Dream Theater

[Hammer]

Aivan fantastinen levy tämä Dream Theaterin uusin. Skeptisesti otin kuunteluun, sillä olen pitänyt taukoa Theaterin kuuntelemisesta pieneksi pettymykseksi osoittautuneen Systematic Chaosin ilmestymisestä lähtien. Portnoyn puuttuminen oli myös seikka, jonka vuoksi odotukset eivät olleet korkealla, mutta bändi pääsi yllättämään. Pelkkää highlightia highlightin perään. Biisimateriaali on samaan aikaan sopivan monipuolista, tarttuvaa, mutta myös tarpeeksi kimuranttia. Spotify-kuunteluita tosin vasta takana, joten enemmän ajatuksia sitten, kun saan fyysisen version haltuun. Pitänee tsekkailla myös ne pari Systematic Chaosin jälkeen ilmestynyttä levyä.

Images and Words ja Awake tuli myös muistinvirkistykseksi kuunneltua. Images and Words on yksi parhaista progressiivisen metallin levyistä kautta aikojen. Awake on myös todella hieno kokonaisuus (erilainen kuin Images & Words, mutta omaan makuuni melkein yhtä kova). Taidan ottaa seuraavaksi kuunteluun Metropolis Pt. 2: Scenes from A Memory -lätyn, josta olen aina diggaillut paljon. Upea bändi, parhaimmillaan yksi maailman kovimmista.

[Lappis]

Awaken hehkutus ei ole mulle auennut millään. Kesällä kuuntelin levyä ajatuksella ja ei mitään tarttumapintaa missään kohti levyä. Itseasiassa taisi jäädä levy kesken, koska ei nyt vaan jaksanut kuunnella mitäänsanomattomuutta. I&W tietty erinomainen levy huumorisnaresaundia lukuunottamatta(Tosin siihenkin tottuu) ja Scenes-levy on mun mielestä se paras levy bändiltä.

Mä olen diggaillut alusta asti Systematic Chaoksesta ja Silver Linings-levykin on mun mielestä suorastaan erinomainen. The count of Tuscany ehkä se kirkkain helmi koko bändin tuotannosta.
Dramatic Turnsia en ole vielä saanut hankittua, mutta aika hyvältä on biisit vaikuttaneet, mitä olen kuullut. Rumpusaundi on vaan todella heikko ja alas ajettu.
Uusimmalta levyltä kuulin The Enemy Insiden ja sehän osoittautui alun mukarankasta riffistä huolimatta varsin hyväksi biisiksi. Tosin jälleen rumpusaundit ovat kuin jostain sketsistä.

Rumpali vaihtui= Rumpusaundi mennyt alas ja rytinällä. Mulle ei valitettavasti riitä pelkästään hyvät biisit. Tällä bändillä varsinkin pitää eritoten rumpuosasto olla A; kuosissa, kuten se nyt toki on ja B; Saundien olla vähintäänkin yhtä hyvät kuin mitä Portnoylla aina on ollut. Saundiosasto siis on nyt kussut ankarasti ja for that reason and that reason only I'm out. Ainakin vielä. Pari koekuuntelua toki annan ennen lopullista tuomiota.

[Nargrot]

Mä en kyllä tajua tätä soundien huonoutta ollenkaan (enkä sitäkään, että Awake on mitäänsanomaton?!). Mun korvaan soundit kuulostavat sopivan kirkkailta mutta samalla raskailta. Tai sitten mä en vaan tajua soundimaalmoista yms. yhtään mitään.

Siihen yhdyn, että Black Clouds on tosi hyvä levy, ja Count of Tuscany tosiaan bändin parhaimmistoa. Kannattaa myös ottaa haltuun se Dramatic Turn of Events, löytyy paljon helmiä. Systematic Chaos puuttuu itseltäni, kuten myös tämä uusin. Pitää ottaa molemmat haltuun, mutta etenkin nyt Hammerin hehkutuksen jälkeen uusi kiinnostaa erityisen paljon. Ja myös tietenkin siksi, että bändin 2000-luvun tuotanto on melkein poikkeuksetta todella kovaa kamaa.

