Kari Huhdan raportti
Iron Maiden oli Porissa pidettävän Sonisphere 2010 festivaalin pääesiintyjä. Bändi oli saanut valmiiksi The Final Frontier-nimisen albumin, jota ei oltu vielä julkaistu, vaan levy julkaistiin Porin keikkaa seuranneella viikolla, 13.8.2010.
Kirjurinluodossa bändipaidat kävivät kaupaksi, sillä The Final Frontier – Europe 2010 -paitoja meni kaupaksi kuin siimaa. Saavuin paikalle samalla, kun Anthrax aloitti oman settinsä. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta synkkeni myöhemmin. Insomnium, Profane Omen, Anthrax, Mokoma ja Slayer aloittivat toisen festaripäivän. Seuraavana olisi ollut vuorossa Iggy & The Stooges. Seisoessani kakkoslavan edessä odottamassa Iggyn osuuden alkua, kiinnitin huomioni Porin kaupungin suunnasta lähestyvään erikoisen muotoiseen, rengasmaiseen tummaan pilveen, joka toi mieleeni Iron Maidenin Brave New World-albumin pilvimuodostelman, jonka keskeltä Eddie-hirviö irvisti (ihan totta). Kakkoslavan suunnasta katsottuna näytti siltä kuin pilvi olisi ollut ykköslavan päällä, vaikka todellisuudessa pilvi oli vielä kauempana festivaalialueesta. Lisäksi matalammalla näytti kulkevan toinen synkkä pilvi festivaalialueen laidalla. Luonto toi todella oman vakuuttavan lisänsä tapahtumiin, sillä noin klo 15.50 iski alueelle rajuilma, joka tuhosi kakkoslavan ja aiheutti vaurioita ympäri Kirjurinluotoa. Lyhyen myrskyn seurauksena Iggy & The Stoogesin esitys supistui neljän kappaleen minisettiin, Mötley Cruen osuus jouduttiin peruuttamaan kokonaan, minkä lisäksi Alice Cooperin ja Iron Maidenin esitykset myöhästyivät reippaasti aikataulusta.
Myrsky iski sen jälkeen, kun Slayer oli vetänyt oman settinsä päälavalla, joten juontaja vitsaili aluksi, että ”Slayerin jälkeen näin tapahtuu usein” ja ohjelma jatkuisi, kunhan vahinkoja saadaan korjattua. Kun myrskytuhojen vakavuus alkoi paljastua kunnolla, tuli päälavalta uusia kuulutuksia, joissa ilmoitettiin ihmisten loukkaantuneen ja ”kakkoslavan saaneen siipeensä pahemmin kuin aluksi luultiin”. Kakkoslava oli loppuillan poissa pelistä, joten sillä klo 16.00 esiintymään tarkoitettu Iggy Pop kipusi klo 17.05 neljän kappaleen ajaksi päälavalle. Mieleen jäi eräs yleisön joukossa ollut kaveri, joka ihasteli Iggyä sanomalla: ”Iggy oli äijä! Se teki, minkä pysty ja soitti akustisen setin!”
Myrskytuhot aiheuttivat sen, että Iron Maidenin solisti Bruce Dickinson kävi lavalla kahteenkin kertaan rauhoittelemassa yleisöä ja kertomassa tilanteesta. Ensimmäisellä kerralla Dickinson kävi kertomassa yleisölle tuhoista ja sanoi, että henkilökunta tekee, minkä voi tilanteen korjaamiseksi ja kehotti yleisöä rauhallisuuteen. Olihan sillä varmasti oma rauhoittava vaikutuksensa, kun näki pääesiintyjiin kuuluvan hahmon kertovan joukoille tilanteen karuudesta.
Dickinson ilmestyi lavalle toistamiseen siinä vaiheessa, kun Alice Cooperin bändi oli valmiina aloittamaan oman osuutensa. Dickinson vakuutti yleisölle, että sekä Cooper, että Iron Maiden eivät poistu paikalta ennen kuin keikat on hoidettu. Dickinsonin sanoin: ”Me emme mene kotiin ennen kuin te lähdette kotiin”. Cooperin keikan alustus päättyi Dickinsonin hehkuttaessa, että nyt aloittaa ”aivan fantastinen ihmisolento Alice Cooper!”
