimme stadionille, jossa Lauren harris kiekui jo kovaa ja korkealta. Siinä ulkopuolella oltiin kaks tuntia, jonka aikana tuli syötyä, juotua, kierreltyä piraatti kojuja ja sellaista.. Siinä ennen Machine Headia menin sitten sisälle paikasta, josta katsomo lipulla mentiin ja Miglu ja Pete menivät paikasta, josta kenttälipulla mentiin. Porteilla ei ollut minkäänlaista turvatarkastusta, joka pisti vähän ihmetyttämään. Siitä tuli ostettua nopeasti Run to the hills – paita ja sipsi pussi ja sitten katsomoon! Stadion oli kyllä melkoisen komea ja porukkaa oli paljon, vaikka paljon enemmänkin olisi mahtunu. Itsellä oli paikka melko ylös katsomoon, mutta kun järkkärit ei juuri välittäny minne katsomoon meni, menin tietenki aivan alas ja eteen istumakatsomoon. Jengi oli vielä Machine Headin aikaan suht rauhassa, mutta kun Motörhead astui lavalle niin johan alkoi ääntä piisata. Lemmy ja Motörhead olivat iskussa ja keikan kohokohtia meikäläiselle olivat Killers, In The Name Of Tragedy, Ace of spades ja Sacrifice.. Rumpusoolo oli myös aivan helvetin kova ja kyllä siinä desipeli mittari sai kyytiä kun kyseisen soolo loppui. Koko istumakatsomo antoi raikuvat aploodit seisaaltaan.. Tällaista hurmosta en ollu ennen keikalla nähnyt.. Ja kun kyseessä ei ollut vielä edes itse pääesiintyjä Iron Maiden niin oli lupa odottaa jotain aivan uskomatonta. Sitten alkoi roudaus ja tuli siinä haettua samalla hodarit, ettei nälkä vaan yllättäisi kesken Maidenin. Hodarista sai maksaa melko suolaisesti ( 4 euroa ).. Pieni kalja oli maksanut kuulemma jopa 5 euroa, kertoi Colosseum kuvassa oikealla oleva Jaakko. Tämän jätkän kanssa tuli Maiden kateltua ja heitettyä siinä kommenttia ennen keikkaa ja biisien välissä. Kyllä se oli mahtava tunne kun tohtori, tohtori alkoi soimaan ja digi kamera/kännykkä meri valtasi kenttäkatsomon. Se oli menoa sitten!

• Motörhead
• Stadionia ja yleisöä 1
• Stadionia ja yleisöä 2

Intro soimaan, Nickon huudahdus, pari iskua haitsuun ja maailman paras bändi oli taas silmieni edessä.. Katsomossa meininki oli aivan mahtava ja kyllä siinä vietiin Hartwallin yleisöä aivan 100-0. Ei siellä tainnu istua ku muutama typpi kun katoin. Kyllähän siinä These colours dont runin aikana meinas vedet tulla silmiin, yksinkertasesti kun kyseessä on vaan niin perkeleen kova live biisi että huhhuh! Children of the damned oli tietysti yksi keikan kohokohdista ja Brucen sanoessa sen olevan seuraava biisi yleisö huusi minkä pystyi. Brighter than a thousand sunin aikana meno oli ehkäpä laimeimmillaan, mutta ei se sitä tarkota että meno olisi huonoa ollut! Trooper ja muut klassikot oli ”ihan kiva” kuulla parin vuoden tauon jälkeen.. Hieman se otti päähän kun luvattua, viidettä biisiä beastilta ei soitettu Roomassakaan, mutta ei voi mitään. Ehkä ne Brixtonissa sen soittavat, ehkä ei. Illan toisena ehdottomana kohokohtana pitää mainita fear of the dark! Olisin toivonut, että Bruce ois antanut yleisön laulaa säkeistön, mutta eipä niin sitten kuitenkaan käynyt. Joka tapauksessa tuon biisin hoilaaminen on kyllä aivan mahtavaa! Ja vielä tuon mahtavan italialais yleisön kanssa se on vieläkin mahtavampaa.. Siihen sitten vielä pari muuta klassikkoa päälle ja ilta oli ohi.. Keikka oli ehdottomasti allekirjoittaneen paras maiden keikka koskaan.. Kaikista parhaan tästä keikasta teki erityisesti yleisö, joka oli ihan liekeissä. Kylläpä tämä minun kanssa keikkaa seurannut suomalais mieskin ( Jaakko) sanoi, että paras keikka minkä on koskaan maidenilta nähnyt. Ja tämähän oli hänen 21. maiden keikka. Stadionilta hotellille pääsy ei ollut niin vaikeaa kuin odotin. Tuli lähdettyä heti Hallowedin jälkeen, joten kunnon ruuhkaa ei ollut kerenny vielä syntyä. Siitä käveltiin äitini kanssa vatikaanien lieppeille, josta otettiin taksi keskustaan. Keskustassa käytiin nopeasti tutussa ja turvallisessa mäkkärissä ja siitä taas kohti hotellia. Kyllä äitikin oli positiivisesti yllättynyt keikasta ja hehkutti koko loppu illan! No, ei siinä mitään.. Onhan bändi todellaki kaiken hehkutuksen ansainnu! Seuraavalla kiertueella pitänee myös ulkomaille matkustaa maidenia katsomaan. Italia vois olla hyvä paikka, mutta kyllä sitä voisi muitakin maita käydä kattomassa. Joka tapauksessa matka oli unohtumaton ja kiitoksi kaikille neitolaisille keskiviikosta!

• Iron Maiden 1
• Iron Maiden 2
• Iron Maiden 3
• Iron Maiden 4
• Tuossa vielä videoita keikalta!

UP THE IRONS!!

Jussi Tirkkonen 22.6.2007, Oulu

”Where you´re going lies adventure others only dream of”
(Iron Maiden – These Colours Don´t Run)

Www.Rautaneito.com-sivuston keskustelupalstalla monien tuntema pitkän linjan Iron Maiden -kannattaja Juhana ”Iivis” Koli on tekemässä vuoden 2008 aikana Suomen mittakaavassa harvinaisen tempauksen. Mies kiertää suosikkiyhtyeensä perässä noin 20 konserttia ympäri maailmaa. Matkaohjelma ulottuu aina Australiaan ja Japaniin saakka.
Koska itse en tunne ketään, joka olisi millään alalla tehnyt vastaavaa, päätin kysyä Juhanan kiinnostusta haastattelusarjaan, josta saataisiin varmasti mielenkiintoinen niin Iron Maiden –faneille kuin myös muiden bändien tai intohimon kohteidensa perässä ramppaajille.

Haastattelusarjasta on tarkoitus tehdä vähintään kolmeosainen ja osat jakaantuvat siten, että ensimmäisessä mietitään kokonaisuutta, odotuksia, suunnitelmia ja tulevaa. Tämä osa on siis luettavanasi juuri nyt. Toinen osa tehdään maalis-huhtikuussa Australian ja Japanin konserttien jälkeen, josta tulee varmasti erittäin mielenkiintoinen, koska Iron Maiden alkaa olla Suomessa silloin jo ajankohtainen Helsingin ja Tampereen stadion konsertteja silmällä pitäen. Kolmas osa on tarkoitus tehdä koko kiertueen jälkeen ja muistella vähän menneitä.

Tämä osa tehtiin puhelimitse uuden vuoden päivänä 2008, jolloin Juhana oli ”valmistautumassa” Nightwishin keikkaan.

Juhana, kerro vähän itsestäsi, mistä päin olet kotoisin, mitä teet työksesi ym. faktaa.

”Olen espoolainen 29-vuotias tietohallintopäällikkö kansainvälisessä turvallisuusalan konsernissa ja olen digannut Maidenia vuodesta 1989 lähtien. Sain lainaksi Live After Deathin tuplakassun naapurin isoveljeltä ja hienot kannet yhdessä Hallowed Be Thy Namen kanssa pomppasivat heti. Kyseessä on edelleen maailmankaikkeuden paras biisi. Biisin ydin eli tarina kuolemaantuomitusta on tulkittavissa niin monilla eri tavoilla. Olen miettinyt, että minkähänlaisen rikoksen kaveri on tehnyt, oliko hän kenties murhamies?! Koska itse biisistähän rikosta ei käy ilmi.”

Oletko koskaan ajatellut, että hän olisi jopa syyttömänä menossa teloitettavaksi? Sitenhän biisin sanoitus olisi taas yhdellä eri tavalla tulkittavissa.

”No enpä itse asiassa ole tuota ajatellutkaan. Tämähän on juuri biisin pointti, moniselitteisyys, tulkinnat.”

Puhumme pelkästään Hallowed Be Thy Namen sanoitukseen liittyvistä asioista vartin ja minusta alkaa tuntua, että tämä haastattelusarja tulee kattamaan paljon enemmän kuin ”vain” yhden maailmanympärimatkan Maidenin perässä. Itse asiassa tästä on tulossa minulle itsellenikin mielenkiintoinen kokemus, koska nautin suunnattomasti syvällisestä keskustelusta ihmisen kanssa, joka on vihkiytynyt oman intohimoni kohteeseen vähintään yhtä fanaattisesti kuin itse.

”There is no one that will save you, going down in flames! Up the Irons!”

Miten mielenkiinto bändiä kohtaan alkoi kehittyä ”rautaneitsyyden” menettämisen jälkeen?

”Sen jälkeen alkoi selvittäminen, että minkälaisesta bändistä on kyse, mitä bändi on tehnyt. Eri levyjen ja sinkkujen kansitaide kiinnosti suunnattomasti nuorta miestä. Sain synttärilahjaksi vuonna 1990 uunituoreen No Prayer For The Dyingin, joka on muuten ensimmäinen omistamani Iron Maiden -levy. Maiden tuli samana vuonna Suomeen Helsingin Jäähalliin keikalle promoamaan uutta albumia, jonne yhdessä naapurin pojan kanssa päästiin naapurin isän tullessa mukaan katsomaan perään. Kyseessä oli toinen konserttini koko elämässä. Ensimmäinen keikkakokemus oli Raptori (ilmaiskonsertti helsinkiläisessä vaateliikkeessä). Jäähallissa sitten oltiin kauhuissaan jo lämppärin aikana, koska meno Anthraxin aikana oli jo ihan helvetin hurjaa pitteineen ja pieni poika oli siinä vähän ihmeissään. Olimme istumapaikoilla Daven puolella. Maidenin tuleminen lavalle jäi mieleen suurena fiiliksenä, jota voisi kuvailla ihastumisen tunteena. Sadat perhoset tanssivat vatsassa ja itku tuli ilosta. Konsertti kolahti niin kovaa, että minun oli pakko mennä katsomaan melkein kaikki keikat Helsingissä, koska hain sitä samaa fiilistä. Olen siten käynyt katsomassa tosi paljon keikkoja Helsingissä. Olen monesti miettinyt, että mitä jos se ensimmäinen heavy rock -keikka olisi ollutkin jonkun muun bändin. Haen edelleen sitä samaa tunnetta kuin Maidenin tullessa lavalle. Siitä on tullut minulle kuin huumetta. Mutta millään muulla keikalla samaa tunnetta ei ole vielä tullut, jonka Maiden aiheuttaa. Silloin nuorempana minulta puuttui hengenheimolainen ja diggailu oli tyyliä himassa korvalappustereoilla. Silloin ei päässyt jakamaan fiiliksiä, kuten nykyään, kun kommunikointi ja verkostoituminen on aivan eri tasolla. Nykyään yritän vähän saada sitä mennyttä takaisin. Ja tässä tullaan Maiden Finland ja Rautaneito -sivustojen kaltaisiin yhteisöihin. Muistan hyvin, kun kävin katsomassa Maidenia Helsingin ”Dance of Death” -kiertueella vuonna 2003 ja sieltä palattuani ei enää ollutkaan Maiden Finland sivustoa ja olin aivan depiksessä, että mitä vittua. Juuri kun ajattelin löytäneeni ihmisiä, jotka tuntevat samoin, he ovatkin poissa. Gone. Koska yksi tärkeä osa bändien diggailussa on juuri fiiliksien jakaminen. Nykyäänkin minulla on tapana Iron Maiden –kappaleen aikana Eddien tullessa lavalle, kääntyä yleisöön päin katsomaan ihmisten nauravia ja iloisia ilmeitä ja se tuntuu helvetin hyvältä. Tykkään, kun ympärillä olevat ihmiset ovat iloisia ja hyvissä fiiliksissä. Toinen erikoisempi juttu keikoilla tähän liittyen kohdallani on se Monthy Pythonin Always Look On The Bright Side Of Life, joka soi aina ihmisten lähtiessä keikkapaikalta pois. Vähän ihmeelliseeltä saattaa tuntua se, että mielestäni se on yksi parhaista hetkistä keikoilla. Nautin suunnattomasti ihmisten katselemisesta, kun tyytyväinen yleisö halailee toisiaan ja after show on alkamassa. Mutta yhteisöjuttuihin takaisin palatakseni onneksi Rautaneito.com tuli ja pelasti paljon. Muutenkin Maiden Finland tuntui paljon pienemmältä. Positiivisessa mielessä puuhastelulta. Rautaneito taas sitten reissuineen räjäytti potin ja tuntui heti isommalta, koko ”perheen” jutulta. Ja Prahan kevään 2005 jälkeen mikään ei ollut enää toisin.”

Rautaneito.comin järjestämällä konserttimatkalla Prahaan oli mukana parisenkymmentä toisilleen tuntematonta ihmistä, jotka ystävystyivät matkana aikana niin, että esim. Juhana toimi matkalla tapaamansa Pasin bestmanina tämän häissä viime kesänä. Henkilökohtaisesti muistelen matkaa yhtenä hienoimmista hetkistä (neljä päivää kestänyt hetki!) Iron Maidenin parissa.

”Tulin ventovieraana mukaan tuntemattomien joukkoon. Ajattelin ennakkoon, että kaikki mukana olijat ovat varmasti jotain truu hevareita ja vähän arvelin, että mitenhän ”sliipattu” kaveri pääsee mukaan kemuihin. Reissulla sitten tutustuttiin moniin tämän hetkisiin sydänystäviin, joista kuvaavaa on, että toimin Kotoaron Pasin bestmanina viime keväänä. En tuntenut häntäkään yhtään aikaisemmin. Ja Pasin kanssahan teemme tulevat reissut kahteen pekkaan, paitsi Euroopassa, jossa mukana on myös muita tuttuja ihmisiä Rautaneito-yhteistöstä. Praha oli silmiä avaava kokemus ja sain tutustua mahtaviin ihmisiin. Ystäviä samanhenkisistä ihmisistä ympäri Suomea. Elämä ei totisesti ollut enää entisensä.”

Tässä vaiheessa haastattelija jo pyyhkii roskaa silmästään. Kiitos kuuluu koko perheelle. Onko Iron Maiden sinulle elämäntapa?

”Ehdottomasti. Olen muutenkin vähän erilainen Maiden fani, keikkakokemuksien kerääjä. En varsinaisesti kerää mitään Maiden tavaraa. Mielestäni fanittaminen kulminoituu siihen, että näkee bändin elävänä. Sanon tämän kuitenkaan keräilijöitä yhtään halveeraamatta. Se ei vaan ole ollut koskaan mun juttu, kun taas matkailu ja Maiden yhdistettynä on.”

Mikä on ollut paras keikkakokemus vuosien varrelta?

”Brixton vuonna 2007. Bändin yksi parhaista keikoista ikinä myös Nicko McBrainin mukaan. Brixton on pienehkö teatteri ja erittäin intiimi keikkapaikkana. Mustaksi maalattu katto, tekopuita ja kasveja katonrajassa, jotka vain lisäsivät entisestään avonaisen ”roomalaisen amfiteatterin” tuntua. Bändi oli niin vitun kovassa vireessä ja kun Clive kävi lavalla, se oli erittäin tunnelmallinen hetki, kun hän alkaa olla jo vähän heikossa hapessa. Keikoilla Englannissa kotimaassaan bändi on muutenkin aina erilainen kuin ulkomailla. Paljon rennompi ja Bruce puheliaampi. Ja tuolla Brixtonissahan olivat paikalla kovat fanit, koska keikka oli myyty loppuun jo Fan Clubilaisille järjestetyssä ennakkomyynnissä, eikä lippuja julkiseen myyntiin jäänyt laisinkaan. Keikan jälkeen monien useita kymmeniä keikkoja nähneiden fanien kanssa käydyissä keskusteluissa monet sanoivat samaa, että keikka oli paras heidän näkemänsä. Sääli, että tuosta illasta ei ole olemassa bootleg DVD:tä. Sitten tulee heti kakkosena Helsingin keikka vuodelta 1992, siellähän legendaarinen Fear Of The Dark räjäytti pankin. Kuinka puolesta hallista lähtikään niin paljon meteliä. Kolmanneksi parhaan keikan tittelistä kisaavat Prahan veto vuonna 2005 ja Milanon toinen ilta A Matter of Life and Death Tourilta 2006, kun yleisö lauloi ekan säkeistön Fear Of The Darkista bändin katsellessa hoo moilasena. Unelmapaikka nähdä Maiden on mielestäni ehkä tätä taustaa vasten Irlanti. Bändillä aina hauskaa jostain syystä. Ehkä he ovat nousuhumalassa tai jotain maagista siellä hommaillaan. Lavalla ne ottaa aina Guinessia ykkösellä sisään koko bändin voimin. Yleisö on aina äänekästä ja hyvää, irkut kun tuntuvat osaavan hauskan pidon suomalaistyyliin sopivasti.”

Entäs ne huonommat illat?

”Slovenian keikka Ljubljanassa kesällä 2007 oli pettymys, koska Number of the Beastilta ei tullutkaan niin montaa biisiä kuin oli luvattu.”

Yleisöä oli mielestäni siellä liian vähän stadionin kokoon nähden, eikä aivan huippuhurmosta saavutettu. Muuten oli kyllä mukavaa, että ei sinänsä itselläni valittamista.

”Rodi perkele, long time no see, mitäs ukko?”

”Kyllä ja samaten Helsingin keikka 1998 oli pettymys, kun uusi keulahahmo Blaze Bayley ei osannut hommaansa. Hän ei ottanut yleisöään haltuun. Brucehan on loistavasti sanonut jossain haastattelussa, että hänen tehtävänsä keikalla on saada se perimmäisessä rivissä piippuhyllyllä istuva kaveri tuntemaan siltä kuin hän olisi eturivissä. Toisaalta sitten taas Blazen keikka vuonna 1995 keikka oli aivan toiselta planeetalta. Niin energinen, kaikki uutta ja Kultsallahan olikin todella intiimi tunnelma. Meinasi eturivissä lähteä taju ja oli pakko lähteä pois. Kaverini piti tulla mukaan keikalle, joka ilmoittikin paria tuntia aikaisemmin, että meneekin ennemmin kiekkotreeneihin. Mulla oli molempien liput ja kaikki. On muuten edelleen se käyttämätön lippu tallessa. Ystävyyskin loppui siihen ohariin.”

Haastattelua on kestänyt pari tuntia, kun vasta ollaan pääsemässä itse aiheeseen eli matkailuun ympäri maailmaa Maiden-soundtrackin kanssa. Olen aina sanonut, että missä kaksi Maiden ihmistä kohtaa, siellä yleensä avataan olut ja poristaan pitkään.

”Cheers!!!”

Kerro Juhana siis, että mistä on oikein kysymys, mitä ollaan tekemässä.

