Dream Theater

[Finnish Eddie]

Eilen sain levyn haltuun ja kolmen kuuntelun perusteella jäi ihan ok fiilis . Kitarat/riffit on nyt hieman "kevyemmät" kuin edellisellä levyllä. James kuullostaa yllättävänkin hyvältä kautta linjan. Biisit pääsääntöisesti toimivia näin omasta mielestäni (jopa balladitkin ). Pienenä miinuksena sanoisin että enemmän "potkua" olisi voitu vääntää rumpu/bassosoundeihin ... Ehkä nyt haluttiin tehdä ennemminkin progesoundista levyä kuin varsinaista hevilevyä?

[Iron Constable]

Portnoy saa niskaansa 99.9% paskaa noista touhuistaan. Samaa mieltä, onneton tunari. Itse lähti menemään ja "käänsi uuden lehden". Nyt sitten vinkuu joka asiasta, kääntäisi sen lehden nyt vaan sillä tavalla, ettei näy eikä kuulu mitään. Luuseri, mikä luuseri, oli sitten kuinka kova kannuttaja tahansa.

Säälittävää. Perustaisi nyt vaan jonkun Mike Portnoy Bandin ja soittaisi Dream Theater-like music tai jotain. Ameriikan vastine sille yhdelle Suomen vastaavalle pahimmillaan.

[nickorules]

En tuomitse vielä lopullisesti yhden kuuntelun jälkeen, mutta melko positiivinen mieli jäi levystä yhden kuuntelun jälkeen. Menee Systematic Chaoksen ja Octavariumin edelle, mutta ei yllä minkään Octavariumia edeltävän levyn tasolle. Tosin monesti Dream Theaterin kappaleet vaativat sen 3-5 kuuntelukertaa, mutta lähes kaikki avautuneet kappaleet ovat olleet hyviä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Ainoa filleri on Build Me Up, Break Me Down, joka muistuttaa The Dark Eternal Nightin ja You Not Men yhteensulautumaa. Loput biisit olivat vähintään tyydyttäviä. Parhaiksi nostaisin DT-headbangerit Lost Not Forgottenin (jonka kertosäkeen pohja oli selvästi vohkittu Under a Glass Moonista) ja Bridges in the Skyn, voimaballadi This Is the Lifen, ja upean lopetuskaksikon Breaking All Illusions - Beneath the Surface. Ensin mainittu menee jo nyt DT:n kahdenkymmenen parhaan joukkoon.

Beneath the Surfacen lopussa James näyttää osaavansa vieläkin laulaa ainakin yhtä hyvin kuin Falling into Infinitylla. Edellisen kerran näin hienoa laulua on kuultu The Great Debatessa (We defy our own mortality these days...) Miksi hän ei tee niin, vaan käyttää lauluefektejä ja laulaa osateholla?

Petruccin soolot ovat jälleen kerran upeita. Kuka miehen fani voisikaan vastustaa This Is the Lifen tai Breaking All Illusionsin sooloja?

Mangini täyttää ruutunsa, mutta pikkukikkailua on vähemmän kuin Portnoylla (tai en keskittynyt tarpeeksi rumpuihin), ja rummut on tosiaankin miksattu hiukan liian alas (Portnoy-tyylistä jytinää puuttuu). En olisi kyllä varmaan huomannut, kiitos teille.

[darealjyra]

Mangini täyttää ruutunsa, mutta pikkukikkailua on vähemmän kuin Portnoylla (tai en keskittynyt tarpeeksi rumpuihin), ja rummut on tosiaankin miksattu hiukan liian alas (Portnoy-tyylistä jytinää puuttuu). En olisi kyllä varmaan huomannut, kiitos teille.

Toisaalla (en tähän hätään muista missä) oli hyvin mielestäni sanottu, että kyllä se pikkukikkailu on edelleen siellä, muttei niin in-your-face kuin Portnoylla oli tapana, vaan enemmän todellakin pikkukikkailua. Myös tuolla miksauksella on varmasti osansa ettei noita jippoja kuule niin helposti.

Sinänsä vähän "tylsät" rumpuraidathan noi on, ettei Portnoyn tyylistä tahtilajien "hajoittamista" yms. esiinny, mut toisaaltapa tuon ymmärtää, että rummut menee yleensä unisonossa muiden instrumenttien kanssa kun rumpuraitojen sävellyksestä vastasi Petrucci.

