Edellisen kerran taisin tänne kirjoitella AMOLADin ilmestymisen aikoihin, kun tälläinen 5-kymppiä vetelevä kehäraakki ei enempää jaksa. Lähtökohtaisesti minulla on ollut tiukasti Maiden-lasit silmillä jo sitä asti kun KuusKuusKutosen ostin LP:ä uutuushyllystä. Mutta, mutta, mutta.... minun on todella vaikea pitää uutuutta (joka kolahtaa postilaatikkoon perjantaina ja imuroitu eilen torrenttina) Maidenin tuotannon kärkikastiin kuuluvana tuotoksena. Edellisellä kerralla ennakkojulkaistu Benjamin aiheutti minulle lähes puistatusta, mutta itse levy (AMOLAD) oli TODELLA iso postiivinen yllätys. Nyt odottelin jotain samaa, mutta minulle jäi mieleen nyt kahden läpikuuntelun jälkeen kolme adjektiivia: tasapaksu, iloton, jööti! Minun on vaikea pitää edes Villituulia kovin kummoisena vetona. AMOLADista tuttuja piirteitä löytyy useistakin kappaleista ja edelleen tietty uudenlainen proge-Maiden on esillä. Kuitenkin useat kappaleet vaikuttavat jotenkin edellisen levyn jämäideoista kootulta, eikä ollenkaan niin raikkaalta kuin edellinen levy. AMOLAD oli lähes pari vuotta mielestäni paras ja "aikuismaisin" Maiden levy, mutta kyllä sen verran on nyt sanottava, että SSOTSS on SE Maidenin tuotos, joka minun kategoriassani on takaisin kärkipaikalla. TFF:ssä sylettää myös vanhojen ideoiden uudelleenkierrätys; pala Marineria, pala DoDia, pala Legacyä, pala sieltä, pala täältä, kuitenkaan levy ei ole mielestäni näiden loistavien osiensa summa, vaan jotain ihan muuta.
Pitänee kuitenkin levylle antaa armoa vielä muutaman kuuntelukerran verran ja vasta sitten analysoin asiaa tarkemmin. Kaiken kaikkiaan olen varsin pettynyt tähän uutukaiseen. Kiva olla vähemmistössä...
WTWWB tuli vastaan tuubissa ja päätin kuunnella. 15 sekunnin jälkeen tuli sellanen fiilis kyllä mää jaksan odottaa perjantaihin. No raksistahan mää painoin... Ei vaan jaksais odottaa. Sama fiilis kuin viime vuonna odotellessa Kissin Sonic Boomia.
Oonkohan mää nyt ainoa joka ei ole ihan tyytyväinen tähän miksaukseen? Toki vaikuttaa että tuo on 192kbps mutta silti. Jotenkin tuntuu että on vähän tommonen sekava ja epäselvä äänimaailma, ei kunnolla erotu kaikki osuudet. Vaikkapa tuo Man Who Would Be King, väliosa ja outro tuntuu vaan niin sekavilta, ei erotu kaikki osuudet kunnolla, varsinkin se väliosan soolo ja sielä taustalla oleva pitkä leadi On aivan mielettömän hienon kuulonen mutta jotenkin ei vaan tule selkeästi se kokonaisuus.
Tulee varmaan paskaa niskaan mutta Dance of Deathilla on imo parhaat 2000-luvun soundit Tottahan se että siinä rytmikitarat puuroutuu kyllä mutta vastapainona harmoniat, leadit ja soolot on niin mielettömän hienon kuulosia, ja kun vielä seassa on se sinfoniaorkesteri niin ei haittaa yhtään tuo puuroutuminen. Noin kokonaisuutena mielestäni hyvin onnistunut miksaus.
"Suuteleminen ennen avioliittoa on esiaviollista seksiä." -Veli Saarikalle
MayDay84 wrote:Alchemistin alkuriffi vois olla 80-luvun puolivälin Purplea tai Turnerin aikaista Rainbowta
Ei se kyllä Purplea muistuttanut, mutta kovasti Thin Lizzyä tai juuri tuota Asan mainitsemaa Ariaa.
No ei sitä klassista, oikeaa Purplea, vaan heikomman ajan (tHoBL ja SaM) settiä 80-luvun loppupuoliskolta..Toki ilman vahvaa kosketinsoitantaa, melodisesti meinaan.
Relic wrote:Pitihän se arvata, vaikka levyltä pari siedettävää hetkeä löytyykin, on kokonaisuus aika hävettävän heikko. Ilman Iron Maiden brändiä jäisi tällainen tekele varmasti julkaisematta, sen varjolla levy myynee kuitenkin miljoonia.
Heh, joku tämmöinenkin taas vaihteeksi. Scorpionsin kommentteja odotellessa... eiväthän kaikki voi pitää tietenkään tästäkään levystä, mutta aika härskiä lähteä tuollaisia "ilman brändiä"-juttuja heittelemään, kun levy selkeästi jatkaa samaa todella monelle maistuvaa linjaa. Onhan se brändi varmaan hyvää juotavaa juu...
Hyvä vaan että on tullut vähän rauhoitteleviakin kommentteja, niin levy saattaa iskeä yllärinä hampaat kurkkuun. Kauhea odotus ollut päällä jo pari viikkoa, kohta saa itsekin tarkastettua mistä puusta uusin on veistetty. Onhan Iron Maidenin tuotanto ollut Seventh Sonin jälkeen hyvinkin mielipiteitä jakavaa, erityisesti Blazen tultua bändiin ja 2000-luvulla.