[Lappis]

Selvennän vielä, että puhuin vain ja ainoastaan rumpusaundista. Liian konemaiset, muoviset, kliiniset, ei dynamiikkaa, Snarelle erikoismaininta ehkä kaikkien aikojen heikoimmasta demosaundista, liian sämplätyt saundit. Kaikki, mistä rumpusaundeissa diggailen, vaikuttaa puuttuvan kokonaan tältä uusimmalta levyltä. Kait sekin on jo saavutus sinällään.

Vertailukohtana voi olla melkeinpä mikä tahansa Portnoyn soittama levy ja rumpusaundit tomeja myöten ovat ihan eri planeetalta. Tottakai osa erosta tulee myös erilaisista soittotyyleistä, mutta nyt puhutaan jo ihan tuotannollisista ratkaisuista. Minun korvaani nämä rumpuja koskevat saundiratkaisut ovat nähtävästi nyt niin vääriä kuin vain voi olla.

[IndianaJones]

^ Portnoylla oli kyllä välillä jäätävän huonoja snaresaundeja myös (mielestäni). Esimerkiksi Scenes From a Memoryllä on yksi hirveimmistä virvelisaundeista mitä olen kuullut, mieluumin vaikka Images & Wordsin tai uusimman virvelisaundit kuin tuo kumina. Vaikken kyllä suuremmin pidä uuden levyn saundeistakaan (noin youtube-kuuntelun perusteella), kitaratkin jotenkin ihme pörinää. Vai olikos ne jo aikaisemminkin tuota samaa mössöä, ehkä, jotenkin tällä uutukaisella vaan pisti korvaan pahemmin. Jos nyt musiikillista antia pitäisi lähteä luonnehtimaan, niin yllättävän tylsä, ei oikein mikään meinannut lähteä. Tosin piti mun puurokorvana edellistäkin kuunnella varmaan se viisi kuusi kertaa että lähti.

P.s. miten voi olla niin tylsä biisi kuin A Change of Seasons olla niin arvostettu?

[reptile]

Muutaman kerran olen levyn kuunnellut läpi ja tasokkaan levyn ovat saaneet aikaiseksi. Ei tuosta isompaa valittamista ole löytynyt. Aikalailla samaa tasoa viimeisten studiolevyjen kanssa, taso on pysynyt aika vakaana viime vuodet levytysrintamalla.

[Lappis]

En ole kyllä kuullut Scenes-levyn snaressa ikinä mitään vikaa. Pitää kuunnella uusin korvin joku kerta.

[Hammer]

Mä en tajua, miten joku ei löydä Awake-levyltä tarttumapintaa, sillä mielestäni levyltä löytyy useita erittäin tarttuvia biisejä, eikä mitäänsanomattomuudesta ole tietoakaan. Jos mietitään vaikka levyn loppupuoliskoa: The Mirror, Lie, Lifting Shadows of A Dream, Scarred ja Space-Dye Vest. Harvalla levyllä on tarjota tuollaista kuningasbiisien kavalkaadia lopettamaan levyä. Yhtään myöskään levyn alkupuoliskoa vähättelemättä. Levyllä on monipuolisuutta, tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä vaikka millä mitalla. Awake on ennen kaikkea kuitenkin mahtava levy tunnelmansa puolesta. Tunnelma on omanlaisensa ja levy on tunnelmansa puolesta kuin loistava elokuva tai -kirja. Ehkä Lappikselle ei maistu levyn äänimaailma ja tietty muka-raskaus, minkä vuoksi biisitkin menevät sitten hukkaan? Mä itse pidän Awakea tarttuvuudeltaan jopa ehkä bändin tarttuvimpana kokonaisuutena, vaikkei levy kaikkein kovin olekaan (se paikka on varattu Images and Wordsille), vaan jakaa kakkossijaa Scenes From A Memoryn kanssa.

A Change of Seasonsin kutsuminen tylsäksi kuulostaa jo huonolta provolta.

[Lappis]

Pitää kait vielä kuunnella Awakea. Muistaakseni toi todella paljon hehkutettu Space dye-west oli ainakin ihan hanurista. Mutta mä kuuntelen uudestaan tuota loppupäätä. Mirror oli muistaakseni ihan magee biisi, ainakin alusta.
Jotenkin vaan tuntuu, että on jo niin monta mahdollisuutta annettu ja ei vain uppoa. Sama juttu kuin Rushin 2112-levyn kanssa; Kun ei niin ei.

Change of Seasons on kyllä kova, varsinkin liveveto Scenes-kiertueelta. Levyversio mun korvaan ehkä vähän laahaava, niin tottunut tuohon livetempoon.

