ANTHRAX – AMONG THE LIVING
Joey “Poser” Belladonna – vocals
Scott “NOT” Ian – guitar
Charlie Benante – drums
Dan Spitz – guitar
Frank Bello – bass
Anthrax, Slayer, Megadeth, Metallica. Jokainen mahtaa olla törmännyt kyseiseen nelikkoon, tuohon 80-luvun thrashin “fab fouriksi” mainostettuun porukkaan. Näistä Metallica ja Slayer ovat suurimmat klassikot, Megadethin ollessa nykyään pienemmän piirin juttu, Anthraxin jäädessä jotenkin outoon väliasemaan. Miksi näin? Kyseessä on nimittäin yksi aikamme valovoimaisimmista, intensiivisimmistä, energisimmistä ja loistavimmista yhtyeistä. On totta, että 2000-luku ei ole ollut mitään Anthraxin uutta kulta-kautta, mutta 2005 toteutettu klassisen kokoonpanon menestynyt ”paluukiertue” povaa yhtyeelle vielä myrskyisää tulevaisuutta moshpittien ja urheilushortsien ytimessä. Mistä tässä klassikossa on kysymys? Onko kyseessä yksi monesta tusinabändistä, joiden juttu on nähty jo monesti aikaisemmin?
Ei. Anthraxissa piilee ainesta siihen malliin, että heikompaa hirvittää. 80-luvulla bändi julkaisi loistavia albumeita, joista allekirjoittanut omistaa toistaiseksi suurimmat klassikot Spreading The Disease ja Among The Living. Tuskin kukaan vähänkin 80-luvun metallia seuraava henkilö on voinut välttyä kuulemasta noiden kahden albumin nimeä, joista varsinkin Among The Livingia pidetään nykyään yhtenä metallin kiistattomista klassikoista. Anthrax on kuitenkin livebändi, ja studiokiekkojen mahtavuutta ihaillessa ei voi kuin kadehtia niitä onnellisia jotka ovat bändin kokeneet livenä. Lienee turhaa korostaa sitä, mistä allekirjoittaneen löytää seuraavan Anthraxin Suomen-keikan aikana. Minulla kun on tapana löytää parhaat bändit aina väärään aikaan.
1980-luvun puolivälin vuodet olivat todellista thrash-metalin ilotulitusta, bändien julkaistessa jatkuvasti sellaisia albumeja joita tänä päivänä vieläkin kumarretaan, ylistetään ja hehkutetaan taukoamatta. Master Of Puppetsin ja Reign In Bloodin kaltaiset ”fabfour-bändien” merkkipaaluteokset saivat seuraavana vuonna 1987 seuraa Anthraxin kolmannesta kokopitkästä, Spreading The Diseasen seuraajasta Among The Living. Albumi on äänitetty bändin parhaan kokoonpanon kanssa, vokaaleissa itse Joey Belladonna. NOT Ian ja Dan Spitz kitarassa, Bello bassossa ja Benante rummuissa. Mitä löytyy permisten, varsilenkkareiden ja lippiksien takaa?
Among The Living on hienosti tuotettu, sovitettu ja toteutettu albumi. Soundit ovat omiaan tiukkaan rässäämiseen, niiden ollessa ehkäpä nykypäivän standardeihin nähden ohuet, mutta sen aikaiseen metalliin ehdottoman sopivat. Kokoonpano ja sen kyvyt ovat varmasti yleisesti tiedossa, ja Anthraxin muusikot ovat ensiluokkaisia. Scott Ian on yksi metallimusiikin kovimmista komppikitaristeista, ja rumpalismies Benante on yksi aliarvostetuimpia kannuttajia koskaan. Mitä olisikaan Anthraxin teurastus ilman Belladonnan kuolevaa lehmää muistuttavaa ääntä?
Albumin kappaleet ovat ensiluokkaisia, ja edustavat suurimmaksi osaksi kaikkea sitä mitä allekirjoittanut musiikissa arvostaa. Purevat, tarkasti soitetut riffit, nopea meininki ja kunnon bändifiilis toimivat kokonaisuuden kasassapitäjinä loistavien kappaleiden näytellessä tottakai pääosaa. Moshausbiisien ehdoton kuningas Caught In A Mosh, mielisairaan tarttuva Efilnikufesin, klassisen melodinen Indians, orjuuttava I Am The Law ja muut klassikot toimivat ehdottomina huippuina muistuttaen jatkuvasti hyvän musiikin perimmäisimmistä elementeistä. Skeletons In The Closet, ADI, One World ja Imitation Of Life ovat tappavan tiukkaa Anthrax-turpaanmättöä, häviämättä sen suuremmin albumin klassisille rypistyksille, joista pitää vielä erikseen mainita Among The Living. Ihan mieleen tulvivat Ipen varoittelut yhdistelmästä humalatila + Anthrax. Eikä minulla ole mitään syytä olla uskomatta. Among The Livingin kappalemateriaali on ensiluokkaista, eikä heikkoja hetkiä löydy luonnollisesti hakemallakaan. Tällä hetkellä Indians on ehdoton suosikkini, sen melodisuuden ja kulkevuuden takia (ja tunneside olohuone-moshaukseen on melkoinen), mutta toisaalta mainittuani yksi kappale tältä albumilta, tekee heti mieli mainita toinen. Ja sen perään kolmas. Voiko musiikki olla silloin edes kehnoa jos yhden kappaleen ylitse muiden nostamisesta seuraa omantunnontuskia?
Among The Living on timanttinen kokonaisuus, joka on eräs ei pelkästään allekirjoittaneen, vaan metallifanien yleensä parhaimpiin nostettava albumi. Jos minun pitäisi aseenpiippu ohimolla valita viisi metallialbumia autiolle saarelle, Among The Living olisi pakko ottaa mukaan edustamaan minulle Anthraxia parhaimmillaan. Anthaxin voi siis suosiolla nostaa Maidenin, Deathin, Helloweenin ja Slayerin kaveriksi Straton suosikkilistalle, pitämään yllä vanhan kunnon kasari-speedin lippua, ja korkealla.
Klassikko, 5/5.
WHAT IS IT? CAUGHT IN A MOSH!
Loistavia pituuksiltaan, kuin asiapitoisuuksiltaan, ei mitään hurlumhei "meil on kivaa"-analyysejä. Nämä pystyy täysin varauksetta - haukottelematta lukea moneen kertaan lävitse, ei tarvitse pelkkää yhteenvetoa katsoa. Se jos jokin on hyvä asia. Jatka vain saman vessan käyttöä.
Anthraxin kovin levy sattuu poijjaat olemaan meinaan The Greater Of Two Evils!