Vielä loppuun yksi IIIIK ihan vaan odottelun innostamana.
Hmmm.... tää taitaa olla nyt sit mun pualest täss...
No, tulihan sitten loppuosakin levystä kuunneltua, joten pistetäänpä parit tekstipätkät tänne.
The Alchemist tosiaan muistuttaa fiilikseltään jotain 90-luvun Man on the Edgea, mikä ei ole itselleni kovinkaan kummoinen juttu. Aika tasapaksu veto on, levyn selkeästi huonoin Final Frontierin ohella. Isle of Avalon alkaa sinänsä jännällä introlla, mutta kappale ei lähde missään vaiheessa lentoon, vaan menee siinä juuri maan pinnan päällä. Kappaleessa on kuitenkin suvereenia parhautta sen ensimmäisessä soolo-osassa, jossa on todella tiukkoja vaikutteita oletettavasti 70-luvun progesta. Todella hyvä kitarointi pisti ihan sponttaanit naurut tulemaan, mikä on hyvä merkki. Valitettavasti biisi itsessään ei ole kovin kummoinen. Starblind oli näistä neljästä vielä kuulemattomasta kappaleesta selvästi paras ja todella monipuolinen vempula, jonka parissa ei tylsää kerennyt tulemaan. Tällaista olisin enemmän odottanut levyn pidemmiltä biiseiltä (poislukien WTWWB). The Talisman alkoi tosiaan melkoisella The Legacy -introlla, mutta onneksi se ei kestä ikuisuuksia, ja toisin kuin The Legacy, The Talisman lähtee sentään lentoon tiukalla riffittelyllä, josta osittain tulee mieleen Lord of Light. Ei nyt mikään kauhean repäisevä biisi, mutta toimii.
Kaiken kaikkiaan kertakuuntelun jälkeen jäin odottamaan toista kuuntelukertaa, sillä monilla biiseillä on vielä toivoa tulla paremmiksi. The Alchemist ja Man Who Would Be The King eivät todennäköisesti ole näitä, ja Isle of Avalon on vähän siinä ja siinä. Pitää lukea lyriikat ja katsoa, pystyykö uppoutua kappaleiden tunnelmaan. Onhan tämä levy kieltämättä hieman pettymys, minkä pystyy monen muunkin kommentista lukemaan läpi. No, onpa tälläkin levyllä jo muutamat instant-hittinsä. Kuunnellaan ja katsellaan. Kunhan eivät tee livenä tälle AMOLADeja...
Tuulenpuhalluksen äsken laskettelin läpi Tuubista. Ei ei ei. Siis lähelläkään mitään bändin parasta biisiä. Rauhallinen ja tunnelmallinen veto, mutta loppujen lopuksi biisissä ei tapahdu paljon mitään verrattuna esimerkiksi sellaisiin oikeasti koviin biiseihin kuin Rime Of The Ancient Mariner, Seventh Son, Infinite Dreams, Hallowed Be Thy Name, Clansman jne. Ihan ok, mutta hehkuttelut sikseen. Kovasti oli rauhalliset osiot ennenkuullun oloisia, vaikkeivat sinänsä huonoja olleetkaan.
Tässä tulee pieni reissu, joten levyn hankinta ja siihen keskittyminen siirtynee parilla päivällä. Ehtiihän sitä, katellaan, jos jaksaisi tänään vielä muutaman biisin koeajaa.
Iron Constable wrote:Tuulenpuhalluksen äsken laskettelin läpi Tuubista. Ei ei ei. Siis lähelläkään mitään bändin parasta biisiä. Rauhallinen ja tunnelmallinen veto, mutta loppujen lopuksi biisissä ei tapahdu paljon mitään verrattuna esimerkiksi sellaisiin oikeasti koviin biiseihin kuin Rime Of The Ancient Mariner, Seventh Son, Infinite Dreams, Hallowed Be Thy Name, Clansman jne. Ihan ok, mutta hehkuttelut sikseen. Kovasti oli rauhalliset osiot ennenkuullun oloisia, vaikkeivat sinänsä huonoja olleetkaan.
Tässäpä Lain Vahva Käsi summaa täydellisesti meikäläisenkin fiilikset. Ne jutut, mitä Tuulenhenkäys tarjoaa ovat oikeasti ne samat 2000-luvun Maidenin tarjoilemat jipot, sekä hyvässä että pahassa. Siinä missä Rime, Seventh ja vaikkapa Allu tarjoilevat vaihtelua, tunnelmaa ja selkeää kontrastia osiensa välillä, laskettelee Tuuli laiskanpulskeasti ja yllätyksettömästi kohti vääjäämätöntä päätöstään.
"The nightmare corpse-city of R'lyeh was built in measureless eons behind history by the vast, loathsome shapes that seeped down from the dark stars. There lay great Cthulhu and his hordes, hidden in green slimy vaults."
Kahden kuuntelun jälkeen voin sanoa, että parani kummasti toisella kuuntelulla. Aluksi olin hieman hämmästyksestä mykkä. Levy on todella iso paketti ja siinä on niin paljon yksityiskohtia mm skittapuoiella. Vaikuttais sellaiselta paketilta joka viihtyy mun soittimessa eniten verraten muuhun 2000 materiaaliin. Innolla odotan kun virallinen painos tulee äxästä perjantaina. Maidenin 80-luvun materiaalista ei minun kannata edes puhua tai haaveilla tämän yhteydessä, sitä ei pese mikään.... eikä sellaista koskaan enää tule.