[Wasted]

Settilista kiertueen ensimmäiseltä keikalta

En haluaisi valittaa, mutta toivottavasti tuohon tulee merkittäviä muutoksia Helsinkiin mennessä. Metropolis - Part I, Learning to Live, Through Her Eyes, Home, Finally Free, The Dark Eternal Night, The Ministry of Lost Souls... Miten olisi?

Uudelta levyltä ehdottomaksi suosikikseni on noussut Beneath the Surface. Hieno balladi. Sentään yhdellä osa-alueella tämä uusi on Black Cloudsia parempi. Parhaimpiin hetkiin kuuluu myös Bridges in the Skyn kertosäe. Upeita laulumelodioita osaavat kyllä vieläkin kirjoittaa. Lisäksi Outcry, On the Backs of Angels ja Lost Not Forgotten ovat ihan hyviä kappaleita. Siinäpä ne albumin positiiviset puolet sitten ovatkin. Niihin kai se on parasta keskittyä.

Perustaisi nyt vaan jonkun Mike Portnoy Bandin ja soittaisi Dream Theater-like music tai jotain.

Eikös tuo jo perustanut Russell Allenin kanssa Adrenaline Mob -nimisen bändin. Tiedä sitten kuinka lähellä heidän musiikkinsa on Dream Theateria. Joka tapauksessa turhaa valitusta. Siirtyisi vaan eteenpäin.

[darealjyra]

^Ui juma, toihan on ihan vitun kova setti! The Ytse Jam, These Walls, Through My Words/Fatal Tragedy...puhumattakaan noista uuden levyn biiseistä, ei hitto että voi lähteä kyllä keikka hyvin tolla Bridgesillä!

Lippua ei oo vielä hallussa, mutta kyllä se on pakko hommata. Vähän tuo viime vuosien taantuminen settilistoissa takoi takaraivossa, mutta löytyyhän tuolta vanhoja ja osittain unohdettujakin biisejä, mitä ois hieno kuulla livenä.

Tossakin listassa taitaa olla 2/15 biisiä mitä oon kuullu livenä, ja DT on tullu nähtyä kuitenkin 4 kertaa.

[nickorules]

Muuten hyvä setti, mutta Build Me Up, Break Me Down pitäisi korvata vaikkapa You Not Mella. Breaking All Illusions pitäisi myös ottaa settiin, mutta eiköhän kaikki albumin kappaleet kuulla livenä.

Herkut ovat Endless Sacriface, The Great Debate, The Ytse Jam (muitakin WDADU:n kappaleita kiitos), Bridges in the Sky ja Under a Glass Moon.

Dream Theater hyötyy kyllä hitittömyydestä. Ainoa hitti Pull Me Under on pudotettu setistä aikoja sitten.

[Karpaasi]

Itse olen hiukan jäljessä DT:n kuuntelussa, mutta Six Degrees of Inner Turbulencen kakkoslevyn uskaltauduin kuuntelemaan vihdoin ja viimein. Osittain innostukseeni johti levyn mielenterveyspotilasteema, joka muodostikin oman teemalevynsä. Muuten hiukan epäilytti SDOIT, sillä se jää tekorankan tuuttauksen ja helvetin kovan Scenes from a Memoryn väliin.

Helvetin kovaahan tämä kuitenkin iski. Overture on hiukan turhan oloinen ja kömpelö, mutta About to Crashista eteenpäin helvetin hyvää rokkia kyseessä, mitä nyt The Test that Stumped Them All on muita heikompi ja sen alku aiheuttaa sponttaanit repeämiset. About to Crash (Reprisen) ja Goodnight Kissin lopussa on mainiot "juonelliset" twistit, jotka putoavat ainakin minuun täysillä. Hyviä laulumelodioita ja fiilistelyä levyn biiseistä löytyy: näissä seikoissa minusta DT on aina loistanut, ei niinkään rankassa tuuttaamisessa tai teknisessä kikkailussa.

Nyt kun kaikki levyt Images and Wordsissa Six Degrees of Inner Turbulenceen on kaluttu läpi otteeseen tai pariin, kannattaisi varmaan kuulostella Black Clouds and Silver Liningia?

