Aloin ihan mielenkiinnosta selailemaan topiccia, että millaistahan kommenttia sitä on tullut aikoinaan bändistä sepustettua ja yllätyksekseni en löytänyt moisia ollenkaan, ennen kuin vasta reilun vuoden takaa. Bändi on kuitenkin pikkuhiljaa kirinyt itseänsä aivan sinne piikkipaikalle ns. "lempibändien" joukossa joten onhan tämä nyt ihan pyhäinhäväistys ettei levyjä ole muutamaa sanankäännettä lukuunottamatta kommentoitu allekirjoittaneen toimesta lainkaan.
Itse kuulin Queensrÿchea ensimmäistä kertaa(muistan lainanneeni joskus nuorena kyllä kirjastosta Promised Land-levyn...ei ilmeisesti toiminut) edesmenneessä Freetime-baarissa täällä Jyväskylässä syksyllä 2006, jossa hiljaisena iltana istuttiin kaveriporukalla iltaa. Paikan DJ (jonka musiikkimaku meni niin täysin yhteen omani kanssa että huhheijaa) soitteli Mindcrimea siinä läpi ja jossain siinä Speakin ja Spreading The Diseasen paikkeilla käväisin kysäisemässä että mitäs se tällainen on, kun kuulostaa aivan vitun hyvältä. Noh, siitähän tuli suositukset, että maailman kovin levyhän se, Operation: Mindcrime, hommaappa poika pikaiseen kuunteluun. Seuraavana aamuna päätä vihlovassa darrassa sen sitten muistin ja latailin koneelle...I remember now...
Muistan vieläkin sen kun Revolution Callingin aikana meni vain toistuvasti kylmät väreet läpi kehon, ja se on uuden musiikin saralla erittäin harvinaista miulle...koko levy ei kerralla toki iskenyt, mutta etenkin silloiseen elämäntilanteeseen biisi nimeltä I Don't Believe In Love ei voinut osua paremmin
Pikkuhiljaa levy kasvoi kasvamistaan ja viimeistään Operation: LIVEcrimen pyörähdettyä dvd-soittimessa- kaksi kertaa putkeen - olo oli kuin parituntisen orgasmin jäljiltä (jos nyt pystyn kuvittelemaan millaiselta se tuntuisi, ei ole tantrameininki niin tuttua kuitenkaan

), takki oli aivan tyhjä ja tuntui, ettei tästä kovempaa voi kukaan, koskaan, missään, milloinkaan tehdä, ja vielä tänä päivänä olen sitä mieltä, ettei kukaan ole päässyt edes lähelle. Maidenin kovimmat kalpenevat selvästi eikä Dream Theater ole koskaan päässyt edes samoille aallonpituuksille, jos näin niinkuin kolmea itselle tärkeintä bändiä peilaisi.
Koko syksyn taisin kuunnella lähes yksinomaan kolmea levyä, mutta keväällä aloin tutustumaan muihinkin 'Rÿche-levyihin, joista EP ja Empire iskivät heti kuin salama, jälkimmäisen kuitenkin noustessa omaan erityiseen arvoonsa oikeastaan vasta puolisen vuotta sitten. The Warning, Rage For Order ja Promised Land olivat ihan kivoja, mutta niihin syventyminen tapahtui vasta paljon myöhemmin.
Tähän päivään mennessä kaikki levyt ovat saaneet mahdollisuutensa ja valitettavasti täytyy todeta, että aikakausi Hear In The Now Frontier-Tribe olisi voinut jäädä vaikka kokonaan tekemättä, sieltä kun ei mainitsemisen arvoista materiaalia löydy. Operation: Mindcrime II:n otin aikanaan pelonsekaisin tuntein kuunteluun, ja alun pettymyksen jälkeen sieltä on noussut ihan pätevä albumi, samoin kuin American Soldierista, joka pistää jopa hieman O:M II:sta paremmaksi, joten suunta on ainakin oikea.
Harmittaan ns. aivan helvetisti ettei rahatonna tullut lähettyä tuolloin toissa kesänä tonne Southamptoniin kattomaan tuota Operation: Mindcrime-kiertueen viimeisimpiä keikkoja, joissa molemmat levyt siis vedettiin Suomesta poiketen alusta loppuun kokonaan. Hieman balsamia haavoihin sain muutama viikko sitten Gods Of Metal-festareilla Italiassa, jossa näin 'Rÿchen ensimmäistä kertaa elämässäni, bändi vetäisi reilun tunnin setin joka oli kova, vaikka ei Mindcrimelta mitään vetänytkään. Bändi oli kuosissa ja Tate lauloi yllätyksekseni todella hyvin, vaikka toki paikoitellen joutui oikomaan. Setistä ei voi valittaa, pääsinhän kuulemaan biisit kuten "Walk In The Shadows", "Best I Can", "Jet City Woman" ja "Empire" livenä, ovathan ne helposti bändin parhaimmistoa. Jälkeenpäin ajateltuna taisin katella lähes koko keikan vain Tatea naama näkkärillä, on se sellaisessa jumalan asemassa miun kirjoissa

.
Näin kitaristina täytyy mainita, että vaikka Tate jumalana onkin ehkä ne bändin kasvot, niin minulle Queensrÿche ei ole se sama Queensrÿche ilman Chris DeGarmoa. Noin tyylikästä karismaa livenä en ole nähnyt kellään - ei, Adrian Smith ei pääse lähellekkään

- ja mies soittaa vielä aivan jumalaisen hyvin! Ja noita biisejä mitä miehen kynästä on lähtenyt...useammankin kerran olen "Suite Sister Maryn" kuunneltuani tuumannut ettei tässä mitään kannata itsellä edes yrittää sävellellä kun tietää ettei tuollaiseen yksinkertaisesti voi kyetä.
Jos kello ei olisi noin paljon, heittäisin tähän varmaankin jonkinlaisen mutuarvion levyistä, mutta täytyy leipäkin käydä ansaitsemassa ja väsyneenä se vain vituttaa. Ehkä jossain vaiheessa jaksaa.
Kuitenkin selkeä conclusion tähän: yksi kovimmista bändeistä koskaan, ellei jopa se kovin.