King Diamond

Soul_Intruder · Post by **Soul_Intruder** » Fri Jan 20, 2006 20:30

Voimanorja. Joo Puppet Master vaan hyllyyn. Conspiracy ei mielestäni ollut kovin kaksinen, sitä ei kannata ostaa, ainakaan heti.

Voimanorja · Post by **Voimanorja** » Fri Jan 20, 2006 22:15

Tarttui mukaan the Eye ja Them.
Puppet Master oli loppu

Kuunteluun viikonlopun aikana. Aikaisintaan huomenna toinen. Tänään vielä Abigailia!

Arrival ja Abgail ainakin rokkaa

Pakkahuoneen keikalle lippukin tuli hommattua....

Post by **Iron Constable** » Sat Jan 21, 2006 2:04

MaidenManutd wrote:Ostin Themin ilmestyessään vinyylinä. Siinä on siisti lp levyn kannen kokoinen
10 sivuinen THE STORY SO FAR..kirjanen mukana.

Vanhaan hyvään aikaan oli levypusseissa mukana usein kaikkea bonus sälää.
Harmi kun cd aikakausi on pilannut kansitaiteen/lisukkeet täysin.

Bonuksia varten on keksitty DIGIPAK. Toki koko on eri luokkaa kuin älppäreissä, mutta esim. uusin Edguy on hyvä esimerkki paketista, jossa on paljon juttuja/kuvia niiden pakollisten sanoitusten lisäksi. Joten en aivan allekirjoita tuota täysin pilaantumista.

Sitten Ipeä kompaten pieni ohje: KYSELIJÄT ? Nähkää sen verran vaivaa, että ennenkuin kyselette mitä-missä-milloin seuraavaksi, lukekaa ketju alusta lähtien. Esim. tämä King Diamond-ketju on loistava esimerkki siitä, että hyvin monesta levystä ja koko tuotannosta löytyy useitakin kattavia analyysejä ketjun varrelta. Niistä saa aika hyvän kokonaiskuvan mitä Kingin tuotanto pitää sisällään, monen eri henkilön näkökulmasta. Tietoa on tarjolla, vaivaa on nähty, älkää kyselkö vain siksi, että haluatte kaikki mulle heti tänne nyt.

Kiitos.

MaidenManutd · Post by **MaidenManutd** » Sat Jan 21, 2006 10:25

Juu,kullähän itsekin ostan digi version aina kun semmoinen versio ilmestyy.
Arvostan kyllä enemmän vinyylikansitaidetta.

Tipi · Post by **Tipi** » Sat Jan 21, 2006 10:41

Itsekin olen kova King Diamond diggari jo Mercyful Fate ajoilta.Kingin tuatanto kyllä löytyy kirjahyllystä.Olin itseasissa katsomassa Conspiracy kiertuetta kultsalla -90 tammikuussa.Oli mahtava keikka.
Liput o tavastian ekal keikal ku työesteet painaa sillo Tampereen keikan kans päälle.

MaidenManutd · Post by **MaidenManutd** » Sat Jan 21, 2006 10:54

Tipi wrote:Itsekin olen kova King Diamond diggari jo Mercyful Fate ajoilta.

Hyvä Tipi,sama täällä.Nykynuoriso tuntuu unohtaneen Kingin juuret eli Mercyful Faten.
Nuo 2 alkuperäistä MF levyä vuosilta 83 ja 84 Melissa ja Dont break the oath ovat
todellisia klassikoita joissa ei ole yhtään täytebiisiä.
Musa on myös todella omaperäistä. Meininki on hämyisempää ja synkempää kuin
Kingin "soolo"levyillä.
Onneksi King soittelee vieläkin keikoilla muutamia MF biisejä kuten Come to the sabbath.
Noilta kahdelta levyltä ei voi nimetä suosikkibiisejä koska koko paketti on täydellinen.
Tutustukaa ihmeessä.

Ipe · Post by **Ipe** » Sat Jan 21, 2006 11:31

MaidenManutd wrote:
Tipi wrote:Itsekin olen kova King Diamond diggari jo Mercyful Fate ajoilta.
Hyvä Tipi,sama täällä.Nykynuoriso tuntuu unohtaneen Kingin juuret eli Mercyful Faten.

Siis hetkinen? Taas lauoit kuule hiukan liian aikaisin Mercyful Faten unohduksista tietämättä oikeaa vastausta. Selaileppa tätä ketjua ja MF:n ketjua hiukan niin luulisi hiukan selventävän paremmin. Tälläkin foorumilla todella moni Kinkun tietäjä tuntee läpikotoisin myöskin MF:n tuotannon. Itse vielä en kokotuotantoa tunne, mutta "kulta-aika" on hallussa. Kinkkuun kun tutustuin niin Abigail, "Them" ja the Puppet Master löytyivät kauan hyllystäni ennenkuin uskaltauduin muihin tuotoksiin tutustumaan. Tässä välissä otin MF:n "kulta-ajan" haltuun. Mielentilasta riippuen tämä "kulta-aika" voi jopa voittaa Kinkunkin parhaat levyt. Melissa - Time löytyvät hyllystä. Tämä alkuajan blackmetal, eli nykyisin mittakaavoin sanottuna "oldschool-proge-heavy" saatana lyriikoilla maistuu paljon paremmin, kun moni Kinkun soolo levy. Ehdottomasti haluan nähdä MF:n edes kerran livenä.

