Rautaneidon musiikkikirjallisuus-ketju

[Jussi K]

Otetaanko COB:sta omaksi langakseen, ettei aivan mene ohi aiheen (tai tarvitse keksiä väkisin sanottavaa siihen ketjuun ). Tästähän se lähti:

Postimyyntivarasto sijaitsee postin tiloissa Espoossa eli kirja menee pakettiin samalla kun tilaus saapuu ja paketti lähtee heti liikkeelle.

Okei, sehän on näppärää. Nyt kun vihdoinkin kerkesi hakemaan kirjan postista niin sain kappaleen nro. 0006

Myydyt kappaleet: 0010 oikeesti, valokuvakirja... tosi usein tulee varmasti luettua, heh.

Montas kertaa sä luet normi bändikirjoja? Mulle riittää yks kerta niissäkin.

Älä kysy... *parhaimmat, mitä on hyllyssä menee atm helposti 5-10 lukukerrassa. Aina kun loppuu kirjastosta lainassaolevat biografiat, niin otan omasta hyllystä jokin tilalle, kyllä siinä vuosi-parikin vierähtää helposti ennen johonkin (esim. Mark Putterfordin The Rocker) uudelleentarttumista.

Mut joo, kyllä hyvät leffat jaksaa kymmeniäkin kertoja katsoa, kirjoissa ehkä riittää se maks. 5 itselle. Run to the Hills tuli aikaanaan luettua kaks kertaa putkeen kun oli niin perkeleen hyvä

Itse aiheeseen: en itse noita kuvakirjoja harrasta, enkä niiden päälle niin ymmärrä. Tykkään että on stooria ja sit myös kuvia messissä vaikkapa omana osionaan, niin kuin monissa hyvissä bändiopuksissa.

OT, mutta; Fanikerroin? Yksi tylsimmistä bändikirjoista mitä on. Talk about lost possibilities...

Kompit tälle. Vieläkin täysin suvereenina ja itsestäänselvänä bändibiografioiden kuninkaana seisoo minulle The Dirt, eikä sitä varmaan mikään tulekaan heilauttamaan paikaltaan.

Jos bändikirjoja lukee sen vuoksi, että haluaisi kuulla joidenkin huume-/känniurpojen muusikoiden seksitoilailuista, niin silloin kannattaakin karttaa tuota Maiden-kirjaa, sillä siitä ei niitä stooreja liian paljon löydä. Itse saan pimppiä sen verran paljon kotona ja luen paljon hienommin kerrottuja seksitarinoita useiden kirjailijoiden hengentuotteista, ettei minua kiinnosta jonkun Vince Neilin tahi Nikki Sixxin panotarinat pennin pyörylän vertaa. Mutta, olen lukenut myös sen Mötley Crüe -kirjan, sillä eihän armeijassa parempaakaan tekemistä ollut. Toki siitä sai välillä ihan hyvätkin naurut, mutten silti lähtisi kirjaa ylistämään Run to the Hills -opusta paremmaksi, sillä tuo jälkimmäinen kolahtaa sata kertaa paremmin vaikka sitten sen fanikertoimen ansiosta.

Eivät ainakaan minulle ole mikään itseisarvo, enkä tuosta Maidenista sellaista hakisikaan, vaan kuivaa väkisinvääntämistä & -kahlausta innokkaampaa lukunautintoa. Näkee muuten, miten Mick Walliakin kiinnostaa esimerkiksi Led Zeppelin paljon enemmän, kun When Giants Walked The Earth on ihan eri tasolla tekstin laadun suhteen. Eivätkä sen kohteet ole olleet edes virallisesti haastateltavina (töissä)! Hakkaa mennentullen Stephen Davisin juurikin noilla mässäilyillä ratsastavan vastaavan Led Zep-biografian Hammer Of The Gods, epävirallinen toki sekin. Lukukerrat Wallin hyväksi varmaan 5-1, eli juuri kertaalleen noille 'tungetaan sitä merilohta miehissä pinseen!' -jutuille jaksaa hymyillä, mutta minusta hyvä kirja tarvitsee tietynlaista draaman kaarta, männynrungon sijaan. Samaten tuossa W.A.R. -kirjassa näkee Axlin tarjoavan Wallille sattuneesta syystä rakkaan aiheen, josta hyvää tekstiä irtoaa.

Tietenkin sitä saa vastoinkäymisistä, kuten tuon em. Lynottin lanakierre & kuolema, tai RATT:in Blotz höyrypesemässä sohvia ja näkee auki olevasta takaovesta L.A. coliseumin, jolla soitti 4-5 vuotta aiemmin pääesiintyjänä
Mutta ei sen pakko ole moistakaan olla, esim. DLR on menestynyt suurinpiirtein aina elämässään, tai ainakin onnistunut näyttämään siltä, ja Crazy From The Heat on kaikessa juutalaisessa **bisnesmeiningissään vallan hyvä teos. Jos edes suht hyvä kirjoittaja, kuten yksityiskohtiin perehtyvä Martin Popoff, riittäisi tekisi Dickinsonin elämäkerran, niin mie veikkaisin että tulisi aikalailla 300% IrMa-tuolinpönkkää parempi tekele. Erityisesti 1990-98 vuosien mietteitään olisi äärimmäisen mielenkiintoista lukea, mitä päässään missäkin vaiheessa liikkui.