Cooperin setin piti alkaa alkuperäisen aikataulun mukaan klo 17.45, mutta myrsky viivytti aloitusta lähes kahdella tunnilla. Cooper aloitti klo 19.25 ja setti päättyi puoli yhdeksän jälkeen, joten Cooperin setin pituudesta oli käsitykseni mukaan tingitty jonkin verran, vaikka Dickinson vakuutti sekä Cooperin, että Maidenin vetävän täyspitkät esitykset.
Cooper päätti esityksensä hänelle harvinaiseen loppukommenttiin, sillä Alice ei käytännössä koskaan puhu yleisölle keikkojensa yhteydessä. Nyt Alicen suusta kuultiin tunnustus: ”Olette aikamoinen joukko! Selvisitte tornadosta!”
Alice Cooperin jälkeen kaiuttimista soi väliaikamusiikkina mm. Jethro Tullin The Whistler. Hienoa! Usvan Jyrki kävi morjenstamassa ja juttelemassa päivän tapahtumista. Hyvä osoitus siitä, että festareilla törmää isossakin joukossa tuttuihin, samanhenkisiin ihmisiin. Kellon näyttäessä lukemaa 21.10, kuulin ensimmäiset ”Maiden”-huudot, kun toiveikkaat fanit alkoivat ilmoittaa, mikä bändi halutaan seuraavaksi lavalle. Noita huutoja kuului sitten lähes tunnin ajan silloin tällöin.
Lavan edessä ei ollut esirippua, kuten Alice Cooperin keikan alkaessa, vaan Maidenin lavarakennelmaa saattoi katsella jo ennen keikan alkua. Lavalla oli betoniselta näyttäviä rakennelmia ja kaappeja. Taustalakanassa oli avaruusmaisema. Kellon lähestyessä kymmentä, alkoi pimetä sopivasti. Se puolestaan merkitsi sitä, että valoshow tulisi vaikuttamaan alusta saakka täydellä teholla, joten se hyvä puoli myöhästymisessä oli.
Kahta minuuttia ennen kymmentä alkoivat ”tuuletusaallot” velloa lavan edustalta taakse päin. Tasan kymmeneltä käynnistyi kaiuttimista Doctor, Doctor, joka tarkoitti, että h-hetki on käsillä. Lavan molemmin puolin oleville videotauluille ilmestyi kuvaa Porin yleisömassasta. Kamerat risteilivät hitaasti poimien kasvot ja ihmisryhmän toisensa jälkeen tauluille. Yksi viimeisistä videotaululle poimituista asioista oli Iron Maidenin suomalaisen fanijärjestö Rautaneidon huivi, jota joku piteli näyttävästi esillä. Keikka käynnistyi vain muutamia sekunteja tuon jälkeen, joten mielessä kävi, oliko tarkoituksellinen temppu näyttää Rautaneidon tunnus viimeisenä. (Myöhemmin sain Rautaneidon päämajasta tiedon, että siitä ei oltu sovittu, vaan kyseessä oli pelkkä sattuma.) Sattumaa tai ei, mutta kummasti sykähdytti nähdä Rautaneito-huivi näkyminen videotaululla juuri ennen keikan alkua.
Maidenin aloitusnauha käynnistyi sinfonisena ja ainakin meikäläinen koki musiikin ja lavanäkymien myötä kummia ”avaruusfiiliksiä”. Nicko McBrain ilmestyi rumpujen taakse, heilutti käsiä ja näytti elekielellä, että ”voimaa on”. The Wicker Man käynnisti setin tarttuvalla riffillään. Bändi ryntäsi lavalle, Dickinson tuli muiden jäljessä, hyppäsi ilmaan ja liukastui kumoon heti, kun jalat ottivat maahan. Lavan pintaa oli kuivattu sinnikkäästi, mutta liukkautta näköjään oli jäljellä.
