Tonin raportti (12.11.)
Hakametsän Jäähalli, Tampere 12. marraskuuta 2006
Iron Maidenin Tampereen konserttiin A Matter of Life and Death World Tourilla armon vuonna 2006 kohdistui osaltani järjettömiin mittasuhteisiin paisuneet odotukset. Maidenin sitten vihdoinkin julkaistua uusimman A Matter of Life and Death -albuminsa keikkakuume kasvoi tuttuun potenssiin 666, koska tasaisen vahva materiaali miellytti minua (ja ilmeisesti bändille ojennetusta platinalevystä päätellen monia muitakin) erityisen paljon. Tältä levyltä kelpaisi soitella uutta materiaalia runsaasti.
Väitän, että AMOLAD on parhaiten markkinoitu Maiden albumi. Bändin management ymmärsi vihdoinkin, miten nettiä voi käyttää nerokkaasti hyväksi. Perustettiin IronMaidenOnlineClub, jonka kautta saattoi nähdä ja kuulla uusia biisejä ensimmäistä kertaa muutaman päivän välein ripotellen. Ja kansa kohisi. Sivuston kautta saatiin perusinfoa studiopäiväkirjojen ja kuvien muodossa. Tuli First To The Barrier -lottoa, Bruce Air 666 lentomatkoja keikoille, kansikuvan ja kiertueen julkistamisesta tehtiin isoja tapauksia, Helsinkiin teipattiin Maiden raitiovaunu, ym. fanien kannalta pientä mielenkiintoista yksityiskohtaa, jotka kaikki yhdessä saivat aikaan fiiliksen, että koko ajan Maiden on tapetilla ja jatkuvasti tulee uutta ajateltavaa.
Palataanpa kuitenkin ajassa vielä vähän taakse päin. Kuka olisi edes uskonut, että Maiden esiintyy Tampereen kokoisessa hallissa. Elokuussa 2005 eräs tamperelainen pitkän linjan Maiden fani sähkötti salamyhkäiseen tyyliinsä, että hänellä oli ennen kuulumatonta informaatiota; Maiden saattaisi esiintyä seuraavalla kiertueella perinteisen Helsingin keikan lisäksi myös Tampereella (kaikkien aikojen ensimmäinen Maiden konsertti paikkakunnalla). Aluksi tätä ei uskonut kukaan, mutta allekirjoittaneen saatua samanlaista viestiä eri tahoilta, alkoi Tampereen keikka näyttää varmalta. Kun sitten helmikuussa kaksi keikkaa (Tampere 12.11. ja Helsinki 14.11.) julkistettiin ja molemmat myytiin loppuun hujauksessa, Maiden julkisti vielä yhden ässän hihasta eli toisenkin konsertin Helsingissä (15.11.). Kolme konserttia näin pienessä maassa?! Eihän tällaista menoa oltu ennen nähty.
Noin yhdeksän kuukauden kuluttua koitti sitten se laskettu aika. Tampereelle ajaessa spekuloitiin kavereiden kanssa yleisön aktiivisuudesta. Aiemmat kokemukset Hakametsän yleisön hiljaisuudesta ja haluttomuudesta osallistua heavy-konserttiin äänekkäästi mietityttivät, mutta uskoin Maidenin saavan yleisön mukaan esim. Judas Priestia ja Motörheadia paremmin. Kansaa oli hallilla pitkät jonot jo hyvissä ajoin, joten kaikki näytti hyvältä ja juhlan tuntua oli ilmassa. Pakolliset paitaostokset tehtiin heti halliin päästyä, koska ne olivatkin niin poikkeuksellisen halpoja, vain 35 – 40 euroa t-paidasta! Kiertuekrääsää oli tarjolla selvästi enemmän kuin viime vuosina ja tällä kertaa erittäin tyylikästä.
Viime vuosina yhdeksi konserttien parhaaksi osaksi on tullut samanhenkisten kavereiden tapaaminen miittingeissä päivällisten yhteydessä tai hallin baareissa ennen ja jälkeen keikkojen. Tuttujen ja tuntemattomien kanssa turistessa kului taas lämppärin soittoaika. Vähän ennen yhdeksää oli järkevää siirtyä katsomon puolelle etsimään omia paikkoja ja aistimaan tunnelmaa, joka oli hartaan odottava. Vähän aikaa tuli ihmeteltyä väkeä ja jotenkin odotin, että kohta alkaisi yleisö herätä MAIDEN-huudoin, taputuksin ja jollain muulla tavalla ja näin osoittaa, että täällä puolen esirippua ollaan kyllä valmiina ja että alkakaas äijät lampsia lavalle tai tullaan kohta itse hakemaan. Toisin kävi. Vielä Doctor Doctor introbiisin aikanakin olisi vähän normaalia kovempi pieru kuulunut toiselle puolelle katsomoa. Valojen sammuttua laiska kohahdus ja tällä kiertueella introna toiminut Mars, Bringer Of War lähti soimaan. Jo tässä vaiheessa iski epäilys, että tästä tulee rutiiniveto. Settilistan oli tiedossa jo ennen ensimmäistä konserttia tältä kiertueelta, joten sellaista neitsyyden menettämisen iloa ei enää ollut saavutettavissa, mutta suurella mielenkiinnolla odotin koko uuden albumin soittamista alusta loppuun heti konsertin alkajaisiksi.Ajatellaanpas hetkinen ratkaisua soittaa AMOLAD kokonaan konsertissa. Bändin rohkeutta täytyy ihailla, koska senhän tietää jokainen, että hirveä poru vanhojen fanien keskuudessa syntyy, jos perinteiset Maiden klassikot The Trooper, The Number Of The Beast, Run To The Hills etc. jätetään soittamatta. Tämä on myös selvä osoitus, että Maiden ei ole pelkästään vanhojen hittien kabaree show, vaan toimiva ja tuottelias heavy metallin lippulaiva. Ratkaisu haisee Steve Harrisilta tuhannen kilometrin päähän. ”If you don´t like – Bollocks!”