Tykkääkö muuten Prisoner KISS:istä? Tai ei sillä väliä vaikkei musiikkinsa kiinnostaisikaan, sillä mie lainasin juuri tänään (jonkun keväällä ilmestyneen Jagger-biografian ohella) varmaan neljättä kertaa (1. kerran 2003 Ouluun muutettuani, pääkirjastosta kun löytyi) bändin entisen business manageri C. K. Lendtin *Kiss And Sell -The Making Of a Supergroup** -niteen. Äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyvä, kun nuori pukumauri pääsee menestyvän kiertuejunan kyytiin ja kuinka kukin pääartisteista tahollaan myy tuotetta, sekä törsää rahanpaskaa (jopa Gene) kaikkeen mahdolliseen. Fudua tuli vasta ysärinvaihteessa, kun monet lammikot oli jo astuttu ja mm. etelä-amerikan pesoilla pelastettu parilla legillä Kiss-yhtiöiden talous. Autopilotilla menevät Stanley & Simmons, kun lavarakenteita jätetään kotiin, kierretään skandinaviaa kasaripehkot huurteessa ja kaikilla vituttaa = mahtavaa kamaa. Suosittelen!

[The Prisoner]

No KISS ei varsinaisesti suosikeihin kuulu, mitä nyt 70-luvun lapsena pakollinen annos on saatu, perusasiat hallussa ja jokunen levy hyllystä löytyy.
Kirja tosin kuulostaa mielenkiintoiselta. Viimeksi taisin lukea Defenders of Faithin ja siitä diggasin, nyt menossa on Mike Monroen kirja. Harvakseltaan noita tulee luettua, 7 ja 4 -vuotiaat pojat pitävät huolen siitä ettei niiden hereilläoloaikana paljon lukemiseen (eikä sen puoleen juuri mihinkään muuhunkaan) tarvi keskittyä. Ja yöllä sit pitäis itekin nukkua... Hyllyssä venaa vielä lukemattomana I Am Ozzy.

[Jussi K]

Sekin (Oz) on muuten todella hyvä ja viihdyttävä, vähän kuin Lemmyn vuosituhannen alun klassikko! Kukaanhan ei tietenkään usko Ozzyn (tai Lemin) itse noita kirjoittaneen, tai melkein muistelleenkaan (muistaako se mitään?) mutta eihän se saa hyvän tarinan tielle tulla. Toivottavasti kyseessä on eng. kiel. versio, jolloin brittiaksentti hassulla toisto-sanontatavoillaan tuo lisää tyylikkyyttä tekstiin. Mielellään omistan paperbackin hyllyssä, sillä tuo on yksi niistä mitkä tulen sen kymmenisen kertaa ainakin lukemaan. Pari-kolme pläräystä varmaan takana, osin siitä syystä nopealla tahdilla että tuo mahtuu usein työmatkoilla läppärilaukkuun & koneeseen käsimatkatavaroihin.

"I was a bloody awful burglar, I was!"

Miken kirja on myös hiton hyvä, tai ainakin siksi kun soolouransa kiinnosti paljon enemmän (koska tiesin ennakkoon vähemmän) kuin Hanoi Rocksin kaari. Ihan sama juttu, mistä Brucen kohdalla haaveilin. Mutta parempi tuo on, kuin Väntäsen edellinen HR-eepos, vaikka ansionsa silläkin.
2 x siskonpojat ovat muuten just samanikäisiä, ja olihan siellä elämää kun su synttäreillä käytiin... onko se yleissireeni jatkuvasti päällä?

[Dino]

Kaikki on luettu. Läjä Beatles- ja Stones-kirjoja, Guralnickin helvetin hyvä kaksiosainen Elvis-stoori, Zeppelin- ja Sabbath-kirjat, Lemmyn muistelot, Gene Odomin oiva Lynyrd Skynyrd -kirja, AC/DC-kirjallisuus, Grateful Dead -opukset, kaikki Pink Floydiin liittyvä... Kotimaisista plussat Nurmio-teos Dumarille, mutta kaik' on kahlattu Epuista Tuuliajoon ja Poko-historiikista Hanoi-kirjoihin. Olen erittäin kiinnostunut kaikista populaarimusiikkiin liittyvistä kirjoista, vaikken itse artistia liiemmin diggailisikaan, olen ollut aina. Kirjastojen musiikkikirjahyllyt on luettu kauttaaltaan.

Joku sanoi joskus, että musiikista kirjoittaminen on sama kuin yrittäisi tanssia arkkitehtuuria. Olen ja en ole samaa mieltä.