[IndianaJones]

Nyt kun kaikki levyt Images and Wordsissa Six Degrees of Inner Turbulenceen on kaluttu läpi otteeseen tai pariin, kannattaisi varmaan kuulostella Black Clouds and Silver Liningia?

Ainakin itselleni toimi ihan kohtuullisen hyvin Black Clouds, tosin muiden hehkuttama A Rite of Passage ei toimi kovinkaan hyvin, samoin The Shattered Fortress on jäänyt melkoisen turhakkeeksi ainakin näillä kuunteluilla. Tosin itse taidan olla vielä pahemmin jäljessä, kuultuina ainoastaan I&W, FII, Scenes triplalive ja Black Clouds. Kertaalleen uusimman kuulostelin läpi, ei ihan tunnu ansaitsevan kehuja, vaikka sitä turhaa pilipalia olikin yllättävän vähän.

Hyviä laulumelodioita ja fiilistelyä levyn biiseistä löytyy: näissä seikoissa minusta DT on aina loistanut, ei niinkään rankassa tuuttaamisessa tai teknisessä kikkailussa.

Tästä asiasta ainakin ollaan samaa mieltä.

Edit:

Muuten hyvä setti, mutta Build Me Up, Break Me Down pitäisi korvata vaikkapa You Not Mella.

Eipä tuolla hirvityksellä kehtaisi korvata edes Rudessin kauheaa sooloilua.

[maidenpoker]

Tulipa kuunneltua Dream Theateria todella pitkän tauon jälkeen ja nimenomaan vanhempaa tuotantoa jossa mennään kappaleiden ehdolla ja bändillä on vielä omaperäinen tyyli toisin kuin näillä uudemmilla tuotoksilla joilla yritetään tehdä rankempaa materiaalia siinä onnistumatta. Eniten levyistä kuuntelussa ovat olleet tietenkin mielestäni bändin kolme parasta eli Images And Words, Awake ja Scenes From A Memory. Näillä levyillä bändin jäsenten soittotaito palvelee musiikkia parhaalla mahdollisella tavalla, eli koukkuja löytyy paljon mutta kappaleet tarjoavat kuitenkin tarttumapintaa.

Uusinta levyä voisi kokeilla, vielä ei ole itselläni mitään tietoa onko bändi palannut lähemmäksi vanhaa tyyliä Portnoyn lähdön jälkeen vai jatkuuko edellisten tuotosten tylsä junttaus. Pitänee antaa bändille kuitenkin tämän levyn kohdalla mahdollisuus.

[darealjyra]

Tulipa kuunneltua Dream Theateria todella pitkän tauon jälkeen ja nimenomaan vanhempaa tuotantoa jossa mennään kappaleiden ehdolla ja bändillä on vielä omaperäinen tyyli toisin kuin näillä uudemmilla tuotoksilla joilla yritetään tehdä rankempaa materiaalia siinä onnistumatta. Eniten levyistä kuuntelussa ovat olleet tietenkin mielestäni bändin kolme parasta eli Images And Words, Awake ja Scenes From A Memory. Näillä levyillä bändin jäsenten soittotaito palvelee musiikkia parhaalla mahdollisella tavalla, eli koukkuja löytyy paljon mutta kappaleet tarjoavat kuitenkin tarttumapintaa.

Uusinta levyä voisi kokeilla, vielä ei ole itselläni mitään tietoa onko bändi palannut lähemmäksi vanhaa tyyliä Portnoyn lähdön jälkeen vai jatkuuko edellisten tuotosten tylsä junttaus. Pitänee antaa bändille kuitenkin tämän levyn kohdalla mahdollisuus.

Olin jo kirjottamassa että etpä oo tainnu kuulla tätä uusinta, mut luin onneksi loppuun ja selvishän sekin Anna sille ihmeessä mahdollisuus, ei sieltä tota Systematic Chaos/BC&SL-tyylistä rankempaa matskua löydy kuin ihan paikoitellen, ja muuten mennään kyllä tosi avarissa ja kevyissä tunnelmissa ja soundimaisemissa.

Breaking All Illusions @ Youtube

Kokeiles tosta levyn paras biisi, ja ehkä paras DT:n biisi sitten Learning To Liven, mikä on aika hitosti sillä kyseinen biisi on omissa kirjoissa DT:n hienoin teos koskaan.