Takaisin keikalle; Different World on livenäkin perinteinen avaaja, joka ei herätä sellaisia tunteita kuin klassisemmat virkaveljensä Where Eagles Dare, Aces High, Moonchild ym. Toki eka biisi menee muutenkin bändiä ihmetellessä ja todellisuuden iskiessä, että tässä sitä taas ollaan elämässä hetkiä, joita voi verrata oman lapsen syntymään. Avaus soitettiin hieman nopeammin kuin albumiversio ja se toimikin hyvin sellaisena. These Colours Don´t Runin aikana bändin taakse tulee uutta materiaalia Derek Riggsiltä eli Eddie armeijatamineissa. Samainen kuva on muuten herran Iron Maiden kirjan kansikuva ja bändi näin promotoi myös vanhan ystävänsä tuotantoa. Rautaa taotaan yleensä silloin, kun yleisö on kuumaa vai miten se meni. Toiseen biisiin sisällytetty troopermainen fiilis ja yleisönlollotus-kohta ei Tampereella toimi, koska yleisö on niin hiljaista. Seuraavaksi Maidenin ehkä raskainta osasto ikinä; Brighter Than A Thousand Suns. Biisin pääriffi tuntuu levyllä kuin joku jyräisi junalla yli. Toinen hiljaisempi intro putkeen, Dickinson näyttää yleisölle mallia, että miten tällä kertaa taputetaan. Selvästi vaikeampi laulettava viisu kuin kaksi edellistä osoittaa, että Ison B:n ääni on paljon paremmassa kunnossa kuin Amerikan kiertueen muutamista videopätkistä oli tullut pääteltyä. The Pilgrim, josta on tullut monen suosikki, menee myös hyvin. Tosin yleisö ei lähde mukaan spontaanisti vaan käskemällä. The Longest Dayn bassointro on yksi henkilökohtaisista suosikkikohdista, jopa siinä määrin, että olen valjastanut siitä kännykkään soittoäänen. Ei siis ihme, että aina ei tee mieli vastata puhelimeen! Kolinabasso yhdistettynä hienoon valoshowhun tekee vaikutuksen. Tähän kun olisi saanut vielä muutaman pommin ja konekiväärisarjan joukkoon niin oltaisiin oltu seitsemännen pojan sylissä. Biisin jälkeen captain Dickinson tervehtii yleisöä ”it’s good to see you once again” ja kertoo, että tarkoitus on soittaa AMOLAD kokonaan, sillä kyseessähän on Maidenin suosituin albumi levymyynnillä mitattuna tähän mennessä. Platinaa oli napsahtanut ennätysvauhdilla. Out of the Shadows tunnelmapalassa Bruce sai käyttää samettisempaakin osastoa äänestään ja o’boy, että se kuulostikin hienolta.
Tässä vaiheessa keikkaa puserossa oli jo vahvasti tunne, että ollaan konsertissa, jossa keskitytään eturiviä lukuunottamatta kuuntelemaan hartaasti ja vähän missataan eräs pointti Maidenin keikoissa. Tampereella ei koettu missään vaiheessa sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, sitä maagista hetkeä, jota on niin vaikea selittää, mutta minkä jokainen esim. Helsingissä tai Milanossa keikalla ollut tietää. Ei kipinää, magiaa, taikuutta, kylmiä väreitä, kyyneleitä, palaa kurkussa. Niitä ei valitettavasti tällä keikalla koettu. Tästähän ei kannata tamperelaisten ihmisten ottaa nokkiinsa, koska paikalla oli faneja ympäri maata, enkä itse kohtuullisen suuresta fanituttavapiiristä muista tavanneeni montaakaan paikallista. Se oli vaan yksi niistä illoista, jolloin yleisö ei syty. Bändi oli kyllä tikissä. Ensimmäisesta sinkkubiisistä eli Benjamin Breegistä jäi mieleen hyvin, miten Harris meni aivan sekaisin ja näytti hetken 20 vuotta nuoremmalta, kun tukka heilusi vanhaan malliin. Vaimokin kysyi vieressä, että olikos ne meidän isät (samaa 50+ ikäluokkaa) tommosia ihailevasti pienen virneen kanssa. Vitut. Raapivat munia sohvillaan. For The Greater Good Of Good toimi uusista kappaleista ehkä parhaiten. Pitkine introineen ja sitä seuraavalla tiukemmalla kompilla sekä jumalaisella kertsillä biisi oli silkkaa taidetta. Ajankohtaisuudessaankin pelkkää asiaa. Koskettava. Silti sama raivo, joka muilla keikoilla koettiin jotenkin puuttui. Kyllähän se vähän latistaa, kun takana istuva kaveri vetää sikeitä (ihan aikuisten oikeasti) jo kolmatta biisiä ja loput muutamaa valopilkkua lukuun ottamatta istuvat ja tuijottavat apaattisina kuin Katri Helenan keikoilla.
Seuraavaksi tuli kuselle / kaljalle lähtö -indeksillä mitattuna heikoimmat kaksi kappaletta; Lord of Light ja The Legacy, joista tosin ensimmäinen kuuluu levyllä mieluisien biisien kastiin, jälkimmäinen riippuu vähän päivän kunnosta… Kuitenkin, LOLin intron aikana käytävät täyttyivät tankkaamaan lähtevistä. Legacyn akustisten osuuksien aikana Bruce piti yleisöä hereillä komeiden spottivalojen kanssa. Välipalan maku suussa haihtui, kun Bruce kuvaannollisesti sulki AMOLAD albumin kannen ”…and that was A Matter Of Life And Death” ja sitten Fear of the Darkin ensitahdit kajahtivat. Yleisö nousi seisomaan suurimmaksi osaksi ja saatiin vähän jo kunnon fiilistä halliin. Ei itse biisistä tarvinne paljoa kertoa, suomalaiset rakastavat syksyn pimeydessä tarpoessaan tätä. Keikka oli erittäin kaksijakoinen, koska kontrasti uuden ja vanhan materiaalin yleisöön uppoamisen välillä oli erityisen suuri. Varsinaisen setin päätti ”yllättäen” the Iron Maiden, jonka aikana nähtiin yksi komeimmista Eddieistä kautta aikojen. Tankista olisi tosin pitänyt tulla pisteenä iin päälle pari kunnon acdcmaista tykinpamausta, mutta ne jäivät ehkä ensi kiertueelle. ”Tampere, thank you and good night from Eddie… and from the the boys” ja eikun bändi takahuoneeseen tupakin mittaiselle tauolle ja ehkä ottamaan yksi ripeä… Muistan hetkisen ajatelleeni, että toivottavasti yleisö mylvii sen verran, että saadaan encoret, mutta huoli oli turhaa. Steve & co. kipusivat takaisin löylyttelemään kuin melkein aina ennenkin. (kysymys: koska Maiden on jättänyt soittamatta encoret, missä, milloin ja miksi? vastaukset vaikka maililla, paras vastaus palkitaan).
Dickinson jutusteli yleisölle rennosti ja kiitteli Tamperetta ensimmäisestä Suomen keikasta tällä kiertueella. Mainitessaan tulevista kahdesta Helsingin keikasta yleisö alkoi buuata, johon Dickinson tarttui hyvin ja ehdotti, että tehdäänpäs tälle Suomen vanhimmalle jäähallille hieman kattovaurioita huutamalla niin, että kuulevat siellä fucking Helsingissä asti, johon yleisön vastaus oli sen verran vaisu, että Bruce kiusoittelu ”I hear nothing” -kommentilla sen verran hyvät mölyt, että kompakysymykseen ”mitäs kello on?” saatiin vastaukseksi 2 Minutes To Midnight, johon oli muuten palautettu Adrian Smith soittamaan pääriffiä. Yes! Bruce jatkoi kiusoittelua vielä huudattamalla yleisöä ”scream for me Helsinki!” ja näyttelemällä, että vahingossa lipsahti. Hehee.
Seuraavana soitettu The Evil That Men Do veti monet vanhemmat jarrut varmasti nostalgiafiiliksiin. Vähään aikaan ei tätä oltu kuultukaan. Loistava valinta settiin ja yksi parhaista biiseistä tällä keikalla. Ja vielä viimeiseksi ehkä kaikkien aikojen suosituin Maiden kappale Hallowed Be Thy Name. Tähän on keikka hyvä lopettaa, ei pitäisi jäädä kenellekkään ainakaan sanomista.