Late · Post by **Late** » Sat Jan 21, 2006 11:40

^Eipä tarvinnut aloittaa kirjoittamaan, kun Ipe aloitti ennen meikäläistä. Kyllä nyt Fate on tiedossa varsin mainiosti ja kampittaahan nuo kaksi ekaa sekä uudemmista Time ja 9 varsin monet King Diamond levyt, Melissan ollessa ehkäpä paras lätty missä Mr. Diamond on laulanut. Return Of The Vampirea lukuunottamatta nuo Fatetkin löytyy hyllystä eikä heidänkään tilillä ole floppeja juuri lainkaan. Siinä mielessä Manutd oli oikeessa, että jos lankojen osalta näitä bändejä lähtisi vertailemaan, niin onhan tällä langalla paljon enemmän jutustelua johtuen lähinnä Kingin ajankohtaisuudesta täällä Suomenmaassa. Mutta tästä voi sitten jatkaa MF-langassa, joka löytynee parin sivun päästä jonnekin hautautuneena.

Ja MF on todellakin must nähdä livenä! Mieluiten tosin kolmikolla Diamond-Shermann-Denner höystettynä.

Post by **Iron Constable** » Sat Jan 21, 2006 11:58

Mahtaisiko tuo aktiivisuus tällä laudalla johtua siitä, että King Diamond ON aktiivinen ja Mercyful Fate on jäissä, ollut jo pitkään. Tuli vaan mieleen. Ovathan nuo mainitut MF:n levyt ihan asiallisia, mutta sen verran eri pohjalta polkaistuja kuin Kingin soolot, että vertailu on sinällään turhaa, vaikka samasta laulajasta onkin kysymys. Ei kai niitä muuten eri nimien alla olisi työstetty, ellei olisi haluttu tehdä eroa projektien välille.

Ymmärrän hyvin, jos esim. Don´t Break The Oath ei putoa Abigailin aikaan King Diamondiin tutustuneelle. Kingin soolomatsku on paljon tuotetumpaa, "puhtaampaa" ja valmiimman kuuloista. Mercyful Fate tuohon aikaan oli kuitenkin vielä sopivan särmikäs, yksinkertainen ja hiomaton, niin soundien kuin soiton puolesta. Enpäs ole muuten parivaljakkoa Melissa / Oath hankkinut cd:nä, laatikosta löytyy "tupla" c-kasetti, jossa toisella puolella Melissa ja toisella Oath. Että osattiin sitä ennenkin tuplapakkauksia tehdä.

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Sat Jan 21, 2006 16:31

Fatal Portrait (1986)
Mercyful Fatesta eronneen King Diamondin ensimmäinen albumi sooloartistina. Mukaan oli haalittu tulevaisuudessa mainetta yhtenä maailman legendaarisimmista rumpaleista niittävä Mikkey Dee, Mercyful Fatesta poimitut kitaristi Michael Denner sekä basisti Timi Hansen ja pian osaksi King Diamondin selkärankaa muodostuva E.F Band:ista tuttu kitaristihirmu Andy LaRocque.
Levy oli kohtuullisen vahva kokonaisuus sisältäen pienen tarinan pätkän ja se loi hyvän pohjan King Diamondin tulevia julkaisuja varten. Tuotanto ei ollut paras mahdollinen mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva. Mercyful Faten Dont Break The Oath on yleisilmeeltään hyvin lähellä Fatal Portraitia, tosin ihan yhtä vihainen se ole, Fatal Portraitin voidaan kuitenkin todeta olevan paljon helpommin omaksuttava levy.
Selvät peruselementit Mercyful Faten ajoilta ovat hyvin esillä, King Diamondin korkea falsetto, kirkuvat kitarasoolot sekä okkultistiset lyriikat.

