Jopas täällä tartuttiin mun fanipoju heittoon. Mähän laitoin loppuun, että siinä taas pohjaa tulevalle keskustelulle ja sitähän tuli.
Ensinnäkin, minusta ei POJAT saa fanipojua enää tekemälläkään. Siihen olen aivan liian vanha. Toiseksi, jos täällä on joku, jolla on yhtä paljon perspektiiviä tähän bändiin kuin minulla, ilmoittautukoon. Ostin ensimmäisen Helloween levyni 1985, joten 20v-juhlavuosi on menossa. Siitä lähtien olen hankkinut bändin jokaisen tuotoksen alkuperäisenä, lukuunottamatta Metal Jukebox-julkaisua. Bändin kuuntelussa ei taukoja ole ollut, vaan jatkumo kantaa tähän päivään. Enkä ole koskaan väittänyt, että kaikki mitä bändi on tehnyt, on hyvää.
Ketjua taaksepäin selaamalla löydätte kouluarvosteluni kaikista levyistä ja pari sivua taaksepäin pitemmän stoorin Chameleonista, niistä voi jo päätellä jotain. Minähän kuuntelen vain minulle mieleistä musiikkia ja jos siitä pidän, tuon sen melko selvästi julki. En arvostele bändiä tai sen levyjä ulkomusiikillisten seikkojen, kokoonpanon tai nostalgian perusteella, vaikka ne toki kokonaisuuteen vaikuttavatkin.
Minulle on tärkeää ja hyvää sellainen musiikki, joka korvan nappaamana aivojen siellä keskuksessa, joka kuunnellun musiikin käsittelee, kuulostaa hyvältä ja antaa ns. "kicksejä". Se on niin helvetin yksinkertaista.
Tottakai pystyn hyväksymään sen, jos Helloween työntää ulos keskinkertaisen tuotoksen. Silloin en pidä siitä niin paljon enkä näinollen myöskään hehkuta. Käyn tuossa viestini lopuksi vielä läpi Helloweenin kehityskaaren omasta mielestäni, ettei kellekään jää mitään spekulaation sijaa. Helloween ei ole keskinkertaisuuksiin sortunut sitten Pink Bubbles/Chameleon kaksikon, näin minä sen näen. Ja kyllä, Andi Deris kuulosti Rabbit levyllä paremmalta kuin koskaan, ihan selkeästi vielä. Listen to the Flies koneeseen ja se on siinä.
Helloweenilla on aina ollut jokin kikka ja juttu musiikissaan, joka vetää minun huomioni puoleensa. En osaa sanoa, vähän sama kuin Maidenin kanssa, jokin kokonaistyylissä vain vetoaa meikäläisen sieluun. Nämä ovat niitä asioita, joita ei voi selittää. Helloween on myös jättänyt noita paria levyä lukuunottamatta karmeat kikkailut sikseen ja tehnyt omaa juttuaan, mistä suuri kiitos. Liian moni vanha suosikkini on mennyt trendien mukana unohduksen suohon tai tehnyt jotain muuta aivan käsittämätöntä paskaa. Karmeimpana esimerkkinä varmaan tuo edellä mainittu Queensrÿche. Vieläkin ihmetyttää, mitä Empiren jälkeen tapahtui.
Lyhyesti tiivistäen, minä seison sellaisen musiikin takana, JOSTA MINÄ PIDÄN. Minulle on aivan sama, mitä kriitikot tai levyjä puoliammatikseen arvostelevat sanovat/kirjoittavat, ei heilauta pätkääkään. Saati sitten mitä jotkut muusikot kommentoivat kollegoistaan. Ja kuitenkin, luen paljon levyarvosteluja ja otan sieltä vinkkejä. Minulla on useammallakin taholla hengenheimolaisia, joiden tekstien perusteella aina välillä teen hankintoja, enkä yleensä joudu pettymään. Kyllä saman maun tunnistaa. Tälläkin laudalla poolrulesin ja meikäläisen maut natsaavat pelottavan varmasti yhteen.
Eniten minua ärsyttää noissa arvosteluissa tietynkaltainen besserwisserismi, johon varmaan itsekin välillä syyllistyn. Arvostellaan levy levynä ja kuunnellaan sitä musiikkia, eikä mietitä kaikenlaisia kytköksiä bändin menneisyyteen ja mestariteoksiin. Kukin levy ansaitsee tulla arvostelluksi omillaan, täysin erillään ja irrotettuna kaikista mahdollisista rasitteista. Kun levy on sisällöllisesti hanskassa, voi alkaa hakea vertailukohtia saman bändin aikaisempiin tuotoksiin tai jonnekin muualle. Onhan se selvää, että bändillä, jolla on niinkin laaja levytyshistoria kuin Helloweenilla, uutta vertaa automaattisesti muihin. Mutta jos siinä rytäkässä hukkuu itse asia, on turha aukoa niitä eetteriin, kuten muutamilla arvostelijoilla on tapana. Aika vaikea on suhtautua neutraalisti arvosteluun, josta heti ensi silmäyksellä näkee, että levylle ei annettu mahdollisuuksia vain sen takia, että sillä laulaa esim. Deris eikä Kiske, koska Deriksellä ei ole niin ihq ääni. Noin vähän kärjistäen.
