Iron Constablen raportti
Syystalven kolea tihkusateinen ilta. Heavymusiikin osakkeet maailmalla olivat olleet laskusuunnassa jo vuosia ja olivat käytännössä alempana kuin koskaan. Ison-Britannian heviylpeys, Iron Maiden, oli saapunut Suomeen vierailulle, ei tapansa mukaan Helsingin Jäähalliin, vaan Kulttuuritalolle. Bruce Dickinson oli jättänyt bändin reilut kaksi vuotta aikaisemmin ja hänen jättimäisiin saappaisiinsa oli astunut Blaze Bayley. Paremmissakin tunnelmissa oli tullut suunnattua Maidenin keikalle…
Kaikesta huolimatta odotukset olivat korkealla. The X-Factor levy oli Maidenin ensimmäinen kolmeen vuoteen. Levy oli, kovin erilaisesta laulajasta huolimatta, positiivinen yllätys; pitkä, synkkä ja totutusta kaavasta poikkeava Maiden-julkaisu. Levy oli saanut myynnillisesti kohtalaisen vastaanoton ja olipa sieltä lohkaistu jo mainio Man on the Edge-sinkkukin.
Erityisen positiivista oli se, että Iron Constablen seurue oli jotakuinkin tavanomaisessa kokoonpanossaan. Dickinsonin poissaolo ei ollut tehnyt lovea vanhaan jengiin ja kaikki olivat ehkä jopa tavanomaista uteliaampia. Kuinkahan se Bayley suoriutuisi vanhoista hiteistä ja sitä rataa. Kaikkien kommellusten jälkeen saavuimme Kulttuuritalolle, vain havaitaksemme, että Kulttiksen etuovet olivat lukossa ja sisältä kuului pirunmoinen jytke. Eikä se ollut lämppäri My Dying Bride, vaan ilmiselvästi Iron Maiden ja Man on the Edge! Helvetti. Näinkö tässä kävi.
Aikamme kolisteltuamme ystävällinen (?) järjestysmies tuli avaamaan ja hätäisen lipun esittämisen jälkeen ryntäsimme saliin. Permannolle kävi tiemme juuri, kun Man on the Edge loppui ja Wratchild jyrähti käyntiin. Alkuharmistuksen jälkeen suoraan asiaan ja pää ja kädet saivat kyytiä – kuka Bruce Dickinson ??? Ensimmäinen vaikutelma oli, että soundit olivat Kulttiksen keikaksi erittäin hyvät ja Bayley veti Wratchildin kuin vanha tekijä. Keikka oli vasta kolmas Maiden-keikkani ja eniten olin otettu siitä, että vaikka tulimme myöhässä keikalle, olimme heti melkein eturivissä. Steve Harris jytisti bassoaan vain muutaman metrin päässä. Pikainen silmäys saliin ja lehtereille osoitti paikan olevan kuitenkin, jos ei aivan ääriään myöten täynnä, niin melkein. Merkillistä. Edellisillä keikoilla Jäähallissa olin ollut katsomossa paljon kauempana ja tunnelma oli nyt melkein käsinkosketeltavan intiimi.
Seuraavaksi oli aika hieman rauhoittua. Wratchildin riehumisen jälkeen oli vuorossa Heaven Can Wait ja nyt oli aikaa tarkastella, miltä lavalla näytti. Se, mikä välittyi heti alusta lähtien, oli bändin hyväntuulisuus ja energisyys. Lavalla oli selvästi viisikko, joilla oli menossa jonkinlainen uusi innostuksen kausi. Kaikki touhusivat kuin pikkupojat konsanaan, vaikkakin ammattilaisten ottein yhtä kaikki. Ainoa asia mikä pisti silmään oli tietenkin solistin kovin Dickinsonista eroava lavapersoona. Koko porukkamme ensivaikutelma oli, että syvistä sademetsistä oli noussut mustiin pukeutunut gorilla viihdyttämään meitä. Varsinkin Baileyn käsien kouristuksenomaiset liikkeet ja naaman vääntely muistuttivat karvaisista sukulaisistamme. Siinä missä Bruce juoksenteli valtoimenaan ympäri lavaa, Blaze seisoi paikallaan, ja siinä missä Bruce keskusteli yleisön kanssa, Blaze mielellään vetäytyi syrjempään ja antoi Janickin ja Steven tuoda itseään esille. Blazen liikkumattomuus korostui etenkin vanhemman materiaalin yhteydessä, sillä hänellä oli kappaleiden tulkitsemisessa niin suuri työ, että ylimääräinen liike oli pois suljettu ajatus. Hänestä kuitenkin huokui 110% panos siihen, mitä hän oli tekemässä. Ja sitä olen aina kunnioittanut.