”Vuonna 2005 oltiin koneessa muutaman hyvän ystävän kanssa jossain Brittein ilmatilassa Maiden-matkalla jonnekin ja sovittiin, että kun Early Days part II rundin tulee niin sovittiin, että ekalle keikalle mennään, vaikka se olisi maailman toisella puolella. Ja sittenhän se olikin siellä maailman toisella puolella Australiassa. Kaikki lennot oli jo varattu, kun Intian Mumbain keikka julkaistiin Aussi-keikkojen eteen. Pidän sitä Intian keikkaa vähän harjoituskeikkana. Haluan kuitenkin välttämättä nähdä ekan keikan kiertueella, koska se tuplaa keikkakokemuksen, kun ei voi mistään tietää, että mitä biisejä soitetaa. Pasi, joka on yksi Suomen kovimmista Maiden-faneista, lähtee mukaan reissuun. Meillä alun perin oli yksi yhteinen unelma, kokea Iron Maiden -keikka Japanissa, mutta itselleni vielä sitäkin tärkeämpää oli nähdä kiertueen ensimmäinen keikka ja lopulta sain myös Pasin puhuttua ensimmäisen keikan kannalle. Meillä kävi aivan pirun hyvä tuuri. Kuin ihmeen kaupalla lennot ja muut tsydeemit sattuivat olemaan paljon paremmat kuin alkuperäisessä suunnitelmassa. Nyt lentoreitit sisälsivät Mumbain lisäksi myös Japani-visiitin ilman lisäkustannuksia lentoihin, eikä vielä tässä vaiheessa Japanin keikoista ollut mitään tietoa. Siitähän se riemu sitten repesi, kun selvisi että Japanissa sattuikin olemaan 2 keikkaa juuri meidän Japanin visiitin aikana! Tässä kohtaa tahdon ehdottomasti kiittää Kilroy Travelsia, joka mahdollisti tämän kaiken. Siellä homma toimii todella hienosti. Reissumme alkaa tässä ensimmäisessä kiertueen osassa 31.1. ja takaisin tullaan 18.2. Reitti on Helsinki – Mumbai – Singapore – Perth – Melbourne – Sydney – Brisbane – Tokio – Helsinki. Tämä eka pätkä käsittää siis yhdeksän sisähallikonserttia, mikä etenkin on kova juttu, kun melkein kaikki muut keikat Euroopassa sitten kesämmällä ovat ulkoilmakeikkoja.”

Keikkakalenteri näyttää tältä:

Intia Helmikuun 1, 2008 Mumbai, Bandra Kurla Complex
Australia Helmikuun 4, 2008 Perth, Burswood Dome
Australia Helmikuun 6, 2008, Rod Laver Arena
Australia Helmikuun 7, 2008 Melbourne, Rod Laver Arena
Australia Helmikuun 9, 2008 Sydney, Acer Arena
Australia Helmikuun 10, 2008 Sydney, Acer Arena
Australia Helmikuun 12, 2008 Brisbane, Entertainment Centre
Japani Helmikuun 15, 2008 Jokohama, Pacifico
Japani Helmikuun 16, 2008 Tokio, Messe

Kesäsuunnitelmat 2008:

Ranska Heinäkuun 1, 2008 Paris Ominisport De Bercy Arena
Ranska Heinäkuun 2, 2008 Paris Ominisport De Bercy Arena
Englanti Heinäkuun 5, 2008 London Twickenham Stadium
Portugali Heinäkuun 9, 2008 Lisbon Super Bock Super Rock Festival
Ruotsi Heinäkuun 16, 2008 Stockholm Stockholm Stadium
Suomi Heinäkuun 18, 2008 Helsinki Helsinki Olympic Stadium
Suomi Heinäkuun 19, 2008 Tampere Ratina Stadium
Puola Elokuun 7, 2008 Warsaw Gwardia Stadium (Bruce Air)
Tsekki Elokuun 8, 2008 Prague Slavia Football Stadium (Bruce Air)
Kroatia Elokuun 10, 2008 Split Split City Stadium

”Tähän tulee vielä yksi tai kaksi keikkaa lisää, jos CliveAid-tapahtuma järjestetään. Sinne on lähdettävä vaikka mikä olisi. Huhuiltu on kahdesta CliveAidista, toinen Brixtonissa ja toinen Hammersmithissa.”

Jos puhutaan vähän kustannuksista ja säästämisestä, työnantajan suhtautumisesta ja yleisesti järjestelyistä. Kuinka paljon tällainen reissu maksaa ja oletko säästänyt sitä varten hurjasti?

”Lennot maksavat kaikki yhteensä noin 1800 euroa (ei mukana kesän lentoja) ja pidän sitä erittäin edullisena. Kaikki lennot ovat laatulentoyhtiöiden koneilla ja suoria. Turhaa venttailua kentillä ei ole lainkaan ja lentoreittikin on suorin mahdollinen. Keikkaliput ovat muuten helvetin kalliita Ausseihin, 110 euroa per kappale. Varmaan ne logistiikkakustannukset tekevät sen. Olen säästänyt tähän vuoden verran kuukausiliksasta aina tietyn summan ja minulla on ollut myös pieni pesämuna ollut jo ennestään jäljellä telkkarivisasta saaduista voittorahoista. Satasen päiväbudjetilla tuolla heilutaan. Aika paljon säästetään esimerkiksi yöpymiskustannuksista, kun Japanissa ei tarvitse mennä hotelliin vaan isäntänä ja majoittajana toimii jo vuosia Maidenin perässä pitkin maailmaa rampannut japanilainen fani, Yu Shimada, jonka kanssa olen ystävystynyt viime vuosien aikana. Työnantajani on suhtautunut todella positiivisesti ihan johtoa myöten. Innostuneesti, kysellen. Työnantaja ymmärtää lomapäivien pätkimiset.”

Jotenkin tuntuu tutulta. Teen itse vähän samantyyppistä työtä eri alalla eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun asiakaspalaverissa ollaan toimitusjohtajan aloitteesta vilkaistu vähän Rautaneito.com sivustoa esittelyjen lomassa. Jotenkin tuntuu, että työnantajat tykkäävät persoonallisista ihmisistä, joilla on monia mielenkiinnon kohteita ja ovat monessa mukana.

”Kyllä meillä kaikki tietävät, että Maidenin miehiä ollaan. Edellisessä työpaikassanihan pyöriteltiin vaan päätä, mutta nykyisessä paikassa on enemmän naurettu kuin kauhisteltu. Käytävillä työkaverit tulevat usein kyselemään Maiden-kuulumisia, keikkasuunnitelmista jne. Silloin tällöin kunnon Iron Maiden -bisnesmiehen tavoin pidän puvun alla Maiden paitaakin. Työnantajaa tahdon kiittää siitä, että olen saanut ripoteltua lomat ja muut vapaat pitkin vuotta toivomallani tavalla.”

”… and on the drums: Mr. Nicko McBrain!”

Juhana, mitä odotat tältä tulevalta reissulta ja vuodelta?

”Elämäni kovin reissu ikinä. Odotukset ovat valtavat, koska kyseessä uudelleen lämmitettävä kiertuehan on legenda ja nyt minun sukupolveni pystyy kokemaan sen uudestaan. Olen yrittänyt totutella siihen, että pettymyskin saattaa olla melkoinen, koska odotukset ovat niin valtavat. Lisäksi odotan ja toivon, että settiin tulee ylläribiisejä. Yksikään ei lähde suu mutrussa pois, jos yllätyskipaleita tulee, se on varma. Moni aina ihmettelee, että miksi pitää nähdä sama show uudestaan, kun sieltä tulee ne samat biisitkin. Jokainen keikka on kuitenkin erilainen, rakastaa bändiä niin paljon. Yleisö, paikka, bändin vire, Brucen puheet, sattumukset. Asiaa ei voi selittää sanoilla, mutta samanhenkiset ihmiset ymmärtävät, mitä tarkoitan. Esimerkiksi kavereiden tapaamiset ja yhdessä olo on monella tapaa suurempi kuin itse keikka. On hienoa tavata ja saada uusia kavereita ympäri maailmaa. Ennen keikkaa ja after show bileet keikan jälkeen ovat homman suola ja on kiva tuntea muita kovia faneita. Ja tavallaan vähän sitä edustaa aina maataan. Meillähän on ollut aina matkassa ihan helvetin iso Suomen lippu, jonka moni aina tunnistaa keikoilla.”

Oletko tavannut koskaan bändin jäseniä?

”No Brucen olen tavannut viisi kertaa. Olen monesti miettinyt, että mistä vitusta Tommi Läntinen tuntee Bruce Dickinsonin? Läntinen halasi Dickinsonia Auroran kentällä 1994 kuin vanhaa kaveria. Arvostus Läntistä kohtaan nousi kyllä suunnattomasti, heh heh!”

”Niin koukataanko Juhana tuolta Kairon kautta ja otetaan samalla vähän täydennystä juomapuolelle?”

Toni Brigatti

Aperitiivi: Red Devil á la Deep Club (Campari, Vodka, Sprite, Ice)

Alkuperäinen idea pitkästä viikonlopusta jossain edullisessa Keski-Euroopan maassa toukokuun lopulla ´07 syntyi, kun päätettiin lähteä juhlistamaan vaimon kolmekymppisiä tuttavapariskunnan kanssa, jossa myöskin pyöreiden vuosien täyttäminen oli tulossa samaan aikaan. Matkakohdetta pohdittiin ja etsittiin tovi ja eräänä helmikuisena lauantaiaamuna kuului läppärin vierestä allekirjoittaneen helvetinmoinen huuto, että nyt löytyi niin edullinen setti Slovenian Ljubljanaan Finnairin suorilla lennoilla yöpymisien ollessa hienon näköisessä Ljubljana Resortissa, että tuonne on pakko päästä. Selailin silloin Ebookersin lento+hotelli –paketteja ja oma lehmä ojassa juuri samaisiä päiviä, jolloin Maidenin huhuttiin todella vahvasti konsertoivan kaupungissa lauantaipäivänä 2.6.2007. Tässä vaiheessa ei siis ollut vielä virallista vahvistusta keikasta, mutta päätimme lähteä reissuun, vaikka sitten keikkaa ei olisikaan. Matkan kokonaishinta oli 232 € / henkilö ja siihen sisältyivät suorat lennot Helsinki – Ljubljana – Helsinki ja kolme yötä kaupungin laidalla sijainneessa kolmen tähden Resortissa aamiaisineen. Kuljetukset kentältä majapaikkaan maksoivat taksilla 25 – 40 euroa auton koosta ja matkustajamäärästä riippuen, kunhan sopi hinnan etukäteen. Matkapaketin ostimme Ebookersin kautta ja se maksettiin luottokortilla varauksen yhteydessä, eikä maksuttomia muutos- tai peruutusmahdollisuuksia käsittääkseni ollut. Lennot olivat edulliset, koska Finnair avasi uuden reitin kohteeseen huhtikuun alussa ja markkinoi ja myi matkoja hyvissä ajoin varaajille halvalla.

Salaatti: Chicken salad á la Kulmaravinteli near the river

Tarkoitus oli lähteä lomailemaan ei-niin-maidenmaisissa-fiiliksissä, mutta kerrottuani Rautaneito.comin keskustelupalstalla matkasta, muidenkin mielenkiinto ilmeisesti heräsi. Mukaan innostui lähtemään vanhoja tuttuja, joiden kanssa oli tehty reissut vuonna 2003 Tukholmaan, 2005 Prahaan ja 2006 Milanoon. Ennalta vähän kävi mielessä, että noinkohan on hotelli taas remontissa ja henkilökunta sekä muut vieraat nyrpeinä meitä kohtaan, kuten viimeksi Milanossa (ja vähän aiheestakin), mutta näin jälkeen päin voin sanoa, että reissu meni aivan yli odotusten ja oikeastaan kaikki pääsivät vähemmällä, kun itselläni ei ollut mitään stressiä järjestelyjen ja ryhmän paimentamisen suhteen ja toisaalta matkat olivat monta sataa euroa halvemmat kuin ryhmämatkat toimiston kautta otettuna. Jokainen vastasi itsestään ja antoi tilaa muille. Kokemuksesta voin sanoa myös, että 27 hengen retken järjestäminen ja johtaminen käy ihan työstä ja nyt siis oltiin aivan eri meiningillä matkassa. Loppujen lopuksi samassa hotellissa meitä oli about parikymmenta suomalaista, kaikki itse itsensä sinne järjestäneinä. Osa lensi Ljubljanaan torstaina, osa perjantaina ja koko porukka palasi samalla lennolla sunnuntaina. Lentoaikataulut olivat hyvät, ehkä paluu olisi voinut olla aavistuksen aikaisempi, koska automatkamme kotiin kestää kentältä 3½ h ja melkein nukuin rattiin takaisin ajaessa. Mennessä kone lähti Helsingistä klo 10.00 ja palasi klo 23.00. Finnairin palvelutasosta, myöhästymisistä ym. reissulaisilla oli monenlaisia mielipiteitä ja ihan syystä. Itselläni ei tosin ollut mitään valittamista, vaan päinvastoin kaikki toimi hienosti, kun etukäteen netin kautta tsekkasimme itsemme koneeseen ensimmäiselle riville, jossa tilaa oli hienosti ja palvelu nopeaa. Suosittelen kaikille Finnairin sivujen kautta tehtävää check-iniä, koska sen jälkeen ei tarvitse jonottaa oikeastaan lainkaan, vaan voi käydä jättämässä kassinsa baggage dropissa ja mennä turvatarkastuksen läpi esim. omalle gatelle. Takaisin tullessa ilmeisesti kyseinen palvelu netin kautta ei toimi. Konserttiliput ostin netin kautta Eventimin (http://www.eventim.si/) ja maksoivat 49 € katsomoon ja kentälle 55 euroa / kpl. Liput maksettiin luottokortilla ja ne saapuivat tosi nopeasti maksusta neljän arkipäivän päästä. Kuva keikkalipuista.

Alkukeitto: Garlic creme soup á la Kulmaravinteli near the river

Saavuimme kesäiseen Ljubljanaan torstaiaamuna ja heti ainakin minut valtasi prahamainen tunnelma eli rento, aurinkoinen olo. Tunnustelijat kentällä torstaina ja kosteampi osasto kentällä perjantaina. Ympärillä oli kivoja ihmisiä, kylmiä juomia ja hyvää palvelua. Näissä fiiliksissä kelpasi lomailla, kun nykytahti töissä on ilmeisesti vähän joka alalla niin hektinen, että pienet huilit silloin tällöin tekevät ns. gutaa. Pikainen majapaikkan tsekkaus ei tuottanut pettymystä, koska huoneet olivat perussiistejä ja tilaa oli riittävästi. Resortissa oli monenlaisia mahdollisuuksia yöpyä telttamajoituksesta omaan huoneistoon. Meille sattui paritalomainen kämppä. Kaikenlaista aktiviteettia löytyi, joista ei kyllä moniakaan ehtinyt kokeilla. Uima-allas-alue nimeltään Laguna oli maaginen. Vesisysteemiä oli jos jonkinlaista, poreallasta, baaria, saunaa (joka tosin jäi kokematta, koska jostain syystä sitä ei avattu), hierontaa, tukanleikkuuta ym. Lasten kanssa matkustaville paikkaa voi hyvällä omalla tunnolla suositella. Ei varmasti lopu tekeminen muutamassa päivässä. Lagunassa nakotti vaan eräänä päivänä ainoastaan se, että jos aamulla hieman tirauttaa vettä, paikka on kiinni koko päivän, oli päivällä sitten kuinka helteistä tahansa eikä sitä sitten aukaise kokeneempikaan Maiden kannattaja (lue jarmila). Porealtaassa käytiin pulikoimassa sentään.

Ljubljana kaupunkina oli pienehkö ja tuli nopeasti tutuksi. Action pyörii kaupungin halki menevän joen ympärillä. Molemmin puolin on vieri vieressä ravintoloita terasseineen hienoilla paikoilla kohtuuhinnoilla. Ruoka oli pääasiassa erinomaista ja hieman suomalaista hintatasoa halvempaa. 0,5 l tuopponen paikallista hyvää Union tai Lasko-merkkistä olutta maksoi 2,00 – 2,70 euroa. Kuvia: aukio, cheers by the river, joki, river, ja lisää vettä.

Kaupungin keskellä olevaan kukkulaa komistaa linna, jonne voi mennä köysirataa pitkin tai kävellen. Arvaat varmasti, rakas lukija, että kummalla tavalla 110 kiloa liikkui ylös, kun ensin oli syöty Sokol-nimisessä ruokaravintolassa kolmen ruokalajin päivällinen perinteistä ”kevyttä” slovenialaista ruokaa ja juotu kuusitoista olutta. Kyllä vaan – vanhasta muistista kiekkoilijoiden kesäharjoituksissa suosimaa luisteluloikkaa hypittiin 45 asteen kulmassa menevää mäkeä ylös. Suoritusta voi verrata Milanon katedraaliin käveltäviä rappusia (sinnekin pääsee hissillä…), mutta mäki ottaa enemmän perseestä. Anyway, linnassa ei ole mitään nähtävää, mutta linnan tornista (pääsymaksu 3 €) näköala kaupungin yli kannattaa käydä tsekkaamassa ja lisäksi linnan pihalla on rauhallinen terassi, jossa ilmeisesti kuuluu käydä näyttäytymässä. Jotain nuoria malleja ainakin silloin kävi vilauttamassa stringinarujaan. Yllättäen järjestetystä kovasta iltatreenistä – taas näin kymmenen vuoden tauon jälkeen – johtuen, vetomestaria alkoi nukuttaa ja siirryimme kello hyvissä ajoin sviitin puolelle ja sen pituinen ”se”. Kuten kuvasta näkyy, mies oli jo melko unessa.

Oikesti muuten koko reissun aikana ei poikkeuksellisesti kunnon ramsesta päässyt syntymään, vaikka tasaisesti koko ajan aamusta iltaan nautittiin antimista. Joka aamu pääsi skarppina aamupalalle eikä aikaa tuhraantunut hotellissa sairastamiseen. Perjantaipäiväkin kului kaupunkia ihmetellen ja kuppiloissa istuessa. Kuvia: Maiden kylä, varovaisesti kujilla ja paikallista taidetta. Sokerina pohjalla vielä kauniita suomalaisia miehiä.