Dickinson oli saman tien pystyssä ja hoiti lauluosuuden pipo päässä, Psycho ward-tekstin koristaessa miehen rintakehää. Lavalle juoksi roudareita, jotka kuivasivat parhaansa mukaan sitä kohtaa, jossa Dickinson oli liukastunut. Show ei keskeytynyt, vaan The Wicker Man vietiin kunnialla loppuun solistin kaatumisesta huolimatta.
The Wicker Man oli ollut hieno aloituskappale ja heti perään heitetty Ghost Of The Navigator oli yhtä miellyttävä yllätys, koska sen kaltaista kappaletta en osannut odottaa.
Mieleen palautui vuoden 2000 Ruisrockin keikka, jossa Maiden aloitti juuri tällä samalla kappalekaksikolla.
Wrathchild oli tutumpi ja turvallisempi valinta, mutta ainahan se saa yleisössä liikettä aikaan ja yhteishuudossa löytyy, kun 40 000-päisen yleisön joukosta melkoinen osa huusi samaan aikaan ”Vrätzaild”. Roudarit palasivat lavalle kuivauspuuhiin ja hinkasivat kaikin voimin lavan keskustaa.
Kitaristit Adrian Smith, Dave Murray ja Janick Gers huolehtivat kitaravallin toimivuudesta ja Steve Harrisin basso täräytteli soitolle pohjaa. Jos Dickinsonin paidassa oleva Psycho ward-teksti oli hyvä, niin omaa luokkaansa oli myös Harrisin paidassa lukeva Whale oil beef hooked.
Wrathchildin jälkeen oli ensimmäisen välispiikin aika, kun Dickinson tervehti yleisöä ja totesi heti alkajaisiksi: ”What a fucking event, my friends,” jolla hän viittasi iltapäivän myrskyyn ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Juttutuokio jatkui Dickinsonin vakuuttaessa, että ”te olette todella ihmeellisiä, ”really cool”. Dickinson lupasi, että tänä iltana soitetaan musiikkia ”monenlaisilta levyiltä”. Mahtoiko johtua iltapäivämyrskyn jälkitunnelmista, mutta Dickinson heitteli puhumisen yhteydessä pyyhkeitä yleisön joukkoon.
Soittovuoroon tuli uusi kappale, jonka nimi jäi minulle tuolloin epäselväksi, mutta myöhemmin selvisi sen oleva nimeltään El Dorado. Tuntemukseni uuden kappaleen ensivaikutelmasta eivät oikein selvinneet, vaan jäivät sellaiseen ”ei huono, mutta ei niin vaikuttavakaan” välimaastoon. Ehtiipä tuota vielä kuunnella myöhemmin.
Keikan edetessä alkoivat lavan taustalla olevat lakanat vaihtua. Alkuperäinen avaruusmaisema hävisi ja moni kappale sai taustakuvakseen oman kankaansa. Dance Of Death-levyn (2003) kansikuvan viikatemiehen ilmestyminen taustalle johdatti luontevasti kyseisen albumin nimikappaleeseen, jota alusti (ilmeisesti) nauhoitteena tuleva puhe. Yleisö puolestaan osallistui Kuolemantanssiin voimallisella ”ooo-ooo-ooo”-kuorolla, joka sopi kokonaisuuteen erittäin hyvin. Dance Of Death oli mukava kuulla keikalla senkin vuoksi, että Maiden ei ole soittanut sitä Dance Of Death-kiertueen jälkeen.
The Reincarnation Of Benjamin Breeg sai taustakseen samaisen singlen hurjan kansikuvan, joka on yksi omia Maiden-kansien suosikkejani. Hakkua heiluttava Eddie-hahmo sopi Porin iltapäivämyrkyn vuoksi erityisen hyvin tämän keikan taustakankaaksi. Samalla tuo kappalevalinta sen kuin vahvisti sitä ajatusta, että Maiden näköjään soittelee tällä keikalla lähinnä kolmen viimeisimmän albuminsa materiaalia, sillä aloituskuusikossa ainoastaan Wrathchild edusti vanhempaa tuotantoa. Aloin elätellä toivoa, josko mukana olisi Maidenin 2000-luvun tehokkaimpiin lavakappaleisiin kuuluvan Paschendale, jota ei ole kuultu Suomessa sitten Dance Of Death-kiertueen.
