


Moderator: The Killer Krew
Toisaalla (en tähän hätään muista missä) oli hyvin mielestäni sanottu, että kyllä se pikkukikkailu on edelleen siellä, muttei niin in-your-face kuin Portnoylla oli tapana, vaan enemmän todellakin pikkukikkailua. Myös tuolla miksauksella on varmasti osansa ettei noita jippoja kuule niin helposti.nickorules wrote:Mangini täyttää ruutunsa, mutta pikkukikkailua on vähemmän kuin Portnoylla (tai en keskittynyt tarpeeksi rumpuihin), ja rummut on tosiaankin miksattu hiukan liian alas (Portnoy-tyylistä jytinää puuttuu). En olisi kyllä varmaan huomannut, kiitos teille.
Eikös tuo jo perustanut Russell Allenin kanssa Adrenaline Mob -nimisen bändin. Tiedä sitten kuinka lähellä heidän musiikkinsa on Dream Theateria. Joka tapauksessa turhaa valitusta. Siirtyisi vaan eteenpäin.Iron Constable wrote:Perustaisi nyt vaan jonkun Mike Portnoy Bandin ja soittaisi Dream Theater-like music tai jotain.
Ainakin itselleni toimi ihan kohtuullisen hyvin Black Clouds, tosin muiden hehkuttama A Rite of Passage ei toimi kovinkaan hyvin, samoin The Shattered Fortress on jäänyt melkoisen turhakkeeksi ainakin näillä kuunteluilla. Tosin itse taidan olla vielä pahemmin jäljessä, kuultuina ainoastaan I&W, FII, Scenes triplalive ja Black Clouds. Kertaalleen uusimman kuulostelin läpi, ei ihan tunnu ansaitsevan kehuja, vaikka sitä turhaa pilipalia olikin yllättävän vähän.Karpaasi wrote:Nyt kun kaikki levyt Images and Wordsissa Six Degrees of Inner Turbulenceen on kaluttu läpi otteeseen tai pariin, kannattaisi varmaan kuulostella Black Clouds and Silver Liningia?
Tästä asiasta ainakin ollaan samaa mieltä.Karpaasi wrote:Hyviä laulumelodioita ja fiilistelyä levyn biiseistä löytyy: näissä seikoissa minusta DT on aina loistanut, ei niinkään rankassa tuuttaamisessa tai teknisessä kikkailussa.
Eipä tuolla hirvityksellä kehtaisi korvata edes Rudessin kauheaa sooloilua.nickorules wrote:Muuten hyvä setti, mutta Build Me Up, Break Me Down pitäisi korvata vaikkapa You Not Mella.
Olin jo kirjottamassa että etpä oo tainnu kuulla tätä uusinta, mut luin onneksi loppuun ja selvishän sekinmaidenpoker wrote:Tulipa kuunneltua Dream Theateria todella pitkän tauon jälkeen ja nimenomaan vanhempaa tuotantoa jossa mennään kappaleiden ehdolla ja bändillä on vielä omaperäinen tyyli toisin kuin näillä uudemmilla tuotoksilla joilla yritetään tehdä rankempaa materiaalia siinä onnistumatta. Eniten levyistä kuuntelussa ovat olleet tietenkin mielestäni bändin kolme parasta eli Images And Words, Awake ja Scenes From A Memory. Näillä levyillä bändin jäsenten soittotaito palvelee musiikkia parhaalla mahdollisella tavalla, eli koukkuja löytyy paljon mutta kappaleet tarjoavat kuitenkin tarttumapintaa.
Uusinta levyä voisi kokeilla, vielä ei ole itselläni mitään tietoa onko bändi palannut lähemmäksi vanhaa tyyliä Portnoyn lähdön jälkeen vai jatkuuko edellisten tuotosten tylsä junttaus. Pitänee antaa bändille kuitenkin tämän levyn kohdalla mahdollisuus.
Hyvin näyttää menneen kun on Tiketissä enää "huonompia" katsomopaikkoja jäljellä. Ostin itselleni kenttälipun, katsotaan sitten tammikuussa kerkiääkö keikalle vai ei. On tuo uusi levy sen verran mainio että pitäisi kyllä mennä vilkaisemaan orkesteri livenä.darealjyra wrote: Niin tosin, eihän mulla vielä mitään lippuja ees ole.