4/5

Abigail (1987)
Toisella levyllään "Abigail" King Diamond bändeineen otti hurjan edistysaskeleen luoden yhden maailman musiikkihistorian merkkipaaluista. Levy oli täysimittainen teema-albumi vieden kuuntelijan syvälle 1800-luvun pimeisiin maisemiin. Sävellysvastuu ei ollut enää yksin King Diamondin harteilla, kitaristi Andy LaRocquen kirjoittamat "A Mansion In The Darkness" sekä "7th Day Of July 1777" ovat ehdottomasti levyn kiistattomia helmiä. Myös Michael Denner osallistui levyn sävellyksiin yhden kappaleen voimin (The Possession).
Abigail on tuotettu loistavasti, kitarat soivat koko levy ajan heleästi ja myös King Diamondin vokaalit kuulostavat selvästi voimakkaammilta kuin debyytti Fatal Portraitilla. Levyn tarina etenee hyvin johdonmukaisesti eikä esimerkiksi House Of God:in kaltaiseen itsepohdiskeluun ole aihetta. (Tosin King Diamond on ilmoittanut Abigaililla olevan myös yhteiskunnallisen sanoman koskien adobtiota ja äpärälapsia) Vahva ja melodinen kappalemateriaali tukee tarinaa saumattomasti ja viimeinen kappale, The Black Horsemen on ehdottomasti yksi bändin uran hienoimpia.
Ikävä kyllä King Diamondin klassinen kokoonpano murtui Abigailin jälkeen. Michael Denner korvattiin kiertuekitaristi Michael Moonilla (ex-Madison) ja Timi Hansen jätti yhtyeen juuri ennen "Them" albumin nauhoituksia.

5/5

"Them" (1988)
Vuonna 1988 päivänvalon nähnyttä albumia ”Them” voidaan kuvata King Diamondin kunnianhimoisimmaksi julkaisuksi. Abigailin menestys ei saanut jatkoa huipputuotetun ja 80-luvulle ominaisen kaupallisemman soundin omaavan levyn voimin, vaan se sai jatkokseen kauhutarinan, jonka sielunmaisema ja tuotanto olivat hyvin raakoja. Levyn kappaleet eivät muistuttaneet enää Abigailin hittipitoista materiaalia vaan kokonaisuudessaan ne loivat pelottavan ja painostavan ilmapiirin tarinan ympärille. Tuotannon raakuus ei kuitenkaan kadottanut King Diamondille ominaisia, tarttuvia melodian kulkuja, vaan yhtye valjasti ne selvästi eri tavalla saaden ne esiintymään näin voimakkaampina ja enemmän kokonaisuutta palvellen.
Kitaristi Michael Dennerin poistuttua riveistä hänen paikkansa otti ruotsalainen Pete Blakk, joka muodosti bändin historian ja yhden kaikkien aikojen parhaimmista kitaraduoista Andy LaRocquen kanssa. Soolot ovat levyllä irstaita mutta silti melodisia.
King Diamondin luoma kertomus Amon-kartanon kauheuksista on vaikuttava kokonaisuus joka pitää kuulijan tiukasti kuristuksissa koko albumin ajan. ”Them” ei ole helposti omaksuttava vaan se palkitsee kuuntelijaansa sitä mukaa, mitä enemmän levy pyörii soittimessa. Levy on täydellinen aina kansitaidettaan myöten.

5/5

Conspiracy (1989)
”Them” tarinan jatko-osa, Conspiracy julkaistiin vain vuosi ylistetyn ”Them” albumin jälkeen, joka oli kohonnut kulttiklassikon maineeseen. Conspiracy oli tuotannoltaan selvästi edeltäjäänsä parempi sekä ärhäkämpi, mutta levyyn ei kokonaisuudessaan saatu sellaista myyttisyyttä kuin tarinan ensimmäiseen osaan. Levystä jää hyvin herkästi pinnallinen vaikutelma ja tämä johtaa eittämättä siihen että tarinan merkitys muuttuu toissijaiseksi. Levyn kappalemateriaalista osa on tarttuvuudeltaan loistavaa (Sleepless Nights, At The Graves ja ”Amon” Belongs to ”Them”) mutta osa jää ikävä kyllä musiikillisessa merkityksessä hieman heikohkoksi.
Levystä tuli rumpali Mikkey Deen viimeinen King Diamond levy, hän riitautui yhtyeen kanssa jo ennen levyn äänityksiä mutta soitti kuitenkin studio-osuuden. Myöhemmin Mikkey Dee paljasti hänen erottamisensa syyn olleen huumeet, mutta Deen mukaan hän oli ainoa joka ei huumeita käyttänyt. Erityismaininta laadukkaista kitarasooloista, jotka tuotettiin muusta albumista erillään.