Kuunnellessa tuli kuviteltua biisit jostain syystä live-tilanteeseen sovitetuksi.
Ihan selkee kasvuri... katotaan miten rankataan kun aika kuluu. Tiettyä puuduttavaa ilmeetöntä kaavaa jäi myös korvien väliin soimaan...
Last edited by Peke on Wed Aug 11, 2010 23:26, edited 1 time in total.
Ihan näin offtopiccina ilmottautuuko joku muu huomen illalla venaamaan uutta lättyä Turun Äxän eteen kun kerran avaavat taas ovensa puoliltaöin? Ja onko yleensäkään porukkaa menossa odottelemaan?
Levystä paha sanoa kun en kuunnellut ole vielä kiusauksesta huolimatta mutta pitkiä ja eeppisiä biisejä odotetaan.
Huh huh mitä porukkaa, haukutte levyn perinpohjin 1-2 kuuntelun perusteella. Harvemmin jos koskaan ne loistavatkaan kappaleet aukeavat heti, jotenka kuunelkaapa se keikko vielä pari kertaa uudestaan ja tulkaa sitten kertomaan onko se kuraa vai paskaa.
Itselle levyn kaikki kappaleet ovat aivan uskomattomia ja noin viitisen kertaa olen kuunellut, tietty joitakin toisia enemmän.
Mielipide kysymyshän tämäkin on, mutta miettikääpäs kuinka usein joku levy on auennut heti ensinmäisellä kuuntelemalla?
"Every normal man must be tempted at times to spit on his hands, hoist the black flag, and begin to slit throats."
-H. L. Mencken
Killers Of The Beast wrote:Mielipide kysymyshän tämäkin on, mutta miettikääpäs kuinka usein joku levy on auennut heti ensinmäisellä kuuntelemalla?
Hieno homma, jos levyn kaikki jutut olivat aivan uskomattomia Sinulle, mutta kaikki kuuntelee ihan vain omilla korvillaan. Meikäläinen (ja moni muukin) selvästi kiinnitti huomiota eri asioihin kun sinä, esimerkiksi kierrätykseen bändin tuotannon sisällä. Iron Maidenin kombo The Number of the Beast - Seventh Son of a Seventh Son oli helvetin tiukkaa materiaalia, joka todellakin iski heti ensimmäisellä kuuntelulla. Ei siihen tarvitse montaa kertaa erottaa, jos jokin kappale on oikeasti hyvä. On myös helppo sanoa, millä kappaleilla on potentiaalia olla hyviä. Myös huonot kappaleet on aika helppo sanoa. Valitettavasti niitäkin mahtuu tälle levylle. Kuten sanottua, Maidenillekin on mahtunut läpi uran niitä mokia.
No niin, nyt on neitsytmatka viimeiselle rajaseudulle käytynä ja mietteitä seuraa ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Laitan soimaan toistamiseen tähän rustaamisen ajaksi, jotta saa vähän ajatuksia selvitettyä matkallakin. Tavaraa kun kumminkin on sen paksut 76 minuuttia. Aika tuhti iltapala.
01. Satellite 15...The Final Frontier
Intron alku tuntuu jokseenkin turhalta, tässä kerkiää jo miettimään, että onko järkeä tätä levylle väkisin tunkea. Mutta vokaalien alettua kieltämättä saadaan vähän kosmista tunnelmaa lisättyä ja hyvälaatuisen painostuksen sen jälkeen päälle. Biisin itsessään alettua ehkä tiputaan jopa hetki, koska biisin alku on vähän turhan kepeä siihen verraten mitä intro antaa odottaa. Biisi itsessäänhän on mun mielestä aika yksinkertainen rocker, joo, pistää jalan vipattaan toki, mutta niin laittaa Weekend Warrior myöskin. Hieman kevyet eväät on mielestäni käytössä, soolo-osuus on tosin perushyvää Maidenin asteikolla ja piristävin osa biisistä. Tietenkin täytyy muistaa sekin, että ihan mitä tahansa mitä herra Dickinson laulaa, diggaan kyllä helvetisti. Se on vaan kovinta, joka ääni ja tyyli. Se pelastaa tämänkin.
02. El Dorado
Crash-intron kautta suoraan jopa legendaariseen bassoon. El Dorado kourii heti vahvemmin kuin avaaja, vaikkakin ihan kahen markan rock-riffeillä tässäkin liikkeellä ollaan. Siis Maidenin standardeilla. Tässä biisissä ei suorastaan ole mitään vikaa, hyvät säkeistöt, hyvä pre-chorus ja kertosäekin on tarttuva, vaikkakaan ei luokkaa "maailman paras". Väliosa ja soolo-osuus tuntuu biisiin nähden irrallisilta, vaikka soolot itsessään rullaa mainittavan hyvin. Biisi on kumminkin 6:49 pitkä, eikä eväitä oikein näin pitkään biisiin ole. Ehkä Maiden huutais vähän osaavampaa tuottajaa studioon kertomaan, että mitä on syytä pistää levylle ja mitä ei. Saksittavaa varmasti löytyisi. Esimerkiksi Powerslave on (ilman introa) jopa kaksi sekuntia lyhyempi. Siitä verrokkia kaikille.