Vaikka lavatapahtumissa oli yllin kyllin katsomista, kiinnittyi silti huomio myös siihen, että lavan edustalle alkoi leijailla usvaa. Usva ei näyttänyt ulottuvan maahan saakka, vaan mikserin lavan tasalta katsottuna se näytti leijuvan useita metrejä yleisön päiden yläpuolella. Pimeä yö, hieno valoshow lavalla ja vielä usvakatto 40 000-päisen yleisön päällä. Tällaista ei pääse kokemaan joka päivä! Usva toi kokonaisuuteen oman, hieman mystisen tunnelmansa. Tänään näitä erikoisuuksia tuntui riittävän.
Olin tyytyväinen keikan kappalevalikoiman kulkuun, koska Maidenin 2000-luvun albumit eivät ole samalla tavalla puhki soitettuja kuin 1900-luvun puolella julkaistu materiaali. Homma jatkui samoilla linjoilla, sillä seuraava kappale jatkoi Benjamin Breegin tietä ja pysyi A Matter Of Life And Death-levyn (2006) maailmoissa. Dickinson tajusi dramatiikan arvon, joten hän otti esittelypuheeseen viittauksen Porissa tuhojaan tehneeseen myrskyyn ja sen tuhojen korjaamiseen. En väitä kertovani Dickinsonin sanoja sanatarkasti, mutta suurin piirtein nämä sanat kuultiin: ”Seuraava kappale on kuin tästä päivästä. Se kertoo menneisyydestä, mutta se voisi kertoa tästä päivästä. Kun taifuuni iskee tai sade tekee tuhoja, niin silti ei vain anneta periksi .” Mieleen jäi erityisesti tapa, jolla Dickinson painotti sanojaan lopussa ”you just don´t give up”. Tuohon tapaan esiteltiin sodasta kertova These Colours Don´t Run (joka merkinnee tässä yhteydessä lippua tarkoittaen ”Nämä värit eivät pakene”). Taustalla oli kuva 1. maailmansodan aikaisessa sotilasunivormussa olevasta kypäräpäisestä Eddiestä, joka ryntäsi kohti Englannin lippu kädessään. Myös tässä laulussa yleisö osallistui voimallisella oo-oo-kuorolla ja kohotti omalta osaltaan musiikin tehoa.
Kun These Colours Don´t Run oli vedetty kunnialla läpi, alkoi yleisö huutaa voimakkaita ”Maiden, Maiden”-huutoja. Bändi kuunteli niitä aikansa, kunnes Dickinson sanaili pitemmän juttutuokion, jonka aikana kuultiin mm. seuraavia asioita: ”Jopa esiintymislavan lattia on vaihdettu!…Voinko haistaa verta Sonispheressä? Voin haistaa hikenne…Suomessa on myyty 750 000 Iron Maiden-albumia. Haluan tietää, ketä syyttää siitä. Uskon, että se on teidän syytänne!” Dickinson tervehti vanhoja faneja ja toivotti uudet fanit tervetulleiksi. Lisäksi muistettiin toukokuussa 2010 syöpään menehtynyttä heavy-legenda Ronnie James Dioa, joka olisi ollut Heaven And Hellin riveissä yksi Sonispheren esiintyjistä. ”Dio on jättänyt meidät”, jonka jälkeen yleisö alkoi huutaa Dion nimeä.