Vaikka esitin välillä rajuakin kritiikkiä yleisöä ja yleistä tunnelmaa kohtaan, on hyvä kuitenkin muistuttaa, että katson keikkaa taakse päin Maiden asteikolla. Vaisumpikin Maiden yleisö on kuitenkin tavalliseen verrattuna kelpo porukka. Te vikisijät, jotka syytätte sivustoamme pelkäksi Iron Maiden hehkuttamiseksi, voitte vaikka vetää käteen. Nämä värit eivät pakene!
Itsenäisyyspäivänä 2006,
Toni Brigatti
Stratocasterin raportti (12.11.)
”Scream for me Tampere!”
Eipä ollut edellisestä käynnistä kulunut puolta vuotta enempää, kun uudesta kiertueesta jo uutisoitiin ja keikkapäivämääriä iskettiin kaiken kansan pällisteltäväksi. Lipunmyyntirumban jälkeen suuri helpotus rinnassa oli hyvä vetäytyä kaikessa rauhassa keikkaa odottelemaan. Olihan marraskuinen Tampereen visiitti oleva allekirjoittaneen ensimmäinen Iron Maiden-keikka koskaan.
Kuukaudet matelivat, ja bändin neljästoista studioalbumi ”A Matter Of Life And Death” julkaistiin elokuussa, ja albumi lunasti välittömästi paikkansa allekirjoittaneen sydämestä parhaana Iron Maiden-levynä kautta aikain. Albumin myötä alkoi meissä jokaisessa asuva pikkupojan hahmoinen kiihkofani nostella päätään horroksesta, keikkaodotusten kasvaessa kasvamistaan. Lopulta koitti päivä, jolloin hyvä ystäväni Anu (nimim. Dante) oli minut noutava kotipihasta, Maidenia luukuttelemaan ja keikkafiiliksiä herättelemään. Se oli sitten menoa, ja seuraavana päivänä siirryimme hyvissä ajoin iltapäivällä Hakametsän hallin oville, First to the barrier-rannekkeet ranteissa hermostuneina odottelemaan. Molempien ensimmäistä Maiden-livekokemusta.
Liimauduimme luonnollisesti aitaan kiinni, ja aika kului varsin nopeasti parin muun fanin kanssa puhellessa. Keikkahermoilua ja jännitystä ei ainakaan lievittänyt se, että muuan Adrian Smith käveli kaukalon lävitse silloin, kun kentällä olivat vasta Barrier-voittajat. Aika kului, ja kohta sitä huomasi porukan valuvan halliin hyvässä tahdissa. Pian jo Trivium aloittelikin, ja vaikka ei musiikkityylinsä puolesta minua varsinaisesti kiinnosta, onnistui se keräämään huomion tyydyttävästi. Trivium oli ja meni, ja yhtyeen lopetellessa siinä vajaan yhdeksän pintaan, alkoi tuskanhiki jo valua ohimoita pitkin ja pelin henki oli selvä; Iron Maiden ottaa kohta hallin haltuun. Tunnelma tiivistyi käsinkosketeltavaksi, ja pian alkoi ”Doctor Doctor” soida kaiuttimista. Kappaleen aikana roudarit hoitivat viimeiset pikkuhommat alta pois, ja lopulta Maidenin oma, sotateemainen intronauha käynnistyi. Verho nostettiin, ja Nicko McBrain juoksui rumpusettinsä taakse. Kaikki tämä tapahtui hetkessä, ja ennen kuin asiaa osasi edes ajatella, alkoi Different World ja Iron Maiden juoksi lavalle.
Three Amigos, Dave Murray, Adrian Smith, Janick Gers lavan sivuilta, joukkueen kapteeni Steve Harris samaten, ja viimeisenä niittinä Bruce ”Air-Raid-Siren” Dickinson. Ja show suorastaan räjähti käyntiin. Kappaleen ensimmäiset tahdit menivät puhtaan hämmästelyn merkeissä, yrittäessäni hahmottaa edessäni seisovaa ukkolaumaa. Kaikki suurimmat idolini, minuun eniten vaikuttaneet sankarini samaan aikaan lauteilla. Ja tunnelma senkun kasvoi, Adrian Smithin vallatessa hallin avauskappaleen mainion soolon ajaksi. Yleisö tuntui tässä vaiheessa olevan kiitettävästi menossa mukana, mutta encore-kappaleiden aikana huomasi kyllä, kuinka vaisusti brittiläistä kansanaarretta kohdeltiinkaan uuden albumin aikana. Kyllä, ilta oli jatkuva yhdellä henkilökohtaisella A Matter Of Life And Death-suosikillani, These Colours Don´t Runilla. Bruce Dickinson lauloi melkein koko kappaleen aivan edessäni, metrin päässä minusta lavan ulokkeella seisten ja yleisöä mahtipontisesti halliten. Tässä kohtaa voisin sanoa tajuntani jo räjähtäneen, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä.
Kaiken hurmoksen ja loistavasta albumikokonaisuudesta nauttimisen keskeltä huomasi kokonaisuudesta toki miinuspuolensakin. Nimittäin soundit eivät olleet bändin arvolle sopivat, ja ainakin eteen kitarat kuuluivat todella kehnosti. Kenenkään kolmen Amigon sooloja ei helposti ottanut kuullakseen, ja välillä myös Brucen vokalisointi hukkui muiden soitinten alle. Soundit tuntuivat välillä haittavaan myös Adriania, joka varsin äkäisesti oikoili korvamonitoriansa kaikissa mahdollisissa väleissä. Bändi päästi kuitenkin pian moiset kauneusvirheet huomionsa ulkopuolelle, ja yritti tehdä parhaansa vaisuhkon yleisön lämmittämiseksi. Albumin tulkinta kiiri eteenpäin hienosti, ja varsinkin hienosti groovaava The Pilgrim jäi mieleen. The Longest Dayn kertosäe ravistutti hallin rakenteita uskomattomalla tavalla, ja Out Of The Shadows tarjosi bändille kevyehkön hengähdystauon, Brucen päästessä tunnelmoimaan olan takaa. Tässä vaiheessa alkoi jano syödä miestä niin pahasti, että pienen mietinnän jälkeen päätin suosiolla luovuttaa etupaikkani ja painella virvoitusta etsimään. Ikävä kyllä kovasti odottamani The Reincarnation Of Benjamin Breeg menikin sitten ns. ohitse loppurymistelyjä lukuunottamatta. Mutta eipä tuo kauaa ehtinyt kaivelemaan, kun suuri suosikkini For The Greater Good Of God oli alkava.
Kappale tuntui herättelevän yleisöäkin, ja varovaisesti voisin veikata vedon olleen uuden levyn kappaleista suosituin. Kertosäkeessä pompittiin kuin perkeleet, ja yhden, pitkän ilmalennon aikana saavutti Adrian Smith katseeni. Siinä sitten kylmänväristyksiä karkottelemaan. Seuraavaksi kuultiin luonnollisesti Lord Of Light, joka keikalla esitettynä avautui minullekin entistä paljon paremmin, ja sittemmin on noussut suosikeikseni levyn tarjonnasta. Viimeisenä kuultiin järjestyksen mukaisesti The Legacy, joka oli kyllä melkoinen pettymys, kitaristien kamppaillessa alussa vireongelmien kanssa, kappaleen ollessa muutenkin melko hapuileva esitys. Bändi ei antanut yleisölle taukoa, vaan heti The Legacyn jälkeen alkoivat Fear Of The Darkin ensisävelet, ja tässä vaiheessa halli vasta huutomyrskyyn heräsikin. Nyt sitä tajuaa kappaleen arvostuksen nimenomaan livekappaleena paljon paremmin. Soolo oli tietenkin pakko fiilistellä silmät kiinni ilmakitaralla tilutellen, ja pääntakominen senkun jatkui seuraavan kappaleen, Iron Maidenin aikana. Yllätys oli suuri, kun uuden kiertueen rekvisiitan valopilkku, iso tankki, nousi lavan takaosasta, savua sisuksistaan sylkien. Tässä vaiheessa fiilis oli huipuillaan, ja jatkuikin vastaavana keikan loppuun asti.