03. Mother of Mercy
Mother of Mercy taasen puskee kylmät väreet heti. Suorastaan tavaramerkiksi muodustunut nostatus tulee heti ekan säkeistön jälkeen. Pikkuhiljaa. Melodia puskee päälle, laukkakomppi, tulee tunne siitä, että nyt ollaan taas asiassa. Suorastaan ytimessä. Kertosäe vie mennessään ensimmäisellä kerralla totaalisesti! Sama tunne puskee päälle kun viime levyn aikoina Brighter Than a Thousand Sunsia kuunnellessa == vitun kovaa tavaraa. Tätä on odotettukin. Lopetus kuin seinään. Näin se hevibiisi tehdä pitää.
04. Coming Home
Balladityylisempi vetäisy joka tuo mieleen taas enemmän ja enemmän Dickinsonin soolokaman. Se tunne oli olemassa jo aiemmissa biiseissä vähän, mutta tässä se on todellakin läsnä. Ekalla kuuntelulla tää kuulostaa niin hyvältä, että sattuu! Ehkä uutuudenviehätystä, ehkä ei, sitä nyt ei tiedä muuten kuin ajan kanssa. Kaikesta huolimatta hieno, hieno kappale, eikä vähiten hienojen laulumelodioidensa ja soolojensa ansioista.
05. The Alchemist
Niin, vähän vauhdikkaampaa tavaraa väliin. Ensimmäiset ajatukset tulevat mieleen laulumelodioista, joiden totesin jostain syystä muistuttavan Manowarin The Oath -kappaletta. Tai jotain muuta, mitä en saa päähäni. Hölmö rumpukomppi pistää korvaan heti alusta. Tavaramerkin mukaiset tuplamelodiat, joo, onhan ne, mutta kyllähän tää pistää miettiin, että eikö nopeammat kappaleet suju enää entiseen malliin, koska mitäänsanomattomaksi tää jää ainakin ekan (ja toisenkin) kuuntelun jälkeen. Soolot tosin perushyvät.
06. Isle of Avalon
Erikoinen ja pitkä intro joka enteilee tavallaan vähän kevyemmästä lähestymistavasta kuin vaikkapa aiemmalla levyllä, jossa tunnelma on hyvinkin raskas ja painostava läpi levyn. Sitä en tiedä, että onko tämä tietoinen ratkaisu mutta tietynlaista dramatiikkaa jää jopa kaipaamaan tässä vaiheessa levyä. Vauhdin saatuaan kappale tosin välittää selvästi tutun tunteen siitä suuruudesta, jota Iron Maiden parhaimmillaan tarjoaa. Tiedättekö? Kuuntelette silmät kiinni, pumppu hakkaa, selkäpiitä kylmää ja käsiä lämmittää kun veri kiertää. Ensimmäinen soolosektio aika hämärä, mutta kohtuullisen tiukkaa melodiaa pusketaan ilmoille tässäkin, vallankin loppua kohti. Lähellä kuolematonta.
07. Starblind
Nonniin... sama kaava rauhallisten introjen kanssa jatkuu tämänkin biisin kohalla, eipä tähän toisaalta jaksa pahemmin puuttua parin levyn jälkeen. Tää on tää nykynen tyyli ja se on sillä selvä. Riffi alussa on kova! Vauhtiin päästään paljon nopeammin kuin äskeisessä biisissä, mutta ekalla kuuntelulla tästä ei irronnut oikeestaan yhtään mitään, kertosäe tosin rullaa hienosti. Näin toisella kuuntelemalla huomaa paremmin taustalla pyörivät kitarajipot jotka luovat tunnelmaa tähän. Loppupuolella haetaan jälleen sitä kuolematonta melodiaa, mutta siihen kategoriaan en ainakaan itse vielä tätä biisiä niputa.
08. The Talisman
Erikoisella introlla liikkeellä, pikkusen tuo mieleen The Legacyn aiemmalta levyltä. Heti kun ehtii toivomaan Lord of Lightin tyylistä riffiä niin ollaankin jo nopeassa osassa matkalla Brucen laittaessa parastaan! Tässä on käsissä jälleen biisi joka on rakennettu ihan tavallisista Maiden-elementeistä; loistavat laulumelodiat, laukkakomppi, hyvät kitaramelodiat... lopussa jopa revitellään (ainakin vokaaliosastolla) ja tekeehän tämä vaikutuksen!
09. The Man Who Would be King
Tässä puhaltelee tavallaan jo vähän uudetkin tuulet vanhojen elementtien rinnalle, sillä väliosan rumpukomppi ja soolo-osuus vähintäänkin erikoisia, Maidenin mittapuulla. Melodiat ovat kyllä paikoitellen loistavia tässäkin biisissä, vaikka vaarassa on livetä ns. HHJJ-osastollekkin. Tässä vaiheessa levyä tosin rupee kelaileen, että onpas pitkiä biisejä tosiaan. Aiemmalla levyllä tää ei mun mielestä muodostunut ongelmaksi asti, vaikka materiaalia piisas siinäkin. Onko ero sitten materiaalissa vai äkkiseltään tottumattomuudessa? A Matter of Life and Death kantaa komeasti loppuun asti vaikka välissä onkin kevyesti turhakkeeksi muodostunut Out of the Shadows ja levyn päättävä, allekirjoittaneelle lopullisesti(?) täysin aukeamatta jäänyt The Legacy.