Noissa tunnelmissa oli luontevaa siirtyä takaisin keikan aloittaneelle Brave New World-levylle (2000), jolta kuultiin yhteishenkeä entisestään kohottava Blood Brothers. Tuskin tarvitsee mainita, että kansa lauloi sydämestään ”vier bladbraaatööörs”. Lähti meinaan voimalla! Veriveljistä vaihdettiin takaisin Kuolemantanssin maailmoihin, kun nopea Wildest Dreams lähti soimaan. Sen jälkeen ei vaihdettu levyä, vaan kuultiin toinen vauhtipala samaiselta albumilta, kun No More Lies näytti, kuinka aloitetaan rauhallisesti ja sitten mennään eikä meinata. No More Lies oli tehokas lavanumero ja silläkin oli oma taustakankaansa, eli kuva pylvässalista, jossa jättikokoinen pastashahmo seisoi kädet sivuille levitettyinä.
Vuoroon tuli Brave New World, jonka myötä meno ja tunnelma sen kuin yltyivät! Taustakuvana nähtiin kyseisen albumin kansikuva, jossa pahaenteinen Eddie-hahmo tuijotti pilvimuodostelman keskeltä. Brave New Worldin kitaramelodiat soivat taas kerran heleästi. Yksi konsertin vaikuttavimpia kappaleita! Se oli myös sopivan mahtipontinen alustus seuraavana alkaneelle Fear Of The Darkille. Vaikka yleisön yhteislaulu oli ollut siihenkin asti voimakasta, niin tässä yleisökuoro tuli kappaleen alusta lähtien suorastaan valtavalla voimalla. Tuskin koskaan on Fear Of The Darkia päästy vetämään Suomessa niin juhlallisissa olosuhteissa. Kiitos pimeän yön, päivällä olleen myrskyn ja kentän yllä leijuvan usvan.
”Scream for me Sonisphere! Scream for me Sonisphere!” Tuo huuto tiesi sitä, että vuoroon tulisi Iron Maiden, joka merkitsee varsinaisen setin päätöstä. Lavalle asteli Eddien ”avaruusversio”, joka yllätti ainakin minut siinä mielessä, että esiin käveli edeltäjiään selvästi lyhyempi, köntysmäinen olento. Eddie ei ollut tällä kertaa sellainen jättiläinen, mihin on totuttu, minkä lisäksi raajat vaikuttivat selvästi paksummilta kuin ennen. Eddie asteli esiin lavan vasemmasta laidasta silmät punaisina hehkuen, kulki näyttämön halki ja pysähtyi rähinöimään Janick Gersin kanssa. Eddie palasi vasempaan laitaan, jossa sai joksikin aikaa kitaran. Dave Murray pelleili Eddien kanssa, kunnes Eddie poistui lavalta. Iron Maiden-kappale rymisteltiin loppuun ja Dickinson huusi tutut loppurepliikit: ”From Eddie and the boys!”
Lava tyhjeni kellon näyttäessä puolta kahtatoista, joten setti oli kestänyt vajaat puolitoista tuntia. Yleisö mylvi lisää ja ensimmäisenä ylimääräisenä käynnistyi The Number Of The Beast, jota edelsi nauhoitteena kuultu puheosuus. Soitto kulki ja menoa oli. Sitä tosiaan oli!
Dickinson kuulutti kappaleen päättyessä sanojaan painottaen: ”We will return!” Se ei merkinnyt esityksen päättymistä, vaan musiikki jatkui Hallowed Be Thy Namen merkeissä. Juhlallista ja täydellistä soittoa, jolla kunnioitettiin yhtä Maidenin komeimmista kappaleista. Rummut kajahtelivat hienosti, kitaroiden yhteissoitto oli upeaa, soitossa oli vauhtia ja yleinen tunnelma sen mukaista. Dickinson lietsoi yleisöä ”scream for me Sonisphere”-kehotuksilla, jotka luonnollisesti tehosivat, joten mökä oli valtavissa mitoissa.