Nimibiisin jälkeen bändi keräsi hetken voimia lavan takana, jonka jälkeen palasi vielä takomaan hallista kolmesti ilmat pois. 2 Minutes To Midnight lähti Smithin käynnistämänä vauhtiin niin hienosti, että levyversiona kylmäksi jättävä raita nousi ihan uudenlaiseen valoon minun silmissäni. Tämän jälkeen seurasi henkilökohtaisesti settilistalta itselleni rakkain kappale, The Evil That Men Do, minuun niin kovan vaikutuksen tehneeltä Seventh Son-albumilta. Kappale oli aivan uskomatonta tykitystä alusta loppuun, ja oli pakko fiilistellä suurimmaksi osaksi silmät kiinni. Sen verran piti kuitenkin silmiä aukaista, että kerkesi todistamaan itse Eddien marssin lavalla. Tässä vaiheessa show oli jo imenyt meikäläisestä suurimmat mehut pois, mutta vielä oli otettava itseään niskasta kiinni illan viimeistä kappaletta silmälläpitäen. Siinä meinasi hevimies herkistyä, kun Maidenfanien kansallislaulu Hallowed Be Thy Name puhkesi täyteen kukoistukseensa. Koko hoidon kruunuksi nappasin vielä kiinni Adrian Smithin hikinauhan loppufiilistelyjen aikana. Typerä Jari Sillanpää-hymy naamalla sitten valumaan hallista ulos, mieli täynnä sitä itseään…
12.11. Tampere oli ensimmäinen Iron Maiden konserttini ja se teki odotetusti uskomattoman vaikutuksen. Soundillisista hapuiluistaan ja yleisön vaisuudesta huolimatta bändi oli oma itsensä, ja antoi faneille varmasti sen mitä tulivat keikalta hakemaankin. Kaikki ne niin legendaariset liikkeet; Steven bassokonepistooli, Adrianin kehno olkapääasento, Brucen uskomattomat yleisönhallintaeleet, Janickin pelleilyt yms. Ensimmäinen kerta on aina paras, ja näin ollen voinen vannoa tämän keikan säilyessä aina Maiden-muistoistani kirkkaimpana. Kiitos Iron Maidenille ja ennen kaikkea loistavalle seuralle.
Maiden for life.
Lempäälässä, 19.11.2006. Mikael ”Stratocaster” Haavisto
Roskisdyykkarin raportti (14.11.)
Kauan odotetun A Matter Of Life And Death -kiertueen ensimmäinen keikka Suomessa tuli ja meni, mutta omalta osaltani tämän vuoden Maiden-rumba ei päättynyt vielä siihen, tiedossa oli nimittäin kaksi keikkaa, missäs muuallakaan, kuin Helsingin Hartwall Areenalla, paikassa, josta on vuoden 2003 Give Me Ed ’Til I’m Dead -kiertueen jälkeen tullut Maidenin vakiokonserttipaikka Suomessa.
Itse kuulun niihin, jotka yrittävät pitää settilistan salassa kaikin mahdollisin keinoin ennen H-hetkeä, joten Tampereen konsertin setti yllätti positiivisesti. Maidenhan soitti, kuten monet varmaan tietävätkin, uuden levynsä kokonaisuudessaan läpi. Samalla päästiin eroon ”muutamista” hiteistä, jotka tunnetaan myös nimillä Run to the Hills, The Trooper ja Number of the Beast. Tampereen keikka oli kaikessa mahtipontisessa kokonaisuudessaan siihen mennessä paras Maiden-keikka, mitä olin kokenut. Vaikka olinkin nähnyt Maidenin jo kaksi kertaa aikaisemmin livenä, Tampere oli ensimmäinen kerta, jolloin olin onnistunut metsästämään itselleni kenttälipun. Yleisö oli kuitenkin yllättävän uneliasta Maiden-yleisöksi, joten odotin hieman parempaa tulevalta Helsingin keikalta. Parin Helsingin keikan jälkeen voin huoletta todeta, että Tampereen keikan jälkeen paras oli vasta edessä…
Kavereiden kanssa saavuttiin Hartwallin hyytävälle pihalle jo hieman neljän jälkeen, ja siinä aikamme rupateltua muuan ”vanha äijänkäppänä” tuli avaamaan ovet. First to the Barrier -rannekkeen turvin tuli tälläkin kertaa eturiviin rynnättyä.
Lämmittelybändi Trivium oli aikalailla samanlainen, kuin mitä se oli Tampereellakin. Ei ehkä aivan minun musiikkiani, mutta kyllähän tuota katsoi paremman puutteessa. Parempaa oli kuitenkin tiedossa. Loppujenlopuksi Iron Maideniahan tuonne mentiin katsomaan. Pitkän ja kärsivällisen odottelun jälkeen vanha tuttu Doctor Doctor pärähti soimaan ensimmäisenä introna. Tunnelmat kohosivat entisestään, ja ainakin allekirjoittanut huomasi jo tässä vaiheessa yleisön pitävän selkeästi kovaäänisempää mökää kuin Tampereella, onneksi. Valojen sammuttua varsinaisena introna kuultiin Holstin Mars: The Bringer of War, jonka päätyttyä energiset Iron Maidenin jäsenet juoksivat lavalle huolettoman näköisinä. Different World on selkeästi AMOLAD:n menobiisi, ja hyvinhän se toimi livetilanteessakin. Kuten Tampereellakin, uunituoretta levyä kuultiin vielä yhdeksän kappaleen verran. Itse olen sitä mieltä, että uuden levyn kokonaan soittaminen oli hyvä ratkaisu, mutta toisaalta joku yleisöystävällisempi biisi setin alkupuolella olisi herätellyt kunnolla katsomoitakin. Ei sillä, etteikö yleisö olisi ollut tarpeeksi meluisaa uusien biisien aikana, mutta muutamissa biiseissä se oli kieltämättä hieman vaisua.
A Matter of Life and Death soitettiin aikalailla ”pötkössä”, joskin ennen Out of the Shadowsia Dickinson piti pienen spiikin. The Legacyn viimeisten sointujen kajahtaessa ilmoille oli A Matter Of Life And Death -putki loppunut, ja seuraavaksi kuultiinkin muuta tavaraa. Maidenin paras livebiisi, Fear of the Dark oli vuorossa, ja hyvinhän se toimikin – kuten aina. Usein tulee mietittyä, että voisiko parempaa livebiisiä kukaan tehdä? Viimeistään tässä vaiheessa oli helsinkiläinen yleisö todella villinä, ja hyvä niin. Varsinainen setti läheni kuitenkin loppuaan – oli bändin nimibiisin, Iron Maidenin aika.