10. When the Wild Wind Blows
Poikkeuksellisen rauhallinen ja miellyttävä intro. Tulee suorastaan seesteinen olo tätä ensi kertaa kuunnellessa. Säkeistö rullaa loistavasti alusta lähtien ja lyriikat tuovat kyllä jotenkin välittömän fiiliksen huolettomasta ulosannista huolimatta. Melodia on päättäväinen ja haikea. Eka soolo iskee puun takaa ja jopa keskeyttää tunteen, joka olisi varmaan murtanut miehen hetken päästä. Lead-melodia on hyvä, mutta tämäkään ei ainakaan vielä uppoa suoraan sinne "kuolemattomat melodiat" -kategoriaan. Taas soolo-osa puskee yllätyksenä, josta päästäänkin melodioiden kautta outroon. Kaunis biisi, ei parilla ekalla kertaa aivan täys pankin räjäyttäjä, mutta katellaan ja kuulostellaan jatkossa.
---
Levyn lopun tultua kohdalle, tulee allekirjoittaneelle kieltämättä vähän sellainen "tässäkö tää nyt oli?" -olo. Levy ei missään tapauksessa pettänyt odotuksia, mutta se johtunee enemmän siitä, että odotuksia ei ollut, kuin levystä itsestään. Odotuksia ei ollut lähinnä sen takia, että pidin aiemmasta levystä niin paljon, että en ehkä suorastaan edes silloin uskonut bändin yltävän vastaavaan kokonaisuuteen näinkin kypsässä iässä. Se, kuinka hyvä tämä levy on, tulee selväksi vasta myöhemmin. Ei tälläista määrää materiaalia voi sulattaa täysin kahdella kuuntelukerralla.
Loppuun vielä kevyt disclaimer; ymmärtäkää arvon lukijat (jos luette), että kyseessä ei suinkaan ole, eikä yritä olla, mikään arvostelu albumista, vaan silkkoja hajanaisia ensiajatuksia ja mietteitä jotka kokosin lähinnä omaksi ilokseni selkeyttääkseni ajatuksiani. Postaan ne toki tännekkin, jos vaikkapa niistä joku jotain kimmokeita tai näkökulmia saisi. Saapahan itsekin lukea seuraavan levyn tullessa, että miltä ensimietteet viime kerralla vaikuttivat!
rocker wrote:Kokonaisuutena vaikuttaa levy menevän Maidenin kärkikolmikkoon vähintään. Loistavaa settiä.
Kuriositettina, mihin väliin kiilaa? Itellä on kärkikaksikko EHDOTON Seventh Son of a Seventh Son / Somewhere in Time. Kolmantena ehkä vahvimpana kokonaisuutena menee A Matter of Life and Death. Siitä pohjaa edelliseenkin viestiin, muuten.
OsmaGunner wrote:On(ko) mulla pää seonnut lopullisesti, vai tuleeko muillakin Mother of Mercysta mieleen X-Factor?
On! Mother of Mercy on mun mielestä niin rehellistä heviä, että huh hei. Ei sitä fiilistelevää tummaa junnausta kun X Factorilla (älkää käsittäkö väärin, diggaan kyllä X:stä lujaa).
OsmaGunner wrote:kun taas Coming Home olisi avaruusteemaa sivuava? Oonko hakoteillä, täh?
Mun mielestä tossa ei käydä avaruudessa asti, koska avaruus alkaa määritelmän mukaan 100 kilometrin korkeudesta maasta. Reittilennosta pikemminkin kysymys, maininta kiitoradan valoista Albioinin maalla jne. Kai se duunistaan laulelee...
HikiNeito wrote:Toki vaikuttaa että tuo on 192kbps mutta silti. Jotenkin tuntuu että on vähän tommonen sekava ja epäselvä äänimaailma, ei kunnolla erotu kaikki osuudet.
Meneehän toi paikka paikoin tukkoon ihan kunnollakin, syytän pakkausta vielä perjantaihin asti. Sitten vehkeitäni (Tannoy F1, BK XLS200, Denon AVR-1610), sitten joskus paremmilla vehkeiltä kuultuna, jos aihetta, tuotantoa!
Karpaasi wrote:Starblind oli näistä neljästä vielä kuulemattomasta kappaleesta selvästi paras ja todella monipuolinen vempula, jonka parissa ei tylsää kerennyt tulemaan.
Jännää, koska ite en tosta löytänyt suuremmin tarttumapintaa parilla kuuntelulla. Siis sitä kertosäettä lukuunottamatta. Ehkä jatko avaa fiiliksiä?
HikiNeito wrote:Oonkohan mää nyt ainoa joka ei ole ihan tyytyväinen tähän miksaukseen? Toki vaikuttaa että tuo on 192kbps mutta silti. Jotenkin tuntuu että on vähän tommonen sekava ja epäselvä äänimaailma, ei kunnolla erotu kaikki osuudet. Vaikkapa tuo Man Who Would Be King, väliosa ja outro tuntuu vaan niin sekavilta, ei erotu kaikki osuudet kunnolla, varsinkin se väliosan soolo ja sielä taustalla oleva pitkä leadi On aivan mielettömän hienon kuulonen mutta jotenkin ei vaan tule selkeästi se kokonaisuus.