[nickorules]

Dream Theaterin koesoitossa kävi myös yksi salainen rumpali.

http://www.youtube.com/watch?v=gjlKPTfC ... re=related" onclick="window.open(this.href);return false; Part 1

http://www.youtube.com/watch?v=9irzmhYy ... re=related" onclick="window.open(this.href);return false; Part 2



Parasta vähään aikaan. Kunnon repeilyt.

[darealjyra]

^

Näköjään 7/9 uuden levyn biiseistä ovat soittaneet tähän mennessä livenä, soittamatta on vielä Lost Not Forgotten ja This Is The Life, joista jälkimmäinen onkin ehkä levyn heikoin lenkki, mutta ensin mainitun kuulisi mielellään livenä, sen verran häröä meininkiä biisistä löytyy että ois ihan jännä tsekata että miten livenä taittuu

Niin tosin, eihän mulla vielä mitään lippuja ees ole.

[Hese]

Niin tosin, eihän mulla vielä mitään lippuja ees ole.

Hyvin näyttää menneen kun on Tiketissä enää "huonompia" katsomopaikkoja jäljellä. Ostin itselleni kenttälipun, katsotaan sitten tammikuussa kerkiääkö keikalle vai ei. On tuo uusi levy sen verran mainio että pitäisi kyllä mennä vilkaisemaan orkesteri livenä.

[nickorules]

Näköjään 7/9 uuden levyn biiseistä ovat soittaneet tähän mennessä livenä, soittamatta on vielä Lost Not Forgotten ja This Is The Life, joista jälkimmäinen onkin ehkä levyn heikoin lenkki, mutta ensin mainitun kuulisi mielellään livenä, sen verran häröä meininkiä biisistä löytyy että ois ihan jännä tsekata että miten livenä taittuu

No ei sitä ensimmäistä tarvitse niin pitkään, kuin Under a Glass Moon on mukana setissä. Yllättävän samankaltaiset kappaleet.

Dream Theater ei taida muuten enää koskaan soittaa A Change of Seasonsia livenä (Mr. Portnoy).

[Hese]

Julkaisevat Live At Budokanin blu-rayna
Play.com 19.99e

[Starstruck]

En lähde tekemään vielä sen tarkempaa analyysiä, mutta kommentoin vähän tätä ajatuksia herättänyttä kirjoitusta ajankulukseni...

En tuomitse vielä lopullisesti yhden kuuntelun jälkeen, mutta melko positiivinen mieli jäi levystä yhden kuuntelun jälkeen. Menee Systematic Chaoksen ja Octavariumin edelle, mutta ei yllä minkään Octavariumia edeltävän levyn tasolle. Tosin monesti Dream Theaterin kappaleet vaativat sen 3-5 kuuntelukertaa, mutta lähes kaikki avautuneet kappaleet ovat olleet hyviä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Kolmen kuuntelun jälkeen menee kirkkaasti kaikkien SFaM:n jälkeen julkaistujen levyjen edelle. Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;D

Ainoa filleri on Build Me Up, Break Me Down, joka muistuttaa The Dark Eternal Nightin ja You Not Men yhteensulautumaa. Loput biisit olivat vähintään tyydyttäviä. Parhaiksi nostaisin DT-headbangerit Lost Not Forgottenin (jonka kertosäkeen pohja oli selvästi vohkittu Under a Glass Moonista) ja Bridges in the Skyn, voimaballadi This Is the Lifen, ja upean lopetuskaksikon Breaking All Illusions - Beneath the Surface. Ensin mainittu menee jo nyt DT:n kahdenkymmenen parhaan joukkoon.

Loistavan On the Backs of Angelsin jälkeen olin jo hyvin vakuuttunut materiaalista, mutta viimeistään Build Me Up, Break Me Downin kertosäe oli se hetki jolloin tajusin, että nyt DT on vihdoin tehnyt jotain todella hienoa monien vuosien jälkeen. Tippa meinasi tulla linssiin. Bridges in the Sky kohdalla viimeistään oli selvää, että albumi nousee sinne parhaiden joukkoon omalla kohdallani. 2. ja 3. kuuntelukierros ovat vahvistaneet tätä ajatusta.