Mainitsemisen arvoisia paikkoja:
<*>Erittäin pieni (kaksi pöytää sisällä!) viiniravintola nimeltä Movia, jossa hyvin varustettu naisihminen tarjoili omistajan elkein paikallisia viinejä leveätä amerikan englantia pöristen. Moviassa oli sen verran tyylikkäitä viinilaseja (á 13 €), että niitä oli pakko ostaa neljä kipaletta kotiinkin. Maistelemmamme valkkarit ja punkut olivat suorastaan loistavia, mutta liian kalliita kokonaisina pulloina kotiin ainakin kyseistä paikasta ostettaviksi (25 – 35 € / pullo). Movia 1, Movia 2, Movia 3
<*>Mielenkiintoista keskustelua sateenkaaren väreistä ja kaikista aiheeseen liittyvistä rei´istä saatiin aikaiseksi Deep Club nimisessä yökerhossa, josta sai kerrankin kunnon drinkkejä. Jäi vähän epäselväksi, että oliko paikka tissibaari ilman tankoja vai muuten vaan sen tuntuinen. Kepardilla, drinksut
<*>Guinessia, fish & chipsejä, wingsejä, siideriä ja kunnon spadduja nautitiin hyvässä irkkupubissa nimeltä Patrick´s. Mestari tiskin takana oli yhtä hönössä kuin mekin ja kruunasi iltapäivän laittamalla soimaan ilman kysymättä Maidenia aikajärjestyksessä Number of the Beastista lähtien. Yes, nyt lähestyttiin kulminaatiopistettä. Puurolla Patrick´sissa ja lissää. Ja pakollinen spaddu.
Pääruoka viinin kanssa: Squid á la Sokol (Tipi´s all-time favorite) ja viininä Iron Maiden @ Central Stadion Bežigrad vuoden 1976 satoa

Konserttipäivä lauantai avattiin tietenkin c-vitamiinipitoisesti tuoremehulla, aamukaljoilla, kierroksella Ljubljanan torilla, tsekkaamalla illan after show paikka irkkubaari Cutty Sark (jossa olimmekin sitten keikan jälkeen ainoat Maiden fanit ja itse jo ihan iltakahvilla) ja saunaan alkoi tehdä mieli, kun kerran sellainen hotellista löytyi. Tässä kohtaa sattui yksi harvoista pettymyksistä hotellin suuntaan eikä saunaa avattukaan jostain syystä. Keli alkoi muuttua kosteaksi keikan lähestyessä. Iivis ja Tipi ennen keikkaa. Saavuimme stadionille noin kuuden aikoihin, jossa oli sembalot hyvässä käynnissä. Stadion sijaitsi melkein kaupungin keskustassa ja oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt jo 70-luvulla. Penkkirivejä oli muuten kokonaista 10 kpl. Kyselin paikallisilta taksikuskeilta, tarjoilijoilta ym. että kuinka paljon stadion vetää ja vastaukseksi tuli viidestä sataan tuhatta. Maidenia oli katsomassa oman arvioni mukaan noin 12 000 ihmistä eikä stadion ollut lainkaan täynnä, pikemminkin puolityhjä. En tiedä, että keneksi meitä saapuessamme luultiin, mutta koko stadionin vierusta vastasi huutoihimme ja antoi high fivet, kun tallustelimme jonossa etsien sisäänpääsyä. En ainakaan itse nähnyt ulkopuolella yhtään piraattipaitakauppiasta, eikä stadionin sisälläkään ollut virallisia paitamyyntipisteitä monia. Make fiiliksissä. Kiertuepaita maksoi 30 €. Stadionilla oli useita kaljakojuja, joissa tehtiin erittäin luontevasti tuttavuutta paikallisiin. Kuvia: Juodaan nää ja lähdetään. Scream for me! Punkkua. Jossain vaiheessa yritimme päästä omalle katsomosektorillemme (B), mutta ilmeisesti sitä ei avattu lainkaan, koska sinne ei päässyt ketään. Palloilimme kentällä ja löysimme itsemme roudaustauon aikana aika läheltä lavaa ja ajattelin siinä vaiheessa, että saimmekin vallan helposti todella hyvät paikat. Yleisöä. Eipä aikaakaan, kun jo ennen keikkaa väki vellosi sen verran, että parikymmentä heeboa itseni mukaan lukien kaatui. Maidenin aloittaessa kansaa lappasi lavan eteen helvetisti lisää ja väen mukana kulkeuduin aivan etuosaan, jossa ei keikan seuraamisesta tullut mitään. Kolme ensimmäistä biisiä (Different World, These Colours ja 1000 Suns) menivät siinä ja kun Harris & co. oli muutaman kerran nähty tarpeeksi läheltä, päätin siirtyä suosiolla taaemmas, jotta keikasta pystyisi vähän nauttimaankin, eikä koko aika menisi selviytymistaistelussa. Ei taida olla etelämaalaisten eturivihommat minua varten. Taaempaa miksauskopin luota näkyi ja kuului komeasti. Wrathchild ja Trooper olivat sitä itseään ja seuraavaksi tuli illan kohokohta Children of the Damned. Tämän tapaisia harvemmin soitettuja biisejä olisi kuullut mielellään enemmänkin. Run to the Hills, Beast, Benjamin Breeg, For the Greater Good of God, Fear of the Dark ja Iron Maiden kuuluivat perussettiin. Encoreina kuultiin 23:58, The Evil Than Men Do ja viimeisenä niittinä Hallowed Be Thy Name. Keikka ei ollut missään tapauksessa huono, mutta vain hyvältä rutiinivedolta se vähän maistui. Kaikki odottivat muutamaa biisivaihdosta settilistaan. Toisaalta, kannattaako hirveästi olla murheellinen, kun esim. Australiassa bändiä on viimeksi nähty 15 vuotta sitten. Keikan jälkeen tehtiin pikainen kierros kaupungilla Cutty Sarkissa, jossa ilmeisesti piti olla jonkilaiset after show bileet, mutta mitään kovin suurta juhlaa en ainakaan itse havainnut After ski. Moni muu löysi tiensä paikalliseen rock luolaan nimeltä Orto Bar.

Jälkiruokakahvi & konjakki: 1 l Courvoisier V.S.O.P. Ljubljana Aerodromin kentältä 33,00 € (kylmeneviin syysiltoihin)

Kokonaisuutena Ljubljanaa voi suositella rentoa keski-eurooppalaista pitkää viikonloppumatkaa etsiville. Paikan sijainti on erinomainen tukikohdaksi, jos aikaa on enemmän ja haluaa tehdä päivämatkoja lähimaihin esim. vuokra-autolla, kun liikennekään ei ollut ihan italialaisella tasolla. Sadan kilometrin päässä kun on Itävaltaa, Italiaa, Unkaria, jos tekee mieli pyöriä muissakin maissa. Päällimmäiseksi mieleen jäi slovenialaiset ihmiset, jotka olivat erittäin ystävällisiä. Ehkä heillä on vielä tuoreessa muistissa vähemmän hyvät ajat ja nyt kun maassa selvästi menee kovaa ja kehitys on nopeaa, ihmiset ovat peruspositiivisia. Yhtään vedättävää taksikuskia, tarjoilijaa tai muutakaan huijaustarkoituksessa liikkeellä olevaa ihmistä ei tullut vastaan.

Juhannuksena 2007,

Toni Brigatti

Varhainen lauantaiaamu Helsinki-Vantaan lentoasemalla. A.Kivi maksaa avovaimonsa kuljettamalle autolle reilut puoli tuntia parkkiaikaa kentän pikaparkissa ja lupaa tarjota paremmalle puoliskolleen varhaisen aamiaisen kentän kahvilassa. Kello on vähän vaille kuusi.

Kahvilassa istuu odottamassa Lahdesta bussilla paikalle tullut asa, joka ei ole nukkunut koko yönä. A.Kivi tilaa jo perinteeksi muodostuneen lähtölonkeron, asa ottaa siiderin. A.Kiven lady mehua, kahvin ja sämpylän. Esittely, kuulumisia. Muutaman minuutin kuluttua ovesta kävelee sisään Hesen kentälle heittämät Iivis ja Weekend warrior (jatkossa Wv). Jälleen näkeminen on iloinen – taas mennään, eikä meinata.

A.Kiven nainen poistuu suukotettuna, nelikko siirtyy lähtöselvitykseen, turvatarkastukseen ja portin läheisyydessä olevaan baariin. A.Kivi tilaa setin (so.viskin ja oluen), muut käyvät vessassa. Pian lähtökäsky käy ja kopla siirtyy portille ja koneeseen. Yhtiö on Blue1, määränpää kulttuurin kehto Ateena.

Kone on melkein tyhjä, tilaa riittää ja lentoemoilla aikaa serveerata nelikkoa. Alkaa armoton dokaaminen. A.Kivi juo koko nelituntisen lennon viskiä, Iivis skumppaa ja viskiä, asa ja Wv sitä sun tätä. Fiilikset ovat korkealla, Kreikassa on säätietojen mukaan lähes kesäkelit. Neljän tunnin fiilistelyjen (asa ottaa jossain välissä pienet tirsat) laskeudutaan keväiseen Ateenaan. Osasto virittelee jo pientä laulun tynkää. Passintarkastus, asan laukku ruumasta, ilopissat ja suoraan baariin.

Arvioidaan iiseintä tapaa siirtyä hotellille. Käy ilmi, että asan ja Wv:n huone on buukattu eri hotelliin, kuin Iiviksen ja A.Kiven. Ketju on kuitenkin sama. Iivis hoitaa homman parilla asiallisella, mutta päättäväisellä puhelinsoitolla ja nyt kaikilla on yhteinen päämäärä. Säätöihin menee muutaman oluen verran, jonka aikana kentälle saapuu myös brittivahvistuksia legendaarisen Stevehunterin ja kumppaneiden johdolla. Lontoon joulukeikat käydään läpi, kukaan ei ollut Dubaissa. Settilista pidetään visusti salassa.

Taksi alle, neuvottelu kuskin kanssa hinnasta ja hotellille sananmukaisesti tuhatta ja sataa. Check in ja kassit huoneisiin. Tapaaminen aulassa ja Ouzoa tilaamaan. Maistiaisten jälkeen päätetään, että nyt saa viskin korvata setissä Ouzo, kas niin hyvää ja stydiä se on. Vaihtaa jäiden kanssa väriäkin, jota jaksetaan ihmetellä seuraavat pari tuntia. Ollaan sitä paitsi Kreikassa, joten maassa maan tavalla. Saadaan kyllä kuulla, että ei sitä myrkkyä juo muut, kuin turistit. Mutta mehän ollaan turisteja, eikö?

Pian pöytä on täynnä tyhjiä Ouzo- ja olutlaseja. Tunnelma vain nousee ja lopulta muistetaan, että olisihan se kenties hyvä syödäkin jotain. Kävelylle ja etsimään mukavaa ruokapaikkaa. Sellainen löytyykin jonkun ajan kuluttua. Ww tilaa paistettuja sardiineja, asa ja A.Kivi kanaa ja Iivis jotain, mitä en kuolemaksenikaan muista. Palanpainikkeeksi punkkua, ouzoa ja olutta. Ilta alkaa jo hämärtää, samoin matkalaisten muisti..

Wv ja asa päättävät useamman tunnin ravintolasession jälkeen siirtyä hotellille nukkumaan, Iiviksellä ja A.Kivellä on vielä virtaa. Ennen sitä käydään vielä blokkaamassa asalle Ateenan keikkalippu kreikkalaiselta IMOC:laiselta. Seuraa pientä säätöä, sillä Iivis on epähuomiossa (kännipäissään) antanut tyypille alkuperäisen hotellin osoitteen. Lipunmyyjät saavat kuulla ansaitsemattomasti kunniansa, mutta lippu saadaan kuitenkin haltuun ja siltä osin kaikki on selvää. Muilta osin ei. asa ja Wv painuvat pehkuihin, Iivis ja A.Kivi paikalliseen hevibaariin. Ryyppyhommat jatkuvat paikallisten kanssa. Suomalaisista tykätään, vaikka Iiviksellä tuleekin hieman sanomista paikallisen näennäistiedostavan kommunistin kanssa, joka väittää Stalinin olleen hyvä ja hieno mies. Joo-o.

Kaksikko siirtyy yöpalalle kebabpuljuun, jossa tilataan jotain ja sitten se jokin syödään. Naurua piisaa. On kuitenkin aika siirtyä levolle. Kello on vaikka mitä.

Sunnuntaiaamuna Iivis ei jaksa nousta aamupalalle ihan heti, mutta asa ja A.Kivi käyvät syömässä. Aamiainen on runsas ja hyvätasoinen. Painostussoiton jälkeen myös Iivis ja Wv valuvat alakertaan aamiaiselle. Aamiaiselta hotellin ihanaan baariin kittaamaan ouzoa ja kaljaa. Krapulasta ei pian ole tietoakaan.

Kun kankkusta on paranneltu parisen tuntia, lähdetään kylille. Kävellään muutamia kortteleita metroasemalle ja suunnataan parin pysäkin päähän Ateenan vanhaan kaupunkiin. Kirkonkellot lyövät sunnuntain puoltapäivää.

Kun metrotunnelista noustaan päivänvaloon, putoaa jokaiselta leuka katukivetykselle. Akropolis-kukkula nousee horisontissa uskomattoman uljaana. Upean näyn ylevöittämänä nelikko siirtyy läheiselle terassille keräämään voimia nousua varten. Kreikkalaissettiä kehiin. Niitä pitää varmuuden vuoksi ottaa useampi, että varmasti jaksaa. Mitä, jos Akropolilla ei olekaan tankkauspistettä?

Alkaa pitkä ja hämmästyshuudahdusten siivittämä nousu kohti kulttuurin syvintä olemusta. Miten ne ton on tehneet? Kattokaa jätkät, Zeuksen temppeli. Ei, jumalauta! Ziikatkaa, kulkukissa saa pesää! Jne.

On sunnuntai ja temppelialueelle pääsee ilmaiseksi. Se on kiva juttu se. Lisäksi huoli oli turha, myös kukkulalta saa bisseä. Juomme sitä. Käymme huipulla, jossa tuulee. Otetaan valokuvia, haukotaan henkeä. Paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen, ei toista puhetta. Mahtavat näköalat ja paljon valkoisia kiviä. Kuvia tulee jossain vaiheessa.

Laskeudumme kukkulalta ja etsimme mukavan ruokapaikan. Syömme ulkoterassilla viininlehtikääryleitä, musakaa, pinaattipiirakkaa ja juomme paljon ouzoa ja punaviiniä kyytikseksi. Tunnelma on mahtava, sillä kaiken lisäksi kohta keikkaa pukkaa.

A.Kivi ostaa äidilleen Venus-patsaan, testaillaan erilaisia hauskoja hattuja ja valutaan pikkuhiljaa metroasemalle. Siitä hotellille ja Maiden univormut päälle. Pari nopeaa Ouzoa aulabaarissa ja taksilla keikkapaikalle.

Ai jestas sentään. Väkeä on, kuin pipoa. Laulu raikaa hallin ulkopuolella ja tunnelma on käsin kosketeltava. Ei muuta, kun sisään halliin. Paikalla on pirusti myös ulkomaalaisia, joiden kanssa lyöttäydytään juomaan kaljaa ja vaihtamaan keikkakuulumisia ja muita sen sellaisia. Ruotsalainen Tobbekin on liikkeellä taas. Ei pojalle 44 keikkaa syksyllä riittänyt. Siirrymme baari- ja paidanmyyntialueelta salin puolelle. Tae kwon do -halli on aivan tukossa. Ei meinaa parketille päästä. Jäämme olosuhteiden pakosta aika taakse, mutta se ei haittaa, sillä sieltäkin näkee tosi hyvin lavalle. Suomenlippu saa jälleen varauksetonta ihailua ja huomiota osakseen. Seläntaputtelijoita piisaa.

Sitten kohahtaa. Doctor Doctor alkaa. Halli laulaa mukana. Itku meinaa tulla silmään. Valot sammuvat ja huutomyrsky alkaa. Mars – Bringer of war. Nicko älähtää mikkiin, iskee tahdit ja sitten mennään, jumalauta!

Different World. ”Tell me what you can hear, Athens!” -”Then tell me what you see” Yleisö pogoaa tasajalkaa. Jo alusta asti on selvää, että Milanon yleisöllä on tässä nyt haastaja.

These Colours seuraavaksi. Taustakangas on vaihtunut normaaliin perus AMOLAD -kansi kankaaseen. Syitä pohditaan myöhemmin ja Iiviksellä on teoria, jonka mukaan kankaan ja TCDR- paidan puuttuminen keikkakaman joukosta saattaa johtua siitä, että kirjaa ei enää myydä ja sen johdosta näin. Tiedä häntä. Biisi toimii, kuten aina – kuin pommi. Ja siitä sitten pommibiisiin. Bruce sekoaa jossakin vaiheessa Brighteria sanoissa ja yksi säkeistö kuullaan ilman laulua. Äijä on selvästi niin täpinöissään. Tämä meitä huvittaa.

Ja sitten. Kukaan meistä ei tiedä, mitä seuraavaksi. Bruce pitää pitkän spiikin, kertoo, miten bändillä menee (paremmin, kuin koskaan) ja selittää, että alun perin heidän pitäisi olla nyt Kiinassa. Koko levyä ei soiteta, koska niitä paikkoja varten, joissa nyt maaliskuussa ollaan treenattiin pari klasikkoa sekaan ja tässä on niistä ensimmäinen: Wrathchild!Ja sitten tulee todistettua jotain aivan ennennäkemätöntä. Koko halli pomppii tasajalkaa. Siis koko permanto ja sivukatsomot. Kaikki. Aivan mieletöntä. Ja biisivanhus todellakin rokkaa. Yleisö laulaa kertsissä kovempaa, kuin bändi kuuluu. Voi onnea!

Perään Trooper ja taustakangas. Sama juttu. Uppoaa yleisöön, kuin se kuuluisa sormi siihen märkään pilluun. Väki hoilaa ekstaasissa. Brucella on päällä ”Early days” -rundilta tuttu punainen ratsumiehen univormu ja liput liehuvat. Seuraa Benjamin, joka on raskas, kuten aina. ja tipat linssiin nostattava ”For The Greater Good Of God”. Neljä kysymystä, neljä vastausta. Ja yleisö laulaa, hoilaa, huutaa, itkee.

Mitäpäs sitten? No Beasthan se sitten. Rokkaa. Adrian vetää mielettömän soolon ja tämä biisi ei paljoa esittelyitä kaipaa. Pomminvarma livenumero. Beastin jälkeen Fear of the Dark. Mitä vittua? Ei voi olla näin lyhyt setti! FOTD toimii, kuten aina, yleisö hoilaa helvetin kovaa mukana alusta loppuun. Tämän jälkeen ”Scream for me Athens” ja ollaan ihan varmoja, että tulee Iron Maiden. Bruce mokasi ja unohti, että settiin on lisätty Fearin perään Run to the Hills! Huuti vanhasta muistista. Kansallislaulun hehkutukset. Ha-ha. RTTH:ssa mukana taustakangas ja sitten se Iron Maiden tankkeineen. Hallissa täysi kaaos.

Encoret ovat samat, kuin syksyllä. Kieltämättä vähän tylsä ja ennen kaikkea lyhyt setti. Olisi sinne hyvin sopinut esim. vaikkapa The Longest Day tai Lord of Light. Ei voi mitään. Hittisetti uusille yleisöille, jota ei Ateenan takia räknätty. Tästä huolimatta yksi elämäni parhaista keikoista. Se johtuu yleisöstä, joka oli todella äänekäs ja energinen. Etelän maissa on tämmöstä. Brucekin päivitteli asiaa, sanoin ”unbelievable, amazing jne.”

Parissa välissä Bruce myös laulatti yleisöllä muutaman rivin Aleksanteria. Kreikkalaiset eivät vaan oikein tajunneet heti, mistä on kyse ja Bruce naurahti, että olette tainneet unohtaa sanat. Heh.

Joka ukko litimärkänä hiestä ja oluesta. Kaljaa koneeseen ja jatkobileiden suunnittelu käyntiin. Britit olivat buukanneet jatkobailut Texas -nimiseen rokkipaikkaan. Pienen säätämisen jälkeen päästiin mestoille ja holtittomat juomingit olivat. Suomenlippu seinälle ja pöydälle tanssimaan. Tätä touhua on lämmöllä muisteltu brittiystävien toimesta jo virallisellakin laudalla lämmöllä. Itse en ole nähnyt, kun en ole saamattomuuttani rekisteröitynyt, mutta Iivis kertoi.

En muista, millä mentiin hotellille. Filmi täysin poikki. Maanantain aamupala missattiin. A.Kivi siirtyi yksin hotellin aulabaariin juomaan Ouzoa ja käymään netissä odotellessaan muiden heräämistä kuolleista. Muutaman kierroksen jälkeen alkoi haudasta nousseita reissukavereita ilmaantua mestoille. Ilmassa pientä haikeutta, sillä Wv:llä ja asalla on kotiinlähtöpäivä. Mutta vasta illalla! Ei saa jäädä tuleen makaamaan, sanoi eräskin konekiväärikomppanian kapteeni (ja kuoli).