Jälleen kerran yleisö oli äimän käkenä lavashown hienoudesta, eikä syyttä, allekirjoittaneen mielestä Eddien upea sisääntulo oli komein vuosiin ja muutenkin ehdottomasti keikan kohokohtia. Bändin poistuttua lavalta hetkeksi jäi villiintynyt yleisö huutelemaan yhtyeen nimeä, ja pienen tauon jälkeen Maidenin ukot vihdoin palasivat lavalle hymy huulillaan. Adrianin rokkkaava riffi käynnisti 2 Minutes to Midnightin, jonka toimivuudesta livetilanteessa ei myöskään ole mitään valitettavaa.
Keikka läheni kiivasta tahtia loppuaan, mutta ennen viimeistä kappaletta kuultiin kuitenkin upean Seventh Son -levyn neljäs raita The Evil That Men Do. Vaikka katsomoista todennäköisesti löytyikin pieni vähemmistö, jotka eivät vielä tätä kappaletta tunteneet, oli meininki kuitenkin aikamoista kaikkialla hallissa. Lähes täydellisen keikan lopetti yksi Maidenin tunnetuimmista teoksista, Hallowed Be Thy Name. Suorastaan neroutta tihkuva biisi toimii livenä tilanteessa kuin tilanteessa, olkoon se kuinka puhkikulunut tahansa. Tuskinpa keltään Maiden-fanilta löytyy yhtään negatiivista sanottavaa tuon biisin livetoimivuudesta. On se vaan niin rautaa…
Always Look On The Bright Side Of Life -outron tahdittamana marssi ulos hallista suuri, tyytyväinen ihmismassa Maiden-paitoihin verhoutuneena. Kun taskunpohjalla oli kaksi Daven plektraa, ei voinut kuin hymyillä, niin loistavan muiston jätti Maiden mennessään.
Vaikka seuraavan päivän Maiden-konsertti olikin aavistuksen verran parempi, oli tämäkin lähellä täydellisyyttä. Tietenkin kaikilta löytyy aina jotain sanottavaa settilistasta – mikään ei ole täydellistä – mutta ainakin omasta mielestäni oli ihailtavaa, että Maiden otti vihdoinkin hieman riskejä valitessaan settiään.
Seuraavana aamuna olikin sitten hyvin väsynyt olo ja paikat mustelmilla, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tottakai se oli sen arvoista. Varmaa on, ettei noin upeaa kokemusta hetkessä unohdakaan. Raudat kattoon!
Espoossa, 24.11.2006
Roskisdyykkari
Kari Huhdan raportti (14.11.)
”Let me tell you about my life. Let me tell you about my dreams. Let me tell you about the things that happen. Always real to me.” (The Reincarnation Of Benjamin Breeg)
Iron Maidenin Suomen konsertit myytiin totuttuun tapaan salamavauhdilla loppuun. Suomen keikat alkoivat Tampereen jäähallista, josta siirryttiin kahdeksi illaksi Hartwall Areenalle Helsinkiin. Olin ensimmäisellä Helsingin keikalla, jolla yhtyettä odotti noin 12 000 kuulijaa.
Vuonna 2006 julkaistu A Matter Of Life And Death-albumi oli ollut listojen kärjessä ympäri maailmaa ja saanut osakseen yltiöpäisiä kehuja. On myös riittänyt kaltaisiani tapauksia, joilla on ollut melkoisia vaikeuksia sulattaa uutuusalbumin materiaalia. Kymmenenkin kuuntelukerran jälkeen levy ”ei ala aueta”, koska sävellykset eivät sykähdytä entisellä tavalla. Eikä siinä auta, vaikka kuinka lukisi muiden kuvauksia siitä, kuinka hyvä levy se on. Sen vuoksi odotin konserttia erityisellä mielenkiinnolla nähdäkseni, onko keikasta apua uuden materiaalin omaksumiselle. Silloin tällöin käy niin, että vasta konsertissa musiikki alkaa toimia kunnolla.
Lämmittelijänä oli Trivium, joka astui lavalle muutamaa minuutta ennen kello kahdeksaa ja soitti hieman yli 40 minuutin setin. Yleisö otti Triviumin hyvin vastaan, vaikka ”Maiden, Maiden”-huutoja kuului jo ennen Triviumin osuutta ja sen aikana. Seurasi vajaan puolen tunnin roudaustauko, kunnes illan isäntien oli aika astua esiin.
Valaistussa hallissa alkoi soida nauhalta Doctor, Doctor, kunnes sali pimeni klo 21.10 ja nauha vaihtui Iron Maidenin dramaattiselta kuulostavaan alkunauhaan. Lavanäkymäksi oli tehty A Matter Of Life And Death-levyn sotaisen aiheen mukaisesti näkymä sodan runtelemasta maisemasta. Taustalla oli talojen raunioita, valaistus oli verenpunainen, valonheittäjien kiilat risteilivät taivaalle kuin lentokoneita etsien. Raunioiden edustalla oli juoksuhautavarustusta muistuttava seinämä, jonka välissä olevassa ”pesäkemäisessä” asemassa oli Nicko McBrainin rumpusetti. Bassorummussa näkyi olevan rynnäkkökiväärit ristissä olevan kypäräpäisen Eddien kuva. Lavarakennelman suojaksi oli koottu hiekkasäkkejä. Lavasysteemin oikeassa laidassa näytti olevan piikkilangoissa roikkuva ruumis. Vasemmalla puolella puolestaan oli laskuvarjon varassa roikkuva ruumis. Videotaulua ei ollut käytössä missään vaiheessa, joten kankaalta ei nähty lähikuvaa lavan tapahtumista.
Lavalle ilmestyi kitaristikolmikko Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers, sekä basisti Steve Harris ja solisti Bruce Dickinson. Aloituskappale oli uuden levyn aloittava Different World, jota seurasi samaisen albumin kakkosbiisi, These Colours Don´t Run. Se sai taustakankaakseen kuvan taistelukentästä ja Englannin lippua pitelevästä, kypäräpäisestä Eddie-hirviöstä, jolla oli 1. maailmansodan aikainen Englannin armeijan univormu. These Colours Don´t Run sai yleisön yhteistaputukseen, minkä lisäksi yleisö kajautti voimakasta yhteislaulua niissä kohdissa, joissa laulun nimi mainittiin.
Soundi oli jo toisen kappaleen aikana hyvä ja soitosta sai selvää ilman vaikeuksia. Eräs tuttava tuli paljastaneeksi minulle (vastoin tahtoani) ennen konserttipäivää, että Maiden soittaisi tällä kiertueella A Matter Of Life And Death-albumin kokonaisuudessaan. Maiden on aina uutta levyä markkinoivalla kiertueella soittanut runsaasti uusia kappaleita, mutta koko levyä ei ole taidettu soittaa sitten ensimmäisen albumin päivien. Tieto siitä, että nyt soitettaisiin koko uusi levy, alkoi saada lisäuskottavuutta siinä vaiheessa, kun kolmantena kappaleena käynnistyi Brighter Than A Thousand Suns, joka oli uutuuslevyn kolmas kappale. Kun kolme ensimmäistä numeroa oli kaiken lisäksi soitettu samassa järjestyksessä kuin ne ovat A Matter Of Life And Death-levyllä, alkoi mielessä vahvistua ajatus siitä, että noinkohan nuo tosiaan soittaisivat koko uuden levynsä – ja vielä siinä järjestyksessä, jossa ne ovat levyllä.
