Roope ”Summerganon” Rantalan konserttiraportti
Näin alkutalven pimeinä päivinä kelpaa muistella hikistä heinäkuuta ja sitäkin hikisempää musiikkijuhlaa Olympiastadionilla. Lähes vuosi The Final Frontier -albumin ilmestymisen jälkeen toi Maiden viimein ko. albumia kunnolla hyväkseen käyttävän kiertueen Suomen kamaralle ja koska lähinnä matkasyistä väliin jäänyt Sonisphere oli antanut kovaa viestiä bändin Suomi-innosta (oli se sitten vähän väritettyä tai ei) ja kovasta nykykunnosta, oli (kenttä)lippun tilaaminen (tai siis äitimuorin velvoittaminen Lippupalvelun sivuille, kun itse istun lukion penkillä) heti tilaisuuden tullen itsestäänselvyys. Malttamattomana settlilistanlunttaajana en tietenkään malttanut olla pilaamatta yllätystä, vaan setti -joka oletettavasti ei vaihtuisi kesäänkään mennesssä- oli helmikuusta asti selvillä. Vaikka vuoden 2011 setti ei täydellinen olekaan, niin eipä sen lunttaaminen intoa pilannut.
Itse keikkapäivään ei mitään erikoisempaa liittynyt; järestetty Iron Maiden -keikkamatkabussi Haminasta Helsinkiin, suoraan Stadikalle. Tiedossa oli, että sangen näyttävä The Final Frontier show jäisi raakileeksi valoisan kesäillan takia ja että Olympiastadionin akustiikka on kaiken kuulemani mukaan ala-arvoinen, mutta sen kanssa voisi elää, kun Maiden astuu lauteille ja antaa kaikkensa. Melkoinen kutina vatsanpohjaan alkoi viimeistään, kun astelin kentälle. Koska oma keikkaa edeltävä toimintani oli lähinnä marssi sisään ja kentälle odottelemaan, niin eipä siitä sen enempää. Siinä sitten odoteltiin, että Alice Cooper, joka siis toimi lämppärinä, aloittaisi oman settinsä. Alice täyttikin paikkansa erinomaisesti, vaikka jo valmiiksi riisuttu kauhushow jäi vähän vitsiksi auringon pistäessä parastaan. Lämppärin roolissa visuaalisuus oli kuitenkin minulle sivuseikka. Valtaosa setistä upposi ihan hyvin ja Poison sai jo ääntäkin porukasta lähtemään. Ja viimeistään Suomi-paita päällään oli Alice saanut yleisön asenteet puolelleen. Alicen setti ei mitään sen erikoisempia tuntemuksia herättänyt. Toimi lämppärinä hyvin, ei valittamista sen suhteen. Malttamattomana aloinkin sitten odottamaan ja jännittämään itse pääesiintyjää. Aurinko sen kuin porotti, mutta kunnolla itseni ennen porteista sisään astumista vettä täyteen tankanneena seisoskelin ja pidin paikkaani, joka ei ollut kovinkaan kaukana lavan (kentältä katsoen) vasemmasta reunasta, eli niin sanotusta Daven puolesta. Jokunen rivi oli edelläni, mutta näkyvyys ihan hyvä. Viimein se sitten koitti: Doctor Doctor -intron myötä päästiin itse asiaan ja sangen junnaava Satellite 15 soljui ohi yllättävän nopeasti, vaikkei kaoottisesta valoshowsta ja videopätkistä mitään iloa Stadionilla ollutkaan. Ja sitten illan sankarit kipusivat lavalle. Piru vie, se oli sitten menoa.
The Final Frontierin toimivuutta keikan aloitusbiisinä on kritisoitukin rankalla kädellä, mutta itse sytyin saman tien mukaan. Ehkä osasyynä totaaliseen innostumiseen on se, että kyseessä oli tosiaan ensimmäinen kerta kun kuulen Maidenin soittavan livenä. No, oli miten oli, itse pidin aloituksesta. Mainittakoon, että Bruce oli juuri niin vakuuttava kuin olin aina kuvitellutkin. Mikkiständi matkassa, TFF-logolla varustettu takki yllään ja pipo päässään mies veti varsin upeasti avausbiisin. Mainittakoon, että korkeat nuotit eivät koko keikan aikana lähteneet aivan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kyllä se kummasti kolahti, kun äijä kajauttaa ilmoille ”I’m stranded in space, lost without trace…”
Avausbiisi sai yleisöäkin ihan kiitettävästi mukaan, ainakin kertosäkeeseen ja vaikka soundit olivatkin lopulta melkoista puuroa alusta asti, oli aloitus minun mielestäni oikeasti varsin tehokas. The Final Frontier onkin sellainen on/off-biisi, joka kovaa lähtiessään todellakin lähtee kovaa, mutta laahaamis-riski on kuitenkin aina suuri. The Final Frontierin myötä siirryttiin samannimisen albumin biisijärjestystä mukaillen El Doradon kultaisille kaduille. El Dorado räjähti ihan menevästi livenä ja biisiä onkin livetoimivuudesta kehuttukin. Veikkaisin ja väitän, että The Final Frontier -albumin materiaalia kaipaisi täyttä showta tuekseen. Aloituskaksikko kuitenkaan ei juuri tehokkuuttaan tainnut menettää, sen verran hyvin kuitenkin upposivat. El Dorado ja The Final Frontier menivät puhtaasti alkuenergian tehokkuudella, niitä seurannut klassikko 2 Minutes to Midnight taas herätteli yleisöä kenties vielä lisää, mutta ilman startin ensihuumaa kyseinen biisi ei toiminut ihan täysillä. Totta kai sitä ollaan mukana, kun Maiden vetää, mutta häpeilemättä totean, että 2 Minutesiin ei liity oikein mitään muistoja tai fiiliksiä. Se vain soitettiin ja siinäpä se sitten.