Loppuun pieni pohdiskelma joka valottaa varmaan minun fanipojitustani hiukka enemmän:
Helloween: Lyhyt oppimäärä
Homma alkoi lupaavasti Helloween Ep:llä. Päästiin median tietoisuuteen ja biisit olivat hyviä, soitto soi mukiinmenevästi ja Hansen taivutteli korkeaa, mutta ohutta ääntään. Walls of Jericho ilmestyi ollen ihan kohtuullinen debyytti, ei tosin lähelläkään mestariteosta. Itse biisien taso notkahti hieman Ep:n materiaalista, mutta levyllä oli riittävästi koukkuja heränneen mielenkiinnon pitämiseen yllä.
Hansen keskittyi kitarointiin ja mikin varteen löytyi uskomattoman äänen omaava Kiske. Helloweenille tapahtui sama Keeper I:llä kuin Maidenille siirryttäessä Killersistä Number of the Beastiin. Uusi, ulottuva laulaja antoi mahdollisuuden kirjoittaa parasta mahdollista materiaalia, koska laulaja suoriutui kaikesta, mitä eteen työnsi. Keeper I on erinomainen levy, jolla bändin uskomattomat melodiat ja virtuoosimainen kielisoittimien käyttö pääsee todella oikeuksiinsa. Kiske on paikoin hieman hiomaton timantti, mutta yhtä kaikki leuat loksauttavan pystyvä vokalisti. Lähelle mentiin täysosumaa, mutta jotain pientä jäi puuttumaan.
Kolmannella levyllä, Keeper II:lla, päästään Helloweenin uran tähänastiseen lakipisteeseen. Täydellinen levy, täydelliset soittajat, täydellinen laulaja. Turha hehkuttaa enempää, kaiken kukkuraksi levyltä löytyy vielä yksi kaikkien aikojen parhaimmista kappaleista ikinä, uskomaton nimikappale. Tälläisen mestariteoksen pystyy bändi tekemään vain kerran urallaan, joten ei liennyt kenellekään yllätys, että alamäki oli edessä. Kai Hansenin lähtö bändistä ei varmasti auttanut asiaa, vaikka Roland Grapow erinomaiseksi korvaajaksi osoittautuikin.
Pink Bubbles Go Ape tarjoili vielä kohtuullisen keskittyneen kokonaisuuden, jossa ei todellisia floppeja ollut. Tunnelmaltaan levy kuitenkin erosi suuresti edeltäjistään, joka on pääteltävissä jo hieman erityyppisestä kansitaiteesta. Bändillä oli selkeä pyrkimys päästä eroon myyttisestä imagostaan ja ajautua tavanomaisempien aiheiden pariin. Pink Bubbles oli ja on kuitenkin tasaisen hyvä levy, josta aivan huikeat kohokohdat kuitenkin puuttuvat. Pahempaa oli tulossa.
Bändin sisäiset erimielisyydet ja vaikeudet levy-yhtiön kanssa varmasti osaltaan vaikuttivat Chameleonin syntyyn. Kisken viimeiseksi jäänyt levy jakautuu tiukasti kahteen eri leiriin, toinen puoli on kuunneltavaa, joskin kokeellista hard/heavyrockia, ja toinen puoli on jotain aivan muuta. Kokonaisuus ei toimi ja levyä ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa edes kohtalaiseksi. Jossain välttävän ja kohtuullisen rajamailla mennään. Itse asiassa levy oli niin outo, että moni bändi olisi painunut pohjaan kuin kivi tämän mukana. Fanillakin oli outo olo, mihin helvettiin kolmen ensimmäisen levyn Helloween oli kadonnut ?
1994 oli aika esitellä Kisken seuraaja, Andreas Deris. Omintakeisen ja kovasti Kisken vastaavasta eroavan äänen omaava mies osoittautui karismaattiseksi keulamieheksi ja kaikin puolin päteväksi laulajaksi, joka vielä nopeasti otti suuren osan sävellysvastuusta Weikathin ja Grapowin ohella. Deriksen debyytti Master of the Rings palautti uskon bändiin ja se heijastui myös myyntiin, vaikka Keeppereitten lukuihin ei enää koskaan päästy. Bändi kuitenkin vakiintui maailmanlaajuisesti vakaalle + 500 000 myytyä levyä tasolle ja tulevaisuus oli turvattu. Master of the Rings kului ja kuluu edelleen säännöllisesti levykelkassa. Varsinkin levyn alkupuoli on loistavaa materiaalia, kokonaisuuteen mahtuu mukaan pari keskinkertaisuuttakin, mutta suunta oli oikea. Kansitaide sormuksineen muistutti taas menneistä kulta-ajoista. Fania alkoi taas vähän hymyilyttää.
