Kappaleet
1. Freak (Dickinson / Roy Z)
2. Toltec 7 Arrival (Dickinson / Roy Z)
3. Starchildren (Dickinson / Roy Z)
4. Taking the Queen (Dickinson / Roy Z)
5. Darkside of Aquarius (Dickinson / Roy Z)
6. Road to Hell (Dickinson / Smith)
7. Man of Sorrows (Dickinson)
8. Accident of Birth (Dickinson / Roy Z)
9. The Magician (Dickinson / Roy Z)
10. Welcome to the Pit (Dickinson / Smith)
11. Omega (Dickinson / Roy Z)
12. Arc of Space (Dickinson / Roy Z)
Sinkkujen b-puolet
Ghost of Cain
Accident of Birth (demo)
Starchildren (demo)
Taking the Queen (demo)
Man of Sorrows (radioversio)
Man of Sorrows (orkesteriversio)
Man of Sorrows (espanjan kielinen versio)
Darkside of Aquarius (demo)
Arc of Space (demo)
Albumilla esiintyvät taiteilijat
Bruce Dickinson – laulu
Adrian Smith – kitara
Roy Z – kitara & piano
Eddie Casillas – basso
David Ingraham – rummut
Muut viheltäjät
Silvia ”At” Tsi – viulu (Taking the Queen, Man of Sorrows, Arc of Space)
Rebecca ”Hell” Yeh – sello (Taking the Queen, Man of Sorrows, Arc of Space)
Richard Baker – piano (Man of Sorrows)
Tästä Accident of Birth Remastered 2CD 19,90 €
Welcome Home – It´s been too long, We´ve missed You! Bruce Dickinson palaa Accident of Birthillä perinteisemmän heavy metallin pariin muutaman grungeindietiesmikäkohelluksen jälkeen ja kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Paikoittain mennään kirkkaasti yli Maiden-standardien ja saadaan Maiden sen omia aseita (tuplakitarat, ooo-huudatukset, introt jne) käyttäen näyttämään vanhalta nukkavierulta pierukasalta.
Accident of Birth -albumi avataan syntisen punaisissa tunnelmissa, kun The Freak maalaa samettisen taivaan alla punaisten tuulien puhaltaessa kuvaa pakkomielteen vaivaamasta henkilöstä, ”friikistä”. Vie sie, mie vikisen
”Your life is lost, your soul is damned
But it feels too good to make a stand”
Biisissä ei suoraan sanota, että mikähän tämä pakkomielle voisi olla, mutta vihjaillaan pimeyden prinssistä
”The Prince of Darkness plays his games”
ja dominatrixista, joka vie ”friikin” pimeyden saloihin
”Who is your mistress who leads you to the dark secret?”
Kyllä tästä silkkaa S&M meininkiä helposti saadaan, mutta ihmisillä on niin monia pakkomielteen kohteita, että on liian helppoa katsoa asiaa taas ”siitä” vinkkelistä. Avaus jysähtää raskaiden kitarasoundien ja erinomaiselta kuulostavan herran itsensä takia tajuntaan ja dickinsonmaisen mystinen ja moniulotteinen sanoitus vie heti mennessään.
Toltec 7 Arrival on lyhyt intromainen mutina, jonka yhteys Meksikossa 1000-luvulla heiluneiseen erittäin sotaisaan kansaan eli tolteekkeihin ei ole aivan selvä, mutta käsittääkseni ”äidillä” tarkoitettaan maata. Olisiko tässä joku jumala numero seitsemän tulossa tai vaikka seitsemäs ihmisuhri just lähdössä kohti parempia galaxeja:
”I mean you no harm
Come closer, learn the truth
Come closer, learn the truth
Come…
Bless me, mother, for I have sinned”
Starchildren alkaa suoraan edellisestä verrattain raskaalla poljennolla ja mukaan on saatu hieman kunnon sahaustakin. Bruce laulaa sellaisella itseluottamuksella, että nyt on itse perkele laskeutunut maan kamaralle ihmisen hahmona ja imaisee mukaansa koko jengin! Sanoituksen tarkoituksesta ei oikein ota helposti selvää, koska kyseessä on hieman kliseinen perinteinen hevistyge, johon ei ole sen kummempia syvällisiä ajatuksia piiloitettu. Starchildren on jyräävä, raskas, korkealta ja kovaa menevä rutistus.