4/5

The Eye (1990)
King Diamondin kulta-ajan joutsenlauluksi jäi The Eye-kaulaketjusta kertova ja löyhästi noitavainoihin sekä keskiajan luostarin tapahtumiin pohjautuva tarina. The Eye jättää kuuntelijalleen hieman tulkinnanvaraa ja herättää juuri sopivassa määrin järjestäytynyttä uskontoa vastaisia kysymyksiä pohdittavaksi.
Itse levy on vahva osoitus siitä, miten hyvä yhtye King Diamond oli vielä The Eyen aikoihin. (Siitäkin huolimatta että rumpaliksi tulleen Snowy Shaw:n tilalla levyllä kuultiin rumpukonetta) Kappaleet ovat rakenteeltaan kypsiä ja mielenkiintoisia, sisältävät hienoja melodioita sekä timanttisen saumatonta yhteensoittoa. Andy LaRocquen ja King Diamondin ohella myös Pete Blakk osallistui levyn kirjoitukseen (Father Picard). Heikkoa lenkkiä ei albumilta löydy vaan kosketinmattojen johdolla kulkevaa levyä voisi kuvata lähinnä täydelliseksi. The Eyen jälkeen bändi palasi takaisin vuonna 1995 julkaistun The Spiders Lullabyen johdolla, ja lähes koko kulta-ajan bändissä kitaristina ollut Pete Blakk oli korvattu keskinkertaisella Herb Simonsenilla ja basisti Hal Patino Chris Estesillä. Yksi historian hienoimmista aikakausista sai The Eyen kruunukseen.

5/5

Siinäpä hieman syvällisemmät mielipiteet kulta-ajan klassikoista, loput mietteet myöhemmin, lähempänä keikkoja.

Ipe · Post by **Ipe** » Sat Jan 21, 2006 18:59

^ Kiitos The Exorcist loistavista analyyseistä. Juuri tälläisiä pohdiskelevia tietoanalyysejä on mukava lukea, respect.

King Diamond on siitä erikoinen bändi, että mielipiteet eroavat melkeenpä jokaisella yksilöllä levyjä kuunellessa toisistaan paljonkin. Toinen pitää Conspiracyä uran parhaimpana ja toinen taas huonoimpana. Itse kallistun tähän huonoimpaan. Kulta-ajoista jos puhutaan niin itse nostaisin tähän kulta-aikaan mukaan ehdottomasti vielä The Spider's Lullabyen ja The Graveyardin. Muut ihmiset erästä ihmistä lukuunottamatta eivät varmaan ymmärrä valintaani, mutta ei faktoille mahda mitään.

Spider's Lullabyestä jos hiukan avautuisin niin musiikillisesti levy jatkaa samoilla teemoilla, kun aiempi The Eye levy, tarina toki täysin eri. Vahvat riffit ja erinomaisella tyylitajulla ja taidolla soitetut soolot hienoja levyllä. Levyn ongelmiksi muodostaisin tarinan jota arvotaan ns. hiukan liikaa levyn alussa, jos ollenkaan. Lopun tarina sitten polkaisee lyriikallisesti levyn vasta täysin käyntiin. Myöskään levyn soundipuoli ei ole mikään King Diamondin uran paras. Tämä voi tuoda levyyn lisää monimutkaisuutta lähestyä levyä, joka taas estää levyn sisäistämistä. Levyn aloitusraita ei jätä kenellekkään epäselväksi miksi pidän albumista niin paljon. From the Other Side on ehdottomasti King Diamondin uran suurimpia kappaleita. Toistettu soolo yhdistettynä loistaviin riffeihin, Diamondin tulkintaan ja toisen puolen lyriikoihin vain jaksavat kiehtoa minua aina enemmän ja enemmän. Kappalemateriaali ensimmäisen kappaleen jälkeen kääntyy pienoiseen laskuun, mutta täytyy ottaa huomioon, että levyn ensimmäisen kappaleen mahtavuuteen ei kyllä moni King Diamondin kappale pääse. Eli termi "laskuun" on hiukan radikaali sanavalinta tähän. Levy on erittäin vahvalla ja tasaisella pohjalla oleva, ensimmäiset kuuntelukerrat antavat levystä ehkä yhden kappaleen loistolevyn, lisäkuunteluiden jälkeen palaset alkavat loksahtaa paikoilleen. Mitä enemmän kuuntelee niin löytää niitä merkkipaaluja. Six Feet Under ja To the Morgue nostavat levyn jälleen kaappiakin korkeammalle. Muut kappaleet toimivat hyvänä runkona kokonaisuutta ajatellen. Toki levyllä löytyy muitakin hyviä kappaleita jotka vain tarvitsevat hiukan enemmän aikaa nousta kuoren alta täydelliseen loistoonsa. Ehdottomasti siis levy jatkaa King Diamondin kulta-aikaa. Kuten aiemminkin olen maininnut niin tämän kulta-ajan heikoimmaksi lenkiksi jää Conspiracy. Epätasaista kappalemateriaalia ei pelasta edes hyvä tarina.