Tulee varmaan paskaa niskaan mutta Dance of Deathilla on imo parhaat 2000-luvun soundit Tottahan se että siinä rytmikitarat puuroutuu kyllä mutta vastapainona harmoniat, leadit ja soolot on niin mielettömän hienon kuulosia, ja kun vielä seassa on se sinfoniaorkesteri niin ei haittaa yhtään tuo puuroutuminen. Noin kokonaisuutena mielestäni hyvin onnistunut miksaus.
Jep, kyllä tämä pakattu paskaämpeekolmeversio lähentelee tasollisesti jo kalliisti tuotettua demoa. Todellakin toivon QazKFD:n tavoin että "vika" on nimenomaan laadussa eikä itse äänitteessä, sillä muuten Caveman olisi kyllä tehnyt todellisen rimanalituksen. Mielestäni tämän "nettiversion" soundit ottavat turpaan jopa tuhnuiselta Dance Of Deathilta, jonka äänimaisemasta en tykkää yhtään. Toivottavasti homma kääntyy ensi yönä parempaan suuntaan.
Nyt on tullut kuunneltua levyä taas vähän lisää, yksittäin ja yhdessä. Tähän mennessä fiilis on edelleen se, että muutamia loistavia väläytyksiä mutta hälyttävän monessa biisissä seesteistä aikuisrockmaista mielikuvituksettomuutta ja ennalta-arvattavuutta. Pahimmillaan tätä levyä voisi verrata jopa jo Bon Jovin Lost Highway -notkahdukseen, mutta toivottavasti aukeilee paremmin ajan saatossa.
Parhaimpina väläytyksinä toimivat kahden markan rock-riffeillä kulkeva El Dorado, joka on avautunut myös lyriikoiltaan aikalailla täydellisesti, The Man Who Would Be King ja varsinkin Mother of Mercy. Siis vittu mikä kappale!
When the Wild Wind Blows on jotenkin oma lukunsa. Mitään totaalista timanttia tämä biisi ei ole, mutta seesteisyydellään ja kypsyydellään - vaikka en kyseisistä ominaisuuksista oikein tykkääkään varsinkaan kun kyse on Maidenista - silti jotenkin iskee minuun. Tavallaan ennalta-arvattavuudessaan ja melankolisuudessaan biisi sopisi hyvin yhdeksi Maidenin viimeisiksi. Mulle tästä tulee jossain hamassa tulevaisuudessa odottavasta lopettamisesta sellainen ajatus, että kiitos kaikille, meidän aikamme on tullut, rakastamme teitä .
Jaa-a. Ensi yönä käyn kuitenkin hakemassa levyn Äxästä ja kuuntelen vielä kerran kokonaan, toivottavasti kickass-soundeilla.
Iron Constable wrote:Tuulenpuhalluksen äsken laskettelin läpi Tuubista. Ei ei ei. Siis lähelläkään mitään bändin parasta biisiä. Rauhallinen ja tunnelmallinen veto, mutta loppujen lopuksi biisissä ei tapahdu paljon mitään verrattuna esimerkiksi sellaisiin oikeasti koviin biiseihin kuin Rime Of The Ancient Mariner, Seventh Son, Infinite Dreams, Hallowed Be Thy Name, Clansman jne. Ihan ok, mutta hehkuttelut sikseen. Kovasti oli rauhalliset osiot ennenkuullun oloisia, vaikkeivat sinänsä huonoja olleetkaan.
Tässäpä Lain Vahva Käsi summaa täydellisesti meikäläisenkin fiilikset. Ne jutut, mitä Tuulenhenkäys tarjoaa ovat oikeasti ne samat 2000-luvun Maidenin tarjoilemat jipot, sekä hyvässä että pahassa. Siinä missä Rime, Seventh ja vaikkapa Allu tarjoilevat vaihtelua, tunnelmaa ja selkeää kontrastia osiensa välillä, laskettelee Tuuli laiskanpulskeasti ja yllätyksettömästi kohti vääjäämätöntä päätöstään.
Itse kuuntelin biisin kertaalleen ja olen koko lailla samoilla linjoilla. Onhan se toki paha ainoastaan yhden kuuntelun perusteella sanoa, mutta hehkutusten perusteella oli pettymys. Toisaalta, nuo yllä mainitut biisit, varsinkin Infinite Dreams, Rime Of The Ancient Mariner ja Hallowed Be Thy Name, iskivät aikanaan jo ensikuuntelulla niin lujaa, että kuulostivat sillä hetkellä suurinpiirtein maailman parhaalta biisiltä. Ja niinhän ne kyllä kuulostavat vieläkin.
Useampi vuosi odotusta takana ja kovasti haluaisin tästä pitää, mutta pakko se vain on myöntää että levy on heikko ja valtava pettymys. AMOLAD soi ilmestyessään jatkuvalla soitolla viikkokausia ja on vieläkin säännöllisessä kuuntelussa. Uutukainen sen sijaan kyllästyttää jo parin päivän jälkeen.