Lavarakennelmat olivat levyn teeman mukaisesti synkät. Levyn kannen sähkötuoli löytyi ja valoshow oli pääsääntöisesti valkeata valoa, joka yhdessä mustanpuhuvan lavastuksen kanssa teki koko hommasta jotenkin mustavalkoisen, mutta uhkaavalla ja vaikuttavalla tavalla. Pieneen saliin nähden homma toimi loistavasti. Kaikkea tätä vielä korosti se, että kauimmainenkin nurkka oli aika lähellä tapahtumien keskipistettä, lavaa.
Heaven Can Waitin jälkeen tulikin kolmen X-Factor kappaleen putki; Lord of the Flies, Fortunes of War ja Blood on the Worlds Hands. Kappaleet toimivat hyvin, mutta pakostakin tunnelma katsomossa latistui hieman, koska kappaleet eivät todellakaan olleet mitään menopaloja. Synkkää tavaraa levyllä ja todella murhaavaa kamaa livenä. Etenkin jäi mieleen Blood on the Worlds Handsin alussa oleva Steven basso-intro, jota tuettiin valkoisella kirkasvaloshowlla. Todella vaikuttavaa. Hienosti toimiva äänentoisto huolehti siitä, että Steven jokainen näppäily tuntui niin sanotusti munaskuissa.
Seuraavaksi tuli sitten pari yllätystä, niin hyvässä kuin pahassa. Kun yleisö tunnisti Afraid to Shoot Strangersin intron, hyväksyvä kohahdus kävi läpi katsomon ja normaalit sytkäri-efektit otettiin käyttöön. Tunnelma oli yhtäkkiä taas katossa. Asiaa auttoi myös se, että Blaze suoriutui osuudestaan paremmin kuin hyvin, kuten myöhemminkin on muistettu mainita. Ja seuraavaksi mentiinkin suoraan surman suuhun. Minun, kavereiden ja koko yleisön konseptit sekosivat täysin, kun The Evil that Men Do alkoi. Voi sitä mieletöntä kohkaamista. Kaikki meni hyvin kertosäkeeseen asti. Ai jai jai. Vielä näin monen vuoden jälkeenkin muistan, että hommasta ei tullut mitään. Kertosäe oli kuin eri kappaleesta, koska Blaze ei pystynyt lähimainkaan vaadittavaan suoritukseen. Bändi auttoi minkä pystyi, mutta silti. Kappale on kuitenkin niin mahtava, ettemme antaneet sen häiritä. Silti muisto jonkinasteisesta laulullisesta raiskauksesta on säilynyt näihin päiviin asti.
Palattiin jälleen uuden levyn materiaaliin ja seuraavat 15 minuuttia menivät jälleen synkeissä tunnelmissa. The Aftermath aloitti ja mumiseva munkkikuoro johdatti meidät Sign of the Crossin pariin. Oliko se sitten uutuuden kankeutta vai mitä, mutta hieman puuduttava versio kuultiin tästä spektaakkelista. Yleisö oli tässä vaiheessa melko hiljaa ja Maidenin keikaksi harvinaisen rauhallinen tunnelma vallitsi keskuudessamme. Viisaasti oli kuitenkin settilista rakennettu ja pienempi pykälä silmään lyötiin 2 minutes to Midnightin muodossa. Toimi täysillä kuten aina, Blazen suoritustakaan ei pystynyt arvioimaan, kun itse lauloimme lujempaa.
