Kun nyt muutkin ovat täällä "avautuneet", niin pitää kai sitä itsekin yrittää:
Torstain keikka oli minulle ensimmäinen ison luokan musiikkitapahtuma ja täten myös ensimmäinen Maiden -konsertti, missä olen ollut. Kokemukseni olemattomuudesta johtuen minulla ei ollut hajuakaan mihin olin joutumassa. Seurakseni keikalle olin saanut raahattua tyttöystäväni, jonka suhtaumisesta konserttiin minulla oli omat epäilykseni. Kuunteleehan hän enimmäkseen r'n'b- ja räppihöttöä + muuta kakofoniaksi rinnastettavaa musiikkia. Tosin hän taitaa olla tuntemistani ihmisistä paras vaihtoehto, sillä kaksi parasta kaveriani ovat hirveän konemusiikkikärpäsen puremia, toisen tila on edennyt krooniseksi, sillä häntä voi kutsua jo nimikkeellä DJ. Lähtökohdat eivät siis välttämättä olleet kovin loistavat.
Saavuttuamme Hartwall Areenalle meitä olivat odottamassa hirveä määrä Maiden - faneja, tukku tavallisia kaduntallaajia ja pinkkiin toppiin ja korkkareihin pukeutunut blondi. Ilmassa oli selvästi suuren urheilujuhlan tuntua. Jännitystä oli selvästi havaittavissa ja itseänikin kouraisi Eddien kalmainen käsi tässä vaiheessa vatsanpohjalta jo siihen malliin, että taisi poikaa jo siinä vaiheessa hieman heikottaa...
Turvamiessedän kähminnästä päästyämme sukelsimme kohti Arenan syövereitä. Runsaasta virvoketarjonnasta huolimatta olin jo hyvissä ajoin päättänyt pitäytyä selvänä ja pitäytyä syntymähumalan parissa. Paikkamme olivat katomossa 315, rivi 3, ja menimmekin heti katsastamaan missä konsertin katsastaisimme. Etukäteen pelkäsin paikkojen olevan kehnohkon puoleiset, mutta mitä vielä? Lavalle näkyi loistavasti ja mikä parasta takanamme oli rappuset ylempiin riveihin! Nyt pystyisi seisomaan koko keikan ilman huolta mahdollisesta ylempänä istuvasta virkamiesseurueesta.
Pikkuisen odottelun jälkeen Mastodon aloitti soittamisen ja ajattelimme jäädä kuuntelemaan ihan vain kannustukseksi bändille. Korvatulpat pistimme kyllä suosiolla korviimme. Taisi siellä permannollakin bändin soitanta oikeasti kiinnostaa tasan yhtä ihmistä, muut taisivat olla lähinnä hyvien paikkojen perässä (liioittelua, tiedän.)
Mastodonin lopeteltua settinsä (setin aikana kävin vessassa ainakin viisi kertaa kiitos jännityksen) alkoi hirveä odottaminen. Sekunnit tuntuivat pisimmiltä pitkään aikaan, onneksi aikaa saatiin kulutettua aallon avulla. Aalto oli muutenkin loistava keksintö: sen avulla koko yleisö saatiin hienosti mukaan tunnelmaan. Ajoituskin oli mahtava, kun valot sammuivat aallon aikana.
Sitten itse keikkaan: Kun The Ides of March pärähti käyntiin hyppäsin samantien seisomaan ja loppu keikka olikin sitten pelkkää euforiaa. Biisilistan olin etukäteen käynyt netistä kurkkimassa, joten tiesin mitä tuleman piti. Myöhemmin ajateltua ratkaisu oli oikea, sillä nyt pystyin laulamaan (=huutamaan) kurkku suorana jokaisen kappaleen aikana. Jälkeen päin ajatellen Murders In The Rue Morgue ei ollut paras mahdollinen aloituskipale, koska yleisöön se ei tainnut niin hyvin upota (itsekin hieman syyllistyin moiseen, mutta osan siitä pistän kyllä uutuudenhuumahämmästelyn piikkiin) . Samoin Another Life taisi mennä totuttaumisessa Maidenin mahtavuuteen, mutta kun Prowler alkoi soimaan, olin viimeistään aivan myyty. Jo pelkkä musiikki oli aivan mahtavaa, mutta Maidenin lavashow ja yleisön fanaattisuus olivat jotain ennenkokematonta ja uskomatonta.
Keikan ehdottomia kohokohtia olivat upea Where Eagles Dare ja tajuton Phantom of the Opera. Myös jälkimmäistä edeltänyt hurja taputus/huuto/möykkämeri oli jotain aivan uskomatonta (hitto! ylistyssanat alkavat loppumaan). Itse biisin aikana sattumoisin huomasin ehkä noin 7vuotiaan pojankoltiaisen vetävän aivan virtuoosimaista ilmakitaratykitystä. Mihinköhän poika vielä ehtiikään? Itse ainakin jäin kakkoseksi.
Konsertin kliimaksi olikin sitten oma suosikkibiisini, eli Hallowed Be Thy Name. Ensimmäistä kertaa livenä kuultuna se sai kyllä allekirjoittaneessa sellaisen tunnemyllerryksen, että tuli pienelle mielhelle oikein tippa silmään, niin hienoa se oli.
Kun keikka loppui, oli olo raukea ja onnellinen. Noin kahdeksi tunniksi olin unohtanut kaikki huoleni, vain hyvän olon tunne oli jäljellä. Keikkaa tuskin unohdan koskaan ja siksi sanonkin sen olleen ikimuistettava. Ennen konserttia en pitänyt itseäni Maiden fanina, mutta nyt suunittelen jo Eddie's Archiven ostoa. (Lisättäköön vielä, että tyttöystäväni fanitti Maidenia armottomasti koko keikan ajan. Vaikka hän ei itse sitä myönnäkään)
Iron Maiden -kiitos, nyt joudun kuuntelemaan teitä loppuelämäni.
Yleisö -teidän takianne minun on viimeistään tultava katsomaan ensi vuonna uutta keikkaa.
Elämä on kamalaa...
Huh, tulipas pitkä teksti (romaani). Anteeksi, jos se tuottaa jollekin liikaa päänvaivaa.
Ja kiitos etukäteen sille yhdelle, joka jaksaa lukea tekstini alusta loppuun saakka.
Jatketaan hyvän musiikin kuuntelua ja arvostusta!