Kari Huhdan raportti
Jos Metallica hallitsi Ruisrockin 1999 yleisilmettä, oli tämän vuosituhannen ensimmäisessä Ruisrockissa Iron Maiden yhtä selvästi esillä. Kävellessäni kohti festivaalialuetta, tuntui vähintään joka kolmannella tyypillä olevan päällään tumma, Eddien suulla irvistävä Iron Maiden-paita. Karmeita tyyppejä.
Maidenin aloitusnauhana Ruissalossa soi mahtipontinen klassinen musiikki. Sen päätyttyä ilmaantui lavalle yksinään kitaristi Dave Murray, joka aloitti The Wicker Manin tarttuvan intron. Näky toi mieleen muiston vuodelta 1983, jolloin Murray tuli alussa yksin näyttämölle ja käynnisti shown Where Eagles Dare-rymistelyllä. The Wicker Manin päästyä vauhtiin, ilmaantuivat lavalle myös kitaristit Adrian Smith ja Janick Gers sekä basisti Steve Harris ja tukkansa lyhyenä pitänyt solisti Bruce Dickinson. Rumpali Nicko McBrainia ei Maidenin keikoilla juuri näe, sillä mies onnistuu pysyttelemään melko hyvin yleisöltä näkymättömissä suuren rumpusettinsa takana. Rummut olivat korokkeella, jonka molemmin puolin oleville rampeille Dickinson nousi useita kertoja laulamaan. Taustakankaana tuijottivat yleisöä Brave New World-albumin kannesta tutut, pilvimuodostelmassa uhkaavina näkyvät Eddien kasvot.
Toisena soi meriaiheinen Ghost Of The Navigator, jonka aikana sattui konserttipaikan ohi seilaamaan kuin tilauksesta pienehkö M/S Fennia-alus. Dickinson oli tarkkana ja osoitti kappaleen päätyttyä Fenniaa virkkoen: ”Tuolla menee yksi merenkulkijan haamu.”
Lavan edustan yleisö oli mitä ilmeisimmin miesvoittoista, sillä tässä vaiheessa Dickinson katseli pitkään yleisöä ja kysyi lopulta: ”Onko siellä yhtään tyttöä?…Ahaa, tuolla on yksi. Eikö joku tyttö voisi mennä tuonne veteen ja ottaa vaatteensa pois, niin mekin saisimme jotain katselemista.” Dickinson palasi myöhemmässä vaiheessa tuohon asiaan huomattuaan jonkun naisen olevan rantavedessä. Dickinson kehotti naista riisumaan vaatteitaan. Asia kiinnosti muitakin muusikoita siinä määrin, että koko orkesteri tuijotti lavalta toiveikkaasti rannan suuntaan. Varsinkin Harrisilla näytti olevan suu odottavassa virneessä. Turha toivo! Dickinsonin vitsailujen jälkeen jatkoi yhtye edelleen uuden materiaalin merkeissä, sillä vuorossa oli uuden albumin nimikappale Brave New World. Maiden on luottanut jokaisella kiertueella uuden materiaalinsa toimivuuteen, sillä suurin osa uusista kappaleista on aina esitetty konsertin alkupuolella, kuten nytkin.
Ohjelmistossa uskollisesti pysynyt Wrathchild oli ensimmäinen vanha numero, jonka jälkeen jatkettiin turvallisesti tarttuvan Two Minutes To Midnightin merkeissä. Tässä vaiheessa täytyi Dickinsonin alkaa selvitellä lavan edustan yleisön promillemääriä, sillä Dickinson totesi: ”Te olette juopotelleet. Monesko (festivaali)päivä tämä on teille? Toinen? Ensimmäinen?” Saatuaan selville, että yleisö oli vasta ensimmäistä päivää paikalla ja edessä olisi vielä kaksi festivaalipäivää, tuumasi Dickinson ”You can get yourself into a mess!”
Blood Brothers edusti taas uutta materiaalia. Siitä jäi mieleeni erityisesti kappaleeseen kuuluva puheosuus sekä kirkkaasti soineet kitaramelodiat.