No ei sitä ensimmäistä tarvitse niin pitkään, kuin Under a Glass Moon on mukana setissä. Yllättävän samankaltaiset kappaleet.darealjyra wrote:Näköjään 7/9 uuden levyn biiseistä ovat soittaneet tähän mennessä livenä, soittamatta on vielä Lost Not Forgotten ja This Is The Life, joista jälkimmäinen onkin ehkä levyn heikoin lenkki, mutta ensin mainitun kuulisi mielellään livenä, sen verran häröä meininkiä biisistä löytyy että ois ihan jännä tsekata että miten livenä taittuu
Kolmen kuuntelun jälkeen menee kirkkaasti kaikkien SFaM:n jälkeen julkaistujen levyjen edelle. Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;Dnickorules wrote:En tuomitse vielä lopullisesti yhden kuuntelun jälkeen, mutta melko positiivinen mieli jäi levystä yhden kuuntelun jälkeen. Menee Systematic Chaoksen ja Octavariumin edelle, mutta ei yllä minkään Octavariumia edeltävän levyn tasolle. Tosin monesti Dream Theaterin kappaleet vaativat sen 3-5 kuuntelukertaa, mutta lähes kaikki avautuneet kappaleet ovat olleet hyviä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.
Loistavan On the Backs of Angelsin jälkeen olin jo hyvin vakuuttunut materiaalista, mutta viimeistään Build Me Up, Break Me Downin kertosäe oli se hetki jolloin tajusin, että nyt DT on vihdoin tehnyt jotain todella hienoa monien vuosien jälkeen. Tippa meinasi tulla linssiin. Bridges in the Sky kohdalla viimeistään oli selvää, että albumi nousee sinne parhaiden joukkoon omalla kohdallani. 2. ja 3. kuuntelukierros ovat vahvistaneet tätä ajatusta.nickorules wrote:Ainoa filleri on Build Me Up, Break Me Down, joka muistuttaa The Dark Eternal Nightin ja You Not Men yhteensulautumaa. Loput biisit olivat vähintään tyydyttäviä. Parhaiksi nostaisin DT-headbangerit Lost Not Forgottenin (jonka kertosäkeen pohja oli selvästi vohkittu Under a Glass Moonista) ja Bridges in the Skyn, voimaballadi This Is the Lifen, ja upean lopetuskaksikon Breaking All Illusions - Beneath the Surface. Ensin mainittu menee jo nyt DT:n kahdenkymmenen parhaan joukkoon.
Falling into Infinityllä ja sitä seuranneella kiertueellahan LaBrie oli ylivoimaisesti huonoimmillaan...nickorules wrote:Beneath the Surfacen lopussa James näyttää osaavansa vieläkin laulaa ainakin yhtä hyvin kuin Falling into Infinitylla. Edellisen kerran näin hienoa laulua on kuultu The Great Debatessa (We defy our own mortality these days...) Miksi hän ei tee niin, vaan käyttää lauluefektejä ja laulaa osateholla?
Tästä olen aivan samaa mieltä - Petruccin soolot ovat aina upeita. Mieshän on yksi tyylitajuisimmista (teknisesti ylivertaisista) kitaristeista, mitä maa päällään kantaa, toisin kuin usein väitetään.nickorules wrote:Petruccin soolot ovat jälleen kerran upeita. Kuka miehen fani voisikaan vastustaa This Is the Lifen tai Breaking All Illusionsin sooloja?
Mangini nimenomaan täyttää ruutunsa, luojan kiitos ei enempää. Niin paljon kuin Portnoyta arvostankin, on viimeiset kymmenisen vuotta herran kikkailu lähinnä häirinnyt kokonaisuutta. Juuri nyt en kaipaa häntä hiukkaakaan.nickorules wrote:Mangini täyttää ruutunsa, mutta pikkukikkailua on vähemmän kuin Portnoylla (tai en keskittynyt tarpeeksi rumpuihin), ja rummut on tosiaankin miksattu hiukan liian alas (Portnoy-tyylistä jytinää puuttuu). En olisi kyllä varmaan huomannut, kiitos teille.
