Rautaneito.com arvostelee uunituoreen Death On The Road -livealbumin.
Bruce Dickinson on haastatteluissa kertonut Iron Maidenin julkaisevan jatkossa dokumentin jokaisesta kiertueesta faneille muistoksi. Nyt julkaistu Death On The Road -tupla CD on äänitetty Dance of Death -albumia seuranneella kiertueella Dortmundissa marraskuussa 2003. Syksyllä samaisesta keikasta on luvassa tripla DVD -versio, joka sisältää runsaasti myös muuta materiaalia Dance of Death -albumin teosta ja yhtyeen kahinoista Etelä-Amerikassa. Toiset pitävät tällaista julkaisutapaa rahastuksena, toiset jumalan siunauksena. Fakta kuitenkin on, että kukaan ei pakota ostamaan Maidenin julkaisemaa materiaalia. Rahastuksena voidaan pitää julkaisua, joka ei sisällöltään ja laadultaan vastaa ostajan odottamaa tasoa ja Death On The Road lätyn tapauksessa laatu on kyllä kohdallaan. Albumin sisällöstä enemmän tuonnempana.
Death On The Road -livepläjäyksen eri versioiden julkaisutavassa voidaan hyvällä syyllä puhua myynnin maksimoinnista. Alkuperäisen suunnitelman mukaan CD ja DVD -versioiden piti tulla kauppoihin samanaikaisesti. Julkaisupäivän lähestyessä alkoi tippua tietoja DVD:n viivästymisestä. Onko tämä harkittua viivästymistä vai halutaanko fanien hakevan ensiksi tupla CD:n kaupasta ja sitten vasta DVD:n, sitä emme koskaan saane tietää. Mutta jokainen voi ajatella, että ostaako suuri yleisö molemmat versiot samalla kauppareissulla vai onko helpompaa ostaa nämä kaksi ikään kuin pala kerrallaan
Levyn lätsähtäessä käteen ensiksi huomio kiinnittyy tietenkin kanteen. Karmeasta ja tökerösti tehdystä Dance of Death kannesta on parannusta tapahtunut kulmakertoimella 90. Ainoa pieni miinus tulee sanoitusten puuttumisesta kansivihosta. Vanhalle jäärälle ei puute merkitse paljoakaan, mutta nuorelle fanille, joka ei vielä omista monia Maidenin levyjä, sanoitusten löytyminen kansivihosta on kiva lisä. En voisi kuvitella Live After Death klassikkoalbumia ilman sanoituksia kansisivuilla. Kansissa ei muutenkaan ole ylimääräistä mielikuvitusta käytetty, vaan ne ovat tyylikkään karut. Erityiskiitokset erittäin hienosta tuplakuvavinyylistä, joka on pakkohankinta keräilijöille.
Albumin äänimaailma on hiotun kuuloinen. Maidenin viimeksi julkaisemaa livelevyä Rock in Rio vaivaa välillä kitaroiden puuroinen sekavuus, mikä on tällä kertaa saatu karsittua melkein kokonaan pois. Vai onko Janickin kitara mixattu pienemmälle? Vitsivitsi. Kitarat kuuluvat samalla tavalla kuin miehet ovat lavalla, eli Dave vasemmalta ja Janick oikealta. Kuningaskepittäjä Smithille on varattu keskikanava. Näin se pitää tehdä. Kitarasoundit ovat kirkkaat ja soolojen kuuntelu onnistuu miellyttävästi. Soitto kulkee mallikkaasti, eikä valittamisen aihetta pitäisi ainakaan kitaroinnista löytyä. Muutama mehukas ja improvisoitu soolo on tarttunut nauhalle, joista kouluesimerkkinä Daven kajauttama orgasminaamavääntelyä aiheuttava tiluttelu kaikkien laukkakomppibiisien äidissä The Trooper.
Tällä albumilla on minun korvaani miellyttävät voimakkaat ja tarkat rumpusoundit. Nicko tuntuu vain paranevan vanhetessaan. Paikoitellen yhdellä basarilla tehdään ihmeitä. Täysin virheetöntä ei soitto ole, mutta pienet mokat Nenä osaa korjata ja peitellä ammattimiehen otteella. Brucen suorituksessa ei ole valittamista. Ääntä piisaa ja Lord of the Flies -kappaleen viimeisen kertosäkeen Dickinson vetää puoliksi ikään kuin piruillakseen ensin Blazen äänialan mukaan ja loppuosan korkealta ja kovaa.
Mutta missä ovat spiikit? Albumin ihmeellisin veto on tehty taas mixausvaiheessa. Rock in Rio sai mausteita monistuskoneesta, jolla Brucen laulua leikattiin ja liimattiin kertosäkeisiin paikkaamaan yleisön ääntä, jota todellisuudessa oli kyllä aivan riittävästi. Nyt mixaajat (Kevin Shirley & Steve Harris) ovat leikanneet livelevyihin oleellisesti kuuluvat välispiikit kokonaan pois. Sama kuin veisi koiralta pallit. Maidenin konsertteihin kuuluu Brucen ja yleisön vuorovaikutus. Spiikit tuovat levyihin elon tuntua. Samaten ennen encoren aloittanutta Journeymania ei kuulu Maiden Maiden huutoja, ei mitään jutustelua, vaan varsinaisen setin päättävän Iron Maidenin jälkeen alkaa suoraan encore. Miksi? Livealbumien pitäisi olla koskemattomia virheineen ja muine hyvineen. Sormeilu syö fiilistä ja herättää tunteen, että mitähän muuta tälle on tehty. Esimerkiksi muutamissa kohdissa tuntuu, että yleisön ääntä korostetaan.
Settilista on loistava yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Can I Play With Madness on auttamatta heikoin biisi Seventh Sonilta eikä tunnu toimivalta livenäkään. Dance of Deathin kappaleet kuulostavat mainioilta ja nimibiisin ohella Paschendale menevät klassikkojen listalle. DVD:llä näistä kappaleista saa vielä enemmän irti.
4/5
Lue myös erittäin asiallinen arvio Death On The Road -albumista Sonos Metallicos -sivuilta.”