[QazKFD]

Jotenkin vaan tuntuu, että on jo niin monta mahdollisuutta annettu ja ei vain uppoa.

Näin on. Ei ole tullut hyllyynkään vaikka olenkin aika hanakka pitämään täysiä kataloogeja artisteilta joilta muutenkin on öbaut kaikki, mutta tässä olen tehnyt poikkeuksen.

[IndianaJones]

A Change of Seasonsin kutsuminen tylsäksi kuulostaa jo huonolta provolta.

Kait tämä on sitten mulle se "Lappiksen 2112". Ihan hyviä yksittäisiä juttuja etenkin instrumentaalipuolella, mutta päälle 20-minuutin kappaleeksi todella ideaköyhä ja rakenteellisesti kaikki on vähän hajallaan. Ja onko biisissä yhtään oikeasti hyvää laulumelodiaa? Kuulostavat siltä että lauletaan nyt jotain ettei tule 23 minuuttia pelkkää instrumentaalia. Ei sillä että biisi olisi mitenkään läpeensä huono, mutta ei kyllä kanna koko kestoaan. Hyvän osion jälkeen saattaa tulla yhtäkkiä joku täysin turhanpäiväinen juttu, joka tappaa biisin poljennon täysin.

Toki liioittelen jonkin verran jotta joku tarttuisi koukkuun ja selittäisi mikä biisissä olevinaan niin ylimaallisen hienoa on että se kannattaisi nostaa joidenkin Learning to Livejen, Metropolisten ja Count of Tuscanyjen kanssa samaan kastiin. Mieluumin tämänkin biisin tajuaisi, mutta kun ei niin ei

En ole kyllä kuullut Scenes-levyn snaressa ikinä mitään vikaa. Pitää kuunnella uusin korvin joku kerta.

Makuasioita, entisen bändin rumpali tykkäsi kovastikin juuri Scenesin kaltaisista virvelisaundeista. Se herra tosin on aika kova Portnoy-fani muutenkin, eli ehkä jonkinasteiset lasit silmillä saattaa olla. Vähän liian pitkä sointi ja ikävästi viritetty omaan korvaan liian korkealle. Tommosesta saundista jotku tosiaan diggailee kovastikkin. Falling into Ininityllä mielestäni hieman samankaltainen saundi, mutta ei häiritse se sointi yhtä paljon.

[Edward Mannerheim]

Awakella kiippareissa oli vielä Kevin Moore, jolla on tyylitajua toisin kuin Rudessilla jonka myötä bändin soitto muuttui välineurheiluksi. On uudemmillakin levyillä hetkensä, mutta tosi paljon harvemmassa kuin kaksikolla I & W ja Awake. Awake on hieno ja tasapainoinen kokonaisuus, jota kuunnellessa ei tarvitse skippailla biisejä. Ja jollei ole aikaa kuunnella koko levyä, niin mikä tahansa biisi toimii.

Helposti bändin paras levy.

[Hilguma]

Täältä löytyy yksi kaveri jonka mielestä sekä Awake että A Change Of Seasons on aika tylsiä Bändin parhaat levythän ovat Images & Words, Scenes From A Memory ja A Dramatic Turn Of Events.

Tää uutuus ei jotenki oikein lähe. Kuten edellä todettua, pidän ADTOEsta todella paljon ja sitä myöten odotukset tätä levyä kohtaan olivat todella korkealla. Aluksi lätty tuntuikin aika kovalta, mutta sittemmin en oikein saa mitään fiiliksiä levystä. Sinkkunakin julkaistu Enemy Inside on melkeinpä levyn kovin biisi lopetusteos Illumination Theoryn ohella. Oikeastaan vain näissä biiseissä on tarpeeksi mielenkiintoisia kohtia, muissa sitten jotain yksittäisiä siellä täällä (Behind The Veilin intro, Surrender to Reasonin lyhyt kitaramelodia keskivaiheilla esimerkiksi). Joka tapauksessa levy sai meikäläisen kuuntelemaan bändin aiempaakin katalogia pitkästä aikaa ja siitä iso kiitos, onhan tämä aivan perkeleen tasokas orkesteri. Tullut viime viikot kuunneltua melkein pelkästään Dream Theateria.