Korttien kirjoittelua ja kankkusen parantelua aulabaarissa ja sitten kävelylle kaupungille. Ruokapaikkaa etsimään. Kierreltiin divareita, tehden joitakin löytöjä. Siirryttiin parin terassin kautta vanhaan kaupunkiin, jossa vedettiin hulppealla terassilla pitkä lounas jatkuvalla juotolla. Kyyppari oli alan miehiä ja laittoi soimaan meille Maidenia terassin kajareista. Aika muhkeeta. Lammasta, musakaa, tomaattikeittoa ja kuka mitäkin. Oikein hyvää ruokaa ja loistopalvelua. Dave Murray oli kuulemma käynyt samalla terassilla päiväkaljalla edellispäivänä.

Vedettiin jälkiruokia (jätskiä ja mansikoita, nam) ja kahvejä myöten kunnon sapuskat ja taas oli sir Kankkunen pantu aisoihin. Kaikki loppuu aikanaan ja pikkuhiljaa piti siirtyä hotellille muutamien terassien kautta hakemaan asan ja Wv:n tavaroita. A.Kiven levyostokset pakattiin osittain asan ja osittain Wv:n reppuihin. Pääsevät arvokkaat levyt turvallisesti Suomeen, kun Iiviksellä ja A.Kivellä vielä matka jatkuu. Pojat pantiin taksiin tippa linssissä. Auton takavalot välähtivät hotellin edustalla ja Iivis ja A.Kivi jäivät vilkuttamaan hotellin ovensuuhun…

Iivis ja A.Kivi – viimeinkin kahden. Mutta ei, ohjelmassa ei seuraa mitään sen romanttisempaa, kuin päätös nukkumaan menemisestä varhain, sillä edessä on matkustuspäivä Lontooseen. Siellä kun pitää ehtiä erääseen tiettyyn koneeseen. Maanantai-ilta päättyy pitsaslaisseihin, jotka Iivis käy hakemassa hotellin lähellä olevasta puljusta. A.Kivi ei jaksa lähteä mukaan, joten Iivis tuo väsyneelle toverillekin ruokaa.

Tiistaiaamu valkenee ja kaksikko siirtyy olosuhteisiin nähden virkeänä aamupalalle. Tehtävänä on postittaa kaikkien neljän (asa ja WV jättivät omansa kaksikon huostaan) kortit Suomeen. Sen jälkeen pitää selviytyä lentokentälle. Kello on jo 11. Postitoimisto löytyy ja karheat kielet lipovat 25 postimerkkiä. Yrjö meinaa lentää. Taksi alle hotellin respasta ja vauhdilla kentälle. Pari kaljaa kentällä ja Lontoon koneeseen. Kiitos Kreikka ja Ateena! Mahtavaa oli, tämä ei jää tähän. Miehet ostavat matkaeväiksi kentältä kahdeksan kaljaa ja sipsipussin. Samalla tutustutaan brittipariskuntaan, jolla on sama suunta. Heistä myöhemmin lisää.

Lento Lontooseen kestää nelisen tuntia. Meinaa väsyttää, onneksi Catwickin kentän liepeillä odottaa hotellihuone. Lontoossa normaalit saapumiskommervenkit ja nopea ruokailu Mäkkärissä. Bussilla hotellille ja aikeena siirtyä varhain petiin, sillä herätys on neljältä. Paskat. Kenttähotelli on täynnä Bruce Airilaisia. Niin, lienee syytä huomauttaa, että seuraavan päivän ohjelmassa on lento Serbiaan, Belgradiin itsensä Bruce Dickinsonin ohjaamalla koneella. Aika siistiä, don’t you think?

Porukkaa on tullut vähän joka puolelta, Chilestä ja Uudesta Seelannista asti. Seuraa keskustelua ja kaljanjuontia hotellin baarissa. Puolenyön tietämissä siirrytään hotellihuoneeseen, joka on kamala murju ja haisee kuolemalle. Ilmastointi on joko täysillä tai pois päältä. Yritämme nukkua, mutta siitä ei tule oikein mitään. Olemme niin täpinöissämme. Neljältä kello soi ja horteesta on noustava, vaikka tuntuu, ettei ole nukuttu silmäntäyttä.

4:30 bussilla Catwickin kentälle. Bussi on täynnä Maiden-paitoja ja tunnelma kollektiivisesta krapulasta huolimatta korkealla. Muutama pussikalja auttavat hieman. A.Kiveä hävettää, sillä on tullut otettua lähtiessä kaapista Rautaneito-hupparin sijasta epähuomiossa mukaan Rotten Sound -huppari. Se on kuitenkin ainoa pitkähihainen ja olo on, kuin rumalla ankanpoikasella Maiden -univormujen keskellä.

Ei muuta, kun Check in -tiskille, jossa nukkuvat koko yön matkustaneet Ipe ja Dante. Jälleennäkemisen iloa! Matka on ollut pitkä, sillä Ipen ja Danten lento Suomesta on tullut Stanstedin kentälle, josta on ollut yöllä helvetin vaikea, kallis ja aikaa vievä prosessi päästä Catwickiin. Täällä kuitenkin ollaan, kuolema kuittaa univelat. Näytölle ilmestyy teksti, joka aiheuttaa kohahduksen aulassa: BA 666 Belgradiin. Fuck Yeah!

Ipe ja Dante ovat nukkuneet viisitoistaminuuttisensa oikeassa paikassa tiskin edessä, sillä paikat määräytyvät sisäänkirjautumisjärjestyksessä. Iivis ja A.Kivi käyttävät ystävyyttä hyväkseen ja paikat saadaan niin läheltä konetta, kuin mahdollista, riviltä viisi. Ihmettelemme, miksei lähempää, mutta myöhemmin selviää, että etummaiset paikat on varattu Lauren Harrisille, tämän bändille ja IMFC:n henkilökunnalle.

Kun lentoliput ovat kädessä, hilpastaan baariin jutustelemaan ja juomaan kaljaa. Tai siis Iivis ja A.Kivi juovat kaljaa, Ipelle ja Dantelle ei maistu vielä. Muutaman oluen jälkeen turvatarkastukseen ja portille. Fiilis alkaa olla aika korkealla. Lentokenttädösä vie meidät kentän laidalla olevan lentokoneen viereen. Kyljessä on Britannian lippu. Koneeseen nouse. Lentoemo katsoo maihinousukortin ja ohjaa käytävälle..jossa seisoo…Bruce Fucking Dickinson, lentokapteenin vermeet päällä. Meinaa tulla paskat housuun!

Koneeseen noustessa meille jaetaan myös hyvälaatuiset lentokassit, joissa on Bruce Airin logo (Aces High -Eddie siivet kyljessä) ja teksti CREW – Flight 666. Sisältönä on Crossed Guns -logolla varustettuja postikortteja, tarra, kynä (logo siinäkin), pinssi ja jonkinlainen Iron Maiden -taskulamppu. Keräilykrääsää isolla Kräällä. Kassit hyllylle ja istumaan. Kone täyttyy. Ipe, Dante, Iivis ja A.Kivi istuvat keulilla. Ipe ja Dante lähtevät taktisesti vessaan ohjaamon viereen ja ”joutuvat” jäämään Brucen viereen, kun tämä pitää sisäluuriin tervetuliaispuheen. Bruce on helvetin hauska ja kertoo päivän ohjelmasta ja aikataulusta. Tulemme lentämään sitä ja sitä reittiä, keikkapaikalla tullaan ottamaan lavalla yhteiskuvia, illalla on keikka jne. Pyytää nauttimaan päivästä ja toteaa, että ”Basically this is as best as it gets, exept looking at your ugly faces from the stage” Olen täysin vakuuttunut, että mies viittaa meikäläiseen.=) Olo ja olemus eivät ole freeseimmästä päästä.

Lopulta lähdetään. Lento on parhautta. Vähän väliä Bruce kertoo, mitä alapuolella on. Se tai tämä kaupunki, Alpit jne. Mies jopa huudattaa matkustamoa useampaan otteeseen ”Scream for me Flight six six six” Arvatkaa huudetaanko?

Loppupuolella n. kahden ja puolen tunnin lentoa Bruce kiertää matkustamon, juttelee, antaa nimmareita ja poseeraa valokuvissa. Dante saa nimmarit isoon Bruce – valokuvasuurennokseeen ja Alive in the studio -vinyylinkanteen, Iivis AMOLAD-kansipahviin, Ipe Tattooed millionare cd:n kansivihkoseen. A.Kivellä -tuolla armoitetulla typeryksellä ei ole muuta signeerattavaa, kuin Kreikan keikkalippu. Rotten Sound huppari ja paperinpala. Sillälailla.

Mutta vittu, miten on mahtavaa! Kaikki saavat toistensa avustamana hyvät kuvat Brucen kanssa. Mies on todella rento, kärsivällinen ja nauravainen. Mitään järkevää sanottavaa tai kysyttävää emme keksi. Great gig in Athens -osastoa jne.

Laskeudumme Belgradiin ja siellä meidät ohjataan passintarkastukseen ja siitä eteenpäin. Kentän ulkopuolta kuuluu kovaa huutoa, Serbialaisia faneja on kentällä vastassa varmaan pari sataa, samoin mediaa TV-asemia myöten. Melkoinen sisääntulo, sillä meillekin hurrataan. Holtitonta.

Koko revohka nousee neljään isoon bussiin ja alkaa matka hotellille. Matka kestää puolisen tuntia ja maisemat pistävät vakavaksi. Pommitettuja taloja Euroopassa 2000-luvulla. Nato on rankaissut Belgradia Kosovon kriisin aikana vitun lujaa. Pistää oikeasti hiljaiseksi, sillä raunioita ei ole vain yksi tai kaksi, vaan useita matkan aikana. Isoja hienoja rakennuksia pillun päreinä ydinkeskustassa.

Hotelli on hieno iso rakennus ja sisäänkirjautuminen vie hetken. Kassit huoneisiin ja passit respaan. Tunti vapaa-aikaa, jonka jälkeen kuljetus keikkapaikalle kuvaussessioon. Käymme vaihtamassa euroja dinaareiksi rahanvaihtopisteessä. Vaihdan 90e, jolla saa n. 8000 dinaaria. Tajuan olevani rikas, kun Chivas Regal -viski ja tuontiolut maksaa ydinkeskustan hienossa kahvilassa n. 300. Näitä rahoja ei ehdi tuhlata millään. Ei kyllä harmitakaan. Tänään syödään ja juodaan! Nyt on juhlapäivä!

Pikaisen terassivisiitin jälkeen busseille ja keikkapaikalle. Matkalla lisää raunioita. Vähän vituttaa, mutta se unohtuu, kun tullaan areenalle. Keikkamesta on valtava, useita halleja ja rakennuksia sisältävä messu/konferenssikompleksi. Pienen jonottamisen jälkeen meidät ohjataan sisään valtavaan betonihalliin, joka on muodoltaan pyöreä ja pirun korkea. Kommunistiajan monumentaalisuutta edustetaan nyt vakavalla naamalla.

Yhdellä laidalla on Maidenin lava täydessä juhlavalaistuksessa. Taustalla on 23:58-kangas. Kiertuemanageri Dickie Bell pitää meille huumorintäytteisen, mutta tiukan luennon siitä, että lavalla ei sitten kosketa mihinkään, etenkään soittokamoihin tai rumpuihin. Ja kädet pois taskusta!

Meidät jaetaan kolmeen ryhmään. Suomalaiset ovat ekassa ryhmässä. Sitten noustaan stagelle. On, muuten, aika veikeä fiilis. Otamme erilaisia valokuvia toisistamme, jalka monitorilla, poseerausta rumpukorokkeella, Iivis vetää sooloa Adrianin mikin luona jne. Settilistat ovat kiinni monitoreissa ja jokunen Bruce Airilainen taitaa spoilaantua. Näyttää olevan illalla luvassa sama setti, kuin Ateenassa. Kun olemme hetken saaneet sekoilla rauhassa lavalla, tulee paikalle herra Dickinson ”Bruce the pilot” -paita päällä ja hyvällä tuulella. Taas otetaan kuvia ja lyödään kättä. ”Janne from Finland, don’t you ever sleep?” -”Yes I do. I went to sleep early last night”. Ei sitä siinä tilanteessa – saatana – muuta keksi. Ihan, kun ei olisi muuta asiaa. Tosiasia kuitenkin on, että millekään syvällisemmälle jutustelulle ei ole aikaa, sillä kaikki repivät miesparkaa joka suuntaan kuvattavaksi. Hyvä näinkin. Sitten levittäydymme lavan reunalle yhteiskuvaa varten.

Kuvauksen jälkeen laskeudumme takaisin arkeen ja maan pinnalle. Olihan mahtava kokemus, nyt tuhlaamaan näitä dinaareja. Keikan alkuun on tuntikausia. Siirrymme ekalle vastaantulevalle terassille dokaamaan. Juomme vahvaa serbialaista olutta ja Iivis ja A.Kivi ottavat orastaviin vatsavaivoihin (mistäköhän johtuu) Jägermeisteria.

Juomme siinä muutamat kaljat ja syömme kanakeitot. Iivis ei saa omaansa. Kommunikointi tarjoilijan kanssa on hankalahkoa, sillä yhteinen kieli on kateissa. Myöskään ruokalistasta emme ymmärrä kyrillisten aakkosten takin mitään. Kalja virtaa, aurinko paistaa. Koko porukka juopuu vahvasta oluesta ja hyvästä meiningistä.

Samalle terassille tulee jo Ateenassa tapaamamme brittipariskunta ja he liittyvät iloiseen joukkoomme. Juttua riittää. Viereiseen pöytään istahtaa IMOC-klubin henkilökuntaa ja Dante jää suustaan kiinni heidän kanssaan pahemman kerran. Englanti sujuu neidiltä parin kaljan jälkeen todella mallikkaasti. 😀

Brittipariskunta, Iivis, A.Kivi ja Ipe siirtyvät läheiseen ravintolaan sisätiloihin, sillä auringon laskettua alemmas alkaa tulla vilu. Syömme siellä lihaa ja juomme paljon olutta ja jotain helvetin vahvaa votkaa. Kun Dante saa asiansa selviksi, myös hän liittyy takaisin seurueeseen. Kello alkaa olla keikka. Dante vetää votkapaukun (ainakin 60%) ykkösellä naamariin ja lähdemme yhdessä liikkeelle.

Koko matka ravintolasta (lasku ei tuntunut missään) keikkapaikalle on täynnä juhlakansaa, grillikojuja, kaljanmyyjiä ja menoa ja meininkiä. Täysi karnevaalitunnelma. Serbit ovat aivan innoissaan. Täällä ei tämän tason rokkibändejä ole nähty, kuin ennen sotia – 80-luvulla.

Sisään ei mennäkkään noin vaan. Hallin edustalla on todella tiukat turvatoimet. Kaksi mellakka-aitaa ja kymmeniä, ellei satoja serbipoliiseja täydessä taisteluvarustuksessa. Jokainen alueelle tulija ratsataan hyvin tarkkaan. Iivis on huolissaan kamerasta ja siirtää muistikortin jemmaan. Jos kamera viedään, säilyypähän kallisarvoiset Kreikka- ja Bruce-kuvat.

Ei huolta. Poliiseja ei kiinnosta viina tai kamerat, vaan veitset ja aseet. Ipe on fiksu ja vilauttaa Bruce Air -ranneketta ja pääsee sisään puolisen tuntia ennen muita, jotka jonottavat turvatarkastukseen, kuten kunnon kansalaiset.

Halli on sisältä aivan turvoksissa. Porukkaa on taatusti enemmän, kuin laki sallii. Maassa maan tavalla. Päädymme yläkatsomoon, sillä permannolle ei yksinkertaisesti ole mitään asiaa. Ei mahtuisi karvaakaan sekaan. Paikat ovat sanalla sanoen huonot, sillä lavalle ei näe kunnolla. Se ei kuitenkaan menoa juurikaan haittaa, sillä tunnelma on mieletön. Jo Lauren Harrisin setin aikana yleisö pitää kovempaa meteliä, kuin perus Maiden-keikalla Suomessa. Tämä ei ole liioittelua.

Kaljahanat laulavat. Maiden soittaa kovan keikan ja yleisö on mielettömän äänekäs. Bruce pitää pitkiä spiikkejä. Iivis, Ipe, A.Kivi ja Dante juovat keikan aikana kymmeniä tuoppeja ja laulavat äänensä käheiksi ja pomppivat jalat tohjoksi. Keikan jälkeen jokainen on litimärkä hiestä ja bissestä (again).

Seuraa luksusta. Yleensä keikkojen jälkeen on aina hirveä säätö päästä baariin ja jatkobileisiin. Tällä kertaa kävellään suoraan busiin, kuin tähdet konsanaan. Matka hotellille ja hehkuttelua muiden kanssa. Jatkobileet ovat aivan hotellin vieressä – sinne. Yhden kaljan jälkeen uni alkaa kuitenkin painaa. Päätämme siirtyä hotellille huilimaan, sillä aamulla on taas aikainen nousu. 5:30 lähtevät bussit kentälle.

Haemme Iiviksen kanssa perhepitsat ja taju pois hotellissa. Ja saman tien herätys. Ryömimme aulaan. Dante on bailannut hotellin aulassa koko yön muutaman muun fanin kanssa. Passit respasta ja dösään. Kentällä seuraa painajaismainen lähtöselvitys, joka kestää ja kestää. Lopulta saamme lentoliput ja A.Kivi pääsee ottamaan krapulakaljan, joka ei ole koskaan maistunut paremmalta. Lopuilla dinaareilla suklaata rakkaalle ja turvatarkastukseen, joka sekin kestää ikuisuuden.

Viimein portille, yksi nopea kalja ja viimeinen rööki baarissa ja koneeseen. Bruce kehuu lennon aikana meitä ja keikkaa, kertoilee alapuolen näkymistä ja pyytää, että maltamme Catwickissä päästää Laurenin bändin ekana ulos, sillä heillä ja Brucella on tiukka jatkoyhteys Intiaan. Eikö se jätkä oikeasti nuku ikinä??

Lontooseen laskeudutaan ja jätetään hyvästit uskomattoman hienolle porukalle. A.Kivi käy räjäyttämässä vessan.

Alkaa säätö lentokentän vaihdon kanssa. Lento Tampereelle lähtee nimittäin Stanstedtistä ja me ollaan toisella puolella Lontoota. Ostamme bussiliput, jotka maksavat sikamaiset 25 puntaa. Ehdimme ennen dösän lähtöä käydä nopeasti Mäkkärissä (sama kuin viimeksi). Sitten bussiin kuolemaa tekemään. Matka kestää vajaat kolme tuntia. Junalla keskustan kautta olisi mennyt yhtä kauan vaihtoineen ja olisi maksanut vielä enemmän. Tosi halpamatkustamista. 😀

Lopulta bussimatka päättyy ja heräämme horroksestamme. Onneksi penkit sai suht alas, eikä dösä ollut koko matkaa ihan täynnä. Jalkatilassa ollut patteri oli tappavan kuuma ja aina, kun vähän torkahti, paloi pohje. Vittusaatana.

Väsyneenä, krapulaisena ja vihaisena ikuisuussäätöön Ryanairin vittumaisen henkilökunnan kanssa. Lopulta liput kädessä baariin. Muutama Guinness helpottavat hieman. Koneseen ja siellä pari kaljaa. Kolmen tunnin lennon jälkeen Tampereella. Passintarkastus, halaukset Dantelle ja Ipelle ja Hesan dösään. Iltapäivälehdet mukaan. Mikään ei ole muuttunut sitten lähdön. Ovat täynnä vaaleja ja Idolsia. Matka menee A.Kiveltä nukkuessa takapenkillä, Iivis nukahtaa istualteen het’kun auto lähtee.