[Hammer]

Jos bändikirjoja lukee sen vuoksi, että haluaisi kuulla joidenkin huume-/känniurpojen muusikoiden seksitoilailuista, niin silloin kannattaakin karttaa tuota Maiden-kirjaa, sillä siitä ei niitä stooreja liian paljon löydä. Itse saan pimppiä sen verran paljon kotona ja luen paljon hienommin kerrottuja seksitarinoita useiden kirjailijoiden hengentuotteista, ettei minua kiinnosta jonkun Vince Neilin tahi Nikki Sixxin panotarinat pennin pyörylän vertaa. Mutta, olen lukenut myös sen Mötley Crüe -kirjan, sillä eihän armeijassa parempaakaan tekemistä ollut. Toki siitä sai välillä ihan hyvätkin naurut, mutten silti lähtisi kirjaa ylistämään Run to the Hills -opusta paremmaksi, sillä tuo jälkimmäinen kolahtaa sata kertaa paremmin vaikka sitten sen fanikertoimen ansiosta.

Eivät ainakaan minulle ole mikään itseisarvo, enkä tuosta Maidenista sellaista hakisikaan, vaan kuivaa väkisinvääntämistä & -kahlausta innokkaampaa lukunautintoa.

Itse en muista sen Maiden-kirjan olleen mitenkään erityisen kuiva. Tosin, lukemisestakin on jo aikaa useampia vuosia, joten ehkä aika kultaa muistot. Kuitenkin, muistelen, että se englanninkielinen alkuteos oli kaikin tavoin hieno lukukokemus vaikka toki asiaan saattoi vaikuttaa myös fanilasien paksuus. Suomennos olikin sitten aika surkea. Oli jotenkin ankeaa lukea, kuinka Steve Harris muka käyttää vähä väliä "vittu"-sanaa. On vähän eri juttu sanoa briteissä fuck kuin suomessa vittu, mitä suomentaja ei oikein ollut hiffannut. Englannissa suurin piirtein 75-wee mummotkin sanovat fuck, kun taas suomessa jatkuva v-sanan hokeminen on vaan idioottimaista ja teinimäistä.

Vielä joskus armeija-aikoihin, eli vuoden '06 kieppeillä tuli luettua enemmänkin bändikirjoja ja erilaisia metallin historiaa käsitelleitä teoksia. Silloin tosiaan luin ihan niitä Mötley Crüe -kirjoja myöten, vaikken ole koskaan suuremmin digannut Mötiköistä, vaikka Shout At the Devil ihan menevä lätty onkin. Nightwishistakin olen lukenut kirjan, samoin Timo Rautiaisesta ja Trio Niskalaukauksesta, vaikken ole kumpaakaan koskaan mitenkään suuresti fanittanut. On niitä varmaan muitakin bändikirjoja, joita on tullut luettua puhtaasta mielenkiinnosta, vaikkei artisti olisikaan se kaikista kovin ja itselle läheisin juttu.

Nykyään luen aika vaihtelevasti bändikirjoja. Ihan lempparibändeistä kirjoitettuja kirjoja luen mielelläni, mutta myös muita, jos sattuu sopiva inspiraatio iskemään. Hyllyyn asti bändikirjoja ei ole kuitenkaan liikaa päätynyt. Taitaa olla jotakuinkin vain joitain Maidenista, Black Sabbathista, Metallicasta, Eppu Normaalista, HIM:stä sekä Black Metallista ja Death Metallista kirjoitettuja teoksia hyllyssä. Lisäksi vaimolla on jokunen bändikirja lisää - ehkä enemmän kuin minulla itselläni.

Vieläkin lukuvuoroa odottaa Steve Harris The Clairvoyant -teos, joka on ollut kaverilta jo useamman kuukauden lainassa. Pitää kohta aloittaa. Ei ole jotenkin jaksanut lukea kaikkien muiden kiireiden keskellä mitään vapaa-ajanlukemista englanniksi, joten on tuo Steve-kirjakin vähän unohtunut. Jos vaikka kuuntelisi Harrisin soololevyä ja lukisi kirjaa samoihin aikoihin. Ehkä siten saisi levystä/kirjasta enemmän irti.

King Diamondista ja Mercyful Fatesta toivoisin saavani joskus jonkun kattavan opuksen. Sitä kirjaa lukisin vielä kahdettakymmenettäviidettä kertaa joskus kiikkustuolissakin.

[Starstruck]

Vince Neilin Tattoos & Tequila (alkuteos) oli hyvin viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi, erityisesti niille, jotka pitivät häntä täytenä kusipäänä. Kyllähän siellä sitä ylimielisyyttäkin oli mukavasti joukossa, mutta myös paljon sävyjä, joita Dirtistä ei löydy hakemallakaan.

[makkeus97]

en ole kyllä ihan mikään kirjojen ystävä mutta jos musiikki on kyseessä niin tottakai . Run to the hills kirjaa sain satasen sivua luettua mutta jouluna sain Iron Maidenin "koko ura" kirjan ja parissa päivässähän se meni nyt on työn alla Neil peartin kirjoittama "taipaleita toipumisen tieltä", missä äijä lähtee hänen tyttären ja vaimon kuoltua moottoripyörällä amerikan päästä päähän. Tuo maidenin "koko ura" kirja ei aivan kattanut kaikkea bändistä mutta sain silti paljon lisätetoa bändistä