The Talisman olikin sitten kovasti odotettu numero ja kyllähän se keikan kohokohtia minulle olikin; Bruce ei yltänyt kiertueen parhaisiin verrattavaan suoritukseen, mutta pisti menemään ihan mukavasti ja vähän matalammastakin rekisteristä vetämällä miehen ääni jaksaa kantaa ja pitää tunnelmaa yllä. The Talisman oli alkupuolen biiseistä kenties eniten tuhnuisen kuuloisista soundeista ja kamalasta akustiikasta kärsivä numero ja samaa ongelmaa oli myös sitä seuranneessa Coming Homessa, joka samaten kuului (kaikesta huolimatta) keikan ehdottomasti parhaaseen antiin. Bruce alusti Kotiinpaluuta Porin Sonisphereä muistelevalla spiikillä ja luonnollisesti itse biisiä pohjustavalla lätinällä kiertue-elämästä ja lentämisestä. Upposihan tuo, sillä Bruce vetää vähän käsikirjoitetutkin spiikit aina varsin hyvin. Suoraan Coming Homen perään ängettiin -jälleen kerran- keikan kohokohtiin kuuluva Dance of Death, joka nyt kieltämättä kärsi varsin kovasti jo useampaan otteeseen mainituista puiteongelmista. Dance of Deathissa oli jostain syystä läpisoiton makua, mutta sellaisenaankin toimi ihan hienosti. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että soittopelipuolelta erityisesti Dave ja Adrian säväyttivät; molemmat esiintyivät rennonpuoleisesti ja hoitivat omat tonttinsa moitteetta . Steveä ei hirveästi ollut tilaisuutta seurata ja sama pätee Janickiin, jonka pelleilyihin toki tuli välillä tilaisuuden tullessa kiinnitettyä huomiota. Tosin enpä Maidenin soittovireestä nyt loppujen lopuksi hirveästi nipotettavaa löytäisikään, kaksi ensiksi mainittua herraa nyt vain sattuivat olemaan kivasti näköpiirissäni esillä.
Kuolemantanssia seurasi taatusti yleisön mukaan sanuut The Trooper, joka ei kuitenkaan oikein irronnut. Toki se tempaa yhä mukavasti mukaansa, mutta vähän latteaksihan tuo jäi. Bruce käytti väliosan rampilla seisoskelemiseen, eikä heilunut lipun kanssa ympäriinsä. Liekö mies vähän pottuuntunut kieltämättä hiukan hiljaiseen yleisöön vaiko sitten hyödynsi luppoajan muuten vain. Herra Dickinsonista täytyykin sanoa, että vaikka startti oli ihan hyvä ja ei taatusti pettänyt, niin ei mies ihan tikissäkään ollut. The Final Frontier -setti on myös tietysti hankala laulettava ja ilmeisesti jo Norjassa oli ollut ääniongelmia. The Trooper pisti vähän ääntä uinailevaan yleisöön, mutta jäi minusta aika ponnettomaksi. Toimiva livebiisi, mutta eipä keikka olisi juuri mitään menettänyt, vaikka olisivat vetäneet jotain muutakin. Suoraan The Trooperin perään starttasi The Wicker Manin riffi ja hieman yllättäenkin ehkä kyseinen biisi räjähti melkoisella energialla. Alkuriffin albumiversiosta poikkeavasta kikkailusta pisteet bändille, kuulosti todella hienolta ja Brucekin pisti kovaa suoritusta kehiin, eikä ollut yhtä ruttunaaman oloinen kuin The Trooperissa. Ehkä tällainen energisempi pala The Trooperin jälkeen vain lisää hurmosta ja oli siksi niin toimiva, mene ja tiedä, mutta yleisö syttyi aika hyvin mukaan, ainakin kentällä alkoi nyrkkiä heilua ja ääntä kuulua. Itse taisin karjua eniten juurikin The Wicker Manin aikana. Hieman puun takaa tuli siis Pajumiehestä eräs keikan kovimmista numeroista, jonka jälkeen Brucen yleisönkosiskelupuhe, joskin ihan hieno ja hauska sellainen puri poppooseen ja Blood Brothera sai jonkinlaista yhteislaulua aikaan. Blood Brothersin loppupuolella aloin settilistan ennalta tietävänä jo kuumeisesti odottamaan seuraavaa kappaletta, joka olisi tietysti… When the Wild Wind Blows.