Helsingin rautatieasema. Iivis ja A.Kivi lyövät kättä ja nousevat takseihin. A.Kivi on kotipihassa 22 tuntia Belgradista heräämisen jälkeen. Muija antaa suukon ja kääntää kylkeä, lähtee kahden tunnin päästä töihin. Kello on melkein kolme. A.Kivi syö voileivän ja nukkuu 14 tuntia. Mahtava reissu, kiitos kaikille.

Maiden, muuten, on.

Kotona 16.3.2007,

Janne Kallio

Kiitokset

Suurimmat kiitokset matkan onnistumisesta kuuluvat ehdottomasti ihanalle avovaimolleni Miinalle, joka kevyellä allekirjoittaneen juomisen säännöstelyllä (ekan keikan muistikuvat ja näin ollen puolet keikkaraportista olisi jäänyt muuten kirjoittamatta) sekä meidän pariskunnan selvempänä ja seurallisempana puoliskona piti varsinkin fani-tapaamisessa keskustelua kokoajan yllä!

AMOLAD-Eddie valokuvista kiitokset IMOC:in ”Draconion:ille”, omat kuvat meni vituiksi… Enemmän kuvia meetingissä mukana olleista faneista löytyy tietenkin IMOC:in sivuilta, itse tuli nimittäin jumiteltua lähinnä vaan noissa parissa pöydässä.

Samalla pahoittelut surkea laatuisista itse kuvaamistani keikkakuvista ja ääninäytteestä.

Matkan tarkoitus

Lähdimme reissuun kahdestaan avovaimoni kanssa, joten tarkoituksena oli keikkojen lisäksi pitää lyhyt yhteinen loma.

Matkan suunnittelu ja keikkalippujen hankkiminen

Koska Rautaneidon Milano-retkelle ei ollut mahdollisuuksia päästä työkiireiden vuoksi, päätin, että sitten lähdetään Lontooseen! Kiertueen viimeiset keikat ja vielä Lontoossa – pakko päästä! Innostusta lisäsi vielä se, että sattumalta samassa hotellissa pidettäisiin IM-fanien suurtapaaminen!

Tilasin heti kun mahdollista (10.3.2006) liput 22.12 keikalle Ticketmasterin kautta IMOC:n tunnuksilla. Päätin tilata tässä tilanteessa varmuuden vuoksi istumapaikat, lähinnä turvallisuuden ja viihtyvyyden takia. Parhaat tarjolla olevat liput Adrianin puolelta näyttivät olevan suht kaukana lavasta, ennen puoltaväliä kuitenkin. Maksoin piletit luottokortilla.

Kuukausi tämän jälkeen tuli ilmoitus myös toisesta keikasta, joka pidettäisiin seuraavana päivänä eli lauantaina 23.12. No sinnehän oli tietenkin pakko päästä mukaan! Taas sama kuvio. Ostin liput IMOC:n tunnuksilla heti kun tulivat myyntiin. Tällä kertaan otin parhaat mahdolliset paikat, mutta nyt Janickin puolelta. Jälleen areenan kartta näytti paikkojen sijainniksi saman kun edelliselle päivälle eli aika kauas lavasta. Maksoin liput, koska odottelemalla ei yleensä parempia paikkoja myyntiin ilmaannu..

No väärässähän sitä oltiin, muutamaa ensimmäistä katsomolohkoa oli jostain syystä pantattu IMOC:in jäseniltä ja ne tulivat myyntiin samalla kun lippujen osto oli ns. normaalikansalle mahdollista. Päätin pitää ostamani paikat, pääasia että liput oli nyt tilattu.

23.12 keikan liput tulivat postissa noin kuukautta ennen lähtöä, vaikka ne oli ostettu myöhemmin. 22.12 liput saapuivat noin pari viikkoa ennen lähtöä. Ticketmasterin sivuilta ei näkynyt missään vaiheessa, kun tarkastelin oman lipputilaukseni vaiheita, että onko lippuja lähetetty. Sivut näyttivät vain että tilaus on käsittelyssä, vielä siinäkin vaiheessa kun liput olivat jo taskussa..?

Yövyimme Ibis London Earls Court-hotellissa 3 yötä (to 21.12 – su 24.12), hinta yhteensä 198£ (n.300e) kahdelta henkilöltä.

Lennot

Tutkiskelin lentojen hintoja ja 3 kk ennen lähtöä päätin ostaa Blue1:lta menolennot 21.12 torstaina Helsingistä Lontoon Stanstedin kentälle (hinta kahdelta 160 € verojen ym. lentokenttämaksujen kanssa). Paluulento British Airwaysin koneella Lontoon Heathrown kentältä Helsinkiin, hinta yhteensä 149 £ (n. 225 €).

Kuukausi ennen lähtöä tuli sitten Blue1:lta mailia: ”Lennon aikataulu muuttunut.” Saapumisaikamme Stanstedin kentälle oli alunperin n. klo 10 paikallista aikaa aamulla, nyt muutoksen jälkeen saapumisaika klo 19!!! Ei onnistu, torstai on meidän ainoa vapaapäivä ja sekin olisi nyt mennyt vituiksi tuon takia. Ja hotellille olisi pitänyt ilmoittaa, että tullaan vasta tuohon aikaan. Junamatka Stanstedin kentältä kestää jo normaalistikin jotain tunnin Lontoon keskustaan ja maksaa noin 50 €/ 2henkilöä + metroliput oikealle asemalle.. Päätin ottaa rahat takaisin Blue1:lta ja ostaa uudet liput British Airwaysiltä Helsingistä suoraan Heathrown kentälle. Hinta n.288 € kaksi henkilöä.

Lähtöpäivä koittaa

Torstaina klo 6 aamulla kentälle. Koneen lähtö klo 7.45. 10 min ennen koneeseen siirtymistä tulee kuulutus: ”Joudutte odottelemaan koneessa 2 tuntia!” Syynä Heathrown kenttää piinaava sakea sumu! Vihdoin päästään ilmaan ja 20 min Lontoon yläpuolella kaartelun jälkeen kone laskeutuu. Sumu on todella sairas, näkyväisyys ehkä 50m!

Kamat hihnalta ja kohti metroa. Metromatka oli todella helppo, Piccadilly Line vie suoraan kentältä Earls Courtin asemalle noin puolessa tunnissa. Metroasemalta maanpinnalle ja edessä helottaa itse Earls Court Exhibition Centre 1, eli keikkojen päänäyttämö! Ja vieressä iso Different World -sinkun mainos 2.

Hotelli

5 min kävely metroasemalta hotellille ja suoraan huoneeseen. Hotelli ns. perustason 3 tähden hotelli. Safkat McDonaldsista ja lepuuttamaan edellisen päivän pientä kohmeloa pois. Aulassa muutama ruotsalainen fani.. Pari pinttiä huuleen ja unta palloon.

Keikkapäivä # 1

Odotettu keikkapäivä valkeni sumuisena 3, uutisista näkyi että Heathrown kentällä oli törkeä kaaos. Jotkut fanit missasivat ensimmäisen keikan just sumun ym. kaaoksen takia. Esim. Englannin kaikki sisäiset lennot oli peruutettu. Kiva juttu just jouluruuhkien aikaan.

Huoneessa imastiin muutama drinkki ja sitten hotellin baariin, joka oli nyt aika yllättäen aivan täynnä! UP THE IRONS! Onneksi saatiin paikat ystävällisen norjalaispariskunnan (Stig ja Tone) pöydästä. 4 Vieressä hengaili itse AMOLAD-Eddie 56 aika tyylikäs kokonaisuus! Paikalla oli luonnollisesti myös Tanskan jalokivi Rasmus 78.

Jossain vaiheessa baarissa piipahtivat myös kaksi Maidenin alkuperäisjäsentä vuoden 1975 kokoonpanosta, Dave Sullivan ja Terry Rance! Kyseiset herrat pyörittävät muuten nykyään Portugalissa sijaitsevaa Eddie’s Bar:ia. Ajattelin käydä vähän kohun laannuttua pyytämässä muutaman nimmarin, mutta just meikäläisen tuurilla ukot olivat häipyneet paikalta vähin äänin. No can do.

Keikkapaikalle saavuimme vähän klo 20 jälkeen. 910. Ovista sisään ja saman tien omille paikoille, ovilla ei tehty minkäänlaista turvatarkastusta. Paikat olivat juuri niin kaukana kun olin pelännyt, eli ei nyt ihan puolesta kentästä mutta melkein. Onneksi käytössä oli lavan molemmilla puolilla isot screenit.

Vähän aikaa odoteltuamme pärähti odotetusti Different World soimaan! Muutamia katsojia nousi ympäriltä seisomaan, mutta suuri osa näytti istuvan paikoillaan.. These Colours Don’t Run:in aikana näköjään jo seistiin 11.

Muistaakseni Longest Dayn jälkeen/aikana pamahti lavalta päävirrat! N. 30 min tauon aikana bändi piti yleisöä hereillä: Fudispallon pomputtelua lavalla ja pallo yleisöön, Adrian jonglööraa appelsiineillä, Nicko istuskelee rumpujen edessä kylpytakissa kädessä kupponen teetä? Bruce huutelee jotain megafoniin 12, mutta ei kuulu tietenkään melkein tuonne puoleen kenttään. Sitten lauletaan pari joululaulua ja Davelle ennenaikaiset onnittelut. Loppusetti meni ihan normaalin kaavan mukaan eli yleisön täysi villiintyminen myös istumapaikoilla kun oli vuorossa Fear Of The Dark. Muutama kuva keikalta. 131415

Keikalla oli muistikuvieni mukaan yllättävän paljon faneja, jotka olivat selkeästi tulleet katsomaan pelkkää Triviumia. Kun Maiden aloitti, Trivium-paitaisia heeboja lähti valumaan katsomosta pihan puolelle. Losers!

Keikan jälkeen suoraan takaisin hotelliin ja baariin! IM-faneja oli paikalla kuulemma ainakin 18 eri maasta. Hotellin baarissa järjestettiin myös molempina iltoina ”The Beastin” toimesta Clive Aid -arvonta, jonka tuotto menee lyhentämättömänä MS-tautia sairastavalle Iron Maidenin entiselle rumpalille Clive Burrille. Voittaja sai signeerattuja BruceAir666-tavaroita, liput maksoivat 5 £. Keräyksen tuotto oli loppujenlopuksi aika huikea 2100 £!

Erittäin ystävällistä ja rentoa porukkaa!!! 161718192021, vasemmassa reunassa meetingin järjestäjä ”The Beast” 22 Jolle kuuluu suurin kiitos koko tapahtumasta!!!!!!! Miinalla päässä jenkkifani ”JerseyDevilin” kypärä, johon oli maalattu todella siistejä A Matter Of Life And Death -aiheisia kuvia 23.

Hotellin baari oli auki tällä kertaa aamuun asti, mutta meidän pariskunta poistui huoneeseen joskus 04 aikaan, taisi siellä olla muutkin jo vähän kypsässä kunnossa: 24.

Keikkapäivä #2

Aamulla englantilaiselle aamupalalle hotellin ravintolaan, joka oli paha pettymys. Hinta 8 £ (12 €) per nenä. 5 min tungettiin makkarapätkiä kurkkuun ja meikäläinen kävi laattaamassa luonnollisesti myös pari pekonipalloa pönttöön. Se siitä aamupalasta.

Tänään sai dokaaminen jäädä vähemmälle, koska seuraavana aamuna herätys klo 6. Ja vielä lisäksi mahdolliset ongelmat Heathrown lentokentällä. Skipattiin baari, otettiin ”muutama” bisse huoneessa ja lähdettiin kohti keikkapaikkaa. Pihalla pikaposeeraus Suomenlipun kanssa! 25 Nopean turvatarkastuksen jälkeen kohti omia paikkoja, jotka olivat siis nyt Janickin puolella.

Yleisö oli nyt täysin eri maata kun edellisenä päivänä! 26 Meteli oli viisi kertaa kovempaa ja yleisö kymmenen kertaa paremmin messissä alusta asti varsinkin istumakatsomoissa. 27 Välillä koko katsomo pomppi tasajalkaa ilmaan ja ainakin tärinästä voisi päätellä, että vähintään muutama halkeama saatiin aikaiseksi! Jotenkin tuntui, että myös bändi oli kovemmassa iskussa tänään.

Dave ei saanut kakkua totuttuun tapaan naamaan, mutta totta kai sankarille laulettiin onnittelut saatanallisella volyymillä!!!! Mies oli syystäkin pelkkää hymyä, olihan pyöreät kyseessä. Keikan jälkeen Bruce vihjaili odotetusti Doningtonista, eli sinne seuraavaksi!!? Keikalta takaisin hotellille ja suoraan huoneeseen. Sammuminen tapahtui suht äkkiä ja seuraavaksi kello herättikin 06.00.

Paluumatka

Kamat kasaan ja metrolla kentälle. Kentällä 200m jonot check-in tiskeille. Pakko käyttää suomalaista urpotyyliä, eli väärälle tiskille aneemisella englanti-suomella horisemaan jotain ja tyrkyttämään varauslappua. Onnistui! Yllättävän helpon turvatarkastuksen jälkeen odottamaan koneen lähtöä. Kone lähti ajallaan ja vajaan kolmen tunnin lennon jälkeen oltiin jo takaisin Suomessa jouluaattona n. klo 15.

Loppuyhteenveto ja pari vinkkiä

Todella onnistunut reissu kaikin puolin ottaen huomioon matkan tarkoituksen. Etenkin kakkoskeikka oli lähes täydellinen. Ykköskeikka jää mieleen puolentunnin ”erikois-shown” takia. IMOC/IMFC-Meeting kruunasi matkan.

• Muistakaa ottaa sähkölaitteisiin piuhan ja seinän väliin tuleva EU-UK adapteri mukaan. Kannattaa ostaa viimeistään kentältä. Hotellissa niitä on, mutta meidän tapauksessa ainakin kaikki olivat koko ajan lainassa.
• Omalla kohdalla ensimmäinen yritys halpalentoyhtiöllä jäi samalla viimeiseksi.
• Englantilaista aamupalaa en suosittele kenellekään, ei kannata edes kokeilla mielenkiinnosta.
• Special keikka t-paidat kannattaa ostaa ennen kuin ne loppuvat. Kävin parista kojusta kyselemässä tokan keikan jälkeen, ja niistä olivat kaikki koot loppuneet. Hinta oli 20£ (30e). Omaa typeryyttä, nopeat syö hitaat.
• Jos ostaa IMOC-tunnuksilla liput niin kannattaa tosiaan vähän tsiigata, että minkälaisilta paikoilta ne ovat, että jos vaikka paremmat paikat tulisivat myös myöhemmin myyntiin.Nyt sitten suunnittelemaan vuoden 2007 reissua…

– A.Leppänen aka – – AcesHigh – -, Helsinki 4.1.2007

Ennen matkaa:

Keväällä 2006 Iron Maidenin kotisivuilla ilmoiteltiin tulevan kiertueen lisäksi ruotsalaisfaneille tarkoitetusta erikoismatkasta laulaja Bruce Dickinsonin kyydillä Milanoon ja takaisin. Linkki matkasta johti Concerts Europen kotisivulle, jossa matkasta kerrottiin melko vähän yksityiskohtia; Bruce lentää koneen Tukholmasta Milanoon ja takaisin, 2 keikkaa paikan päällä ja valokuva Maidenin lavalla Brucen kanssa. Etusijalla reissuun olivat IMFC ja IMOC jäsenet, joten sen pidempään miettimättä rekisteröidyin faniklubin jäseneksi ja laitoin varaukseen kaksi lippua. Montaa päivää ei tarvinnut odotella kunnes joku Steve (ei sentään Harris) soitti ja kyseli luottokorttinumeroa. Parin viikon päästä tuli varausvahvistus postissa.

Elokuun alussa täytyi maksaa loput reissun hinnasta (n. 860 € / paikka) ja sitten vain lippuja odottelemaan. Kolmisen viikkoa ennen matkaa saapui postissa vain A4-paperi, jossa kerrottiin alustava aikataulu reissusta sekä tieto siitä, että keikka- ja lentoliput saataisiin myöhemmin. Tämän A4:sen kanssa siis piti mennä Arlandan lentokentälle lähtöpäivänä puoli yhdeltätoista. Lähtöterminaalia ei kerrottu, mutta ohjeistettiin vain katsomaan ympärilleen, sillä muut 190 Maiden-fania varmasti erottuisivat joukosta.

Lähtö la 2.12.2006 Arlandan lentokenttä

Aamukymmeneltä löytyi vihdoinkin oikea check-in tiski lento AEU666:lle. Oli todellakin helppoa päätellä mihin pitkä ja sekalainen jono oli menossa. Porukka otti kovasti valokuvia ja ruotsin tv4:n kuvausryhmäkin oli paikalla. Jonotusmusiikkina oli yhdellä porukalla running free, yeah. Tunnin verran sitä tarvitsi jonottaa ennenkuin saivat avattua useamman tiskin ja fanilauman turvatarkastukseen. Lähtöportin viereiset baarit täyttyivät nopeasti porukasta. Aiemmin check-inissä Maidenia soittaneet osoittautuivat tanskalaisiksi, joiden mankka ei ollut montaakaan kertaa reissun aikana hiljaa.

Valotaulu näytti lennolle last call, mutta eipä juuri kukaan faneista tuntunut siihen reagoivan. Vasta sen jälkeen, kun henkilökunta oli kiertänyt baareissa ilmoittamassa koneen lähdöstä, alkoivat tuopit kumoutumaan yhdellä huikalla ja fanilauma eteni kiireellä koneeseen.

Lopulta koko porukka oli saapunut koneeseen ja monenlaista väkeä mahtui joukkoon. Tähän mennessä vahvistetusti oli mukana messissä hurreja, turskia, monta tanskalaista ja pari ryssää. Suomenkieltä ei vielä oltu kuultu mistään. Penkillä odotti ”Brvce Aeris” logolla varustettu hieno olkalaukku, jonka sisältä löytyi kaikenlaista pikkukrääsää kynistä postikortteihin. Hienoin tuote AMOLAD logolla varustetut silmälaput ja hyödyllisin korvatulpat. Jossain päin suunniteltiin jo tuotteiden jälleenmyyntiä ebayssa.

Koneen etupäästä kajahti suuret kannustushuudot ja Brucehan se siellä nopeasti vilahti jonnekin koneen etuosassa. Hetkeä myöhemmin pilottimme palasi takaisin avauspuhetta varten. Eipä pysty muistamaan milloin olisi koko lentokoneellinen väkeä niin tarkkaavaisesti kuunnellut lentäjän puhetta. Lennon pitäisi kestää 2h 40 min, sää oli melko huono ja hyvää matkaa vaan. Suurten suosionosoitusten kera Bruce poistui takaisin ohjaamoon ja luovutti puheenvuoron lentoemäntä Donnalle, jota meitä oli jo opastettu tottelemaan kiltisti. Donna toivotti meidät myös tervetulleeksi omasta ja Iron Maidenin puolesta. Tämä kommentti jo yksistään aiheutti sen verran suuret suosionosoitukset, ettei meinannut lopusta puheesta tulla enää yhtään mitään.

Pian lähti Boeing 757 nousuun ja tunnelma tiivistyi. Kovasti oli sumua, sillä ikkunasta ei näkynyt juuri mitään. Heti kun turvavyön merkkivalo sammui, noin 30% porukasta lähti samalla sekunnilla vessajonoon! Eipä oo millään lennolla aiemmin vastaavaa nähty. Samantein lähtivät tarjoiluvaunut liikkeelle koneen etu ja takaosista. Eipä ehdi vaunut edes koneen puoleenväliin asti, kun kalja oli jo loppu! Siispä pitää itse tyytyä juomaan vain viskiä. Seuraavalla tarjoilukierroksella päästiinkin sitten tutustumaan Astraeus Airlinesin tulkintaan lentokoneruoasta. Ei siitä ruoasta sen enempää, ihan hyvää lentokonesafkaksi. Samaan aikaan kuitenkin jaettiin reissun tärkein omaisuus eli ”First to the Barrier” -rannekkeet molemmille keikkailloille! Sininen ja punainen saatiin.