Tämä taitaa olla ainut levy bändiltä Virtual XI:n ohella, josta ei oikein tunnu löytyvän ainuttakaan todellista 5 tähden klassikkoa. Mother Of Mercy ja Coming Home ovat hyviä, mutta eivät kuitenkaan loistavia. Muilta osin albumi on valjua. Vauhdikkaammat vetäisyt Final Frontier, El Dorado ja The Alchemist eivät täytä paikkaansa, ja kyllä sentään hyvältä metallilevyltä pitäisi pari kunnollista nopeaa poljentoa löytyä. Lopullisesti levy lässähtää kappaleisiin 6-10. En kiellä etteikö jokaisessa noista olisi hyviä osuuksia, mutta kun ne on pitänyt perkele vieköön kätkeä sellaiseen 9 minuutin jöötiin, josta ehkä 3,5 minuuttia haluaa kuunnella. Ei naurata enää siinä vaiheessa, kun viides peräkkäinen biisi alkaa samankaltaisella kuolettavan tylsällä introlla. Ja tämä mukamas oli levy jolla Iron Maiden uudistuu. Dance Of Death, Legacy, No More Lies ja kumppanit ovat hienoja kappaleita, mutta rajansa kaikella. Jos aletaan veistää näistä samoista aineksista koko levyllistä niin mennään metsään ja rajusti. When The Wild Wind Blowsissa on kiva lyhyt melodianpätkä, mutta ei siinä riitä paukkuja 11 minuuttiin. Tietenkin sitä voidaan väkisin venyttää sooloilla ja soittamalla introkin loppuun uudestaan. Helvetti siellä on vielä tuulen kohinaakin lisätty loppuun yli 20 sekuntia. Vaatiko taiteellisuus tätä, vai haluttiinko vain että voidaan haastatteluissa sanoa että albumin päättää yli 11 minuutin ”eeppinen” teos?
Ehkä vielä perun sanani, kun kuunteluja tulee lisää. Tämmöinen on kuitenkin meikäläisen ensivaikutelma. Fyysinen levy tulee postilaatikkoon perjantaina, jos menee maanantaihin niin pystyn elämään senkin asian kanssa.
QazKFD wrote:Intron alku tuntuu jokseenkin turhalta, tässä kerkiää jo miettimään, että onko järkeä tätä levylle väkisin tunkea. Mutta vokaalien alettua kieltämättä saadaan vähän kosmista tunnelmaa lisättyä ja hyvälaatuisen painostuksen sen jälkeen päälle.
Heh, omasta mielestä taas intron olisi voinut jättää ekaan ~45 sekuntiin jonka jälkeen itse kappale käyntiin. Sen jälkeen tuo intro on aika hirvittävää kuraa, en itse ainakaan käsitä mitä sillä on haettu. Kaiken lisäksi vielä samalla raidalla nimibiisin kanssa, joten ei saa edes skipattua.
QazKFD wrote:Intron alku tuntuu jokseenkin turhalta, tässä kerkiää jo miettimään, että onko järkeä tätä levylle väkisin tunkea. Mutta vokaalien alettua kieltämättä saadaan vähän kosmista tunnelmaa lisättyä ja hyvälaatuisen painostuksen sen jälkeen päälle.
Heh, omasta mielestä taas intron olisi voinut jättää ekaan ~45 sekuntiin jonka jälkeen itse kappale käyntiin. Sen jälkeen tuo intro on aika hirvittävää kuraa, en itse ainakaan käsitä mitä sillä on haettu. Kaiken lisäksi vielä samalla raidalla nimibiisin kanssa, joten ei saa edes skipattua.
Olisi kannattanut varmaan erottaa sitten intro ja itse levyn nimikappale kumpikin omalle raidalle. Lukikos jossain IMOC:n topicissa että koko intro on H:n käsialaa?? Näin muista lukeneeni, oli poimittu jostain haastattelusta.
Huomenna alkaa sitten tehokuuntelu, kunhan levy tipahtaa luukusta
"You see, pal: Elvis can't read a contract. All he knows is: No Ferrari, no rides with the top down." - James "Sonny" Crockett
Nonniin... sama kaava rauhallisten introjen kanssa jatkuu tämänkin biisin kohalla, eipä tähän toisaalta jaksa pahemmin puuttua parin levyn jälkeen. Tää on tää nykynen tyyli ja se on sillä selvä. Riffi alussa on kova! Vauhtiin päästään paljon nopeammin kuin äskeisessä biisissä, mutta ekalla kuuntelulla tästä ei irronnut oikeestaan yhtään mitään, kertosäe tosin rullaa hienosti. Näin toisella kuuntelemalla huomaa paremmin taustalla pyörivät kitarajipot jotka luovat tunnelmaa tähän. Loppupuolella haetaan jälleen sitä kuolematonta melodiaa, mutta siihen kategoriaan en ainakaan itse vielä tätä biisiä niputa.
Tässä biisissä on mun mielestä toi intro aivan turha. Itsessäänkään ei ole mikään kovin kummonen musiikin palanen mutta ei edes sovi jotenkin tohon biisiin. Huomattavasti parempi olisi jos lähtisi suoraan tuolla riffillä.
Muuten ei kyllä tää biisi ole vielä auennut ja on Alchemistin ohella levyn heikointa kastia.
"Suuteleminen ennen avioliittoa on esiaviollista seksiä." -Veli Saarikalle
Levyn kärkibiiseiksi on itelle muodostunut Isle of avalon, The talisman ja TMWWBK. Sen sijaan When the wild wind blows ei toimi ollenkaan. Levyn heikkoa osastoa.
Arviolta seitsemän kuuntelun jälkeen voin lokeroida kappaleet oheisiin lokeroihin:
Kappaleet, jotka taistelevat minkä tahansa Maiden-biisin kanssa parhaimpien kappaleiden statuksesta:
- The Final Frontier, Mother of Mercy, The Alchemist, Isle of Avalon, Starblind ja When the Wild Wind Blows
- 2000-luvun paras aloitusbiisi - The Final Frontier. Vielä on menty askel eteenpäin siitä, missä se oli Different Worldsilla. Kertosäe on The Final Frontierin paras hetki ja samalla Maiden ehkäpä paras kertosäe.