When the Wild Wind Blows on kovin erikoinen biisi siinä mielessä, että se tuntuu paperilla ajateltuna melko junnaalvata ja ponnettomalta. Kuitenkin siihen kätkeytyy melko paljon tehoa ja yllättävää räjähtävyyttä. Parhaimmillaan biisi onnistuu lyriikoitaan mukaillen ”sytyttämään taivaan tuleen”, heikoimmillaan jäädään kenties sille asteelle, että vain (turhaan) odotellaan milloin jysähtää. Tuona kesäiltana eräs henkilökohtaisista suosikkibiiseistäni kuitenkin iski kovaa ja en muuta toki odottanutkaan. Siinä vaiheessa kun Bruce kajautti varsin hyvin tulkiten ”there will be something that will light the sky!” oltiin ihan toisessa maailmassa. Soundit eivät ihan riittäneet kantamaan biisiä täydellisesti, eikä valoshowkaan olisi pahitteeksi ollut, mutta tehokas veto, joka ei kuitenkaan voittanut yleisöä puolelleen ansaitsemallaan tavalla. The Evil That Men Dosta kuultiin yllättävän pirteä veto. Kysesen klassikkohan on sellainen, että Brucen tulkinta ratkaisee paljon sen suhteen kuulostaako biisi löysältä vai energiseltä ja sielukkaalta. Tällä kertaa Dickinson veti kelpo tulkinnan ja kun biisi on jo valmiiksi varsin hyvin voiva klassikko, niin kyllä kelpasi. Kun nyt oltiin jo keikan loppupuolella, niin alkoi jo kasaantua selviä ajatuksia kokemuksesta: selvää oli, että paremminkin olisi voinut vetää, mutta toisaalta yksittäiset biisit lähtivät hyvällä energialla ja paikoitellen Brucekin väläytteli. Kuitenkin lievää pettymystäkin oli omalla kohdalla ilmassa: niin paljon valui kuitenkin hukkaan vähän joka osa-alueella ja homma ei toiminut ihan parhaalla mahdollisella tavalla, eikä yleisöstäkään ääntä ainakaan liikaa lähtenyt. The Evil That Men Don aikana lavalla vieraili toki myös epämuodostunut alien-Eddie, joka on kieltämättä ihan hieno ja sai tietysti ihmiset hullaantumaan jossain määrin.
Fear of the Dark tietysti herätteli kansaa taas, mutta minusta biisi ei perustoimivuudessaankaan yksinkertaisesti istu valoisaan kesäiltaan ja kaiken kukkuraksi se on oikeasti jo vähän puhkisoitettu. En ehkä ole tasan yhden keikan nähneenä paras henkilö puhumaan puhkisoittamisesta, mutta väitän olevani sen verran Maiden-ihminen, että huomaan milloin biisit eivät lähde enää ihan täydellä latingilla. Iron Maidenia edelsi tällä kertaa vain yksi ”scream for me”, liekö tuo sitten laiskuutta, pottuuntumista vaiko vain ”hällä väliä, sillä mitään vaikutusta ole” -asennetta Brucelta. Pian iso Eddie valtasikin jo lavan ja pääsi linssiludeilemaan, sen verran moni kaivoi kameroitaan esiin, myös minä, pitihän tuo hilpeä veikko saada ikuistettua.
Encoret sitten huudettiin tutulla, joskaan ei kovin meluisalla ”Maiden, Maiden” -mantralla. Aika pianhan se The Number of the Beastin intronauha sieltä tulikin ja biisi soitettiin läpi ihan hyvällä meiningillä. Six six six ja niin edespäin, toimiihan se. Kyseisen bisiin aikana ramppien taakse ilmestyi myös pahoilainen Suomen kesäillan aurinkoon paistattelemaan. Hallowed be thy Name on ikiklassikko, joskin varsinkin Brucelle haastava numero ja sen kyllä kuuli. Ääntä kyllä tuntui yleisöstä lähtevän ja totta kai itsekin tälle lämpenin, vaikka en pidäkään biisiä mitenkään välttämättömänä palana setissä, joskin biisin aivan omanlaisensa iskevyys on pakko myöntää ja oudaltahan se tuntuisi, jos tuo soittamatta jäisi. Hallowedia seurasi Running Free, joka on taattu yleisönhuudatusbiisi ja parhaimmillaan tarjoaa hienot Brucen jutustelut, jotka tällä kertaa tosin jäivät vähän pikakelaamiseksi. Sitten se olikin ohi. Always Look on the Bright Side of Life ja takaisin bussille, että kotiinkin pääsisi.