Mitään virallista ohjelmaa ei lennolla ollut, mutta enemmän humaltuneet matkalaiset olivat kyllä jo tässä vaiheessa laulaneet kaikenlaista Kanadan kansallislaulusta Hallowed Be Thy Nameen. Pian alkoi kone lähestymään Milanoa ja vähitellen pudottamaan korkeutta. Samalla Bruce tuli taas käymään matkustamon puolella. Ensimmäisenä saatiin onnittelut siitä, että olimme kaikkien aikojen ensimmäinen Bruce Air -matkustamo, joka oli juonut koneesta kaikki kaljat ja suurimman osan terävistä! Mainittakoon vielä, ettei viina suinkaan ollut ilmaista vaan baarihintaista… Bruce jäi vielä koneen etuosaan tv4:n haastatteluun ja poistui ohjaamoon hetki ennen koneen laskeutumista.

Matka hotellin kautta keikalle

Sekalainen porukka saatiin vähitellen ulos koneesta ja samantein piti kiiruhtaa kohti Malpensan lentokentän edustalla odottavia busseja. Ensimmäisessä ryntäyksessä saatiin pari bussia jo täyteen. Maidenia soitettiin parista mankasta ja muutamilla alkoi ollemaan jo kova vauhti päällä. Jostain syystä ”vain” 50 henkilöä puuttui joukosta. Matkanjohtajamme yritti kovasti sanoa makaroonimaan bussikuskeille, että 2 ensimmäistä voi jo lähteä ja muut tulevat perästä. No, eihän ne kuskit puhuneet lontoon kieltä ollenkaan, vaan viuhtoivat kovasti käsiään. Lopulta löydettiin loputkin matkustajat ja eka bussi pääsi lähtemään ainoastaan tunti aikataulusta myöhässä. Matkustajat alkoivat jo käymään melko unisiksi, kunnes yhtäkkiä ikkunasta näkyi vihdoinkin DatchForum! Ovet aukeaisivat reilun tunnin päästä ja etuovelle oli jonoa enemmän kuin olen ikinä missään nähnyt. Bussi jumitti samalla ruuhkaan, sillä foorumin parkkialueille mentiin samaa reittiä kuin Jolly hotelliimmekin.

Saavuimme vihdoinkin itseään neljän tähden arvoisena pitävälle hotellille ja koko 190 päinen joukko ahtautui aulaan nimenhuutoa ja huoneiden jakoa varten. Huone osoittautui hyvinkin tasokkaaksi ja minibaarikin oli valmiiksi täytetty. Nopea siistiytyminen, keikkavarustus mukaan ja alakertaan ihmettelemään mistä varsinainen keikkalippu pitäisi noutaa. Puoli seitsemältä sain vihdoinkin keikkalipun kouraani, pikainen olut aulabaarissa ja eikun askeleet kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa Datchfoorumia. Tähän mennessä muita suomalaisia oli tavattu ohimennen jo neljä.

Jono foorumille oli jo alkanut vetämään, mutta lyhentynyt se ei ainakaan ollut. Keskikokoinen torialue, joka oli täynnä kaikenmaailman piraattipaitakauppiaita, oli sopivasti perustettu suoraan Datchfoorumin eteen. Lipputrokareiden ”ticket, biljet” myyntipuheilta ei voinut välttyä. Seuraavaksi ihmeteltiin mistä oikein pitäisi mennä FTTB -rannekkeilla sisään, kun ei ihan kiinnostanut mennä tuon jonon perälle. Lopulta erottui lipputrokareiden joukosta enemmän järkkärin näköinen kaveri joka viittoi sivuovea kohden. Siellä olikin lappu, jossa luki selkeällä englannilla ”Funs Club”. Tästä sisään foorumille siis. Ranneke leikattiin sisemmällä ovella poies ja minkäänlaista turvatarkastusta ei ollut enää puoli kahdeksalta.

Iron Maiden, DatchForum Milano, Italia 2.12.2006

Sivuovesta sisään mentäessä tuli ihan sellainen fiilis, että minne ihmeen VIP puolelle tässä oli oikein päästy. Saavuimme pienelle alueelle, jossa oli hyvin vähän porukkaa ja 2 vapaata baaritiskiä. Myynnissä oli ainakin olutta ja popcornia. Lisäksi vierestä pääsi suoraan ulkoterassille tupakille, sisällä oli polttaminen kielletty. Eipä niistä kielloista välittänyt kukaan yleisöstä tai henkilökunnasta, sillä kaikki polttivat missä tykkäsivät. Alueen perältä aukesi sisäänpääsy suoraan kentälle. Kentältä löytyikin sitten kaikki tarpeellinen: kaljanmyyntipiste, josta sai myös sämpylöitä sekä fanituotteiden myyntipiste. Istumapaikat näyttivät olevan jo hyvin pitkälti varattu ja kentälläkin väkeä oli jonkinverran. Ei vielä sentään ruuhkaksi asti. Fanituotteita ei ollut niin hyvin tyrkyllä kuin Helsingissä, voipi foorumin ulkopuolen piraattimarketilla olla jotain tekemistä asian kanssa… Mukaan tarttui kuitenkin emännälle t-paita ja itselle wristband.

Extra lämppäri Lauren Harris aloitteli joskus puoli kahdeksan aikaan. Yleisöä oli kerääntynyt jo todella paljon lavan edustalle ja jatkuvana virtana valui yläkerrasta lisää väkeä. Kovasti porukka jaksoi hurrata jo Laurenille. Esitys itsessään oli ihan perus pop/rock veto, muttei siitä sen enempää.

Kahdeksalta alkoi sitten Trivium. Suomen keikoilla oli jo käyty bändiin tutustumassa, mutta tällä kertaa saipi rauhassa oluen ja parmankinkkusämpylän kanssa seurata kentältä heidän meininkiään. Mitä pidempään kuuntelee niin sitä enemmän alkaa heidän musastaan tykkäämään. Saisivat käydä lämppäämässä muitakin bändejä! Suomen lippuja ei voinut olla huomaamatta, sillä niitä näkyi erittäin paljon mikserinpöydän takana heilumassa. Kyseessä oli Rautaneito.com fanisivuston porukkaa, joita oli kuulemma yhteensä 27 mukana reissussa.

Koko halli alkoi olemaan jo enemmän kuin täynnä väkeä ja melutaso oli huima. Tasan yhdeksältä vihdoinkin alkoivat tutut Doctor Doctor alkusävelet soimaan ja aloitimme vasemmasta laidasta etenemisen kohti eturiviä. Ei päästy ihan niin lähelle kuin Helsingissä, mutta hyvälle näköetäisyydelle kuitenkin. Italian yleisö ei näköjään osannut tehdä aaltoja, joten niitä ei näkynyt. Yläriveillä näkyi useita lakanoita, joista mainittakoon ”Iron Maiden, thanks for existing”.

Sitten vihdoinkin valot sammuivat, lyhyt alkuintro ja Different World alkoi soimaan! Bändi hyppäsi lavalle yhtä kovassa vireessä kuin edellisilläkin keikoilla ja yleisö lauloi mukana ihan älyttömän kovaa. Ei voi käsittää miten uusi levy voi toimia spagettiyleisöön näin hyvin. DW loppui ja heti hiljaisen hetken tullessa kaikui hallissa keikkaan sovitettua jalkapallohuutoa ”Oway. Oway oway oway – Mai- den , Mai-den”. Myöhemmin sai internetistä lukea yleisön äänekkyyden olleen keikan aikana 108-112db, kun bändiltä irtosi parhaimmillaan vain 111db…

”We are Iron Maiden and these colours don’t run!”, seuraava biisi lähti samantein käyntiin ja yleisössä meininki jatkui edelleen yhtä hyvänä. Tai en tiedä voiko siitä enää meno paremmaksi mennä. Maidenin esitys oli sitä samaa tuttua mitä on nähty ennenkin, eikä siltä osin tarjoa mitään yllätyksiä. The Longest Dayn jälkeen kehuttiin kovasti italialaisia uuden levyn menestyksestä. Sen jälkeen alkoivat taas ”Oway oway…” huudot ja siitä ei meinannut tulla loppua millään. Bändi ei ollut ollenkaan varautunut yleisön huutoihin ja Brucekin ihmetteli iloisen epätietoisena lavan edustalla, että koskahan nämä oikein lopettavat. Eipä olleet huudot hiljentyneet ollenkaan, kun bändi päätti että jo riittää ja Out of The Shadows alkoi soimaan.

Loppushow jatkuikin sitten samaan tuttuun malliin aina Fear of the Darkin alkuun asti. Aikaisemmilla keikoilla yleisö heräsi vasta tähän aikaan, Milanon porukkassa taas meno oli kovaa kaiken aikaa. No, kyllä se yleisö vähän vielä lisää piristyi, sillä tältä hetkeltä taisi irrota se 112db. 🙂

Ei ole Maidenin keikkaa nähnyt, ennenkuin on sen Milanossa nähnyt! Paras Maidenin keikka ikinä! Datchfoorumin järjestelyt olivat ihan viimeisen päälle hyvät, yleisö kovaäänisempi kuin bändi ja kaikkea… Lisäksi mainittakoon, että uusi levy toimi todella hyvin. Parasta kaikessa silti tieto siitä, että seuraavana päivänäkin pääsee Milanossa Maidenin keikalle.

Hallowed be thy Namen jälkeen käppäiltiin takaisin kohti hotellia ja jäätiin aulabaariin hetkeksi fiilistelemään muiden matkalaisten kanssa. Kaikilla keikalta hotellia kohti valuneilla oli kovin onnelliset ilmeet, mikä saattoi osin johtua siitä, että matkan varrella olleista kioskeista sai ostaa kaljaa evääksi. Kovasti kehuttiin keikkaa, mutta osa ruottalaisista veti vähän kotiinpäin ja jostain kumman syystä kehuivat Globenin vetoa hieman paremmaksi. Pian alkoi matkaväsymys painaa ja nukkumaan kahta vaille keskiyön aikaan. Viimeisin kuulohavainto Maidenin biisien soittamisesta tai laulamisesta hotellissa oli joskus neljän aikoihin…

Toinen päivä su 3.12.2006

Valitettavasti hotellihuoneet piti luovuttaa jo puoleltapäivin, joten huoneeseen ei voinut jäädä lepäämään päiväksi. Osa porukasta näytti lähtevän kaupungille, suurin osa jäi hotellille hengailemaan. Viereisestä ostarista olivat jotkut jo ehtineet pussikaljaa hakemaan ja ryystivät sitä tyytyväinen ilme naamalla hotellin käytävillä. Matkalaukut jätettiin hotellin säilöön ja suurinpiirtein keikkavarustuksessa sitten itsekin suunnattiin ostaria kohti. Vapaata aikaa oli kulutettavana kolmisen tuntia. Alunperin oli tarkoitus lähteä kaupungin keskustaan tutustumaan, mutta otimme huomioon italialaisen liikenteen luotettavuden ja päätimme jäädä hotellille. Neljältä piti nimittäin olla takaisin hotellilla, jotta pääsisi valokuvaan Brucen kanssa lavalla.

Päivä kului sitten leppoisasti ostarilla ja hotellin edessä hengailemalla ruotsalaisten seurassa. Myös 2 uutta suomalaistakin näkyi, nyt meitä oli jo vahvistetusti yhteensä 8 matkassa. Italiassa ovat pitkät vaaleat hiukset jonkinsortin harvinaisuus ja semmoisiahan tästä pohjoismaalaisryhmästä löytyi useammalta. Kovasti paikalliset tahtoivat ottaa yhteisvalokuvia ja juttuseuraa riitti. Päivän paras uutinen oli, että tänään rannekkeilla pääsisi eturivin eteen! Eilenkin olisi pitänyt päästä, mutta se oli jostain syystä peruttu. Tämähän nosti heti fiilistä ja rannekkeen arvoa huimasti. Valitettavasti tämä huhu lopulta ei pitänytkään paikkaansa. Ensimmäisenä näillä rannekkeilla kuitenkin päästiin sisään.

Tässä vaiheessa alkoi jo porukka oleen mukavassa nousuhumalassa ja yhteenkuuluvuuden tunne näkyi selvästi. Moikkaillaan kun ohi kuljetaan sekä tarjotaan olutta ja jekkua. Osa pisimpään valvoneista kertoi nukkuneensa kello yhteen asti ja myöhemmin illalla kuultiin yhden venäläisvahvistuksemme nukkuneen melkein keikan ohi. 🙂

Lopulta vähän ennen neljää porukka alkoi siirtymään kohti foorumia ja matkalla pysäytimme liikenteen muutamaksi minuutiksi kokonaan tietä ylittäessämme, josta italiaanot eivät tööttäilystä päätellen tykänneet. Hetken päästä olimme sisällä foorumilla odottamassa pääsyä lavalle valokuvaan Brucen kanssa. Osa porukasta kulki reippaasti olut kourassa ja rööki huulessa edelleen. Lavalle päästiin kolmessa osassa. Siellä sitten pääsin kättelemään Brucea, vaihtamaan muutaman sanan ja ottamaan valokuvia. Vähän oli Brucen ympärillä ruuhkaa, kun kaikki kymmenet fanit tahtoivat yhtä aikaa itsensä samaan valokuvaan ja pyysivät nimmareita yms. Lavalla sai kuvata myös täysin vapaasti mitä vaan tykkäsi. Lavan lattiakin oli hyvin yksityiskohtaisesti kuvitettu kiertueen teeman mukaisesti, mitä ei voi kentältä keikkaa katsoessa huomata. Lopulta järjestäydyttiin ryhmäkuvaan, joka jaettiin meille paluulennolla Brucen nimmarilla varustettuna.

Homma sujui melko hyvässä järjestyksessä ja hilpeissä merkeissä, joskin yksi roudareista ei tykännyt yhtään siitä, kun yksi joukostamme päätti sitten lavalla pistää tupakiksi. Kyseisen roudarin puheista tulikin lentäviä lauseita loppumatkalle. Lopulta meidät ajettiin ulos odottelemaan sivuovien avautumista. Yksi bändin edustajista muistutti, että digikamerat ja videokamerat pitää viedä hotelliin eikä niitä saa keikalle tuoda. Joopajoo, ei ketään edellisenä iltanakaan tarkastettu.

Päädyttiin ruotsalaisen porukan kanssa pussikaljaa nauttimaan heti oven eteen. Eipä kauan aikaa kulunut, kun näkyikin jo isoja suomen lippuja tulevan ovea kohden. Tällä kertaa oli eilisestä Rautaneito foorumin porukasta harventunut osa pois ja kokoonpano näytti olevan pääosin vähän vanhempaa kaartia tällä kertaa. Näiden seuraan tulikin lopulta soluttauduttua keikan ajaksi. Kuudelta avautui sivuovi, jolloin päästiin sisälle. Tällä kertaa olikin turvatarkastus! Kyllähän nämä tutkivat laukut ja ottivat korkit pois vaarallisista vesipulloista, mutta eipä ne kameroihin mitenkään puuttuneet. Hieman tuo kuitenkin hidasti sisäänmenoa. Emäntää eivät tosin katsoneet aiheelliseksi tarkastaa.

Iron Maiden, DatchForum Milano, Italia II 3.12.2006

Tällä kertaa olikin eturiviin pääsyyn jo mahdollisuus, kun ehdittiin sisään ennen pääoven avaamista. Jostain syystä pääovi avattiin vain vartti sivuoven avaamisen jälkeen. Ei ole kukaan ikinä nähnyt italialaisten pitävän mitään kiirettä missään asiassa, paitsi nyt. Italialaisilla oli ihan älytöntä juoksemista eturiviä kohti. Se ei ollut kovin turvallista touhua, nimittäin ainoat sisäänkäynnit salin puolelle olivat yläkatsomossa, josta sitten mentiin rappuset alaspäin kenttää kohti. Hetken päästä huomattiin erikoisuus paikallisten keikkatottumuksissa. Osa kentälle juoksevista ei mennytkään eturiviin vaan suoraan kentän läpi toisen puolen sivukatsomoon varaamaan hyviä istumapaikkoja! Pian olikin sivukatsomoissa kaikki istumapaikat varattuja ja kentällä oli vielä runsaasti tilaa. Kaikki pääsyliputhan oikeuttivat sekä kenttä- että istumapaikkoihin.

Yleisössä oli kyllä yhtä reipas meininki kuin edellisenä iltana ja salissa soi poikkeuksellisen hyvät väliaikamusiikit. Vaaleat pitkät hiukset erottuivat taas ja valokuvia otettiin oikein ammattilaislaitteilla. Paikallinen taiteilija keräsi materiaalia valokuvakirjaan Maiden faneista.

Lauren Harris aloitti taas tutun settinsä. Voisi verrata musiikkia vaikka Hanna Pakariseen, vähän ehkä parempi kuitenkin. Tyttöjen mieleen oli musiikki ja pojat tykkäsivät esiintyjästä. Laurenin 20 minuutin setti oli kokonaan sama kuin edellisenä iltana. Terassilla käydessä huomattiin, että jonoa oli ulko-ovella edelleen sinne asti missä sitä oli ollut jo tullessakin.

Trivium aloitti vähän kahdeksan jälkeen, jota sitten siirryttiin takaisin salin puolelle kuuntelemaan. Kuulosti paremmalta kuin edellisenä iltana, mutta yleisössä ei tuntunut olevan ihan samaa meininkiä. Liekö krapulassa tai jotain. Hyvin Trivium soitti, varsinkin Like Fire to the Flies ja Anthem toimivat porukkaan.

Doctor Doctor alkoi taas soimaan vähän yhdeksän jälkeen. Tällä kertaa yritettiin suomalaisvoimin saada aaltoa lähtemään, mutta eipä saatu ketään muuta siitä innostumaan. Joten piti lähteä tällä kertaa vaihteeksi oikealle puolelle kenttää keikkaa katsomaan.

Keikka alkoi samaan tapaan, mutta yleisö oli paljon vaisumpi. Fiilis porukassa oli edelleen hyvä, mutta samanlaisia ”Oway oway…” huutoja ei enää kuulunut. Muutama yksittäinen vaisumpi yritys lähti, muttei jatkunut kauaa. Keikan kokonaistunnelma oli edelleen todella hyvä. Uusi levy kuulosti koko ajan entistäkin paremmalta, varsinkin The Legacy alkoi ensimmäistä kertaa toimimaan. Bändilläkin tuntui tänään olevan vähän lepopäivä, sillä Bruce ei heilutellut valonheittimiä yleisöön läheskään niin useasti ja muutkin bändin jäsenet ottivat vähän rennommin. Omasta mielestäni keikka oli tästä huolimatta erittäin hyvä, ellei jopa parempi kuin edellinen.

Viimeinen biisi, Iron Maiden, lähti soimaan ja porukka edessä sai aikaan hetkeksi moshpitin! Eipä tämmöistä yleensä Maidenin keikalla ole nähnyt, eikä tämäkään pitkään kestänyt. Sama toistui lyhyesti myös encorebiisien aikana.

Ensimmäisen encorebiisin alussa on Brucella ollut tapana pitää hieman pidempi puhe. Tällä kertaa puhe jäi muutamaan sanaan ja 23:58 räjähti soimaan lähes samantein! Mahtoi kuskillamme olla kiire lentokoneeseen. 🙂 Kello oli vasta varttia vaille yksitoista, kun Hallowed be thy Name lähti soimaan. Tässä vaiheessa piti siirtyä vähän kauemmaksi. Täytyy kyllä sanoa, että ehdottomasti kovin meininki yleisöstä löytyi suomalaisporukasta mikserinkopin takaa oikealta eli lähinnä olutmyyntiä.