King Diamondin kokonaistuotannossa minua oikeistaan eniten positiivisella tavalla mietityttää monen niin eroavat mielipiteet. Oikeastaan King Diamondin kulta-aika jatkuu vielä The Graveyard levylle asti. Conspiracy nyt notkahdus, mutta tarinan ja niiden loistavien kappaleiden takia pysykööt kulta-ajassa. The Graveyard on erinlainen levy kun verrataan aiempia tuotoksia, Kingin äänessä on levyllä jotain erikoista. 14 kappaleen materiaali on tasaisen vahva, täydellisiä fillereitä levyllä ei ole, eli levy on kokonaisuutena jopa Conspiracyakin parempi. Aiemmin The Exorcist mainitsi Herb Simonsenin "huonouden", liekö kaveri edes kuullut King Diamondin uran ehkäpä parasta kappaletta? ;) (I Am) Kappaleen täydellisyyden kruunaa vielä Herbin täydellinen soolo, muiden dissauksia levystä ei voi ymmärtää.

No ehkä Kinkun kulta-aika loppui tähän? Tiedä sitä, kun myöhempiä levyjä en the Puppet Masteria lukuunottamatta vielä omista. Tähän asti ei alle 3,5 levyjä vielä ole tullut King Diamondin tuotannossa vastaan. Katsotaan miten myöhemmät levyt avaavat silmiäni.

Jussi K · Post by **Jussi K** » Sat Jan 21, 2006 19:15

Late wrote:kampittaahan nuo kaksi ekaa sekä uudemmista Time ja 9 varsin monet King Diamond levyt.

Jumaliste, että Sold My Soul on yksi kaikkien aikojen parhaista Kingin vokalisoimista biiseistä!

"That night I sold my soul to you
To the Devil his due
So many angels were falling from the sky
So many angels would have to die.."

Late · Post by **Late** » Sat Jan 21, 2006 19:25

^^Tuosta Herb Simonsenin heikkoudesta vielä sen verran, että itse pidin hemmoa keskinkertaisena kitaristina kuultuani Spider's Lullabyen. Siinä hän on vielä melkoisen kasvoton kitaristi, soittaen hieman sinnepäin sooloja ja nopeita tilutuksia, eli eipä oikeastaan mitään mielenkiintoista kamaa verrattuna vaikkapa Denneriin tai Blakkiin. Mutta kenties Spider's Lullabyeta seuraneen kiertueen aika Simonsen kasvoi bändiin ja sai lisää näppäryyttä sormiinsa, sillä The Graveyardilla hemmo heittää maanmainioita sooloja, alleviivaten juuri tuon I Am kappaleen ja muutenkin parempia sooloja. Voodoollakin tämä taito pysyi yllä. Eli ei se Herb kuitenkaan kovinkaan keskinkertainen kitaristi loppupeleissä ole, hyvin herra tonttinsa hoiti. Ja jos se turhin kitaristi pitäisi valita, niin kyllä Mikael Myllynen aka Michael Moon on minun valintani, vaikkei hän tosin kertaakaan päässyt studiossa vaikuttamaan taikka kehittymään Herbin tyyliin.

Itse kuuntelin eilen tuota The Graveyardia ja onhan se(kin) yksi Kingin aliarvostetuimmista. Kuten olen tainnut joskus aiemminkin sanoa, niin tällekin levylle on saatu se oikea fiilis, sairas tarina ja pimeä hautuumaa. Saundit ovat tosin joissain kohdissa vähän heikompi, enkä tällä heikkoudella tarkoita "Them"-tyylistä tunnelman luojaa. Enemmän munaa voisi olla, mutta nämäkin toimivat varsin hyvin. 90-luvun tuotannot Tim Kimseyn johdossa eivät meikäläistä oikein muutenkaan ole yhtä lailla miellyttänyt kuin kasarilla duunanneen Roberto Falcaon lumoavat saundit. Tällä levyllä on ehkä hieman liikaa kappaleita, 12 varsinaista kappaletta ja 2 muuta (intro ja kosketinpala). Muutamat kappaleet jäävät hieman varjoon tällä levyllä, vaikkei mitään huonoa kappaletta ole. Kingin lallattelut ja pervoudet ovat hyvin kaksimielistä kamaa, välillä hyppää korvaan ja välillä toimii fiiliksen kohottajana. Aika fifty-fifty tilanne hetkestä riippuen. Ei nyt mikään joka päivä popsittava levy, vaan tämän täydelliseen kuunteluun tarvitaan aikaa ja malttavaisuutta, joka muuten pätee myös Voodoohun. Jos nyt yksittäisiä loistavia kappaleita etsii, niin vaikkapa Black Hill Sanitarium, Heads On The Wall, Digging Graves, Trick Or Treat ja I Am. Aika moni kappale muovautuu tarinan mukaan, joten yksittäisinä kappaleina ne eivät välttämättä iske täysillä, mutta levyyn upoksissa olevaan uhriin ne pistävät.

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Sun Jan 22, 2006 12:47

Noniin, se on sunnuntai ja päätä jomottaa aika saatanasti taas vaihteeksi.