Brighter Than A Thousand Suns sai taustakuvakseen A Matter Of Life And Death-levyn kannen, jossa sotilasunivormuissa olevat luurankosotilaat kävelevät taistelukentän halki Eddie-tunnuksella varustetun panssarivaunun tukemina. Yleisö näytti todella pitävän kuulemastaan ja näkemästään, sillä se eli vahvasti mukana. Yleisön henki näkyi – tai paremminkin kuului siten, että monella kappaletauolla hallissa alkoivat kuulua rytmikkäät ”Maiden, Maiden”-huudot. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Dickinson ei puhu mitään kappaleiden välissä tai niiden aikana, vaan seuraava kappale käynnistyi ilman kuulutuksia pian edellisen numeron päätyttyä. Lyhyttukkainen Dickinson erottui muista lavalla olevista muusikoista, koska hänellä oli tummat housut ja tumma pikkutakki, jonka alla oli avaruusolion kuvalla varustettu tumma paita. Muu Maidenin miehistö oli pitkine tukkineen ja ”rokkaavampine olemuksineen” perinteisemmän rokkibändin miehistön näköisiä. Kitaristeilla ja Harrisilla oli tummat, hihattomat asut, ei pikkutakkeja. Dickinson hoiti lauluosuudet, mutta poistui keikan aikana lavalta useita kertoja niissä kohdissa, jossa lauluosuuksiin tuli pitempiä taukoja ja kitaristit olivat pääosassa.
The Pilgrim käynnistyi hienolla, korvia hivelevällä soitolla ja itse kappale rokkasi ja svengasi muutenkin tosi hyvin. Dickinson nousi lavan taustaa ja sivuja kiertävälle rakennelmalle ja kulki siellä laulaen ja yleisöä innostaen. Normandian maihinnoususta kertova The Longest Day sai taustakuvikseen toisen maailmansodan aikaisen sanomalehden sivun, jossa oleva otsikko vakuutti: ”We hold beachead.” (Me pidämme sillanpääaseman.) The Longest Daystä jäivät mieleen varsinkin kirkkaasti kuuluvat kitaramelodiat, minkä lisäksi Adrian Smithin kitarasoolo erottui edukseen kokonaisuudesta.
Kun Maiden oli vetänyt läpi viisi ensimmäistä A Matter Of Life And Death-levyn numeroa, eli puolet koko levystä, oli soittajien aika pitää pikku tauko, jonka aikana Dickinson puhui yleisölle ensi kertaa. Nicko nousi seisomaan rumpujen takaa Dickinsonin puheen ajaksi. Dickinsonin puheesta tarttui haaviini seuraavia asioita: ”Terve, Helsinki! Tämä (A Matter Of Life And Death) on hyvin erityinen levy. Se on myynyt (Suomessa) platinaa kahdessa kuukaudessa. Kiitämme erityisesti teitä!” Lavalla olevat muusikot taputtivat yleisölle kiittäen hyvin menneestä levymyynnistä. Yleisö puolestaan intoutui antamaan ”jyminäaplodit”, eli taputusten lisäksi ihmiset tömistivät porukalla jalkojaan, joka aiheutti normaaleja aplodeja voimakkaamman äänen. Tuota valtavaa mökää kesti minuuttitolkulla, hyvinkin kaksi tai kolme minuuttia. Dickinson seisoi hiljaa keskellä lavan etuosaa ja painoi lopulta päänsä nöyrästi alas. Jonkin ajan kuluttua hän nosti katseensa yleisöön, valtavien aplodien jatkuessa edelleen. Seuraavaksi Dickinson laittoi toisen kätensä sormet ”peloissaan” suuhunsa ja näytti pelkäävän yleisömassaa, kunnes jatkoi lopulta puhettaan: ”Koska pidätte siitä niin paljon, soitamme sen kokonaan”, minkä lisäksi hän lupasi bändin soittavan myös vanhoja klassikkoja. Dickinson käänsi katseensa kohti lavan takakulmassa olevia, näkörajoitteisilla paikoilla istuvia ihmisiä ja sanoi: ”Tämä on siellä takana, pimeällä puolella oleville.”
Veikkasin, että kuullaanko tässä vaiheessa vanha klassikko, Fear Of The Dark, mutta bändi jatkoi sitkeästi uutuuslevyn materiaalilla, kun käyntiin lähti Out Of The Shadows. Sen aikana nähtiin katsomossa hieman sytyttimien liekkejä, mutta ei mitään isompaa valon välkettä.
Seuraavana alkoi kuulua The Raincarnation Of Benjamin Breeg, jonka intro soi komeasti ja dramaattisesti. Benjamin Breegin rauhallinen alku oli todella hieno, minkä lisäksi se rokkasi jämäkästi nopeammassa osuudessa. Sitä seuranneessa For The Greater Good Of God-kappaleessa Dickinsonin laulu kajahteli hienosti kappaleen rauhallisessa alussa, mutta rokkivaihde löytyi siitäkin, kun alkuosa oli jätetty taakse. Tuon kappaleen aikana Dickinson alkoi touhuta lavan taustarampilla olleiden valonheittäjien parissa. Dickinson suuntasi valonheitintä yleisön suuntaan ja käänteli valokeilaa hitaasti puolelta toiselle. Niin katsomossa kuin kentällä olevat ihmiset pääsivät osalliseksi tuosta huomionosoituksesta, jossa suuri osa yleisöstä pääsi olemaan hetken valokeilassa. (Mielessä kävi Rainbown kappale Spotlight Kid!)
Tuo valoheittäjän kiilan risteily yleisön joukossa vei hieman huomiota varsinaisesta kappaleesta, koska luonnollisesti suuri osa yleisöstä seurasi Dickinsonia siinä toivossa, että ”suuntaispa se nyt valokeilan muhun”. Vaikka Dickinson vei osan huomiosta pois musiikista, oli For The Greater Good Of God silti musiikin puolesta vaikuttava kokonaisuus, jota valoshown runsaat värivaihtelut koristelivat tehokkaasti.
Lord Of Lightin melodinen alku kajahti heleänä, Dickinsonin laulu kuului puhtaasti ja sitten bändi pisti taas rokaten. Lauluosuuksien tauoilla Dickinsonilla oli taas aikaa nousta taustarampille ja suunnata valonheittimien kiiloja yleisön joukkoon. Siellähän mekin olimme Jounin kanssa valokeilassa useampia kertoja! Dickinson käytti tuossa hommassa lavan molemmin puolin olevia valonheittimiä, eli ”valonheitinpatteri Dickinson” vaihtoi välillä asemaa.
The Legacyn alku tiesi kymmenettä ja viimeistä A Matter Of Life And Death-laulua putkeen.
Rauhallisen alun aikana valokiila risteili hitaasti ympäri katsomoa. Tuon pitkän kappaleen aikana Smith ja (ilmeisesti) Gers soittivat jonkin aikaa telineissä olevia akustisia kitaroita. Sivukatsomossa oleva tähystyspaikkani esti suoran näköyhteyden juoksuhautalavasteen nurkan takana suojassa olevan toisen kitaristin näkemiseen, mutta siinä kohdassa Janick Gers yleensä musisoi.