Sitten jo liian pian täytyi todeta että se oli siinä. Maailman parhaan bändin parhaat 2006 keikat olivat päättyneet, sillä tuskinpa enää muualta näin mahtavaa yleisöä löytyy. ”Always Look on the Bright Side of Life” soi lopetusmusiikkina.

Paluumatka

Harvemmin sitä heti keikan jälkeen joutuu tämmöiseen rumbaan mihinkä meikäläiset joutuivat. Bussiajelua tunnin verran, check-in & turvatarkastus lentokentällä ja lopuksi lento Tukholmaan. Aikamoinen spektaakkeli on kyseessä, kun koitetaan saada 190 enemmän tai vielä enemmän humalaista Maidenfania samaan kyytiin…

Ensimmäinen sääntö hotellilta bussiin nousemisessa oli ”no beer on the bus”, mikä ei ollut ollenkaan huono juttu lentoturvallisuusmääräykset huomioiden. Lisäksi ennen bussiin nousemista varmistettiin, että hotellin minibaarilaskut tulivat maksetuiksi. Aika monet olivat vetäneet jääkaapin tyhjäksi. Bussimatka oli siis lopulta melko rauhallinen. Ensi kerralla pitänee ottaa kasetteja matkalle mukaan, eipä ollut uudemmissakaan busseissa cd-soittimia. Joku oli kuvannut Fear of the Darkin kokonaan videokameralla keikalta ja hyvältä se ainakin kuulosti. Matka kentälle sujui nopeasti; Datchfoorumin liikenneruuhkien jälkeen. Lentokentällä oli taas pitkät jonot check-iniin ja turvatarkastuksessa vielä pidemmät, vaikka kentällä ei muita matkalaisia ollut.

Lopulta väsynyt osasto saatiin kokonaisuudessaan lentokoneeseen. Koneen piti lähteä puoli yhdeltä, mutta kyllä jo etukäteen tiedettiin ettei tuo aikataulu voi mitenkään pitää. Kymmentä vaille kaksi kaikki olivat suht. koht. aloillaan koneessa ja Bruce kävi pitämässä lähtöpuheet. Valitettavasti oma paikka oli ihan koneen perässä, joten sieltä asti ei nähnyt mitään. Kuitenkin baariin oli hommattu täydennystä ja sää oli hyvä. Lennon pitäisi kestää 2h 10min tähän suuntaan.

Vihdoinkin kahden aikaan kone lähti nousuun. Donna muistutti väkeä, että koneessa ei ole soveliasta tintata tuliaisviinoja. Hetken päästä alkoi tarjoilut, osalle ei annettu kuin vettä (joka loppui sitten kesken). Itse sain vihdoin ensimmäisen olueni Brucen kyydissä, kyllä kelpasi. Koneessa näytettiin koko matkan ajan piirrettyjä ja tarjoiltiin lentokoneruokaa, muuten matka meni useimmilta nukkuessa. Kovin vaisun oloista väkeä oli koneessa, lukuunottamatta tanskalaisia mankkoineen. Lentoemännän piti muutamaan otteeseen pyytää hiljentämään musiikkia, koska jotkut saattoivat haluta nukkua. Rankka reissu vaati veronsa.

Yhteenveto matkasta

Kokonaisuutena porukkaan lennolla mahtui kaikenlaista väkeä. Todistetusti suomalaisia oli 8. Eniten mukana oli ruotsalaisia ja tanskalaisia. Tanskan osasto varsinkin osasi pitää meteliä. Lyhyt katsaus mistä päin maailmaa oli porukkaa lähtenyt Brucen kyytiin: Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, Englanti, Uusi-Seelanti, USA, Kanada, Brasilia, Israel ja Venäjä.

Concerts Europen matkajärjestelyistä ei jäänyt paljoa moitittavaa. Aikataulut pitivät riittävällä tarkkuudella ja lisäinfoa tarvittaessa, oli ainakin yksi matkanjärjestäjistämme aina tavoitettavissa. Hyvin saivat tämmöisen lauman pidettyä kurissa, kuitenkin hyvä meininki säilyttäen. Kysellessäni siitä, että saataisiinko samanlaista reissua myös Suomen faneille, niin kerrottiin sen olevan täysin Brucen päätettävissä.

Yksi parhaista lomamatkoistani ikinä, lähden varmasti toistekkin,

10.12.2006 whitehorse

Lukijalle

Tämä raportti kertoo vain yhden osallistujan näkökulman Milanon reissuun. Matkalla tapahtui siis paljon enemmänkin, mitä minä en nähnyt tai mitä en viitsinyt kirjoittaa. Koitin kuitenkin saada aikaiseksi mahdollisimman kattavan raportin, josta selviää, mitä muun muassa tapahrui.

Mercenary

Rautaneitolaiset maailmalla -mallikoulu Milanoon

Rautaneidon vuoden 2006 keikkareissu vei 27-päisen köörin Italian Milanoon, jossa Maiden esiintyi Datch Foorumilla kahtena loppuunmyytynä iltana. Koska ilmoitus toisesta keikasta tuli vasta lento- hotelli- ym. varausten jälkeen, suurin osa porukasta tyytyi vain yhteen keikkaan, joka oli todella kokemisen arvoinen.

Torstai 30.11.2006

Meikäläisen osalta reissu alkoi Bonus Inn hotellissa Helsingissä, jossa kello herätys tapahtui kello 05.00. Kämppäkaveri Sentinelin kanssa totesimme olevamme jossain laskuhumalan ja krapulan välimaastossa. Samanlaisin tuntein aamiaiselle vaelsivat Uti ja Jarmila selväpäisen Paulin naureskellessa juopottelijoille. Aamiaisen jälkeen poistuminen hotellista ja vieraskirjaan merkintä Maiden Brothers. Lentokentän ulkomaan terminaali oli jo täyttynyt Maiden- ja Neito-paitaisista ihmisistä. Parit kaljat huiviin, lentoliput taskuun ja vielä kaljat ennen koneeseen astumista. Tässä vaiheessa koko aamun hyväntuulisena esiintynyt Paul alkoi silminnähden vakavoitua, sillä mies kärsii lievästä lentopelosta. Kun tähän yhdistetään nousuhumalaa rakenteleva vittuiluherkkä sakki, ei Paulin asemaa tarvinnut kadehtia.

Lento sujui äärimmäisen hyvin. Tosin sen pieni myöhästyminen aiheutti joissain promillemäärän laskemista ja tämä purkautui A.Kiven railakkaana huutona ”VIINAA!” Kun maksoillemme oli annettu lisää työmaata, innostui sama herra tulkitsemaan Uuno Turhapuro -lauluja. Lentoemännät eivät tästä pitäneet. Kysymättä jäi, kuinka paljon Paul arvosti sitä, että koneen siiven jokainen värähdys ja liike kerrottiin hänelle yksityiskohtaisesti. Viina maistui…

Milanoon laskeuduimme noin kello 10 paikallista aikaa. Bussi vei meidät Maidenin saattelemana hotellille, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä Milanon keskustasta. Herrojen QazKFD ja Condemned osaksi koitui huoneen jakaminen meitsin kanssa. Majoituksen jälkeen menimme pienellä porukalla syömään mitäs muutakaan kuin pizzaa. Sitä löytyi runsain mitoin hotellin lähistöltä, vieläpä sopuhintaan. Syömisen jälkeen teimme yhdessä herrojen Ipe, sq, Trooper ja Wratchild kanssa todellisen löydön: 0,7 litraa punaviiniä 2 euroa ja litran kannu valkkaria 3 euroa. Kuka vielä sanoo että Milano on kallis paikka?! Maku ei ollut mikään kaksinen, mutta milläpä ei Suomi-poika päätään sekoittaisi, varsinkaan ulkomailla… Ei muuta ku hotellille! Illalla sitten laitettiinkin Fear of the Dark -sessiot käyntiin. Tulihan siinä muitakin biisejä hoilattua, ja tästä ei hotellin henkilökunta pitänyt. Kaksi varoitusta puolen tunnin sisään piti huolen siitä, että loppuilta koitettiin dokata mahdollisimman hiljaa ilman musiikkia. Niin hiljaa kun lähes 30 ihmistä vaan voi…

Lopulta osan matka suuntautui baariin, jossa joku sai kulumaan 400 euroa. Lisäksi kyseisessä juottolassa tehtiin selväksi, että ”playerman” Make#34 on big star in Finland. Mies lienee tyytyväinen saamaansa huomioon ja palveluun. Tästä herra NHL-tason maalivahti saa kiittää tour manager Jarmilaa. Illan erityisvieraiksi kuulutettiin Iron Maiden fans from Finland. Kun QazKFDn pää osui pöytään, tuli selväksi, että ainakin osa porukasta voisi nyt siirtyä hotellille. Omasta muististani ei löydy rekisteröintiä aiheesta QazKFD makaamassa sammuneena hotellin käytävällä, mutta kameran muistikortti on erehtymätön. Kai minä sitte oon sen kuvan ottanu.

Perjantai 1.12.2006

Joulukuu valkeni Milanossa puolipilvisenä. Suurin osa porukasta heräsi aikaisin ja suuntasi kaupungille. Itse säntäsin sinne porukasta, joka koostui nimistä Sentinel, Paul, QazKFD ja Condemned. Suunnistimme keskustaan kävellen, päämääränämme katedraali Duomo. Kolmen kilometrin matka kävellen voi osoittautua yllättävän aikaa vieväksi, sillä matkan varrella oli useita anniskelua harjoittavia liikeyrityksiä. QazKFDn sanoin ”ei mutta tämähän on baari!” Matkan varrella tiellemme osui myös eilinen viininjuontiin erikoistunut joukkio, joka oli jo torstai-iltana vahvistunut Charlotte the Harlotilla. Myöhemmin seurassamme terassilla viihtyivät ainakin Asa, asanvaimo Heli, Pertti Keinonen, Sakari Östermalm, Tipi ja tipinvaimo Niina. Keskustaan päästyämme saimme huomata, että kaljan hinta oli noussut aivan toisiin sfääreihin kuin sivummalla. Tästä emme piitanneet vaan ihmettelimme kävelykadun päässä vaikuttavana kohoavaa Duomoa. Useiden pysähdysten ansiosta olimme saaneet matkaan kulutettua aikaa jo yli 4 tuntia, eikä tilannetta helpottanut aivan Duomon nurkilta löytynyt Ferrari-kauppa. Kuten suomalaiseen känniuhoon kuuluu, formuloistakin kiinnostumaton alkoi välittömästi hypettää kansallisuuttaan ja ketäs muutakaan kuin Kimi Räikköstä. Maailman pienuutta kuvasi se, että kaupassa työskennellyt kaunis nuori nainen osoittautui vaasalaiseksi. Jos olisin ollu tippaakaan enemmän päissäni, olisin tiedustellu, koska hän tulee takaisin…

Kauppaan sattumalta törmänneet Dante ja dantenmies Joni saivat meidät jatkamaan vihdoin kohti määränpäätämme, eli Duomoa. Ulkopuolella olisi neljällä eurolla päässyt telttaan ihmettelemään pieniä Raamattu-aiheisia patsaita ja sehän kiinnosti aivan vitusti. Itse isoon pytinkiin ei luonnollisestikaan maksanut mitään, mutta vartijat tarkistivat mielellään kantamukset. Kirkko oli todella vaikuttava. ehdottomasti näkemisen arvoinen uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

Keskustasta otimme kumijalan alle ja suuntasimme viinakaupan kautta takaisin hotelliin. Ilta jatkui läheisessä rock-baarissa, jossa sisään astuessamme soi Maiden. Useista pyynnöistä huolimatta lisää Maidenia tullut kuin yhden biisin verran. Myöhemmin ajateltuna se on ymmärrettävää, sillä pöydille hyppiessään ilmeisen humalaiset suomalaiset Maiden-fanit olisivat saaneet pahaa jälkeä aikaan, sillä ne olivat lasisia. Mainittakoon, etten ole koskaan aiemmin kuullut samassa baarissa saman illan aikana Maidenia ja Elvistä. Musiikki siis vaihteli tässä rock-mestassa melkoisesti. Kaiken pelasti paikallinen bändi Dynamite Brothers, joka soitti vanhoja hevin ja rockin klassikkoja, mukaan lukien Maidenia. Päätimme jo ennakkoon mennä koko porukalla lavan eteen fanittamaan täysillä, vaikka mitä tulisi. Ja näin tehtiin. Bändi oli aivan liekeissä ja italiaanot ihmettelivät pöydässä istuen kun suomalaiset ottivat paikan ja bändin omakseen. Oma osuutensa tähän oli bändin naiskosketinsoittaja, joka oli melkoisen HOT! Tässä yhteydessä voimme todeta, että Milano on vaarallinen kaupunki: liikaa nättejä paikallisia ja suomalaisia tyttöjä. Eräs illan kohokohdista oli A.Kiven versioima Breaking the law. Keikka kävi mukavasti lämmittelystä seuraavaa päivää varten. Illan aikana Milanoon olivat saapuneet myös Maidenventures-kolmikko Hese, Iivis ja Weekend Warrior. Miehet olivat luonnollisesti porukan mukana kaiken aikaa. Tarina ei kerro, miksi meikäläinen halusi ehdottomasti kävellä matkan baarista hotellille ilman paitaa. Onneksi housut pysyivät jalassa. tällä kertaa.

Lauantai 2.12.2006

Aamulla heräsin kun Pentelesh kävi kysymässä, löytyykö huoneestamme Fonzaan lähtijöitä. Fiksuna miehenä Pentelesh tulkitsi sänkyyn rojahtamiseni kieltäväksi vastaukseksi, sillä sanoja ei tullut ulos. Itse asiassa ymmärsin miehen asian vasta herran vittuillessa minulle myöhemmin. Ehkä se oli ansaittua… Päivä sujui syödessä, ja (alkoholittomia tuotteita) juodessa. Itselläni oli hieman erityistäpinää, sillä Condemned oli aiemmin luvannut minulle ylimääräisen rannekkeensa, jonka ansiosta miehen kengät kiiluvat puhtauttaan vielä viikkotolkulla. Koskaan aiemmin en ollut todistanut Maidenia eturivistä ja italialainen eturivi hieman jännitti.

Datch Forum sijaitsi toisella puolen kaupunkia ja sinne suunnattiin eri kulkupeleillä. Meidän seurueemme valitsi metron, josta jatkoimme parin kilometrin matkan taksilla. Homma sujui mallikkaasti ja taloudellisesti. Tarinoiden mukaan jotkut taksikuskit olivat laskuttaneet matkasta hotellilta Forumille jopa 70 euroa. Huomionarvoista on se, että yölläkin matkasta suorinta reittiä sai maksaa vain vajaa 30 euroa. Varokaa italialaisia taksikuskeja.

Datch Forumin edustalla Suomi-pojalla loksahti suu auki. Siinä missä meillä piraattikauppa pyritään kitkemään ankarilla toimenpiteillä, on Italiassa markkinat. Kojuja ja kauppiaita oli kirjaimellisesti kymmeniä, jopa toista sataa. Ja tavara vaihtoi omistajaa kohtuuhinnoin. Tätä emme jääneet pitkäksi aikaa ihmettelemään, vaan suunnistimme paikaan, missä rannekkeiden omistajien tuli odottaa. Dante oli jo aiemmin pelännyt, että ovella olisi jo hirveä jono, mutta turhaan pelkäsi. Ensimmäisenä rannekejonossa oli Condemned, toisena Dante ja kolmantena minä. Myöhemmin paikalle tuli lisää suomalaisia ja Asa kysyikin pilke silmäkulmassaan: ”onko täällä muita kuin suomalaisia?” Ovet eivät meinanneet millään aueta ja tätä kävi pahoittelemassa myös Dick Bell. Bellin mukaan heidän tuli odottaa poliisia, mutta lasiovien läpi katsottuna suurin ongelma tuntui olevan paikallinen noin 60-vuotias tyyppi, joka levitteli käsiään ankarasti selittäen aina kun Bell avasi suunsa.

Rannekkeen omistajille ovet aukesivat noin 10 minuuttia ennen muita ovia ja eturiviin juostiin lukuisten Suomen lippujen kanssa. Ulkopuolelta todella isolta vaikuttanut Dacth Forum näytti sisältä paljon pienemmältä. Väittäisin, että sali on pienempi kuin Hartwall Areenalla. Mutta tämä ei paikallista lipunmyyjää haitannut, sillä porukkaa päästettiin sisään aivan helvetisti.

Kun isot ovet aukaistiin, alkoi eturivissä melkoinen paine. Kyllä, paine alkoi ennen ensimmäisenkään lämppärin aloitusta. Tiedossa oli todella tukalat oltavat. Suurin osa porukasta luovuttikin suosiolla ja siirtyi miksauspöydän liepeille seuraamaan keikkaa. Eteen jäivät allekirjoittaneen lisäksi vain Cortsu, Dante ja Trooper. Onneksi meillä oli Suomen lippuja. Kun porukkaa valui lisää, yksi asia kävi hyvin selväksi: taaksepäin ei pääse. Ainoa tie pois vie aidan yli pittiin. Suomen keikoista poiketen Maidenilla oli kiertueen loppuosassa kaksi lämppäriä; Trivium ja Lauren Harris. Tämän sivuston käyttäjät tietänevät kuka tämä nainen on, joten tyydyn vain toteamaan, että basistin tyttö tarjoaa huomattavasti enemmän silmän kuin korvan ruokaa. Toisena lämppärinä Trivium veti saman setin kuin Suomessakin. Lämppäreiden keikkoja en ala sen kummemmin analysoimaan. Sanon vain sen verran, että jo heidän aikanaan paine eturivissä oli valtaisa ja reilusti yli 20 ihmistä nostettiin aidan yli jo tässä vaiheessa, mukaan lukien Cortsu. Paine oli todella valtava ja vettä ei ollut tiedossa ennen kuin Maiden aloittaa.

Italialaiset tietävät yhtä hyvin kuin suomalaisetkin, mitä tarkoittaa kun UFOn Docktor docktor pärähtää soimaan. Meteli ja tungos äityivät jo tässä vaiheessa melkoisiksi. Maidenin aloitettua lähes kirjaimellisesti kaiken aikaa jonkun jalka oli niskassani ja turvamiehillä riitti hommia. Itse päätin, että ainakin kaksi biisiä kestetään tätä painetta, mieluummin enemmän, sillä olisi noloa lähteä Suomen lipun kanssa menemään heti kun These colours don’t run loppuu. Maiden esiintyi alusta asti energisesti. Settilista ja lavashow olivat samat kuin Suomessakin, paitsi edessä olleet hiekkasäkit oli nyt poistettu ilmeisesti siksi, että Bruce oli jollain keikalla kaatunut niihin ja näin ollen sydämistynyt. Yleisö oli todella hyvin mukana laulu raikasi aina kertosäkeissä. Eturivissä piti laulaa hieman harkiten, sillä paineessa oli hyvin todennäköistä, että ilmat menevät pihalle, jos huutaa liikaa. The Pilgrimin aikana oli Danten vuoro poistua. Kappaleen sanat raise me up, take me home osuivat tällä kertaa hänelle. Oma vuoroni tuli The Reincarnation of Benjamin Breegin aikana, jolloin paine alkoi käydä väsyneelle ja kropalle sietämättömäksi. Tapojen mukaan minut ohjattiin pitistä laidalle, josta pääsin takaisin kentälle. Ensimmäisenä mielessä liikkui kylmä juotava. Voin kertoa, etteivät Cockis ja bisse ole koskaan maistuneet niin hyvältä. For the Greater Good of God meni toipuessa, mutta Lord of the Lightin aikana tokenin siihen kuntoon, että kykenin miksauspöydän taakse, missä suurin osa muista suomalaisista oli.

