Steve Harris
4.33
Soolo (3.21) Adrian Smith
Soitettu livenä The Beast on The Road -kierueella 1982, joillakin hyvin harvoilla World Slavery Tour 1984-85 -kiertueen keikoilla ja Somewhere on Tour 1986-87 -kiertueella. Tämän jälkeen biisiä ei ole soitettu lainkaan keikoilla, lukuun ottamatta kolmea Clive Burrin hyväntekeväisyyskonserttia Lontoon Brixton Academyssa maaliskuussa 2002.
Viralliset liveversiot löytyvät Live after Death -livetuplalta 1985 (äänitys Hammersmith Odeonista, Lontoosta 1984), Kaksi versiota Eddie´s Archive -kokoelmaboksilta (äänitykset Hammersmith Odeonista ja Reading -festivaaleilta vuodelta 1982), sekä Rainmaker-DVD-singleltä 2003 (Äänitys Brixton Academystä 2002).
Children of the Damned on todella moniuloitteinen kappale. Siinä yhdistyy herkkyys ja rankkuus erittäin mestarillisella tavalla, hieman samaan tyyliin, kuin esimerkiksi ensimmäisen Maiden -albumin Remember Tomorrow -kappaleessa ja Piece of Mind -levyn Revelationsissa. Kappale alkaa hyvin hitaasti ja kauniisti akustisen kitaran ja puhtaan sähkökitarasoundin päällekkäisellä yhdistelmällä sekä kauniilla ja puhtaalla laululla, vain yltyäkseen loppua kohden todelliseksi heavy metal -helmeksi.
Kappale on erittäin vakuuttava osoitus Bruce Dickinsonin kyvyistä laulajana. Loppua kohden kappaleessa vastaan tulevat kirkumiset ja huudot kuvaavat loistavasti pienen lapsen tunnelmia, kun tämä poltetaan roviolla. Brucen teatraalisuus luokin biisiin ihan omanlaisensa tunnelman, jonka bändi kaiken lisäksi kykenee toteuttamaan myös livenä. Adrian Smithin kitarasoolo biisin loppupuolella on yksinkertaisesti sanottuna virtuoosimainen. Myös rumpali Clive Burr näyttää, miten rumpuja sananmukaisesti soitetaan.
Steve Harrisia on sanoitusten osalta mitä ilmeisimmin inspiroinut vuonna 1964 tehty samanniminen brittiläinen kauhuelokuva. Elokuvan juoni on suurinpiirtein se, että ympäri maailmaa elää kuusi (Huom!) lasta, jotka omaavat pienestä pitäen yliluonnollisia psyykkisiä, fyysisiä ja telekineettisiä voimia. Lasten erilaisuus on dramatisoitu elokuvassa siten (kyseessä siis 60-luvulla tehty halpisleffa), että heidän silmänsä ikäänkuin kiiluvat (golden stare). Lapset elävät toisistaan tietämättä, mutta heidät saatetaan yhteen, kun tiedemiehet ja tutkijat keskittävät heidät Lontooseen tutkittaviksi. Superälykkäät lapset alkavat kuitenkin kapinoida tutkijoitaan vastaan, varsinkin, kun heidän voimiaan aiotaan käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Hankalaksi heittäytyneet lapset lopulta tuhotaan, sillä he ovat hyvin vaarallisia.
Elokuvan (ja kappaleen) nimi Kirotun lapset tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä siitä, että lapset ovat syntyneet ns. neitseellisesti.
Itse kappaleen teksti ei kuitenkaan noudattele elokuvaa sikäli, että lyriikat kuvailevat yhden lapsen polttamista roviolla. Elokuvassa ei kuitenkaan harrasteta moisia keskiaikaisuuksia, vaan sen tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan.
Mikä Harrisin on sitten pannut laittamaan lapsen poltettavaksi on täysin epäselvää. Teksti on joka tapauksessa hyvin puhutteleva ja tavallaan haastaa kuuntelijan. Kappaleen kiihdytysvaiheen lopussa Brucen ilmaan heittämä kysymys, kun lapsi on poltettu maahan tuhkaksi, pistää miettimään:
What did we learn?
Tämän voisi ottaa kannanottona siihen, että ihmisellä on taipumus pelätä ja vihata kaikkea erilaista.
Bruce sanoo yhdellä Brixtonin 2002 keikoista biisiä spiikatessaan jotenkin sinnepäin, että kyseessä on yksi aivan ensimmäisiä kappaleita, mikä tehtiin hänen liityttyään Maideniin.