Sattumalta käteen on viime aikoina osunut kaksi laadukasta kirjatrilogiaa. Molemmista olen lukenut nyt ensimmäiset kaksi osaa eli loppusilaukset vielä odottavat hyllyssä. On hieno tunne, kun löytää tällaisia mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja romaaneja, jotka vievät mennessään ja iltalukemisena palauttavat pollan päivän touhuista sille tasolle, että hyvä yöuni on mahdollinen. Ei se vielä sitä tarkoita, että unta riittää aamuun asti, mutta kaikki sallitut keinot käytetään. Sen verran kovilla ollaan hektisessä, minuutin välein jonkun helvetinkoneen piipatessa, nykymaailmassa melkein jokainen, että rauhoittumiseen saa keskittyä tosissaan.
Ensimmäinen suositeltava trilogia on Alexander Söderbergin kirjoittama Andalusialainen ystävä (2014), Kolumbialainen liitto (2015) ja Päämaja Prahassa (2017). Kirjasarja kuvaa kummisetämäiseen tyyliin erään mafiaperheen taistelusta kansainvälisellä pelikentällä olemassa olostaan. Aivan törkeästi koukuttava ja mukaansa tempaava kerronta vie mukanaan ja reipas 500 sivua per opus menee hujauksessa. Ajaton, elokuvamainen, osittain hyvinkin väkivaltainen ja psykologisesti mielenkiintoinen henkilökuvaus menee ihon alle. Parasta pitkiin aikoihin.
Toinen trilogia asettuu kotimaan kamaralle ja on pelottavan ajankohtainen kuvaus turvallisuusuhista, jotka pinnan alla ovat ja joista julkisuudessa oikeilla termeillä kovasti vähän puhutaan. Ilkka Remeksen kolme viimeisintä kirjaa Jäätyvä helvetti (2015), Kiirastuli (2016) ja Vapauden risti (2017) kuvaavat idästä tulevia pelottavia uhkakuvia osittain muissa maissa jo toteutuneiden tilanteiden pohjalta ja mukaan keitokseen on heitetty runsaasti fiktiomausteita. Siinähän se onkin koko sarjan pelottavin ominaisuus; mistä perkeleestä sitä tietää, että kyseessä on vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta?