No niin. Tämä on ensimmäinen levyarvosteluni. Valitsin Fear Of The Darkin siksi, että minusta se on varsin hyvä levy. Ei täydellinen mutta hyvä. Lisäksi tämä sattui olemaan melko ylhäällä. Eli aloitetaan:
Be Quick Or be Dead (Dickinson/Gers)
Rummut antavat kappaleelle hyvä aloituksen, josta kitara seuraa välittömästi nopealla riffillä. Minuun tämä kappaleen tempo on aina iskenyt. Brucen "rhaspy-voice" niin kuin sitä täällä on kutsuttu sopii tähän kappaleeseen mainiosti ja sanoitukset toimivat. Samaisen herran käsialaa käsittääkseni.

Kertosäe ottaa mukaansa laulamaan.
Hyvä aloitus levylle. (4)
From Here To Eternity (Harris)
Alun kitarariffi on hyvä. Seuraavat soundit toimivat myös, mutta sitten...
Alkaa mättämään. Lyriikat kusevat pahasti, eikä Brucen ääni kuulosta tässä enää yhtään niin hyvältä kuin edellisessä. Kertosäkeeseen päästessä taso taas nousee.
"Hell... Ain't no bad place". Jälleen tulee laulaneeksi Brucen kanssa duettoa.
Plussaa hyvästä keskikohdasta ja sen hauskoista "Gentlemen, start your engines"-lausahuksista. Myös soolot kuulostavat ainakin omaan korvaani hyvältä. En oikein osaa niitä arvioida sillä en ole mikään muusikko, mutta kyllä ne minulle passaavat.
Harrisin tekemistä biiseistä selkeästi heikon tällä lätyllä.
Paremmilla sanoituksilla olisi toiminut huomattavasti paremmin. Nyt tulee useasti hypättyä yli levyä kuunnellessa. (2,5)
Afraid To Shoot Strangers (Harris)
Aijaijai. Todellinen helmi. Tykästyin tähän heti ensi kuulemalta kun näin Blazen laulaman videon. Todella upea kappale. Rauhallinen aloitus. Kitarat suorastaa hellivät korvia.
Sanoitukset ovat upeat. Harris korjaa hienosti edellisen kappaleen mokat. Ja siten lähtee kitaratulitus. Molemmat kitaristit soittavat upeasti. Afraid To Shoot Strangersia olisi voinut toistaa hieman vähemmän mutta joka tapauksessa upealta kuulostaa. Viimeiseen nuottiin saakka. Tämän Maiden osaa. (5)
Fear Is The Key (Dickinson/Gers)
Kappale alkaa mielenkiintoisella kitarariffillä. Gers on kyllä hyvä keksimään näita. Aika lailla Smithin tasoa. Myös muu melodia on miellyttävää. Sanoitukset menettelevät. Eivät täysin sukkaa, mutta muutama kohta ei vain toimi minulle. Keski kohta on kuitenkin minulle täysin käsittämätön. Samat sanoitukset toistetaan mutta eri temmolla. Tällainen saman toistaminen alkaa rasittaa. Olisi nyt sentään voinut uudet keksiä. Tämä kohta mättää ja saa minut toisinaan sivuuttamaan koko kappaleen suosiolla. Kyllähän tämä muuten menettelee. (3,5)
Childhood's End (Harris)
Alkuun tunnelmallinen kitaraintro. Hienolta kuulostaa. Sitten lähtee Nickon rumputyöskentely jota kitarat seuraavat. Hienoa edelleen. Sanoitus on komea ja Dickinson laulaa sen hyvin. Harris näyttää näissä lyriikoissa harvinaista runollisempaa puolta. Kyllähän nämä syvällisiä ovat. Tosin olisin itse pistänyt pari kohtaa erilailla saadakseni riimit paremmin rimmaamaan. Kertosäettä ei onneksi toisteta turhaan. Se ei välttämättä olisi sitä kestänyt. Lopetus kruunaa kaiken. Ei ihan täysiä pisteitä saa, mutta hieno veto kuitenkin. (4,5)
Wasting Love (Dickinson/Gers)
Jälleen tunnelmallinen intro. Sävellys on oikein kaunis. Eihän tämä nyt Nothing Else Matters ole, mutta kyllä silti toimii. Sanoitus, kuten täällä on pari kertaa jo mainittu, on hieman kliseinen, mutta kyllä se silti tavallaan toimii. Kun yksinäisyyden tunne on pahimmillaan tämä biisi kyllä kolahtaa. Varsinkin kertosäe.
Gers vetää keskikohdassa komean soolon. Loppu menee tosin taas tähän toistamiseen. Maidenille tuli tällainen kummallinen kertosäkeen toistokausi 90-luvulla ja kuulee sitä vielä ihan nykyisilläkin albumeilla.
Mutta onhan tämä silti hieno. Ja ainsaitsee paikkansa Maidenin parhaana balladina.
Jälleen miltei täydet pisteet (4,5)
The Fugitive (Harris)
Raskas alku. Mielestäni kuulostaa komealta. Sitten kuullaan hieman Harrisin bassoa. Komialta kuulostaa. Sanoitus toimii taas. Kertosäekkin kuulostaa hyvältä. Bruce osaa todella eläytyä. Laulumelodiakin on oikein hyvä. Raskas soundi. Taitaa olla perua No Prayer For The Dyingilta. Kyllä tämä minulle kolahtaa. (4)
Chains Of Misery (Dickinson/Murray)
Murray tehnyt oikein mukavan kuuloisen rallin. Riffi ei ole pöllömpi. Mutta sanoitus mättää. Kertsi nyt menettelee, mutta muuten lyriikat ovat aika kuraa. Melkoisen mitäänsanomattomat. Soolo kyllä toimii. Ja taas loppussa sorrutaan toistoon. Paremmilla sanoituksilla tämä olisi voinut olla ihan hyväkin. Nyt on aika täytebiisin makuinen. (2)
The Apparition (Harris/Gers)
Ei ei ei ei. Tämä vain ei toimi. En tiedä ovatko pojat yrittäneet tässä jotain erikoista mutta ei vain kuulosta hyvältä. Sanoitukset ovat vielä pahemmat kuin edellisessä eikä sävellyskään oikein tahdo toimia. Keskikohdassa tulee hieman parannusta soolojen muodossa, mutta sitten palataan tas samaan kaavaan. Laulumelodia on kyllä nerokas. Näillä lyriikoilla se vain menee pahasti hukkaan. Tämä se on todellinen täytebiisi. Aivan turha. Ja lisäksi aivan liian pitkä. (1)
Judas Be My Guide (Dickinson/Murray)
No niin! Parin huonon kappaleen kautta päästäänkin suoraan loistavaan. Davey aloittaa upealla kitaramelodialla, johon Nicko yhtyy yhtä hienolla rumpufillillä. Ja sitten alkaa todellinen tykitys. Tässä Dickinsonin käheämpi laulutapa toimii taas. Ja laulumelodia tosiaan on upea. "Nothing is sacred"-kohta sykäyttää aina. Ja kertosäe todella toimii, eikä sitä edes toisteta liikaa. Sanoituksissa on ideaa. Hienoa. Ja upea soolo kyllä viimeistään saa vakuuttumaan kappaleen komeudesta. Loppuun isketään vielä hienot melodiat. Sovituskin on onnistunut. Parhaat kappaleet ovat sellaisia jotka saavat kylmät väreet selkäpiihin, ja tämä sen kyllä tekee. (5)
Weekend Warrior (Harris/Gers)
Jälleen hyvä kitarariffi. Ei ole perinteistä Maidenia, mutta kyllä se minulle toimii.
Tämän Bruce olisi voinut laulaa vähemmän karhella äänellä, mutta kyllä se näinkin ihan hyvä on. Kertosäekin on oikein hyvä. Kun luin muiden viestejä niin huomasin, että tämän kappaleen sanoituksia oli moni parjannut. Minusta ne ovat aika hauskat. Sopivat itse kappaleen tarkoitukseen, mutta ne voi myös ymmärtää muissa merkityskissä. Kun itse kuulin tämän kappaleen ensimmäisen kerran luulin, että siinä oli kyse larppauksesta (olikohan sitä edes vuonna -92

). Joka tapauksessa sanat kuvaavat mielestäni futishuliganismia varsin osuvasti. Varsinkin kysymys "What you gonna on Monday?" saa hymyn huulille. Ja minusta hevi on siitä hyvää musiikkia, että siinä voi laulaa ihan mistä vain. Historiasta, painajaisista, sodasta tai vaikka sitten futishuliganismista. Onhan sekin tavallaan synkkä aihe. Soolo nyt ehkä iskee korvaan (varsinkin sen lopetus), mutta kyllä senkin kestää. Ei missään nimessä huono veto. (3,5)
Fear Of The Dark (Harris)
Tämä kappale on ilman muuta yksi Iron Maidenin klassikoista. Mutta minusta sitä on ehkä kuultu hieman liikaa. Upea biisihän se on, mutta hieman kulutettu. Mutta arvostellaan nyt samalla lailla kuin kaikki muutkin. Alku ottaa heti mukaansa. Komea intro on kyseessä.
Sitten alkaa hidas, tunnelmoiva osa, joka on mielestäni ilman muuta kappaleen parhaimpia kohtia. Ja Brucen laulu kaappaa taas heti ensi sekunneilta mukaan laulamaan.
"I am the man who walks alone...". Tunnelma on upea ja kun Bruussi lopettaa niin räjähtää taas sellainen tuplakitarasoundi, että päässä kaikuu. Hienolta kuulostaa.
Lyriikoita näyttivät monet kehuneen upeiksi. Omasta mielestäni ne eivät niin erikoiset ole.
Hieman tasapaksut. Mutta luovat kyllä tunnelmaa upeasti ja täyttävät siten tehtävänsä paremmin kuin hyvin.
Harrishan ei koskaan mikään huippulyyrikko ole ollutkaan, muutamaa nappisuoritusta lukuunottamatta, ja sanoitusten tärkein tehtävä on ollut tunnelman luominen. Ja siinä ne yleensä onnistuvat. Yleensähän Steve-setä tekee kertomarunoutta jossa kuvataan kuinka ulkona tuiskuttaa ja on kylmä ja kohta hyppäämme lentokoneesta tyhjyyteen ja niin edelleen. Dickinsonilla on sitten ollut enemmän runollisia sanoituksia vaikkei hänkään nyt mikään Juice Leskinen ole.

Mutta takaisin aiheeseen.
Keskikohta on mielestäni ehkä hiukan turha ja pelkkää kappaleen venyttämistä. Mutta sitten päästäänkin taas riffin kautta takaisin hienoon tunnelmointiin. Ja lopetus kruunaa koko teoksen. Paluu hitaaseen kohtaan ja Bruce: "When I'm walking a dark road, I am a man who walks alone". Upea fiilis jää päälle. Hieno biisi tämä on ja todellinen legenda, mutta kuten sanoin hieman kaluttu ja puhkisoitettu. Sen takia numeron anto on hieaman vaikeaa. Mutta kyllä se koko vitonen varmaan on annettava vaikka sitten sen klassikkoaseman takia.

(5)
Kokonaisuutena oikein hyvä levy. Hieman ehkä edellistä huonompi, mutta kyllä se aika ahkerassa soitossa silti on. Ainakin minulle Iron Maidenin parhaimmat levyt ovat juuri nämä 80-luvun lopun ja 90-luvun alun plätyt. Kyllähän Iron Maiden, TNOTB, Piece Of Mind
ja Powerslavekin hienoja ovat (Killersiä en ole kuullut), mutta 80-luvun lopulla Maiden saavutti musiikillisen huippunsa Somewhere In Timen ja Seventh Son Of The Seventh Sonin muodossa. Sitten 90-luvun alussa alkoi pieni lasku, joka kuitenkin tarjosi vielä hyvää materiaalia, kunnes Fear Of The Darkin jälkeen tuli pidempi pudotus. Nämä levyt ovat minulle myös siksi rakkaimmat, että olen syntynyt 84, ja sen jälkeen tullutta musiikkia olen pienenä kuunnellut. Siihen liitty paljon tällaisia retroilufiiliksiä. Fear Of The Darkissakin on muutamia kohtauksia jotka saavat lapsuuden tunteita mieleen.

Kannen kuva on lisäksi todella komea.

Yksi parhaimpia.