Soundit olivat luonnollisesti paljon paremmat ja paineesta ei ollut tietoakaan. Päinvastoin, nyt oli tilaa ilmakitaralle, moshaukselle ja ties mille. Klassikkoputki alkoi Fear of the Darkista ja voi jumaleissön mikä meteli hallissa oli! Voin rehellisesti kertoa, etten ikinä ole ollut missään vastaavassa! Sytkät valaisivat istumakatsomot ja salista ei sellaista suutä löytynytkään, joka ei laulanut. Tätä seurannut Iron Maiden ei saanut aikaiseksi samanlaista meteliä, mutta luonnollisesti suurta huomiota, sillä illan kunniavieras saapui lavalle panssarivaunustaan. Encoren aikana tunnelma pysyi infernaalisena, vaikkakin ehdoton huippu oli jo ohitettu. Kaiken kaikkiaan Maiden veti aivan loistavan keikan, ehkä parhaan, mitä minä olen lievänä nähnyt. Yleisö oli alusta loppuun todella hyvin mukana, eturivissä vähän liiankin hyvin. Kunniamaininta menee Trooperille, joka kesti painetta koko keikan ajan.

Keikan päätyttyä nappasimme vielä ryhmäkuvat, ja otimme vastaan kannustushuutoja Sveitsin pojilta. Pihalla harrastimme hieman piraattikauppaa ennen taksin etsimistä. Taksia sai nimenomaan etsiä. Metrot eivät enää yöllä kulkeneet, eikä bussejakaan näkynyt, joten ainoaksi mahdollisuudeksi tuli taksi, jonka kuskilta toivoimme rehellisyyttä. Kumijalkaa sai odottaa pahimmillaan tuntikausia, sillä moni ei ollut kiinnostunut suomalaisista tyypeistä. Italiassa kun taksikuskin mieltymys ja kyynärpää määräävät, ketkä pirssiin pääsevät. Lisäksi koimme jotain odottamatonta: moni kuski sanoi hotellimme olevan liian kaukana! Tapahtuisiko tätä Suomessa? Lopulta kaikki pääsivät hotellille, jossa olimme hiljaa ja menimme heti nukkumaan. aamulla hotellin henkilökunta oli nimittäin sanonut, etteivät enää varoita metelistä vaan soittavat heti poliisille. Tätä varoitusta edesauttoi kahden sängyn ja yhden oven hajoaminen edellisinä iltoina.

Sunnuntai 3.12.2006

Aamu valkeni harmaana, mutta ilman darraa. Olisinko muutaman päivän törpöttelyn ansiosta ollut vieläkin päissäni… Hotelli oli ystävällisesti ilmoittanut, että he haluavat meidät pihalle jo klo 11 aamulla. Siksi pikainen aamiainen, pakkaaminen ja tipit (siis rahat) siivoojille, että edes jollekin henkilökunnasta jäisi hyvä mieli. Osa porukasta jäi jumittamaan baariin, osa suuntasi kaupungille. Itse kellahdin taksiin, jonka kokoonpano kuskin lisäksi oli A.Kivi, Keinonen ja Östermalm. Keskustassa hankimme mahan täytettä. Syömisen yhteydessä kiinnitimme huomiota paikalliseen lihakauppiaaseen joka kojussaan leikkasi lihaa rööki suussa puhallellen savuja kohti myynnissä olevia hedelmiään. No, reissun aikana opimme muutenkin, että italialaisille riittää kun homma menee vähän sinnepäin.

Katsastimme paikallisen entisaikojen taiteen museon, joka sijaitsi isossa ja komeassa linnassa Milanon keskustassa. A.Kiven pelot osoittautuivat turhiksi; museosta löytyi muutakin kuin ”toisistaan irti hakattuja kiven paloja ja pari vaasia”. Itse asiassa museossa oli vanhojen kivi- ja maalaustaideteosten lisäksi paljon aseita ja haarniskoja, jotka keräsivät suurimman mielenkiintomme, pois lukien Östermalm.

Suuntasimme takaisin hotelliin kello kolmen tienoilla iltapäivällä. Bussin saapumiseen oli tunti aikaa. Tässä vaiheessa huomasimme, että matkassa on pari pulloa viinaa, joita ei saada mahtumaan laulluihin. Pian respan henkilökunta sai katsella, kuinka Hotel Sopergan kiinni olevassa baarissa parikin pulloa kiertää suomalaisissa näpeissä. Ja ei kahta ilman (hik) kolmatta. Bussi tuli ajallaan ja saattoi meidät lentokentälle. Liput plakkariin ja kaljaa koneeseen, että jaksaa kotio asti. Moni piti päänsä selvänä paluulennolla, mutta toisille kuppi maistui yhä. Silti paluulento oli hiljaisempi kuin meno, siitäkin syystä että lentopelosta kärsinyt Paul jäi toiselle keikalle Milanoon. Ei ollut edes tekemistä kun ei voinut vittuilla.

Helsingissä nopeat morjenstukset, sillä Sentinelin ja minun oli vielä ehdittävä Vaasan koneeseen. Finnair kuljetti meidät uudesta pääkaupungista vanhaan, jossa alkoi reissusta toipuminen ja monien hienojen muistojen ja kokemusten kelailu.

Kiitokset kaikille matkalla olleille ja erityiskiitos sen järjestäjille Keinoselle ja Östermalmille!

UP THE IRONS!

13.12.2006
Mercenary

Rautaneito 2006 -mallikoulu Milanoon osallistuivat seuraavat lautalaiset:
Asa, Pertti Keinonen, Sakari Östermalm, Pentelesh, Dante, Devilook, A.Kivi, Trooper, Jarmila, Paul, UTI, XA203, Make#34, Sentinel, QazKFD, Condemned, Ipe,sq, Wratchild, Mercenary

Sekä seuraavat ei-lautalaiset:
Asanvaimo Heli, Tipinvaimo Niina, Penteleshinavovaimo Anna, Dantenmies Joni, Devilookinvaimo Anna-Maria

Lisäksi omia polkujaan Milanoon eksyivät Charlotte the Harlot, Hese, Iivis, Weekend Warrior

Tausta

Rautaneito.comin järjestämälle ryhmämatkalle Iron Maidenin konserttiin Milanoon 2.12.2006 osallistui 27 ihmistä. Reissu oli kolmas laatuaan; 2003 Dance of Death Tourilla kävimme Tukholman Globenissa likaisen tusinan kanssa ja 2005 Prahassa Early Days Tourilla kiertueen ensimmäisellä keikalla 18 hengen voimin. Ikähaitari on ollut kaikilla matkoilla 18 vuodesta melkein 4-kymppisiin ja Milanon matkalla joukkoon mahtui peräti seitsemän pariskuntaa. Liekö muodin mekkana ja shoppailijoiden taivaana tunnettu kaupunki vetänyt hevimiesten kauniimpia osapuolia erityisesti mukaan.

Matka maksoi 555,50 euroa, johon sisältyi konserttilippu, suorat lennot, kolmen tähden hotelli keskustassa (3 yötä) ja bussi kentältä hotellille ja takaisin. Matka ei ollut ihan perinteinen pakettimatka, vaan toteutettiin yhteistyössä Rauman MatkaKalevan, De Angelis Viaggin ja bussifirma Ceredan kanssa. Kiitokset heille yhteistyöstä. Homma toimi ja peitto heilui.

Keikkaliput

Konserttiliput <<linkki=/kuvat/tienpaallataas/rautaneito_milano/rautaneito_milano_001.jpg>1> tilasin heti samalla sekunnilla, kun ne tulivat myyntiin Italian ”Lippupalvelusta” eli Ticketonesta, jossa Ms. Sara Manzoni antoi aivan loistavaa palvelua. Italiassahan ei keikkoja myydä ihan samaan tahtiin koskaan loppuun kuin Suomessa, mutta halusin varmistaa, että saadaan näin iso kasa lippuja ihan varmasti ja olin siksi häpäkkänä liikkeellä. Liput maksettiin tietenkin etukäteen ja Ticketoneen piti vielä faxata kuitti varmistukseksi, että suoritus on matkalla heille. Noin viikon kuluttua liput tulivat postissa perille. Liput maksoivat n. 35 euroa kappale ja ne olivat numeroimattomia eli keikkapaikka Datch Forumissa sai mennä ihan mihin itse halusi. Keikka oli aavistuksen ylimyyty eli paikalla oli ihmisiä enemmän kuin mihin suomalaiset ovat ehkä tottuneet tämän kokoisessa paikassa ja se näkyi ja kuului myös tunnelmassa.

Milanossa keikkapaikalla oli runsaasti mustan pörssin kauppiaita hyvissä ajoin ennen keikkaa eivätkä hinnat olleet suomalaisittain kohtuuttomia, koska noin 50 eurolla irtosi lippu helposti.

Matkustaminen

Lennot Helsinki – Milano (Malpensa) mentiin molempiin suuntiin tutulla ja turvallisella Finnairilla, koska ryhmämatkan järjestäminen halpalentoyhtiötä käyttäen ei tullut tässä tapauksessa kyseeseen porukan koon ja maksuehtojen takia. Myös ryhmämatkaa järjestettäessä täytyi ottaa huomioon varmuus lennoista jo hyvissä ajoin. Tämä tarkoittaa kaikki suomeksi sitä, että lennot olivat kalliimpia kuin halpalennot. Lennot olivat suoria, eikä siten hukattu aikaa palloilemalla Euroopan kentillä, joissa tosin oikeassa seurassa ja loungessa aika saattaa mennä kuin siivillä, jos tätä vertausta voi käyttää lentokentällä olemiseen. Suorilla lennoilla tarjoilu on ilmaista ja lennolla tarjottiin mennessä aamiainen ja tullessa päivällinen.

Koneemme lähti oli aamuvarhaisella torstaina 30.11.06 klo 8.00, joka osoittautui ehkä vääräksi ratkaisuksi, koska itse ainakin olin pari päivää sellaisessa väsymyksen ja muutaman kaljan koomassa, että olo ei ollut oikein oma itsensä. Täältä Rauman seudulta (toki vaihtoehtona olisi ollut yö lentokenttähotellissa, mutta lastenhoidolliset syyt täytyy ottaa huomioon) kun jouduttiin lähtemään ajamaan yhdeltä yöllä. Olihan tietenkin hyvä, että mentiin ajoissa ja torstaipäiväkin oli täyttä peliaikaa, koska hotelissa Milanossa oltiin jo puolen päivän nurkilla. Toisaalta onhan siinäkin oma hohtonsa, kun mennään isolla ryhmällä päivällä / iltalennolla ja porukka alkaa hiukan koneen noustessa pääsemään fiilikseen (eikä vaan ole suurimmaksi osaksi silmät kiinni, kun nukuttaa niin pirusti, kuten itse tuli tehtyä Alppien ylitystä lukuun ottamatta. Paluulento ajoittui illaksi klo 19.00, joten viimeinenkin päivä eli sunnuntai oli hyvää aikaa kaupungilla kiertelyyn ja kuka nyt mitäkin halusi harrastaa. Ryhmälle oli järjestetty myös oma bussikuljetus Malpensan ja hotellin välille (50 km = 1 tunti), mikä osoittautuikin ihan hyväksi ratkaisuksi, koska bussi kaartoi suoraan oikean hotellin eteen ja nouti samasta paikasta ryhmän eikä kenenkään tarvinnut talsia ja etsiä mitään pitkin Milanon katuja kassien kanssa.

Yöpyminen ja syöminen

Milanossa yövyimme kolme tähden hotellissa nimeltä Soperga, joka sijaitsi saman nimisellä kadulla noin kilometrin päässä Stazione Centralesta, joka on yksi Milanon helpoista maamerkeistä ja myös varmasti yksi maailman mahtavimmista rautatieasemista, mitä julkisivuun tulee. Eikös Mussolini voimiensa tunnossa ollut sen rakentanut? Hotelli oli viihtyisä, aulassa vastaanoton kaverit olivat krakat kaulassa, puhuivat hyvää englantia ja olivat erittäin kohteliaita. Aulassa oli oli myös viihtyisä baari (auki 16.00 – 24.00) sohvineen ja televisioineen. Aamiainen sisältyi tietysti hintaan ja se oli kattava. Tarjoilijat pitivät hyvää huolta asukkaista ja maan tapoihin kuuluen kantoivat jokaiselle oman kahvikannun (tai kaakaota, cappucinoa tai mitä ikinä nyt tuli mieleen pyytääkään). Huoneet olivat normaaleja hotellihuoneita, joissa oli jokaisessa oma suihku, minibaari ja pay TV…

Kun Italiaan asti tultiin ja nälkä + jano oli tietenkin kuin sudella tai kamelilla vähän miehestä ja naisesta riippuen, ensimmäiseksi piti saada heti pizzaa ja punkkua. Pizzerioita oli hotellin kulmilla noin sadan metrin säteellä ainakin viisi, joista valitsimme ”tuo näyttää hyvältä – sokkona sisään” -periaatteella loistavaksi osoittautuneen paikan, jonka nimeä en valitettavasti saanut ylös, koska kaikki paikat olivat suurin piirtein merkitty mielikuvituksettomasti sanoilla ristorante ja pizzeria. Kolme kertaa tosin taidettiin siinä paikassa ruokailla, että liekö ollut vähän muuta mielessä silloinkin, kun tosiaan ei paikan nimi jäänyt millään muistiin. Noin 15 hengen ryhmäämme palveltiin ensiluokkaisesti ja tuntui yleensä muutenkin, että ravintolassa Italiassa ei homma ainakaan jää palvelusta kiinni. Ryhmämme seisoi noin 30 sekuntia, jonka aikana neljä ukkoa kopisteli pöydät suitsait yhteen, jotta saimme ikään kuin helvetin pitkän yhden pöydän ja olimme samaa ”perhettä”. Hevimiesten sydäntä lähinnä tuntui olevan Devil-pizza – kuten läheisestä kaupasta löytynyt Hell-olutkin – ja varmasti jäi erään matkalaisen mieleen fantasiapizzakin, jossa olikin kaikenlaista fantastista (lähinnä kait rucolaa ja maissia).

Hintataso baareissa vaihteli hintavasta järkyttävän kalliiseen. Duomon lähistöllä, jossa tietysti suurin osa turisteistakin käy, oli kaikista kalleinta syödä ja juoda. Olut (0,5 l) maksoi 8 euroa ja palvelumaksut 1,5 – 2,5 euroa / naama päälle. Viini sitävastoin oli todella edullista supermarketeissa. Jo alle eurolla sai jotain punaista ja muutamalla eurolla ihan kohtuullistakin.

Kävimme perjantai-iltana tarkistamassa paikallisen metalliluolan nimeltä Inkubo Kafe, jonka alakerrassa soitti kelpo coverbändikin. Maidenia ei tosin tullut kuin yksi biisi, mutta muuten baari oli parasta IM-luokkaa. Milanossa vierailevan metallimiehen kannattaa ehdottomasti käydä kaljalla siellä.

Keikka ja areena

Italiassa tuntui olevan maan tapa, että keikkapaikalle (Maiden esiintyi 14 – 18 000 ihmistä vetävässä DatchForumissa, jonka tarkkaa yleisömäärää ei kukaan tuntunut tietävän) keräännytään aamupäivällä. Areenalla on lukuisia paikkoja syödä ja juoda. Lisäksi huomattavaa oli noin 50 piraattikauppiaan kojut, joista sai mielestäni kohtuuhinnalla ihan kelpo tavaraa. Itse ostin 15 eurolla t-paidan. 25 eurolla irtosi erittäin komea huppari ja myynnissä oli jos jotakin. Sisällä virallisella standillä olikin sitten ymmärrettävästi erittäin hiljaista. Itse keikkapaikka oli kaupungin laidalla 12 km hotellistamme ja parhaiten sinne pääsi metro+taxi yhdistelmällä ja vähemmän kävelyintoilijoille tietenkin pelkällä taxilla. Koko ryhmämme seurasi keikkaa lattiatasolta. Paikka oli kuin nallilla lyöty jo lämppärien aikana ja tunnelman saattoi aistia. Lauren Harris ja Trivium saivat kannustusta saman verran kuin Maiden Tampereella ja itse pääaktin tullessa lavalle meno oli mielestäni aika hurjaa. Muutama ryhmästämme oli hakeutunut lavan eteen ja osa tuli suosiolla pois lämppärien jälkeen ja osa nostettiin kaiteen yli ensiapuun Maidenin aloittaessa. Yleisö oli todella kova ääninen ja futispeleistä tutut ole olee laulut raikasivat. The Longest Dayn jälkeenhän Brucellla on ollut tällä kiertueellla tapana vähän jutella yleisölle ja tässä kohtaa koettiin mielestäni koskettavin hetki, kun pari kolme minuutttia äijät lavalla kuuntelivat yleisön laulua suut muikeina. Tästä kohdasta syöpyi muisto mieleen ikuisesti. Keikan jälkeen ryhmämme pääsi vielä samaan kuvaan Maidenin toimarin Rod Smallwoodin kanssa.

Italian fan club oli järjestänyt ilmeisesti jonkinlaiset after ski -kekkerit paikallisessa Zoe’s clubissa, mutta kukaan ryhmästämme ei päässyt sinne asti. Itse jonottelin taksia keikan jälkeen pari tuntia paikallisten snägärien antimista nauttien. Taxikulttuuri olikin vähän toisenlaista kuin kotona. Muutama taxi kysyi, että mihin olette menossa ja ilmoitettuamme Sopergan, taxikuski totesi vaan, että periferia! Saman matkan hintahaitari oli 20 ja 70 euron välissä. Arvanet, että kumman ääripään sain itse maksaa.Italialaiset puhuivat yleisesti yllättävän vähän englantia ja jo muutama alkeellinen italian sana seurueestamme teki selvästi hyvää. Propsit vaimolle joka italialaisesta sukunimestä ja luonteen lisäksi puhui aika hyvää italiaa, joka tuli vielä 13 vuoden jälkeenkin yllätyksenä minulle.

Koko reissu yleisesti

Jossittelu on aina perseestä, mutta olisi ehkä ollut viisaampaa mennä Milanoon perjantaina ja palata maanantaina ja näin mennä molemmille (la & su) Maidenin Milanon keikoille etenkin, kun toisella keikalla oli vielä ensimmäistäkin kovempi meno. Samoin olisi jälkikäteen ollut ehkä järjevämpää lentää päiväaikaan.

Näillä näkymin tämä kolmas järjestämäni ryhmämatka oli viimeinen laatuaan. Asiaan ei ole yhtä ainoaa syytä vaan monet pienet asiat yhdessä ovat saaneet harkitsemaan vaihtoehtoa, että seuraavalla kiertueella mennään vaimon kanssa tai hyvin pienellä porukalla johonkin. Aika on kolmen lapsen perheessä jo luonnostaan kortilla, työ vie yhä enemmän ajatuksia iän karttuessa ja vastuun lisääntyessä, ryhmämatkan järjestämisestä aiheutuva pieni stressi ja ison ryhmän mukanaan tuoma ylimääräinen sählinki ei enää kiehdo ja se tuntuu nyt nähdyltä. Toki kolmella reissulla on ollut uberhauskoja hetkiä, uusia ystäviä ja kaveripiiriä on tullut hurjasti lisää, samanhenkisessä ryhmässä on ollut ainutlaatuinen tunnelma eikä halutessaan missään ole tarvinnut olla yksin pulassa, kun aina joku on tiennyt jotain. Ensi reissulla haluaisin kuitenkin itse olla hajottamassa niitä sänkyjä…

Kiitokset kaikille matkalla mukana olleille!

Kotisohvalla 12.12.2006,
Toni Brigatti