Parempaa oli tulossa. Time of the Oath on heti Keeper-levyjen jälkeen seuraavana jonossa ja kuuluu erinomaisten levyjen joukkoon. Pitkä, polveileva ja melkoisen sekalainen seurakunta biisejä, mutta laatu pysyy korkealla ja mukana on pari aivan huikeaa kappaletta, kuten maaginen Power. Nimikappale tavoittelee jälleen eepoksen aineksia ja jos Master of the Rings sai innostuksen heräämään bändiin täysillä uudelleen, Time of the Oath tuotti lähes ilopissat housuun. Viimeistään tässä vaiheessa oli pakko olla tyytyväinen laulajavalintaan, niin äänen kuin sävellyskynänkin puolesta.
Better than Raw jatkoi taattua linjaa, ollen kuitenkin hieman raskaampi ja vaikeammin avautuva levy kuin kaksi edeltäjäänsä. Kokonaisuuden taso pysyi kuitenkin niin korkeatasoisena, että fanikin alkoi ihmetellä, kuinka pitkän suoran hyviä julkaisuja bändi pystyykään tekemään. Kokoonpano oli vakiintunut muotoon Deris-Weikath-Grosskopf-Kusch-Grapow ja homma toimi todella mahtavasti. Oath-kiertueelta julkaistu konserttitallenne High Live tarjoili sitä ihtiään, eli mannaa mahan täydeltä.
Seuraavalla levyllä, The Dark Ride, kurpitsa palasi vihaisena. Synkeästä kannesta alkaen, levy huokui jotain tummempaa, kuin aikoihin. Grapowin viimeiseksi jäänyt levy antoi sekin oivan näytteen miehen kyvyistä sävellyskynän varressa. Toki levylle mahtui tyypillistä Helloween-velmuiluakin ja Weikath syyllistyi pariin kunnon HHJJ-vetoon, mutta kokonaisuutena pysyteltiin Better than Raw:n aitaamissa uomissa. Hyvä levy.
Vaikka peruskolmikko Deris-Weikath-Grosskopf pysyi samana, miehistönvaihdokset vaivasivat bändiä. Epäonneakin tuntui olevan sairauksien jne. muodossa. Mutta mutta, ulos pukattiin viimein kovasti mielipiteitä jakanut Rabbit Don´t Come Easy levy. Tematiikaltaan kovin huumoripitoinen levy oli fanille positiivinen yllätys. Hyvää toivottiin ja erinomaista saatiin. Kahden "vain" hyvän levyn jäljeen palattiin laadussa Oathin ja Ringsin tasolle. Vaikka levy on melkoinen sillisalaatti tunnelmia ja menoa, kokonaisuus on kuitenkin erinomainen. Loistavia biisejä on ihan tungokseen asti. Levy, joka ei koskaan avaudu lopullisesti, vaan on aina kuunnellessa pieni seikkailu, uudestaan ja uudestaan.
Sitten päästäänkin jo tähän päivään ja uuden levyn odotukseen. Kovasti mielipiteet jakautuvat, mutta ennakkokuuntelut antavat odottaa mainiota, takuuvarmaa Helloweenia. Mrs.God sinkku on sopivan fresh ja iloinen, ainakin videolla bändi vaikuttaa oikein toimivalta ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Tästä on hyvä jatkaa. Numeroinahan bändin ura menee jotenkin näin, alkaen Helloween Ep:stä ja loppuen Rabbit-levyyn:
8.5 - 8 - 9.5 - 10 - 8 - 6 - 9 - 9.5 - 8.5 - 8.5 - 9
Että kyllähän tuo todistuksessakin näyttäisi aika hyvältä, vai mitä ?
Itselleni Helloween on tällä hetkellä, jo jonkun aikaa, ollut jotakuinkin samalla viivalla Iron Maidenin ja Ronnie James Dion tuotannon kanssa. Sitten tulee pieni kunnioittava välimatka ja perässä kuplivat Judas Priest, Manowar, Edguy, Gamma Ray, Overkill, Hammerfall ja monet monet muut. Kärkikolmikko on kuitenkin pysynyt samana jo pitkään. Maiden on rakkain, mutta Helloween kaikkine kommelluksineen pysyy lähellä sydäntä Dion ollessa, DIO
Tosin hemmetin hyvä kokonaisuus pläjäys just toi EP/Jericho ja Judas ! Edustaa hyvin sitä Helloweenin alkukautta ennen Kiskeä ja Vittu mikä biisi Ride The Sky levyllä ja varsinkin live vetona joka yleensä keikat päätti siihen aikaan! Kuullosti silloin hyvältä ja näin tekee vieläkin! 