Tuossa kun mainintsin Herb "Rohto" Simonsenista niin hänen keskinkertaisuudella tarkoitin noita The Spiders Lullabyen sooloja. Sen jälkeisillä levyillä, (The Graveyard ja Voodoo) mies kyllä osoitti olevansa kelpo kitaristi. Taitaa miehen lahjat mennä nykyään hukkaan vartiointiliikkeessä.

Loput King Diamond levyt analysoidaan mitä luultavimmin tänään ja huomenna. Täytyy komppailla Ipea ja Latea. Itse on tullut pöllyytettyä Kinkkua kohta vuosikymmen ja pakko myöntää että yhtään bändin levyä ei voi kuvailla heikoksi, jopa 90-luvun raskaammat ja hidasvetoiset (The Graveyard, House Of God) levyt iskevät.

Thrashnator · Post by **Thrashnator** » Sun Jan 22, 2006 16:46

Keikkaa odotellaan innolla, Tampere kutsuu.

Toivottavasti soittelevat paljon biisejä Abigaililta.

Jussi K · Post by **Jussi K** » Sun Jan 22, 2006 19:42

The Exorcist wrote:Aivan loistavaa tekstiä

Kiitoksia, oli mielenkiintoista lukea näitä, lisää vain! Erityisesti odotan omasta mielestäni todella kehnon (Massacre -levy-yhtiölle sattuneen) aikakauden levyistä tällaisia analyyseja. Hakkasivat tekstisi muuten oikeastaan kaikki lukemani varsinaisten arvostelusaittien vastaavat aikaansaannokset.

edit: yhdys sana virhe

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Sun Jan 22, 2006 22:54

^Suuret kiitokset ja kumarrukset vain kehuista. I Obey.

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Tue Jan 24, 2006 18:59

The Spiders Lullabye (1995)
Mercyful Faten tehdessä paluun 90-luvun alkupuolella, venähti King Diamondin levytystauko peräti viiden vuoden mittaiseksi. Paluu tapahtui The Spiders Lullabyen voimin, joka oli King Diamondin ensimmäinen levy sen uudelle levy-yhtiölle Massacre Recordsille. Bändin riveistä olivat poistuneet vuosia loistavan kitaraduon Andy LaRocquen kanssa muodostanut ruotsalaishirmu Pete Blakk, jenkkibasisti Hal Patino sekä Mercyful Fatessakin käväissyt rumpali Snowy Shaw. Tilalle oli haalittu vielä tuntematon muusikkokolmikko, kitaristi Herb Simonsen, basisti Chris Estes sekä rumpali Darrin Anthony.
The Spiders Lullabye esitteli täysin uuden ajan King Diamondin. Aiemmilta levyiltä tutut, helposti aistittavat melodiat oli korvattu raskailla ja painostavilla äänimaisemilla sekä King Diamondin selvästi aggressiivisimmilla vokaaleilla. Levyn kappalemateriaali on hyvin tasaista, ainoastaan aloituskappale From The Other Side ja levyn keskivaiheilta löytyvä Moonlight erottuvat tarttuvuudessaan edukseen. Tunnelmaltaan kohtuullisen synkkää levyä vaivaa kolkko tuotanto, minkä takia muutamat levyllä olevat kappaleet kuulostavat puolivalmiilta, eikä niissä piileviä ideoita ole saatu täysin hyödynnettyä. Esimerkiksi Killerin nerokas riffittely sekä Room 17 haettu poikkeuksellinen pelottavuus kärsivät tuotannon huonoudesta.

3,5

The Graveyard (1997)
King Diamondin uudemman ilmaisutyylin äärihuipentuma nähtiin vahvan yhteiskunnallisen sanoman sisältävällä, vuonna 1997 julkaistulla The Graveyardilla. Lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja mielen pimeiden syövereiden toimintaan pohjautuva albumi on tunnelmaltaan ehdottomasti ahdistavin ja synkin, mitä bändi on julkaissut. The Spiders Lullabyella esitelty raskaus oli The Graveyardilla viritetty huippuunsa ja tällä kertaa tuotanto puki kappalemateriaalia sille kuuluvalla tavalla. Ruhjovien kitaravallien sekopäinen esiintunkeminen kuulostaa aluksi hieman liiaksi pintaan nostetulta, mutta hiljalleen se alkaa vakuuttaa, lisäten albumin vaikuttavuutta. Albumin raskaudesta huolimatta siihen istutetut melodiat ovat jälleen osoitus kaksikon King Diamond/Andy LaRocque musiikillisesta neroudesta. The Spiders Lullabyella pahoin yhtyeen muihin levyihin verrattuna epäonnistuneet kitarasoolotkin olivat jälleen palanneet loistokkaiksi.
The Graveyard on hidastempoinen ja raskas, mutta hyvin mielenkiintoinen niin musiikillisessa kuin psykologisessakin merkityksessä. Voiko esimerkiksi tarinan mielisairaan päähenkilön raiskaussyytöksiin uskoa, vai oliko kaikki hänen mielikuvituksensa tuottamaa hallusinaatiota?