[Hese]

Dream Theater - Pull Me Under (Live At Luna Park)

[Lappis]

Ostin tänään ton uusimman vinyylinä ja nyt soi. Hyvältä kyl vaikuttaa, vaikka toi snaresaundi onkin ihan naurettava.
Liput pitää hankkia Helmikuulle, niin on sit Theater myös nähtynä. Sit ei ole enää montaa bändiä, mitkä tarvitsee nähdä ennen kuolemaansa.

Edit: Ihan huikea levy kyseessä. Menee suoraan kärkikahinoihin I & W:n ja Scenes-levyn kanssa. Todella mageeta, että levyllä ei ole sellasta väkisinpaahtamista ja raskautta oikeastaan ollenkaan, vaan biisit ovat suorastaan kauniita, haikeita ja jotenkin eteerisiä. Mahtavaa kuunneltavaa sohvalla selällään maaten, jalat kohti kattoa-meiningillä.

[Lappis]

Ja liput on myös nyt hankittuna Helmikuun keikalle. Vaimon kanssa sinne sitten Theateria ihastelemaan. Tänä vuonna oli Rush, ensi vuonna Dream Theater. Vielä se Iced Earth Suomeen omalle keikalleen ja...sittenhän noi kaikki kiinnostavat on nähty. Tosin näitä tiettyjä bändejä voi käydä useamminkin katselemassa. Rushia esimerkiksi voisin katsoa vaikka viikon putkeen.

[Karpaasi]

Itselläni on tuon uuden levyn kuuntelu ikään kuin vaiheessa, mutta potentiaali on havaittavissa jo. Sen sijaan tällä viikolla ostettu A Dramatic Turn of Events on soinut aika jatkuvalla syötöllä viikon mittaan, ja onhan tämä nyt bändin parhaimmistoa varmaan Scenes from a Memoryn ja Images and Wordsin jälkeen. Bridges in the Sky kuuluu meikäläisellä bändin parhaimmistoon. Ainoat tylsemmät hetket tulevat Lost and Forgottenista ja This Is the Lifesta, mutta eivät nuokaan skipattavia biisejä ole. Kokonaisuus toimii hyvin, eikä 77 minuuttia tunnu liian pitkältä ajalta toisin kuin Iron Maidenin kahdella viimeisimmällä levyllä. Eiköhän tuo uusinkin levy tule 10€ hintaan tule napattua.

[QazKFD]

Eiköhän tuo uusinkin levy tule 10€ hintaan tule napattua.

Siitä sitten toteuttamaan: http://www.wowhd.co.uk/CD/dream-theater ... 75#bc=9a97

EDIT: Niin ja koodilla SONS saa vielä tänään 10 % veke, joten menee jopa alle kympin.

[Hammer]

Pitkästä aikaa tuli annettua uusi mahdollisuus Train of Thoughtille. Muistin, että levy on tylsä ja Dream Theaterin levyksi ponnettoman huono, mutta en muistanutkaan, että se olisi ihan niin tylsä ja mielikuvitukseton kokonaisuus kuin se on. Soundit ovat aivan karseat, ihan kuin jonkun nu metal -orkesterin levyltä, eikä biisitkään aiheuta suuria hurraa-huutoja. Taustalla menee, mutta keskittyneeseen kuunteluun tuskin kovin usein tulee levyä otettua. Yksi helmi levyltä löytyi, ainoa oikeasti hieno ja ylistämisen arvoinen biisi on Stream of Consciousness. Aiemmin muistelin In the Name of Godin olleen levyn paras biisi, mutta nyt se jäi pistesijoille (toiseksi tai kolmanneksi paras kappale levyllä), eikä erityisemmin vakuuttanut.

Systematic Chaos sen sijaan avautui, enkä oikeastaan edes ymmärrä, miksei se ilmestyessään tehnyt suurempaa vaikutusta. Levyn tunnelma on aika samanlainen kuin Black Clouds & Silver Linings -levyllä, josta myös innostuin ja jonka kuuntelin jo muutaman kerran. Paljon hehkutettu The Count of Tuscany on kyllä hehkutuksensa ansainnut, huh! A Dramatic Turn of Events tuli myös tsekattua, ja kolahtihan sekin, vaikka kaipailee vielä lisäkuuntelua. Paikoin ehkä Dramatic Turns lähtee vähän sivuraiteille ja soitinmasturbaation, mutta onneksi vain paikoin, eikä häiritsevässä määrin.