Jälkeenpäin sain sitten kunnolla ajatukset kasaan tästä Maidenin kesäisestä keikasta Olympiastadionilla Helsingissä. Ensimmäinen Maiden keikkka on toki aina ensimmäinen ja olin alusta loppuun sydämestäni mukana, mutta tietty puolitehoisuus varsinkin loppupuolella oli kuultavissa ja nähtävissä. Lavarakennelma oli minusta erittäin hieno ja oli sääli, että settiä erinomaisesti tukeva valoshow jäi nyt käytännössä näkemättä. Sounditkin kun olivat mitä olivat, niin puitteita on pakko moittia rankalla kädellä. Herra Dickinson ei esittänyt ihan parastaan, vaikka joissakin biiseissä mies pisti ihan hyvin menemään. Settilista oli ihan pätevä, mutta olisi kaivannut kyllä jotain Man on the Edgeä tai vastaavaa esimerkiksi 2 Minutes to Midnightin tilalle. Man on the Edge on oikeastaan täydellinen esimerkki siitä, mitä kiertueen settilista oli vailla: menevä ja melko tunnettu biisi (toinen esimerkki voisi olla vaikkapa Wasted Years), johon bändi ei ole täysin leipääntynyt ja jota voisivat soittaa ihan hyvällä meiningillä ja saada yleisönkin mukaan. Settilistanipotus on toki pahimmanlaatuista jälkiviisastelua, mutta vuoden 2011 menee välillä väärällä tavalla sieltä, missä aita on matalin. Ymmärretäävää on, että jotkut fanit tosiaankin haluavat noita tiettyjä klassikoita ja en kiellä niiden toimivuutta livenä, mutta kun bändi ei tarjoile niiden kanssa aina parastaan.
Keikka oli kaiken kaikkiaaan tehokkuudeltaan vaihteleva. The Final Frontier toimi hienosti, mutta El Dorado ja 2 Minutes to Midnight jäivät vähän turhan junnaaviksi. The Talisman, Coming Home ja Dance of Death olivat järkyttävän kova suora, joka ei kuitenkaan saanut ymmärrettävistä syistä ihmisiä mukaan ja kärsivät jonkin verran kehnoista puitteista. The Trooper oli minusta ponneton, joskin ihan perustoimiva välivetäisy ennen loisteliasta The Wikcer Mania, jota jatkoivat ihan tunnelmallisesti soineet Blood Brothers ja When the Wild Wind Blows. The Evil that Men Do yksinkertaisesti vain toimi, loppukeikka olikin sitten aikamoinen hittien ja itsestäänselvyyksien läpisoitto, johon uhrasin kyllä ääntä enemmän kuin lääkäri suosittelisi, mutta osittain puhtaasta velvollisuudentunnosta.
Hyvä keikka, mutta kuten tämänkin raportin paikoitellen yksitoikkoisen toteavasta sävystä voikin päätellä, se nyt vain oli hyvä keikka, joitain hienoja vetoja, jonkin verran huonoja, jotain siltä väliltä ja siinä se. Pidin kovasti keikasta, mutta vähän löysäilyähän tuo pahimmillaan oli. Maiden jätti itselleen rutkasti parantamisen varaa joka osa-alueella, mutta toisaalta bändistä kyllä aisti, että oikean latingin löytyessä lähtee ja kovaa. Erityisesti Bruce oli lievä pettymys, mutta toisaalta Maiden on heikoimmillaankin (eikä tämä nyt edes ollut sitä) erittäin hyvä. Ennakko-odotukset lunastettiin jotakuinkin, mutta Dickinsonin aiemmat uhoamiset kovimmasta rock-showsta mitä Suomessa on nähty olivat takuulla puhdasta lätinää. Jos nyt ei bändi ollut terävimmillään, niin ei ollut koko yleisökään. Toisaalta paljon olen hehkutustakin kuullut, joten Maiden tarjosi loppujen lopuksi kuitenkin kunnon keikan, vaikka itse jäin vähän hämmentyneeksi. Ensi kiertueella jos tulevat vain Stadionille, niin taidan vakavissani harkita ulkomaankeikkoja, sen verran huonon maun tuo Stadikka keikkapaikkana jätti.
Maiden Suomessa vuonna 2011 jätti tyytyväisyyden, pettymyksen ja varsinkin nälkää. Toivotaan tulevaisuudelta parasta.
Roope ”Summerganon” Rantala marraskuussa 2011