Beneath the Surfacen lopussa James näyttää osaavansa vieläkin laulaa ainakin yhtä hyvin kuin Falling into Infinitylla. Edellisen kerran näin hienoa laulua on kuultu The Great Debatessa (We defy our own mortality these days...) Miksi hän ei tee niin, vaan käyttää lauluefektejä ja laulaa osateholla?

Falling into Infinityllä ja sitä seuranneella kiertueellahan LaBrie oli ylivoimaisesti huonoimmillaan... Ja eipä paljoa paremmalta kuulostanut Provinssirockissa Six Degreesin aikoihin. Kun pienen tauon jälkeen näin DT:n Systematic Chaos -rundilla, oli aivan kuin eri miestä olisi kuunnellut.

Petruccin soolot ovat jälleen kerran upeita. Kuka miehen fani voisikaan vastustaa This Is the Lifen tai Breaking All Illusionsin sooloja?

Tästä olen aivan samaa mieltä - Petruccin soolot ovat aina upeita. Mieshän on yksi tyylitajuisimmista (teknisesti ylivertaisista) kitaristeista, mitä maa päällään kantaa, toisin kuin usein väitetään.

Mangini täyttää ruutunsa, mutta pikkukikkailua on vähemmän kuin Portnoylla (tai en keskittynyt tarpeeksi rumpuihin), ja rummut on tosiaankin miksattu hiukan liian alas (Portnoy-tyylistä jytinää puuttuu). En olisi kyllä varmaan huomannut, kiitos teille.

Mangini nimenomaan täyttää ruutunsa, luojan kiitos ei enempää. Niin paljon kuin Portnoyta arvostankin, on viimeiset kymmenisen vuotta herran kikkailu lähinnä häirinnyt kokonaisuutta. Juuri nyt en kaipaa häntä hiukkaakaan.

[Hese]

Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;D

Bändin paras levy, edelliset on liian kevyttä ja liian soitinpornoa että jaksaisi juurikaan kuunnella ja ToT:n jälkeen ilmestyneet aika heikkoja muuten. On tämä uusin paras levy sitten ToT:n. Saisivat keikalla vetää Honor Thy Fatheria, loistava ralli.

[Starstruck]

Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;D

Bändin paras levy, edelliset on liian kevyttä ja liian soitinpornoa että jaksaisi juurikaan kuunnella ja ToT:n jälkeen ilmestyneet aika heikkoja muuten. On tämä uusin paras levy sitten ToT:n. Saisivat keikalla vetää Honor Thy Fatheria, loistava ralli.

Tämä on varmaan DT:n faneja eniten jakava juttu. Kysymys on ennen kaikkea siitä, millainen käsitys kullakin on bändistä. Itse olen aina pitänyt DT:tä melodia- ja harmoniapohjaisena bändinä, rankempi osasto on vain lisämauste. Kyseisellä albumilla homma on totaalisesti päinvastoin. Minun mielestäni DT kuulostaa ToT:lla teennäisen raskaalta.

[nickorules]

Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;D

Bändin paras levy, edelliset on liian kevyttä ja liian soitinpornoa että jaksaisi juurikaan kuunnella ja ToT:n jälkeen ilmestyneet aika heikkoja muuten. On tämä uusin paras levy sitten ToT:n. Saisivat keikalla vetää Honor Thy Fatheria, loistava ralli.

Bändin parhaat levyt ovat viisi ensimmäistä. Train of Thought on paras niiden ulkopuolelta, sillä on vaan tuo ylipitkä This Dying Soul, joka pudottaa paljon pisteitä.

Stream of Conciousness ja Endless Sacrifice ovat kyllä molemmat upeita, vaikka Endless Sacrificessa on se hirveä Rudessin rupuilukohta.

Tämä on varmaan DT:n faneja eniten jakava juttu. Kysymys on ennen kaikkea siitä, millainen käsitys kullakin on bändistä. Itse olen aina pitänyt DT:tä melodia- ja harmoniapohjaisena bändinä, rankempi osasto on vain lisämauste. Kyseisellä albumilla homma on totaalisesti päinvastoin. Minun mielestäni DT kuulostaa ToT:lla teennäisen raskaalta.