Toistaiseksi on tullut "sorruttua" luukuttamaan noita edellä mainittuja uuden ajan DT-levyjä Spotifysta ( ), mutta ehdottomasti hommailen ne hyllyyn, jahka rahatilanne paranee.

[Hese]

Oot väärässä edelleen, ToT on bändin paras.

[Lappis]

Väärin Hese! Hammer puhuu täyttä asiaa!

TOT ja Six degrees of inner turbulence ovat kyllä DT:n mittarilla ne uran ehdottomat pohjanoteeraukset. Tosin kyllä niidenkin olemassaolo on progebändin ollessa kyseessä varsin perusteltua. Kaksi levyä meni tämän paskan "metallisaundin" ja Metallican jämäriffien parissa, mutta onneksi bändi löysi jälleen itsensä seuraavilla julkaisuilla. Edellämainituista syistä johtuen noita kahta levyä ei meidän hyllystä löydy. SDOIT löytyi joskus, mutta vaihdoin sen muihin levyihin. Octacariumia en ole vielä tähän päivään mennessä saanut hankittua enkä kuunneltua, koska usko bändiin oli kovasti koetuksella noihin aikoihin. Nimikkobiisi on ainakin äärimmäisen tylsä ja ylipitkä.
Systematic Chaos on mun korvaan ollut alusta asti hyvä levy ja palautti kiinnostuksen bändin tekemisiin. BC & SL nosti osakkeita entisestään ja The Count Of Tuscany pitää aina mainita, jos mahdollista. Upea eepos kaikinpuolin. Myös Wither on mun makuun.
A Dramatic Turn of Events meni ohi, koska en ollut vielä toipunut Portnoyn lähdöstä. Asia pitää korjata ja hankkia levy hyllyyn. Tätä nimikkoalbumia on sen sijaan kuunneltu ja kuuntelua jatketaan. Loistava levy ja tiketit on hankittu Helmikuun keikalle. Vaimo myös varsin innoissaan tästä tulevasta eventistä.

[IndianaJones]

Systematic Chaos sen sijaan avautui, enkä oikeastaan edes ymmärrä, miksei se ilmestyessään tehnyt suurempaa vaikutusta. Levyn tunnelma on aika samanlainen kuin Black Clouds & Silver Linings -levyllä, josta myös innostuin ja jonka kuuntelin jo muutaman kerran. Paljon hehkutettu The Count of Tuscany on kyllä hehkutuksensa ansainnut, huh! A Dramatic Turn of Events tuli myös tsekattua, ja kolahtihan sekin, vaikka kaipailee vielä lisäkuuntelua. Paikoin ehkä Dramatic Turns lähtee vähän sivuraiteille ja soitinmasturbaation, mutta onneksi vain paikoin, eikä häiritsevässä määrin.

Hmmm, täytyy ottaa Systematic Chaos itsekin kuunteluun jossain välissä, kun muuten Hammerin mietteet menee aika hyvin yhteen omien kanssa, paitsi uusin levy on kyllä mielestäni parin youtube-kuuntelun perusteella yllättävän tylsä. Täytyy kyllä antaa uusi mahdollisuus ehdottomasti, niin moni tuota s/t-levyä on hehkuttanut, omakohtaisesti ei vaan tuntunut löytyvän oikein tarttumapintaa. Dramatic Turnsilla on kyllä jonkin verran tuota turhaa soitinpelleilyä, mutta toisaalta taitaa tuota löytyä melkein kaikilta uudemmilta levyiltä. Sinänsä jännä että uusimmalta ehkä vähiten, ja se ei sitten kuitenkaan oikeen ole vielä iskenyt...

TOT ja Six degrees of inner turbulence ovat kyllä DT:n mittarilla ne uran ehdottomat pohjanoteeraukset. Tosin kyllä niidenkin olemassaolo on progebändin ollessa kyseessä varsin perusteltua. Kaksi levyä meni tämän paskan "metallisaundin" ja Metallican jämäriffien parissa, mutta onneksi bändi löysi jälleen itsensä seuraavilla julkaisuilla. Edellämainituista syistä johtuen noita kahta levyä ei meidän hyllystä löydy. SDOIT löytyi joskus, mutta vaihdoin sen muihin levyihin.