Running Free alkoi kolista edeltäjiään metallisempana. Bruce sai jostakin englantilaisen poliisikypärän, jonka laittoi päähänsä ja alkoi puhua muunnellulla äänellä: ”Hello, hello, hello!” Hän palasi normaaliin puhetapaansa ja jutteli bändin soittaessa: ”Tämä on yksi parhaita konserttejamme koskaan! Voisimmeko viedä teidät kotiin? Me tervehdimme teitä (We salute you).” Dickinson esitteli bändin, jonka yhteydessä jokainen muusikko sai kunnon aplodit. Esittelyn jälkeen oli aika jakaa kiitoksia monelle taholle. Osansa Dickinsonin kiitoksista saivat ”ihmeellinen roudariryhmä” ja Sonispheren henkilökunta, jotka onnistuivat myrskytuhoista huolimatta toteuttamaan Alice Cooperin ja Iron Maidenin konsertit. Maidenin omien roudarien ohella mainittiin erikseen myös Alice Cooperin roudarit. Yleisö sai kuulla olevansa upea yleisö, joka oli pysynyt rauhallisena myrskyn aiheuttamista viivästyksistä ja ongelmista huolimatta. ”Jossakin muualla ihmiset olisivat tehneet (myrskytuhojen vuoksi) vaikka mitä.” Kiitosta sai myös poliisi, ”joka antaa tämän jatkua” merkittävästä myöhästymisestä huolimatta. Dickinson viittasi vielä myrskytuhoihin: ”Shit happens! Meillä on täällä tänään loukkaantuneita.” Mahdollisesti Dickinson toivotti vammoja saaneille paranemista, mutta en mene vannomaan. Loppupuhe oli kuitenkin sellainen, että siinä katettiin lähes koko päivän tapahtumiin vaikuttaneet ammattikunnat ja olosuhteiden uhrit.
Maidenin ensialbumin Running Free-single päätti Porin ikimuistoisen Maiden-keikan. Dickinson hehkutti vielä päätöksen yhteydessä: ”We love you Finland” ja jatkoi jokaista sanaa painottaen: ”And fucking respect!” Bändi tuuletti kulkien ympäri lavaa. Nicko heitteli rumpukeppejä yleisön joukkoon ja tunnelma oli korkealla, vaikka loppu oli vääjäämättä käsillä. Miehistö poistui lavalta yksi kerrallaan, kunnes jäljellä olivat enää Steve Harris ja Nicko McBrain, jotka heittivät kaulakkain viimeiset tervehdykset Sonispheren yleisölle.
Nauhalta alkoi soida Monty Pythonin Always Look On The Bright Side Of Life, joka oli monelle tänä iltana tavallista ajankohtaisempi asia. Keikka päättyi viittä vaille puolen yön, joten Iron Maidenin osuus oli kestänyt jotakuinkin tunnin ja 55 minuuttia.
Kuinkahan moni paikalla olija olisi halunnut kuulla suuremman määrän 80-luvun hittejä, joita kuultiin nyt vasta ylimääräisissä numeroissa? Onhan niiden kuulemiseen ollut aika monta tilaisuutta menneinä vuosina, joten nyt mentiin erilaisella ohjelmistolla. Koin Porin keikan ohjelmiston olleen todella positiivinen yllätyssetti, koska bändi keskittyi niin selvästi kolmeen 2000-luvun albumiinsa. En ollut odottanut sellaista määrää uudempaa musiikkia, joten kokonaisuus pääsi yllättämään miellyttävästi. Moni soitettu kappale ei ollut varsinaisia suosikkejani, mutta ihmeen hyvin ne toimivat kautta linjan. Varsinkin runsaat kitaramelodiat pääsivät loistamaan kesäyössä. Kun kymmenenkin vuoden ikäiset Brave New Worldin kappaleet olivat kaiken lisäksi ihmeen tuoreen tuntuisia, niin mikäs niitä oli kuunnellessa. Eniten odottamani Paschendale jäi kuulematta, mutta silti ei voi valittaa. The Final Frontier-levyn musiikin määrä jäi yllättävän vähäiseksi El Doradon ollessa ainut uunituore veto. Kesäkiertueen Euroopan osuuden kulkeminen nimellä The Final Frontier – Europe 2010 sai odottamaan enemmän kappaleita uudelta albumilta. Vasta myöhemmin tajusin, että The Trooperia ei kuultu Porissa. Sen poissaolo on aiheuttanut yleensä pettymyksen, mutta nyt en sellaista tuntenut, koska ilta oli ollut muutoin niin täysipainoinen.