Seuraava kappale oli varsinainen yllättäjä, sillä vuorossa oli Blaze Bayleyn aikana levytetty Sign Of The Cross. Ennen tätä Ruisrock-keikkaa olen vierastanut tuota jäykästi alkavaa kappaletta, jossa Maiden ei ole oikein oma itsensä. Dickinsonin laulutyyli ei mielestäni eronnut mitenkään ratkaisevasti Bayleyn laulutavasta, mutta jostain syystä Sign Of The Cross toimi nyt paremmin kuin X-Factor-kiertueen Suomen keikoilla. Varsinkin kappaleen loppupuolen nopeassa osuudessa pääsivät soittajat hyvään vireeseen. Musiikki tuli voimalla ja vakuuttavasti Dickinsonin puhkuessa lauluaan soiton sekaan. Kappaleen lopussa poistui Dickinson hetkeksi lavalta, mutta palasi tuota pikaa takaisin pitäen kädessään palavaa miekkaa tai ristiä. Etäisyyden vuoksi en mene vannomaan, mikä esine Dickinsonilla oli. Kauempaa katsoen hän näytti pitelevän kädessään miekan teräosaa kahvan yläpuolella olevan, laivaa muistuttavan osan ollessa liekeissä.
The Mercenary tarjosi taas mukavan hetken Brave New Worldin maailmoista, mutta vasta sitä seurannut, aina täydellisesti onnistuva The Trooper räjäytti potin. Kappaletta ei ehtinyt tulla kuin pari ensimmäistä tahtia, kun suurimmalla osalla yleisöä kohosivat kädet kuin käskystä joksikin aikaa taivasta kohti. Lavan edustalla näkyi käyvän melkoinen ylös-alas-liike yleisön hyppiessä paikallaan. Massahysteriaa? Joka tapauksessa The Trooper tarjosi hengästyttävällä menollaan tämän keikan kohokohdan ollen Sign Of The Crossin ohella konsertin parasta antia. Ja onhan The Trooper suomalaisille aiheeltaan muutenkin tuttu, koska laulu kertoo taistelusta venäläisiä vastaan. (Laulussa kerrotaan Krimin sodassa suoritetusta englantilaisen Kevyen prikaatin ratsuväkihyökkäyksestä venäläisten tykkipattereita vastaan. The Trooperin videossa nähtävät filminpätkät ovat samasta taistelusta kertovasta elokuvasta ”The charge of the Light Brigade” / Ne 600 urhoollista.)
Mainittakoon tässä yhteydessä, että kotimainen Sentenced on tehnyt keikkasettiinsä yhdistelmän Iron Maidenia ja Metallicaa. Nummirockissa 1999 esiintynyt Sentenced poistui settinsä loppupuolella lavalta, jonka jälkeen kuului kaiuttimista kuulutus ”Hakkaa päälle Pohjan poika!” Nauhalta alkoi kuulua konekiväärin ym. aseiden ääniä sekä pommien paukahduksia. Valot välkkyivät. Systeemi oli sama kuin Metallican pohjustaessa One-kappaleensa esitystä. Paukuttelun jälkeen ilmaantui Sentenced takaisin lavalle ja soitti pirullisen tehokkaan The Trooper-versionsa. Hyvä Suomi!
The Trooperin jälkeen kuultiin vielä viimeinen uusi kappale, pitkä Dream Of Mirrors, jonka aikana yleisö intoutui lyömään käsiään yhteen soiton tahtiin. Huomionarvoista on, että Maiden soitti kaikki kuusi uutta kappalettaan samassa järjestyksessä, missä ne ovat Brave New World-levyllä.
Blaze Bayleyn kaudelta periytyvä The Clansman sisälsi aivan varmasti mahtavat yleisönhuudatukset porukan yhtyessä Brucen laulamiin freedom-huutoihin. Keikan parhaimmistoon kuuluvan The Evil That Men Do´n jälkeen kyseli Dickinson yleisöltä ”Mitä luulette? Eikö ala olla hieman pimeää?” Tämä merkitsi tietenkin erinomaisen Fear Of The Darkin alkamista. Sen aikana Dickinson kiipesi oikeanpuoleiseen valotelineeseen ja kuulutti ”Terve Ruisrock. Voin nähdä täältä Helsingin.”
”Scream for me Ruisrock! Scream for me Ruisrock! Because this is Iron Maiden!”-huuto käynnisti setin päättäneen räväkän Iron Maidenin. Sen aikana käveli n. kolmimetrinen Eddie-hirviö lavalle. Yhtye on nähty kahden viime vuoden aikana Suomessa niin usein, että Eddien temput olivat jo entuudestaan tuttuja. Eddie jammasi musiikin tahdissa toista jalkaansa taivutellen, nahisteli kitaristi Janick Gersin ja Dave Murrayn kanssa ja tervehti yleisöä viemällä toisen käden ohimolleen. Murray ojensi loppuvaiheessa kitaransa Eddien soitettavaksi ja Eddie todellakin kosketteli kitaraa molemmin käsin. Eri asia on, miltä soitto kuulosti. Eddien silmistä loisti punainen valo sen kääntyillessä lavalla ympäriinsä ennen kuin tallusti pois lavalta.