4

Voodoo (1998)
Kolmannella Massacre kauden levyllään King Diamond palasi hänelle ominaisten kauhutarinoiden maailmaan. Tällä kertaa tarina sijoittuu 1930-luvun pimeille ja kosteille Louisianan Voodoo maille.
King Diamondin uudemmista levyistä, Voodoo on se helpoiten lähestyttävä. Vahvat melodiat tukevat levyn jälleen raskasta yleistunnelmaa loistavasti ja kappaleiden rakenteet ovat hieman poiketen helposti tarttuvia sekä iskeviä. Loistaviksi esimerkeiksi sopivat vaikka The Exorcist, LOA House, One Down Two To Go ja A Secret. Voodoon ainoaksi ongelmaksi muodostuu sen tietynlainen pinnallisuus, tarina etenee johdonmukaisesti, mutta samalla siitä puuttuu selvä kliimaksi, joka muilta King Diamondin konseptialbumeilta löytyy. Harvinaista on, että levyn kappaleet toimivat paremmin yksittäisinä elämyksinä kuin kokonaisena tarinana. Harmillista on myös, ettei King Diamondin historia ole koskaan nähnyt pitkäikäistä, pysyvää miehistöä. Voodoo jäi muutaman upean soolon levyllä revitelleen Herb Simonsenin ja sävellysvastuutakin jo ottaneen Chris Estesin viimeiseksi.

4,5

House Of God (2000)
Voodoon jälkeinen House Of God oli jälleen hienoinen takinkääntö, ja se erosi edeltäjästään aivan samalla lailla kuin ”Them” erosi Abigailista. King Diamondin läpikäymän avioeron synnyttämästä albumista tuli hänelle henkilökohtainen psykologinen puhdistautuminen ja samalla siitä tuli hänen ehdottomasti hienoin ja moniulotteisin tarina.
Niin loistavan tarinan kuin House Of God sisältääkin, niin samaa ei voi sanoa kappalemateriaalista. Sama pätee oikeastaan myös niin bändissä vieraileviin muusikoihin kuin tuotantoon, onneksi levy pelastuu muutaman helmen voimin, parhaimpana esimerkkinä nimikappale, jonka sanomaan koko levyn voisi kuvailla tiivistyvän. Myös raskaasti kiduttava ”Help”, kuoleman esiaskel ”This Place Is Terrible” sekä upea päätösinstrumentaali ”Peace Of Mind” jaksavat vakuuttaa. Muut kappaleet jäävät ikävästi hieman keskinkertaisiksi, joita pahentaa vielä tunkkaiseksi jäänyt tuotanto. Glen Droverin sieluttomat soolot, sekä basisti David Harbourin ja rumpali John Luke Herbertin mielikuvitukseton ulosanti eivät niin ikään paranna asiaa. House Of Godin loistava tarina on osoitus King Diamondin pettämättömästä dramatiikan tajusta, sääli että kappalemateriaali tuntuu jääneen levyä kirjoittaessa hieman toissijaiseksi.

3,5

Voimanorja · Post by **Voimanorja** » Tue Jan 24, 2006 23:18

Nyt laitoin soimaan Themin.
Hyvältä kuulostaa. Ainakin muutaman biisin perusteella.

Varsinkin Abigail tähän mennessä on maistunut mahtavalta. Sisältö on sopiva, eikä porsaanreikiä löydy.
Toimiva kokonaisuus, jossa on myös muutama helmi.
Parhaaksi biisiksi kohoaa Arrival. Toisena tulee Black Horsemen, joka ei aluksi avautunut ollenkaan. Nyt taasen on lätyn kuunnelluin tsipale. Hiljaista kitarointia alkuun ja vähän rajumpaa menoa loppua kohden.
Nimikkobiisi Abigail toimii myös mahtavasti. Kolmeen edellä mainittuun olen kiinnittänyt eniten huomiota, eiköhän muutkin avaudu.
Bonuksissakaan ei ole valittamista. Ihan luontevia kappaleita.

the Eyetä en kamalammin ole kuunnellut, mutta Burn ja the Curse ainakin vaikuttavat asia biiseiltä.

King Diamond vaikuttaa positiiviselta yllätykseltä en näet uskonut, että itselleni aivan uusi bändi jaksaa vakuuttaa kolmella levyllä!
Tätä rataa löytyy enemmänkin levyjä tätä bändiä hyllystä. Odotetaan nyt siihen 10. päivään! Seuraavaksi Puppet Master kunhan löytyy kaupasta.