Esityksen aikana ajattelin useampia kertoja, että ensimmäisestä Maiden-keikastani ja samalla Maidenin ensimmäisestä Suomen keikasta Oulun Kuusrockissa oli vierähtänyt jo 30 vuotta. Eipä sitä tullut aikoinaan Oulussa mieleen, että vuosikymmeniä myöhemmin sama bändi olisi aina vain tien päällä ja rivissä olisivat edelleen Kuusisaaressa soittaneet Steve Harris ja Dave Murray. Montako muuta Kuusrock-keikan todistanutta seisoi Porin 40 000-päisessä yleisöjoukossa?
Myrskyn vuoksi Iron Maidenin osuus myöhästyi tasan kahdella tunnilla. Alun perin shown olisi pitänyt pyörähtää käyntiin kahdeksalta ja päättyä kymmeneltä, mutta myrskyn vuoksi homma alkoi ja loppui kaksi tuntia myöhässä. Maiden kuitenkin soitti täyspitkän setin, mistä kiitokset bändille, henkilökunnalle ja muille tavalla tai toisella järjestelyissä mukana olleille. Alkuperäisen aikataulun mukaan festivaalin olisi pitänyt loppua kymmeneltä illalla.
Vasta myöhemmin saatiin selviä tietoja siitä, kuinka vakavasta myrskystä oli kyse. Kaksi ihmistä oli loukkaantunut vakavasti, noin 40 muuta oli saanut eriasteisia vammoja. Toinen vakavammin loukkaantuneista kuoli joitakin päiviä myöhemmin vammoihinsa. Kulkiessani myrskyn jälkeen eri puolilla festivaalialuetta en nähnyt ketään, joka olisi voivotellut tai manaillut pahemmin sitä, että tapahtuma oli epämääräisen ajan pysähdyksissä. Ja mitä se olisi auttanut? Kun myrsky iskee ja tekee tuhojaan, on parasta mukautua tilanteeseen, kuten festivaalikansa näytti tekevän.
Iron Maidenin edustajat jaksoivat hehkuttaa Porin keikan erinomaisuutta niin esityksen aikana kuin sen jälkeen. Heidän mielestään keikka oli ollut tosissaan yksi parhaita, mitä bändi oli uransa aikana soittanut. Ilmoille päästettiin sellaista ylistystä bändin osuudesta, yleisöstä ja paikalla vallinneesta hengestä, että tuskinpa nuo ihan pelkästä kohteliaisuudesta tapahtumaa kehuskelivat, vaan tarkoittivat, mitä sanoivat.
Vaikka myrsky aiheutti yhden festivaalivieraan kuoleman, lyhensi Iggy Popin osuuden neljään kappaleeseen ja aiheutti Mötley Cruen keikan peruuntumisen, niin ainakin kahdessa asiassa sen saattoi nähdä positiivisessa valossa. Kahden tunnin myöhästyminen varmisti sen, että Iron Maidenin keikka alkoi juuri pimeyden alkaessa laskeutua, joten Maidenin upea valoshow pääsi loistamaan kirjaimellisesti täydellä teholla koko kaksituntisen konsertin ajan. Vaikka musiikki oli pääasia, teki pimeydessä monivärisenä välkkyvä valoshow kokonaisuudesta loisteliaan paketin. Lisäksi suuri osa yleisöstä koki tavallista voimakkaampaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Festivaalin loppuun vieminen myrskytuhoista huolimatta oli jotain ainutkertaista, joka jäi mieleen.
Kyllä Porilaisten marssi olisi ollut paikallaan. Oli tuo sellainen kokemus. Tai jos ei ihan Porilaisten marssi, niin ainakin olisi voitu kajauttaa Eddien johdolla: ”Sano hei hurraa! Oi kallis Suomenmaa, mutta olipahan kovanlainen meininki!”
Kari Huhta, toukokuu-kesäkuu 2011