Taking The Queen onkin ensimmäinen albumin varsinaisista todellisista helmistä. Akustinen, maalaileva intro suhinoineen ja kohinoineen on omiaan nostattamaan tunnelman kattoon ennen kuin alkaa tapahtua.
Kuunnelkaa, miten Dickinson laulaa huikeasti kohdan:
”Now the flame burns higher,
Purifies the love that died,
And scared rats closed in a life,
Back to the earth, sealing the tomb”
Melkein viisiminuuttinen kappale tuntuu todella lyhyeltä ja ikään kuin loppuu kesken. Sanoituksen pohjana voi hyvinkin olla fantasiakirjallisuutta, mutta mahdollisesta teoksesta ei ole mitään tietoa. Joka tapauksessa biisissä kuvataan kuningattaren kohtaloa, kun nirriä tullaan hakemaan ja valtakunnassa alkaa mennä sen jälkeen kaikki niin perseelleen, että kultakin ruostuu. Vahva veto, josta taas suoraan ilman katkoa jatkuu Darkside of Aquarius , toinen helmi putkeen.
Vielä vuonna 1997 sooloilevien velikultien ex-Maiden-taistelupari Dickinson & Smithin kynäilemä neliminuuttinen uptempo rockeri Road To Hell on helppo pala ja iskee tajuntaan heti laakista. Kuka ja missä alun perin on sanatarkkaan ottaen tokaissut vanhan elämänviisauden ”The Road To Hell is paved with good intentions” ei ole aivan historian kirjojen mukaan yksiselitteinen. 1700-luvulla vaikuttanut englantilainen kirjailija, esseisti, runoilija, elämäkertakirjoittaja ja kriitikko Samuel Johnsonia pidetään lauseen isänä. Hän laati mm. englannin kielen sanakirjan A Dictionary of the English Language, joten kyseessä ei ole mikään tahansa Johnson. John Rayn kerrotaan jo 1670 käyttäneen sanontaa ”Hell is paved with good intentions.” ja jopa tätä aikaisemmin 1100-luvulla kerrotaan Pyhä Bernhard Clairvauxlaisen tokaisseen ”Hell is full of good intentions or desires.” Itse kappaleessahan lauletaan näiden kaikkien sekoitusta eli ”Road to hell is full of good intensions” eli tie helvettiin on täynnä / päällystetty hyvillä aikomuksilla. Sanoituksessa on hienoja ja varsin vahvoja kielikuvia ”Your screaming eyes cry out but they are blind”, ”Father, forgive me my sins, Give me the nails, I’ll hammer them in”. Rapatessa roiskuu ja ihmiset tekevät syntiä niin perkeleesti, Tuleen ei saa jäädä makaamaan.
Man of Sorrows, kaunis ja albumia hienosti rytmittävä ja rauhoittava kappale oikeassa kohtaa, kertoo Brucen omien sanojen mukaan englantilaisesta okkultistista ja kirjailijasta nimeltä Aleister Crowley, joka eli 1900-luvun alkupuolella. Biisin nimi viittaa raamatun jakeeseen Jesajan kirjaan 53, jossa kuvataan miestä, joka ottaa kaikki maailman synnit kantaakseen (tuttu tunne krapulan kolmantena päivänä toim. huom.). Katolilaiset opettavat, että tämä enteilee Jeesusta, joka kuoli ristillä maailman kaikkien ihmisten puolesta. Kappaleesta on myös espanjan kielinen versio, joka löytyy albumin uudelleenjulkaistulta versiolta vuodelta 2005. Missä viipyy suomen kielinen versio, häh?
…Ja nyt loppuu hempeily ja alkaa teollisuusmetalli a lá Bruce & company: Accident of Birth! Albumin eka sinkku on aitoa heviä, raskasta ja nopeaa, hyvillä soundeilla, korkealta ja kovaa vedettynä. Kouluesimerkki siitä, mitä Maidenin tuohon aikaan olisi ehkä hieman kannattanut tehdä. Tarina kertoo, että Bruce olisi epäonnistuneen abortin tulos ja että tässä biisissä sivuttaisiin aihetta. Mies itse on kuvaillut aihetta, jossa perheestä helvetissä on joku päässyt pois ja muut perheenjäsenet haluavat tämän onnekkaan takaisin.