Kun The Legacyn viimeinen sävel sammui, seisoi Dickinson lavan etuosan keskellä, risti kätensä vatsan kohdalle ja painoi päänsä alas, kumartaen yleisölle. Kello näytti tuossa vaiheessa n. 22.25, joten yhden välispiikin katkaisemana toteutettu, A Matter Of Life-albumin kymmenen kappaleen läpi vieminen oli vienyt noin tunnin ja kymmenen minuuttia. Soiton oli katkaissut vain yksi välispiikki, jonka lisäksi yleisö oli pitänyt minuuttitolkulla huolta äänen tuottamisesta antaessaan bändille pitkät aplodit. Se oli täytetty.
Vaikka urakka oli saatu uuden albumin osalta loppuun, ei Dickinsonilta irronnut uutta välispiikkiä, vaan nyt käytiin vanhojen klassikkojen kimppuun. Fear Of The Dark (1992) alkoi soida juuri niin komeana kuin odottaa saattoi. Samalla yleisön mökä kasvoi vielä suuremmaksi kuin uusien kappaleiden aikana. Katsomoyleisökin innostui niin, että nousi porukalla seisomaan. Fear Of The Dark sai yleisön laulamaan mukana ilman eri kehotusta, Bruce heitti hyvän naurun sanojen sekaan ja homma pelasi. Vaikka yleisö oli ollut uskomattoman hyvin mukana A Matter Of Life And Death-laulujen aikana, nousi tunnelma vanhan materiaalin myötä kerralla aivan uudelle tasolle.
”Scream for me, Helsinki, with Iron Maiden!” Dickinsonin kehotus käynnisti Iron Maiden-kappaleen, joka soi terävästi ja vauhdilla. Samalla alkoi rumpujen takaa nousta näkyviin panssarivaunun torni. Tykki osoitti aluksi sivulle, mutta kääntyi yleisöön päin. Tornin katolla oleva luukku aukesi ja siitä työntyi esiin panssarimiehen kypärällä varustettu Eddie-hirviö, joka tähyili ympärilleen kiikarilla. Lavalla nähty näky noudatteli A Matter Of Life And Death-levyn kantta, sillä panssarivaunun tornin etuosassa oli kuva kypäräpäisestä Eddiestä, rynnäkkökiväärit ristissä rinnalla. Iron Maiden-kappaleen keskiosaa oli mielestäni pitkitetty noiden tapahtumien aikana. Ja olihan tuossa näkemistä kerrakseen. Muusikoiden osuudesta jäi tuossa vaiheessa mieleen lähinnä Janick Gersin temppuilu kitaransa kanssa. Kitara sai kyytiä, vaikka Gers ehti myös soittaa sitä.
Soitto päättyi klo 22.40, jolloin bändi hoiti lavalla normaaleita jäähyväismenoja. Käsiä heiluteltiin yleisölle ja lavan etuosaan tullut Nicko McBrain heitteli yleisölle rumpukapuloita ja rumpukalvoja (tai mitä lie suojuksia sitten ovatkin), jotka liitivät nätisti kauas keskikentälle. Yhden kepin hän ojensi suoraan käteen jollekin eturivin onnekkaalle.
Yhtye poistui lavalta, mutta aplodit kutsuivat sankarit takaisin. Dickinson juoksi ensimmäisenä kulisseista ja sanoi: ”Hetkinen. Näittekö kenenkään juoksevan lavalle? Se taisi olla vitun Oopperan kummitus.” Pikku tauon jälkeen hän jatkoi juttua: ”Meillä on Suomessa kolme loppuunmyytyä konserttia, joten meidän on tultava takaisin.” Lupaus uudesta tulemisesta sai hallin jymisemään aplodeista. Dickinson jatkoi puhumalla ”tulossa olevasta erikoisuudesta ja kesäfestivaaleista”. Tulevaisuutta ajatellen tarkennus oli paikallaan, joten Dickinson jatkoi: ”Muistatteko Life After Deathin? Mitä sanoisitte, jos tulisimme ja soittaisimme koko Powerslave-setin?” Uskokaapa hyviksenne, että tuo tieto sai taas aikaan ”innostusta yleisössä”.
Muu yhtye oli palannut lavalle Dickinsonin juttutuokion aikana ja soitto jatkui äskeisiin puheisiin sopivalla Powerslave-albumin (1984) singellä, Two Minutes To Midnight, jonka singlekannen kuva ilmestyi koristamaan lavan taustaa. Soitto kulki. Dickinson teki sen aikana sellaisen erikoisuuden, että ojensi mikrofonin Janick Gersin suun eteen. Gers mökelsi huonolla äänellä jotain laulun tapaista, jonka seurauksena Dickinson katsoi yleisön suuntaan ja hymyili epäuskoisesti. Sitten hän tarttui sormilla nenäänsä, joka oli huumorimies Dickinsonin kommentti Gersin lauluäänen tasosta.
Vuorossa oli keikan kohokohdaksi osoittautunut numero, kun Seventh Son Of The Seventh Son-lp:n (1988) single The Evil That Men lähti soimaan. Kitaraintro lähti verevästi ja koko kappale oli silkkaa juhlaa. The Evil That Men Do oli konsertin tarttuvin ralli, joka haistatti pitkät A Matter Of Life And Deathin materiaalin progekuvioille. Ei mitään hienosteluita, vaan hyvällä, tarttuvalla melodialla varustettu vauhtipala. Yleisö lauloi voimalla mukana ja oli kaikin puolin menossa mukana. Jos musiikkipuoli toimi tuossa vaiheessa täydellisesti, tuotiin lavalle myös silmänruokaa, kun 1. maailmansodan aikaiseen brittiunivormuun pukeutunut Eddie-hirviö asteli lavalle juoksuhautavarustuksen vasemmasta laidasta. Univormun hihoissa oli kersantin natsat, päässä oli perinteinen englantilainen sotilaskypärä, kädessä oli kivääri. Eddie käveli lavan poikki oikeassa laidassa olevan Janick Gersin luo, johon pysähtyi ja kääntyi yleisöön päin. Eddielle ja Gersille on monella aikaisemmalla kerralla tullut keskinäistä rähinää, mutta nyt Gers oli ihan kiltisti. Ehkäpä Eddien kädessä oleva kivääri oli sen verran ennalta ehkäisevä näky, että Gers ei alkanut kyseenalaistaa Eddien auktoriteettia. Eddie seisoi jonkin aikaa paikallaan, kunnes lähti paluumarssille.
Eddie pysähtyi hetkeksi rumpujen kohdalle ja vilkaisi Nickon suuntaan, mutta jatkoi matkaansa lavan vasempaan laitaan, jossa pysähtyi joksikin aikaa Dave Murrayn taakse ennen kuin poistui lavalta. Sotilaspukuinen Eddie oli sopiva olento nähtäväksi The Evil That Men Don kaltaisen kappaleen aikana. Näky oli tehokas ja kappale vielä sitäkin parempi. Mahtava yhteisvaikutus!