Myös yhtye poistui tämän jälkeen lavalta, mutta palasi vielä esittämään kolme vanhaa klassikkoa. The Number Of The Beastin alun puheosuus kaikui uhkaavana nauhalta lavan ollessa vielä tyhjä, mutta soiton alkaessa syöksyi koko porukka takaisin lavalle ja veti Pedon luvun vauhdilla läpi. Seuraavana soinut Hallowed Be Thy Name ei menetä tehoaan, ei sitten millään. Kyseessä on niin hyvä sävellys, että siitä on paha pistää paremmaksi. Kuulin sen nyt kymmenennen kerran konsertissa, mutta siitä huolimatta se onnistuu aina säväyttämään. 80-luvun keikkojen vakionumerona kuultu Sanctuary oli otettu taas vanhan mallin mukaan viimeiseksi ylimääräiseksi numeroksi. Kitarasooloineen siitä kuultiin pitkä versio, jonka aikana Janick Gers näytti yleisölle, kuinka kitara soi lantiolla vahvistinkaappia vasten työnnellen. Ihailtavaa täsmällisyyttä noudattaen lopetti Maiden soittamisen tarkasti keskiyöllä, jonka jälkeen Dickinson jätti jäähyväiset yleisölle. ”Hyvää yötä, Suomi! Nähdään piakkoin.” Dickinson vahvisti sanojaan AC/DC:n albumia myötäilevällä repliikillä ”We fucking salute you!” Yhtyeen poistuessa lavalta alkoi kuulua perinteisenä lopetusnauhana käytetty Monty Pythonin Always Look On The Bright Side Of Life. Kahden tunnin setti oli ohi.
Olin tällä kertaa siinä mielessä erikoisessa asemassa, että en ollut kuullut ensimmäistäkään uuden levyn kappaletta ennen tätä Ruisrockin keikkaa, eli uuden materiaalin suhteen olin kerrankin neitseellisellä maaperällä. Konsertissa ensi kertaa koettuina kuulostivat kaikki kuusi uutuutta ”ihan hyviltä”, mutta mikään niistä ei päässyt lähellekään vanhan materiaalin parhaimmiston vaikutusta. (Tätä kirjoitettaessa ei tilanne ole korjaantunut, sillä ainoastaan The Wicker Man-single on tullut tutuksi.) Uusista kappaleista erottuivat konserttilavalla edukseen Ghost Of The Navigator, Blood Brothers, The Mercenary ja varsinkin Dream Of Mirrors. Sen sijaan menevä aloituskappale The Wicker Man ja albumin nimibiisi Brave New World eivät tehneet erityisempää vaikutusta. (Levyllä The Wicker Man sen kun paranee kuuntelukertojen myötä. The Wicker Man pohjautuu samannimiseen elokuvaan, jossa englantilainen poliisimies menee tutkimaan eristyneessä saariyhteisössä tapahtuneita asioita.)
Maidenin äänentoisto oli käsittämättömän hyvällä mallilla. Ensimmäisestä tahdista aina keikan loppuun saakka kuului soitto täysin puhtaasti ja terävästi. Tämä oli erityisen hyvä asia uusien kappaleiden kohdalla, sillä niiden runsaat kitaramelodiat kuuluivat täysin selvästi. Ja kun laulujen sanoistakin sai selvää, niin mikäs sen parempi.
Keikka oli periaatteessa hyvä, mutta kuitenkin jäin kaipaamaan jotain. Vaikka uutta materiaalia kuunteli ilokseen, vaikutti se kokonaisuutena hieman liian siistiltä. Vanhat bravuurit loistivat paremmuudellaan, mutta siinäkin oli tietyssä mielessä toivomisen varaa. Maiden tuntuu juuttuneen vain tiettyjen vanhojen kappaleiden esittämiseen. Tällä kertaa ainoastaan Sign Of The Cross oli yllättävämpi veto muuten tuttujen valintojen seassa.