The Magician on nopea ja helppo, harmiton ja hupsu välipala, jonka mukana lollottelu sujuu kuin tanssi. Biisi sisältää muutamia hienoja one-linereita, jossa santaa lentää Saatanan nassuun ja Jeesusta tilalle. Riffistä ja soundista tulee jostain syystä mieleen Tony Iommi.
Welcome to the Pit (Dickinson / Smith) on toinen vanhan Maiden kaksikon kirjoittamista biiseistä tälle levylle mainion Road To Hellin ohella. Kappale on aihepiiriltään kuin Maiden klassikko Revelationsin pikkuveli. Brucen seksiä ja mystiikkaa tihkuva sanoitus kaappaa kuulijan kasvottomien ja tuntemattomien ihmisten (”I don’t even know your name, You won’t even see my face…” ”Cover your eyes with the velvet hands of darkness”) koviin orgioihin, jossa käärmettä vilahtaa mekkoon koko ajan. Käärmeenpesällä viitataan tässä ajattomiin orgioihin, joita on järjestetty maailman sivu. Kyseessä on salaseura, koska (”Cover your lips with the wicked tongue of silence”) näistä kemuista ei ulkopuolisille höpötellä. Vaaranahan tässä on, että käy kuin Tiger Woodsilla ja hommiin tulee himo (”Are you surprised in every way that you like it? Are you surprised that you want it?”). Ihan tavanomaista lauantai-illan saunapuhtaasta huumasta ei siis ole kyse, vaan Dickinson jättää kuulijan mielikuvitukselle tilaa pohtia, että mitä kaikkea kivaa sitä onkaan keksitty. Laulun kertoja häärii itse toimien herrana ja hidalgona (”But you choose to play my games. Now you can feel the hard, the hard… Place…”). Itse biisi on varsin hitaasti aukeavaa sorttia, johon Adrian Smith revittelee sydänverellä taivaita hipovan kitarasoolon ja jyrää suhteellisen psychomotelmaista raskasta pääriffiä. Laulussa on voimaa ja tunnetta, kieroa mieltä ja tulkintaa.
Albumin ehtoopuolta edustava Dickinsonin ja Roy Zetan tekemä kauniisti soiva auringon sammumisesta (jota tietysti voidaan tässä ajatella anekdoottina jonkun tietyn henkilökohtaisella tasolla tärkeän asian päättymiselle) kertova Omega on albumin ehdotonta eliittiä niin soitannollisesti kuin myös laulun osalta. Biisissä on yksi upeimmista kitarasooloista koskaan. Tietääkseni kappaletta ei ole koskaan soitettu livenä keikoilla, mikä on suuri vääryys, koska Chemical Wedding Tourille tämä kyllä sopii tyylinsä puolesta erinomaisesti. Lyriikkaosasto on kirjaimellisesti ajateltuna aika korkealentoista fantasiaa, eikä sinänsä ainakaan itseäni paljoa lämmitä, mutta hieman mielikuvitusta käyttämällä biisin voi hyvin tulkita kertovan esimerkiksi rakkauden loppumisesta, tärkeistä asioista luopumisen tuskasta, unelmien murskaantumisen pettymyksestä ja tulevaisuuden haaveiden totaalisesta pakotetusta muuttamisesta. Mahahaavat (ja lääkäriin en muuten mene), konkurssit, erot, linnatuomiot jne lauloi jo aikanaan P. Hanhiniemi suomalaiseen tyyliin suoraan – tässä brittiversio samoista aiheista!
Arc of Space päättää albumin hiljaisiin tunnelmiin. Äärettömän kaunista, liekö jäänyt Somewhere in Timen äänityksistä pöytälaatikkoon. Tuolloinhan Dickinson olisi halunnut viedä Maidenia akustisempaan suuntaan, mutta mielipiteet jyrättiin ja jopa lähtö oli tuolloin lähellä. Avaruuden ja ajan kaari, noin kait tuon kappaleen nimen voisi kääntää. Yksi hienoimmista Brucen ikinä laulamista riveistä löytyy tästä biisistä:
”In my heart I reach you
In my heart I reach out to you
In my heart I touch the face of God
It’s all a dream, somehow… ”