Pidän molemmista puolista. Tosin Mike Portnoyn olisi pitänyt laulaa Train of Thoughtilla, sillä musiikin raskaus ja vuoden 2003 James LaBrie eivät kohtaa. Awaken aikainen James olisi siihen pystynyt (Caught in a Web, The Mirror).

Mutta valitettavasti jokaiselta bändin kuudelta viimeiseltä levyltä löytyy 1-2 filleriä. Systematic Chaos on niin heikko teos, että en ole hankkimassa sitä.

Yksi asia myös, mikä nyky-DT:ssä mättää, on Jordan Rudess, jonka soitossa ei ole lähellekään sitä tunnetta, mitä oli Kevin Moorella tai Derek Sherinianilla.

Petruccin soolot ovat jälleen kerran upeita. Kuka miehen fani voisikaan vastustaa This Is the Lifen tai Breaking All Illusionsin sooloja?

Tästä olen aivan samaa mieltä - Petruccin soolot ovat aina upeita. Mieshän on yksi tyylitajuisimmista (teknisesti ylivertaisista) kitaristeista, mitä maa päällään kantaa, toisin kuin usein väitetään.

Heeei... etsipä Systematic Chaos levyjesi joukosta ja kuuntele The Dark Eternal Night. Karmaiseva soolo, vaikka muuten onkin todella hyvä kappale.

Mutta hän on tyylitajultaan aivan omaa luokkaansa, esimerkiksi Scarredin kolmas soolo, Erotomania kolmas soolo, Lines in the Sandin soolo, Stream of Conciousnessin soolo, Blind Faithin soolo, The Glass Prisonin introsoolo... hän soittaa nopeasti ja asia, jossa esimerkiksi Chris Broderick jää jälkeen... hänen soittonsa kuulostaa todella hyvältä ja se lisää -astetta.

[darealjyra]

Tosin Mike Portnoyn olisi pitänyt laulaa Train of Thoughtilla, sillä musiikin raskaus ja vuoden 2003 James LaBrie eivät kohtaa.

Eijei. Eijeijeijei. Mike Portnoyta ei olisi koskaan pitäny päästää mikin varteen, sen verran hirveätä mölinää sieltä lähtee

[IndianaJones]

^ Tuo on kyllä niin totta kuin vain voi olla

Esimerkiksi Live Scenesillä miehen "upeaa tulkintaa" voi vain hämmästellä, pahempaa jälkeä tuskin olisi saatu aikaan vaikka yleisöstä olisi otettu joku laulamaan taustoja. Vielä pahemmin pistää korvaan kun on kohtuullisen hyvät soittajat vieressä. Kavereiden keskuudessa Portnoyn laulaminen on yleinen huumorin kohde, sen verran huonosti mies leipäluukkuaan aukoo. Tosin eihän se LaBriekään mikään seitsemäs ihme ole, vaikka levyille ovatkin saaneet herrasta aina hyvän kuuloisen.

[nickorules]

Tosin Mike Portnoyn olisi pitänyt laulaa Train of Thoughtilla, sillä musiikin raskaus ja vuoden 2003 James LaBrie eivät kohtaa.

Eijei. Eijeijeijei. Mike Portnoyta ei olisi koskaan pitäny päästää mikin varteen, sen verran hirveätä mölinää sieltä lähtee

Vaikka harvemmin lähden selittelylinjalle, niin todettakoon nyt, että tämä oli tätä minun hämärää huumoria, puolittain sarkastisesti heitettynä.

Olen kyllä leikitellyt tuolla ajatuksella, ja kyllä minusta mies nuotissa pysyy studiossa (toki niitä lauluja harvemmin otetaan siellä livenä) ja on huomattavasti agressiivisempi kuin FII:n jälkeinen James (no Octavarium ja Intervals, mutta pääosin).

[Karpaasi]

Tänään tuli kuunneltua Images & Wordsilta Metropolis pt. 1:tä, ja pakko vain kysyä, miksi helvetissä muuten upeaan kappaleeseen on lätkäisty aivan jäätävän hirveä väliosa? Tässä on vielä vähemmän järkeä kuin Dance of Eternityn suht päättömässä soitinkikkailussa, täysin irrallista skeidaa.

Hyvän hittisinkun tuosta editoimalla saisi.

[nickorules]

^Se on loistava. Lisää kuuntelua.