Bändin paras levy, edelliset on liian kevyttä ja liian soitinpornoa että jaksaisi juurikaan kuunnella ja ToT:n jälkeen ilmestyneet aika heikkoja muuten. On tämä uusin paras levy sitten ToT:n. Saisivat keikalla vetää Honor Thy Fatheria, loistava ralli.Starstruck wrote:Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;D
Tämä on varmaan DT:n faneja eniten jakava juttu. Kysymys on ennen kaikkea siitä, millainen käsitys kullakin on bändistä. Itse olen aina pitänyt DT:tä melodia- ja harmoniapohjaisena bändinä, rankempi osasto on vain lisämauste. Kyseisellä albumilla homma on totaalisesti päinvastoin. Minun mielestäni DT kuulostaa ToT:lla teennäisen raskaalta.Hese wrote:Bändin paras levy, edelliset on liian kevyttä ja liian soitinpornoa että jaksaisi juurikaan kuunnella ja ToT:n jälkeen ilmestyneet aika heikkoja muuten. On tämä uusin paras levy sitten ToT:n. Saisivat keikalla vetää Honor Thy Fatheria, loistava ralli.Starstruck wrote:Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;D
Bändin parhaat levyt ovat viisi ensimmäistä. Train of Thought on paras niiden ulkopuolelta, sillä on vaan tuo ylipitkä This Dying Soul, joka pudottaa paljon pisteitä.Hese wrote:Bändin paras levy, edelliset on liian kevyttä ja liian soitinpornoa että jaksaisi juurikaan kuunnella ja ToT:n jälkeen ilmestyneet aika heikkoja muuten. On tämä uusin paras levy sitten ToT:n. Saisivat keikalla vetää Honor Thy Fatheria, loistava ralli.Starstruck wrote:Ainakin nyt surullisen huono Train of Thought jää kaaaaaauas taakse. ;D
Pidän molemmista puolista. Tosin Mike Portnoyn olisi pitänyt laulaa Train of Thoughtilla, sillä musiikin raskaus ja vuoden 2003 James LaBrie eivät kohtaa. Awaken aikainen James olisi siihen pystynyt (Caught in a Web, The Mirror).Starstruck wrote:Tämä on varmaan DT:n faneja eniten jakava juttu. Kysymys on ennen kaikkea siitä, millainen käsitys kullakin on bändistä. Itse olen aina pitänyt DT:tä melodia- ja harmoniapohjaisena bändinä, rankempi osasto on vain lisämauste. Kyseisellä albumilla homma on totaalisesti päinvastoin. Minun mielestäni DT kuulostaa ToT:lla teennäisen raskaalta.
Heeei... etsipä Systematic Chaos levyjesi joukosta ja kuuntele The Dark Eternal Night. Karmaiseva soolo, vaikka muuten onkin todella hyvä kappale.Starstruck wrote:Tästä olen aivan samaa mieltä - Petruccin soolot ovat aina upeita. Mieshän on yksi tyylitajuisimmista (teknisesti ylivertaisista) kitaristeista, mitä maa päällään kantaa, toisin kuin usein väitetään.nickorules wrote:Petruccin soolot ovat jälleen kerran upeita. Kuka miehen fani voisikaan vastustaa This Is the Lifen tai Breaking All Illusionsin sooloja?
Eijei. Eijeijeijei. Mike Portnoyta ei olisi koskaan pitäny päästää mikin varteen, sen verran hirveätä mölinää sieltä lähteenickorules wrote:Tosin Mike Portnoyn olisi pitänyt laulaa Train of Thoughtilla, sillä musiikin raskaus ja vuoden 2003 James LaBrie eivät kohtaa.
Vaikka harvemmin lähden selittelylinjalle, niin todettakoon nyt, että tämä oli tätä minun hämärää huumoria, puolittain sarkastisesti heitettynä.darealjyra wrote:Eijei. Eijeijeijei. Mike Portnoyta ei olisi koskaan pitäny päästää mikin varteen, sen verran hirveätä mölinää sieltä lähteenickorules wrote:Tosin Mike Portnoyn olisi pitänyt laulaa Train of Thoughtilla, sillä musiikin raskaus ja vuoden 2003 James LaBrie eivät kohtaa.