Hallowed Be Thy Name (1982) käynnistyi ja soi juuri niin kirkkaana ja voimakkaana kuin aina ennenkin. Dickinson nostatti yleisön huutojen voimaa tuttuun tapaan, eli näytti sormella hauistaan merkiksi, että ”lisää voimaa huutoon”. Kyllähän se tuntui tepsivän. Tuo Maidenin kenties komein kappale osoittautui konsertin päätökseksi. Vuorossa olivat uudet tuuletukset ja jäähyväiset. Dickinson päätti illan ilmoittamalla: ”Nähdään vuonna 2008 ja muistakaa: Ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta. Se on paljon tärkeämpää kuin se.” Muusikot poistuivat lavalta ja jättivät valtavalla voimalla aplodeja antavan yleisön taakseen. Lavalle jäi valmiusvalaistus, joka sai yleisön odottamaan, josko vielä tulisi lisää. Viimeinen näky ennen hallivalojen syttymistä olivat punaista taustaa vasten näkyvät mustat talojen rauniot.
Loppunauha tarjosi yllätyksen, sillä nauhalta ei alkanut tulla perinteistä Iron Maiden-konserttien lopetusta, eli Monty Pythonin laulua Always Look On The Bright Side Of Life.
Sen sijaan hallissa alkoi soida Ruutiukot-nimisen vanhan englantilaisen television komediasarjan tunnuskappale. (Sarja kertoi 2. maailmansodan englantilaisista kodinturvajoukoista, joten ehkäpä tuo sota-aiheinen, huumoripitoinen kappale oli otettu mittatilauksena Maidenin kiertueelle, jolla sota oli keskeisellä sijalla uusissa kappaleissa.) Ruutiukkojen tunnussävelen jälkeen kunnioitettiin Maiden-perinteitä, kun Monty Pythonin kappale alkoi soida.
Uudet kappaleet kuulostivat keikalla paremmilta kuin levyllä. Melodisuus korostui varsinkin kappaleiden aluissa ja rauhallisemmissa kohdissa. Myös rokkaavuus lisääntyi lavakäsittelyssä. Yleisö otti koko uuden tuotannon avosylin vastaan kuin uskollinen sotilas konsanaan.
Vaikka uudet laulut näyttivät menevän kansaan kuin häkä, tapahtui yleisöreaktioissa ja yleisessä tunnelmassa yleensäkin selvä nousu, kun vanhoja biisejä alkoi tulla. Kumma juttu, mutta minusta vanhat laulut tuntuivat paljon tuoreemmilta ja vapautuneemmilta kuin uudet, progevaikutteiset kolossit. Tuo ero sen kuin korostui, kun vanha materiaali kuultiin vasta kokonaan soitetun uutuuslevyn jälkeen.
Konsertti yllätti siinä mielessä, että olin etukäteistietojen perusteella odottanut, että nyt ”julistettaisiin sodanvastaisuutta”. No musiikin puolesta sitä julistusta varmasti tuli aivan tarpeeksi, mutta muuten lavanäkymät pikemminkin nostattivat taisteluhalua kuin laskivat sitä. Ei se univormupukuinen, kivääri kädessä astellut, eikä panssarivaunun luukusta yleisöä tähyillyt Eddie näyttänyt yleisöä mitenkään lannistavan. Dickinson ei myöskään käsitellyt harvoissa puheosuuksissaan sotaa millään tavalla, vaan tämä oli ”ihan normaali” Iron Maidenin keikka.
Iron Maiden teki jotain aivan poikkeuksellista, kun konsertissa soitettiin A Matter Of Life And Death-albumi kokonaisuudessaan. Ja niin kuin siinä ei olisi ollut jo tarpeeksi erikoisuutta, tulivat kaikki kymmenen laulua vielä samassa järjestyksessä kuin ne ovat levyllä. Albumikokonaisuuden katkaisi ainoastaan puolivälissä, eli The Longest Day ja Out Of The Shadows-kappaleiden välissä kuultu Dickinsonin puheenvuoro, jonka jälkeen Maiden veti jäljellä olevat viisi uutuuskappaletta läpi yhtenä putkena. Hallintäysi yleisö oli kiitettävästi taistossa mukana ja näytti, että uudet kappaleet kyllä kelpaavat.
Jos kymmenen uutuutta menivät hyvin yleisöön, nousi tunnelma selvästi siinä vaiheessa, kun ensimmäinen vanha tuttu kappale alkoi soida. Fear Of The Dark sai yleisön innostumaan entisestään, mutta sen jälkeen kuultu Iron Maiden-kappale päätti varsinaisen setin. Ylimääräisinä esitetty kolmikko, Two Minutes To Midnight, The Evil That Men Do ja Hallowed Be Thy Name tekivät ainakin minulle täysin selväksi, että vanha materiaali peittoaa uudet kappaleet mennen tullen. (Sitä paitsi Charles Bronsonilla on elokuva nimeltä The Evil That Men Do, suomalaiselta nimeltään Pirullinen kosto.)
Minulle ja muille kerettiläisille, jotka eivät ole vielä tiedostaneet A Matter Of Life And Death-levyn erinomaisuutta, oli konsertin lupaavin tieto se, kun Dickinson paljasti Iron Maidenin seuraavan kiertueen olevan ”something special”. Jos Maiden todella kiertää maailmaa vuoden 2008 aikana Powerslave-albumin aikaisen World Slavery Tour-kiertueen ohjelmistolla ja lavarakennelmalla, tietää se sitä, että Suomessa on taas kerran yleinen tappelu lipuista, kun ihmisille tarjotaan tilaisuus päästä kokemaan, miltä Life After Death-konserttilevyn materiaali kuulostaa ja näyttää todellisessa tilanteessa. Maiden on viime vuosina ottanut tuollaisen miellyttävän tavan, jossa uutta materiaalia sisältävien albumien kiertueiden välissä tehdään vanhaan materiaaliin painottuva kiertue. Tuo systeemi on kaikin puolin aivan mainio, sillä se antaa niin uusille kuin vanhoille faneille tilaisuuden päästä kokemaan kerralla suuri määrä vanhaa materiaalia.
A Matter Of Life And Death-albumin materiaalin omaksumisvaikeus aiheutti meikäläiselle sen, että tunsin kerrankin olevani hieman ulkopuolinen Iron Maidenin keikalla. Vaikka uudet kappaleet kuulostivat livenä paremmilta kuin levytykset, peittosi vanha materiaali uutuudet miten tahtoi. Vanhat killerit kuulostivat niin mainioilta, että en edes osannut kaivata The Trooperia, jonka soittamatta jättäminen aiheuttaa normaalisti pettymyksen tunteen.
Oma sattumansa oli, että edellisenä iltana olin ollut Uriah Heepin akustisella keikalla Tavastia-klubilla, jossa lavalla huudettiin Ruutiukkoihin liittyvä repliikki ”Don´t tell him, Pike!” tilanteessa, jossa kitaristi Mick Box aikoi kertoa yleisölle seuraavan kappaleen nimen. Maiden puolestaan käytti Ruutiukot-telkkarisarjan tunnuskappaletta konsertin loppunauhana. Jos Uriah Heepin vanhat konkarit onnistuivat Tavastialla soittamalla akustisia versioita musiikistaan, näyttivät myös Iron Maidenin astetta nuoremmat ruutiukot Hartwall Areenalla, kuinka musiikillinen ruuti palaa. Mutta kyllä ”Hiippi” oli parempi.
Kari Huhta
Maaliskuu 2007 / Syyskuu 2007
www.ironmaiden.com
www.rautaneito.com