Itsekkin tuossa jonkun aikaa metsästelin ja joku .rar tiedosto oli jo purussakin, mutta piti lähteä urheilemaan ja kun palasin takaisin niin selain oli sulkeutunut että mysteeriksi jäi mitä se sisälsi sitten.
Nyt sitä linkkiä sitten jos ilmaantuu. Kai sitä voi hyvällä omallatunnolla kuunnella kun kuitenkin levy hyllyyn päätyy ilmestymispäivänä.
E: Torrenttina näyttäisi jotain löytyvän.. kokeillaan..
E2: Kuuntelen tällä hetkellä uutta Iron Maiden levyä.
E3: Avausraita oli hyvä... Oikein hyvä laulupainoitteinen kappale. Kuulostaa Dickinsonin soolotuotannolta. Nyt ollaan valovuosia edellä Final Frontierista. JA VOI SAATANA!! MIKÄ LOPETUS KAPPALEELLA. Tuli ensimmäiset kylmät väreet... Btw, eikö täs pitäny olla jotain vitun sireeneitä alussa? Musta toi kuulosti joltain Muse/Western yhdistelmältä.
Speed of light skipataan ->
Great unknown jatkaa aika samalla linjalla kuin ensimmäinenkin kappale. Maiden kuulostaa erilaiselta, uudelta, hyvältä! Toistaiseksi ei ole mitään koukkuja vielä kuultu, mutta ainakin erinomaisia sooloja. Great Unknown vaatii useamman kuuntelun. Tunnelmallista...
The red and the black.. Onkin rokkaavampi kappale kuin odotin. Kuulostaa hyvin paljon X-factor tuotannolta. Wo-oo-ootkin tuli ja leadikitara seuraa laulumelodiaa. Ei kuitenkaan yhtä nätisti kuin When the Wild Wind blowsilla, mutta silleen hauskasti kuitenkin. Puoleen väliin tultaessa tuntuu kappale vähän junnaavan paikoillaan. Koska tulee jotain siistiä? Noniin soolot lähti samaan riffiin kuin laulutkin. Selvä Harrisin tekele. Jaha, ja sitten temmon lasku. Jotain välisoittoa siinä ja temmon nousu uudestaan. Sitten tuleekin hienoja riffejä. Todella pitkään tuleekin muuten välisoittoa. Lähes koko loppukappale. Toimii!
Sitten Moonchild.. Eikun When the river runs deep
Hetken muistuttivat toisiaan. Rokahtavampi kappale tämäkin. Tässä vaiheessa rupean miettimään, että olenko kuullut vielä ollenkaan kertosäkeitä? Ehkä? Tässäkin kappaleessa tulee mieleen Blazen ajat. Ja hei! Kuunnelkaa tämän kappaleen soolo. Aika erilaista Maideniä. Okei, tässä kappaleessa ainakin on kertosäe. Loppuun taas Moonchildia ja thats it. Vaatii lisäkuunteluja.
Noniin Gerssi, sinun vuorosi näyttää kyntesi. The book of souls. Lähtee akustisella kitaroinnilla. Sitten taas saa miettiä mitä bändiä oikein kuuntelee. Crashi peltiä, mitä vittua? Nyt ollaan aika eeppisillä taajuksilla. Tälläistä To tame a land/Mother Russia meininkiä. Syntikka suuressa roolissa. Pre-chorus on hienoa kuunneltavaa. Tässä vaiheessa voi kai jo todeta että Bruce vetää samalla tatsilla kuin muillakin 2000-luvun levyillä. Kuulostaa oikein hyvältä, luonnolliselta. Nyt odotetaan vielä niitä tajunnanräjäyttäjiä ja hetkiä jolloin jalka lähtee polkemaan maata. Tässä kappaleessa haisee Where eagles dare. Soolot jälleen kaunista kuunneltavaa. Hyvä lopetus ensimmäiselle levylle.
Death or glory. Piece of mind-meininkiä tässäkin kappaleessa. Hyvä kappale kyllä. Perus Smith-teos. Jälleen pitää soolojen aikaan ihmetellä, että mitä sitä on studiolla vedetty jotta ne on näin hyvän kuuloisia?
Sitten Wasted Years. Ainakin melkein. Shadows of the Valleylla taas kuullaan syntikkaa normaalia kovemmalla. Gersin kappale jälleen. Pirteää tavaraa tämäkin. AMOLAD-meininkiä kuitenkin jonkun verran. 1. Soolo-osa onkin aivan oma riffinsä. Soolo tosin ei vakuuta. Toinenkin soolo vähän niin ja näin. Loppuun vähän yhteislauluna ooo -oo - oo - oo - oo -oota, kolmas soolo ja kertsi. Kelpo kappale.
Tears of a clown. Ah, nyt havaittavissa kaunista melankoliaa, vaikka pirteä tempo ja rokkaavat riffit ovatkin läsnä. Ensimmäinen kappale joka tuntuu avautuvan ensi kuuntelulla. Single-ainesta olisi ollut tässä. Ei saatana, ja taas saa kehua sooloa. Wahia ja rokkenröll!! Jäkimmäinen soolo on paska. Murray vai Gers? Kuulosti ensimmäiseltä. Kertsi loppuun ja that's it. Kiitos Adrian Smith.
Levyn seuraavakin kappale, Man of sorrows tuntuu jatkavan melankolista linjaa. Hyvä näin. Noh, lähtee kappale vähän rokkaaammaankin sitten. Tosin erittäin outoon riffiin. Syntikat hyppäävät mukaan ennen kertosäettä ja kertosäkeeseen. Tässä vaiheessa pitää kyllä todeta, että aika vähän leadikitaraa on kuultu koko levyllä. Eli siis paljon on tyydyttä soittamaan vain rytmiosuuksia. Tässä kappaleessa niitä vähän kaipaa. Aika vaisuksi jää lopulta tämä tekele.
Sitten ollaankin jo viimeisessä kappaleessa. Se kaikista odotetuin: Empire of the clouds.
Aluksi mietin että pianosoundi voisi olla vähän pehmeämpi. Sitten se ei enää kiinnostakkaan. Ei pätkääkään. Kappaleessa on hienoja melodioita, tunnelma on räjähdysherkkä. Kuunnelkaa itse. Kuvittelen Mr. Dickinsonin mustan flyygelin taakse soittamaan kappaletta livenä sinfoniaorkesteri taustallaan. Riittäisikö bändillä kuitenkan kunnianhimoa tälläiseen?
Jätän levyn yhteen kuunteluun tälle illalle. Aamulla töihin. Sinne voi mennä hyville mielin.
aamu muuttui dramaattisesti kakaroiden kanssa uuden alpumin kuuntelusessioksi, poltin ceedeelle ja nyt on sohvalla meno huisaa. Eka biisi oli Dickinsonin soolomatskua, ukko tikissä ja fanipojalla pala kurkussa.