Post by **Iron Constable** » Tue Feb 14, 2006 22:38

Kingiä kahlataan. Vaikka tuolla edellä olen esittänyt jotain kommentteja The Graveyard-levyn ongelmallisuudesta, niin taas kerran muistin, että levyllä on yksi aivan parhaista Kingin biiseistä. Ei meinaa tuolilla pysyä kun tämä lähes 7-minuutin eepos pauhaa. Kertakaikkiaan täyden kympin biisi.

DIGGING GRAVES

Saakeli mikä tunnelma, vokaalit, sanoitus, efektit, kitarasoolot ja se KERTOSÄE. Jos olisin nainen sanoisin IIK

"All graves done...I'm so clever
Seven headstones in all...saying "Lucy Forever"

I am not the guy I used to be,
not since he put me away
I left half my brain behind, back in that crazy place
Does that mean...that I am insane
Does that really mean...that I am to blame...NO NO NO

Into the night I go, and you can't follow me
Into the night I go, and you can't follow me

I will be your misery, I'm gonna be your HELL
I will be your misery, and I wish you well, in HELL

I'm digging graves, seven deadly tombs
I'm digging graves, below that crazy moon"

Nostatus "Into the night I go"_n jälkeen kun alkaa "I will be your misery", on jotain niin vangitsevaa ja nerokasta, että harvoin kuulee.

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Wed Feb 15, 2006 19:56

^Aye, ehdottomasti levyn hienoimpia kappaleita ja kiinnostavuudeltaan pitkäkestoisimpia levyn kappaleista. Nykyään tulee aika harvoin kuunneltua esimerkiksi Black Hill Sanitariumia tai Waiting:ia, mutta esim. Digging Graves, Iam ja Trick Or Treat pyörivät senkin edestä.

Post by **asa** » Wed Feb 15, 2006 20:06

Tuli tänään pyöriteltyä koulumatkalla Graveyardia, ja on se vaan hyvä levy. Yksi parhaita Kingejä, tunnelma ja tarina on aivan uskomaton.

THEY COME TO TAKE HIS DAUGHTER... DAUGHTER... DAUGHTER.

Voimanorja · Post by **Voimanorja** » Wed Feb 15, 2006 21:05

^Itselläni soi Abigail läpi juuri kuin olin jakamassa postia.
Kovin levy niistä kolmesta (Eye, Them ja tämä), joita Kinkulta kuullut olen.

7th Day of July 1777, Omens ja Family Ghost ovat kovia biisejä.
Vaikkakaan eivät vielä yllä tuonne Abigail, Arrival ja Black Mies tasolle.

Tässä bändissä on yksi juttu joka häiritsee. Vaikka miten soitan lättyjä uudestaan ja uudestaan niin EN opi biisien nimiä.
Kuulostaa paljolti samalta, MUTTA johtunee siitä, että se suurin aukeaminen ei ole vielä tullut.

The Exorcist · Post by **The Exorcist** » Thu Feb 16, 2006 13:19

Voimanorja wrote:^Itselläni soi Abigail läpi juuri kuin olin jakamassa postia.
Kovin levy niistä kolmesta (Eye, Them ja tämä), joita Kinkulta kuullut olen.

7th Day of July 1777, Omens ja Family Ghost ovat kovia biisejä.
Vaikkakaan eivät vielä yllä tuonne Abigail, Arrival ja Black Mies tasolle.

Tässä bändissä on yksi juttu joka häiritsee. Vaikka miten soitan lättyjä uudestaan ja uudestaan niin EN opi biisien nimiä.
Kuulostaa paljolti samalta, MUTTA johtunee siitä, että se suurin aukeaminen ei ole vielä tullut.

Voisiko johtua siitä että King Diamondin kertosäkeet ovat sellaisia että niissä ei välttämättä suoranaisesti hoeta biisin nimeä?

Jussi K · Post by **Jussi K** » Thu Feb 16, 2006 21:08

The Exorcist wrote:
Voimanorja wrote:^Itselläni soi Abigail läpi juuri kuin olin jakamassa postia.
Kovin levy niistä kolmesta (Eye, Them ja tämä), joita Kinkulta kuullut olen.

7th Day of July 1777, Omens ja Family Ghost ovat kovia biisejä.
Vaikkakaan eivät vielä yllä tuonne Abigail, Arrival ja Black Mies tasolle.

Tässä bändissä on yksi juttu joka häiritsee. Vaikka miten soitan lättyjä uudestaan ja uudestaan niin EN opi biisien nimiä.
Kuulostaa paljolti samalta, MUTTA johtunee siitä, että se suurin aukeaminen ei ole vielä tullut.
Voisiko johtua siitä että King Diamondin kertosäkeet ovat sellaisia että niissä ei välttämättä suoranaisesti hoeta biisin nimeä?

Heh, hyvin huomattu, enpäs ole koskaan tullut ajatelleeksikaan. Aivan toinen ääripäähän on (varsinkin nyky-) Maiden. 'Biisinnimi x 10000'