- Mother of Mercy - Näin ne perusbiisit ala Maiden pitää tehdä. Laulu- että kitaramelodiat mahtavat. Kitaroinnista tulee paikoitellen vibat Somewhere-levylle. Muuten perusriffittelyä, mutta ei särähdä negatiivisesti korviin.
- The Alchemist - Kuin The X Factorilta otettu biisi, mutta mikäs siinä - onhan sentään kyseessä Maidenin paras levy. Säkeistöt groovaavat, kertosäe toimii. Mutta herran jestas hyvää riffittelyä ja melodiaa irtoaa kertosäkeen jälkeen!
- Isle of Avalon - Usvainen intro - toimii. Kyllähän tässä alusta tulee vahvasti mieleen The Longest Day, samanlainen painostava tunnelma. Lähtö kohti uusia sumuja on korvakarkkia. Nickon soitto on groovavaa ja jopa parasta vuosiin. Tuleeko muilla mieleen näistä sooloista Somewhere in Time -levyn soolomaailmat? Samaa tatsia, fiilistä ja soundia on havaittavissa ja vahvasti. Viimeisen parin minuutin aikana lähtee sellaisia melodioita, että järkihän tässä meinaa lähteä. Lopetus myös todella toimiva. Hyvin lepposasti vierähtää yhdeksän minuuttia - hyvän biisin merkki.
- Starblind - Muilla näyttänee olevan ongelmia biisin alun kanssa, ei mulla. Kestäähän se peräti 45 sekunttia. Pääriffi vie mennessään. Nickon komppi toimii, Dickinson sanelee biisin sanoman, perussäkeistöissä sopivasti pientä fiilistelyä kitaristeilta. Ensimmäinen soolo ja fiilis - parasta. Soolot myös kuin Somewhere-levyltä. Eritoten kohdat: 5:04 - 5:41 = likipitäen parasta mitä Maideniltä on koskaan tullut.
- When the Wild Finns Blows
Ei tästä tarvitse enää sanoa mitään. TOIMII. Väliosuus - toimii.
Alla olevat kappaleet yltävät (TÄLLÄ HETKELLÄ) sinne samaan kastiin yhdessä Invadersin, Wildest Dreams ja Back in the Villagen kanssa:
- Satelite 15, Coming Home, The Talisman ja The Man Who Would be King
Avautumatta? Seurataan tilannetta x-päivän päästä.
Pettymys? Ei todellakaan. Odotukset onko ylittänyt? Voisin sanoa että kyllä. The X Factorilta alkanut putki ei katkennut tälläkään.
On kyllä järjettömän kova suora Dickinsonin paluun jälkeen.
Jatketaan kuuntelua. Huomenna fyysisesti levy hallussa.
Lähtökohtaisesti minulla on ollut tiukasti Maiden-lasit silmillä jo sitä asti kun KuusKuusKutosen ostin LP:ä uutuushyllystä. Mutta, mutta, mutta.... minun on todella vaikea pitää uutuutta (joka kolahtaa postilaatikkoon perjantaina ja imuroitu eilen torrenttina) Maidenin tuotannon kärkikastiin kuuluvana tuotoksena. Edellisellä kerralla ennakkojulkaistu Benjamin aiheutti minulle lähes puistatusta, mutta itse levy (AMOLAD) oli TODELLA iso postiivinen yllätys. Nyt odottelin jotain samaa, mutta minulle jäi mieleen nyt kahden läpikuuntelun jälkeen kolme adjektiivia: tasapaksu, iloton, jööti! 
Minun on vaikea pitää edes Villituulia kovin kummoisena vetona. AMOLADista tuttuja piirteitä löytyy useistakin kappaleista ja edelleen tietty uudenlainen proge-Maiden on esillä. Kuitenkin useat kappaleet vaikuttavat jotenkin edellisen levyn jämäideoista kootulta, eikä ollenkaan niin raikkaalta kuin edellinen levy. AMOLAD oli lähes pari vuotta mielestäni paras ja "aikuismaisin" Maiden levy, mutta kyllä sen verran on nyt sanottava, että SSOTSS on SE Maidenin tuotos, joka minun kategoriassani on takaisin kärkipaikalla. TFF:ssä sylettää myös vanhojen ideoiden uudelleenkierrätys; pala Marineria, pala DoDia, pala Legacyä, pala sieltä, pala täältä, kuitenkaan levy ei ole mielestäni näiden loistavien osiensa summa, vaan jotain ihan muuta.
Kiva olla vähemmistössä... 
Ei vaan jaksais odottaa. Sama fiilis kuin viime vuonna odotellessa Kissin Sonic Boomia. 
On aivan mielettömän hienon kuulonen mutta jotenkin ei vaan tule selkeästi se kokonaisuus.
Tottahan se että siinä rytmikitarat puuroutuu kyllä mutta vastapainona harmoniat, leadit ja soolot on niin mielettömän hienon kuulosia, ja kun vielä seassa on se sinfoniaorkesteri niin ei haittaa yhtään tuo puuroutuminen. Noin kokonaisuutena mielestäni hyvin onnistunut miksaus.