Viime vuoden Ed Hunter-kiertueen konsertti Helsingin jäähallissa todisti, kuinka loistavan keikan Maiden pystyy heittämään. Tuolloin yhtye soitti paljon fanien toivekappaleita, joita ei oltu esitetty vuosiin. Nyt nuo Ed Hunter- kiertueelle otetut fanien toivekappaleet oli tiputettu viimeistä myöten tylysti pois ohjelmistosta. Ruisrockin keikka olisi kaivannut muutamia ylimääräisiä energiapurkauksia tyyliin Aces High, Powerslave, Prisoner tai Be Quick Or Be Dead. Viime vuonna Dickinson lisäksi uhosi yleisölle seuraavan shown ja levyn olevan suurimmat, mitä he ovat koskaan tehneet. Lupauksista huolimatta show oli Ruisrockissa erittäin pelkistetty. Pyrotekniikkaa, kuten kipinäsuihkuja, ei käytetty ollenkaan! Ainoa siihen suuntaan viittaava asia oli Dickinsonin kädessään pitelemä palava esine. Pilvisen sään vuoksi pääsi näyttävä valoshow sentään kunnolla oikeuksiinsa. Eddien lavalle tulo on ollut Maiden-konsertissa itsestään selvä juttu, joten sekään ei ollut mikään yllätys. Eddien olemus tosin muuttuu joka kerta jollakin lailla. Yrmeän Eddien ohella olisi paikalla saanut olla vihainen, Ranskasta ilman palkkarahoja palannut suomalainen metsuri, joka olisi vetäissyt moottorisahalla poikki kaikki lavan edustalla liehuvat liput. Ne kun onnistuvat peittämään ajoittain hyvinkin tehokkaasti taaempana olevan yleisön näkyvyyttä lavalle.
Ei hyväkään bändi voi jokaisella kerralla onnistua nappiin. Ne, jotka eivät nähneet Ed Hunter-keikkaa, saattoivat hyvinkin olla tyytyväisiä Ruisrockin esitykseen, sillä yleisö oli koko ajan hyvin mukana. Ed Hunterin mahtavat tunnelmat ja räyhäkkäästi kulkenut soitto olivat ainakin minulla vielä niin hyvässä muistissa, että odotin Ruisrockin keikalta hieman liikaa. Ei tämä sentään ollut ensi kerta, kun Maidenin setti jätti hieman onton olon. Somewhere In Time-turneella homma ei toiminut aivan toivotulla tavalla, mutta sitä seuranneella Seventh Son Of A Seventh Son-kiertueella Maiden oli taas terävimmillään. Miten lienee seuraavalla kerralla?
Kari Huhta
Heinäkuu 2000
Vaikka tässä kirjoituksessa on muisteltu menneitä hieman liikaakin, laitetaan vielä yksi kokonaisuuteen istuva muisto kuuden vuoden takaa. Kuten Bruce Dickinsonkin osoitti tänä vuonna Ghost Of The Navigatorin yhteydessä, ovat Ruissalon ohi lipuvat matkustajalaivat vuodesta toiseen ulkomaisten esiintyjien huomion kohteena. Ruisrockissa olleet tietävät, että laivat näyttävät seilaavan varsin lähellä rantaa. Ja mitä isompi paatti, sitä lähempänä rantaa se näyttää kulkevan. Parhaana tuollaisena tilanteena pidän 1994 sattunutta tapausta, jossa sattumalla oli osansa herkullisen tilanteen syntymiseen. Tuolloin oli pääesiintyjänä oleva Aerosmith päässyt setissään kohtaan, jossa kitaristi Joe Perry oli juuri aloittanut Amazing-kappaleen intron. Samalla hetkellä lipui meren suunnasta näkyviin tavallista suurempi matkustaja-alus. Laulaja Steven Tyler ei aluksi huomannut jättiläiskokoista laivaa, mutta Joe Perryn äkättyä aluksen, tönäisi Perry Tyleria ja osoitti rannan suuntaan. Mieleeni jäi erittäin selvästi Tylerin hämmästynyt ilme hänen tuijottaessaan näkyä muutaman sekunnin suu auki. Tyler oli kuitenkin tuota pikaa tilanteen tasalla ja virkkoi mikrofoniin ”That´s fucking amazing”, josta siirtyi sujuvasti laulamaan Amazing-kappaletta, jonka introa Perry oli koko ajan soittanut. Ammattimiehiä!
Helsinki, 05.08.2000
Kari Huhta