Mulle toi Six Degrees on kyllä edelleen aika kahtiajakoinen levy, cd1 aika huttua ja cd2 taas erinomaista. Bändi vissiin kokeili vähän uusia tuulahduksia tuolla ekalla cd:llä, mutta ei oikein meikäläinen ainakaan syttynyt tuollaiselle modernimman rock/pop-touhun apinoinnille. ToT pariin kertaan myös kuunneltuna, ja tylsäksi, jopa hieman rasittavaksi todettu levy.

BC & SL nosti osakkeita entisestään ja The Count Of Tuscany pitää aina mainita, jos mahdollista. Upea eepos kaikinpuolin. Myös Wither on mun makuun.

Katos, hyvä että joku muukin diggaa Witheristä, kovasti se tuntuu olevan pilkan kohteena yleensä. Erityisesti säkeistöt on mun mielestä tosi tunnelmallista tavaraa, kertsi jää vähän jälkeen muttei huono sekään.

[Hammer]

^ Nimikkolevyhän on täynnä tarttumapintaa. Ehkä se on sitten sun korville väärällä tavalla tarttuvaa.

Katsos, hienoa, että Witheristä diggailevat muutkin. Todella tunnelmallinen veto, joka on ehdottomasti yksi levynsä parhaimmista. Mä olen aina pitänyt juuri tuolla tavalla tunnelmallisista biiseistä, olivat ne sitten enemmän kallellaan melankoliapoppiin tai ei, mutta mähän pidän melankolisesta musasta.

Octavarium on aika ailahteleva levy, mutta löytyy siltä jokunen todella upea biisi. Soundimaailma ja LaBrien ärsyttävällä tavalla pehmeät vokaalit (jotenkin mies laulaa levyllä vähän eri sävyllä kuin normaalisti) eivät vaan jotenkin nappaa Octavariumilla. The Root of All Evil, These Walls ja Panic Attack ovat kovia, muuten vain perustoimivaa tavaraa ja Dream Theateriksi sävellyksellisesti aika kesyä menoa.

Six Degrees on ainoa Dream Theaterin levy, jota en ole vielä kuullut. Parit irtobiisit ovat ainoastaan tuttuja, mutta enpä niistäkään muista oikeastaan mitään.

[Wasted]

Enpä kyllä minäkään oikein löydä tarttumapintaa tältä uudelta. Vähän sama juttu oli myös edellisen levyn kanssa. Periaatteessa ihan hyvän kuuloista musiikkia, mutta jos alkaa keskittyneesti kuuntelemaan, niin tylsistyttää. Black Cloudsilla sitä vastoin sitä tarttumapintaa oli vaikka muille jakaa, muistettavia kohtia riitti ja biisit oli helppo hahmottaa. Systematic Chaosista pidän myös enemmän. Dramatic Turn of Events kyllä parani ajan kanssa, joten saas nähdä, miten tämä. Tällä hetkellä biiseistä toimii parhaiten The Enemy Inside ja Behind the Veil, sekä tietysti intro False Awakening Suite.

[IndianaJones]

^ Nimikkolevyhän on täynnä tarttumapintaa. Ehkä se on sitten sun korville väärällä tavalla tarttuvaa.

Siis paperillahan tuon levyn pitäisi olla yksi DT:n parhaista, ei liikaa egoilua ja biisitkin enempi melodioihin ja tunnelmaan painottuvia kuin niitä ToT-sekamelskariffijuttuja. Tyyli on ehdottoman oikea, mutta jostain syystä ei vaan ole löytynyt oikein mitään oikeasti mielenkiintoisia juttuja levyltä. Mulla kyllä meni A Dramatic Turn of Eventsinkin kanssa pitkään ennenkuin löytyi ne hyvät jutut sieltä, eli tosiaan täytyy seurailla tilannetta rauhassa ja tasaisin väliajoin yrittää tuota uusinta murtaa. Mutta kyllä nämä ekat pari kuuntelua ovat jättäneet ihmeen kylmäksi.

Täytyykin pistää ADToE soimaan pitkästä aikaa, vähän ylipitkähän tämäkin on, mielestäni jonkun Outcryn ja vaikkapa Lost Not Forgottenin olisi voinut jättää ihan surutta pois, miksei samaan syssyyn melkein Build Me Up, Break Me Downiakin olisi voinut saksia ihan huolella. Hyvä kertsi, mutta muuten ei kyllä oikein parhautta löydy, vaan tuollaista omaan makuun tympeää riffittelyä.