Seuraavaksi tuli ehkä keikan kovin veto uudelta levyltä, The Edge of Darkness. Mahtava suoritus koko bändiltä ja ainakin minä sain melkoiset sävärit tästä loistavasta kappaleesta. Melkein kuin olisi ollut Vietnamin viidakoissa. Blazen koreografiat sopivat tähän kappaleeseen kuin hansikas käteen. Sitten alkoikin vanhojen hittien putki, joka tiesi niin Blazelle kuin meillekin hikisiä loppuhetkiä. Fear of the Dark soi jylhästi, mutta Brucen puuttuminen latisti hieman tunnelmaa, vaikka sitä ei yleisön hoilauksesta pystynytkään päättelemään. Jo tuolloin kappale oli meidän suomalaisten itsellemme omima ja jokaisella keikalla, tämä mukaanlukien, yleisö on yrittänyt ylittää levylle Helsingistä 1992 tallennetun version. Onnistunut versio The Clairvoyantista kuultiin seuraavaksi ennen varsinaisen setin, yllätys yllätys, päättänyttä Iron Maidenia. Tämä vanha klassikko sopi Blazelle mainiosti ja jyräsi pisteet kotiin kuten tavallisesti, vaikka tietty haikeus sitä aina ympäröikin, koska tietää keikan lähenevän loppuaan.
Encoreina kuultiin The Number of the Beast, Hallowed be thy Name ja The Trooper. Soitto toimi täydellisesti ja meidän porukkamme hoilasi nämä suvereenit klassikot sellaisella raivolla, että oli aivan sama kuka mikrofonin varressa hääri. Emme olisi kuulleet mitään kuitenkaan. Vaikka välillä keikan tunnelma olikin ollut rauhallinen, sen kliimaksi oli todella komea. Lopetus oli niin täydellinen, että en usko Kulttikselta poistuneen kuin tyytyväisiä faneja.
Näin vuosia jälkeenpäin keikkakokemusta muistellessa on mukaan saattanut tulla joitain vuosien varrella liikaa mietittyjä juttuja ja muistotkin ovat hieman hämärtyneet. Settilista oli pakko luntata, mutta kun sen näki, alkoi juttukin virrata koneelle. Kaikkiaan keikka oli onnistunut, intiimi tapahtuma. Tuskin koskaan enää tulen kokemaan samanlaista läheisyyttä bändin kanssa kuin tuolloin. Kyllä sillä koolla todellakin on väliä, siis ainakin keikkapaikan.
Eniten kritiikkiä täytyy esittää settilistaan. Se oli Maidenin tapaan painottunut erittäin paljon uuteen levyyn, mikä oli hyvä asia. Uuden levyn kappaleet Blaze esitti erittäin hyvin, mutta vanhempien biisien valinnassa olisi voitu olla tarkempia. Kyllähän Maidenin tuotannosta löytyi jo tuolloin klassikoita niin paljon, että Blazen äänialaan paremmin sopivia lauluja olisi voitu laittaa settiin. Mikä pakko oli soittaa The Evil that men Do, kun se ei todellakaan luonnistunut Blazen äänelle.
Silti, keikasta jäi positiivinen mieli. Vaikka Blaze ei ollut minun mielestäni mitenkään onnistunut valinta Brucen korvaajaksi, kaikesta näki, että bändin sisäiset kemiat tuolloin toimivat loistavasti. Koko jengi oli mukana raivokkaalla, hyväntuulisella asenteella, mikä välittyi soittamisen ja esiintymisen riemuna ja heijastui yleisöstä takaisin lavalle. Pakostakin tästä muistelosta tuli hieman Blaze-keskeinen, mutta kaikki keskittyi tuolloin solistivaihdoksen ympärille, kuinkas muutenkaan. Aika keskeinen asia niin levyllä kuin livenäkin…
Tämä kokemus 27.10.1995 Helsingin synkässä illassa kannusti minua ja kavereitani palaamaan Helsingin Jäähalliin kolme vuotta myöhemmin katsomaan Blazen joutsenlaulua Suomessa.
Raudat Kattoon !!!
Porvoossa, 7.1.2004, Iron Constable
