Avenged Sevenfold on bändi, jota en aiemmin voinut oikeastaan edes sietää, mutta josta olen uuden levyn myötä oppinut jopa hieman pitämään. Varovaisesti peukkua ylöspäin, sillä ainakin bändi tuntuisi olevan musiikillisessa kehityksessään matkalla oikeaan suuntaan. Siitäkin huolimatta, ettei uusin levy ole järin omaperäinen paketti, vaan vaikutteet kuuluvat aika selvästi. Toivon, että yhtye pystyy kehittämään samaa tyyliä, eli soittamaan perinteisempää heavya, mutta tehden kaiken vähän persoonallisemmin.
Hail to the King on siis hyvä levy. Ei mikään maailmaa mullistava kokonaisuus, mutta hyvä ja kappalemateriaaliltaan yllättävän tasainen. Tasaisuus on tämän levyn kohdalla sekä hyvä että huono juttu, sillä paikoin levy on vähän yllätyksetön ja itseään toistava. Biiseistä löytyy tosiaan sellaista Black Album -aikakauden Metallica-henkeä ja kitaroista sopivasti myös Maidenia. Soundimaailma on vähän liiankin moderni, mutta se ei liikaa häiritse, kun pääasia eli biisit kolahtavat. Coming Home, jota olen jo aiemmin ylistänyt, on mielestäni ainoa oikeasti erinomainen biisi, mutta myös Heretic pääsee lähes samaan huippubiisien aateloituun A-sarjaan. Requiem, This Means War, Doing Time ja Planets kolahtavat myös hyvin. Loput ovat enemmän sellaista ihan jees -osastoa. Vokalistin laulusuoritukset vaihtelevat, välillä yllättävän hyvää raspia ja äijäilyä, välillä turhan ponnetonta ja nössöltä kuulostavaa suun aukomista. Potentiaalia kaverin äänessä on paljon, ja parhaimmillaan M. Shadows osoittaa olevansa osaava laulaja.
Ehkä joskus otan muitakin levyjä kuunteluun, vaikka Spotifysta testaamani aiemman levyn Nightmare- ja Welcome to the Family -biisit jättivät ensi kuunteluilla vähän kylmäksi. Luulen, ettei Hail to the Kingiä vanhempi matsku ole ihan mun juttuni, mutta mahdollisuuden annan kyllä joskus. Nightmare oli vähän kuin jotain B-luokan Disturbedia, ja vaikka mä ihan Disturbedista pidän, niin Nightmare ei jotenkin innostanut. Ehkä pitää ottaa vielä toinen kuuntelu alle, kun nyt en ymmärrä biisin suosiota alkuunkaan.
Maidenin lämppärinä '08 Avenged Sevenfold lähinnä ärsytti itseäni. Ei kolahtanut silloin sitten alkuunkaan. Jotkin kitarasoolot ja yksittäiset hetket toimivat silloin, mutta pääasiassa kuulosti kertakaikkiaan vastenmieliseltä ja huonolta. Kuullessani Coming Home:n ensi kertaa (Iron Constable hehkutti ensin Nyt soi -topicissa, tack så mycket!) olin kuin kalikalla päähän lyöty. Mietin, että voiko kyseessä olla edes sama yhtye, kun kuulin modernin nykyscheissemetallin sijasta hyvin soitettua ja laulettua melodista vanhan koulukunnan heviä. Saa nähdä, aukeaako se vanhempi kama, kun nyt uudesta levystä varovaisesti innostuneena annan reilun mahdollisuuden.
Pakko nyt vielä sanoa, että bändin look on aika laimea (ainakin näkemissäni kuvissa). Muotikampauksia, lyhyitä hiuksia, suoralippaisia lippiksiä ja muuta rasittavaa nykymuotia... Silloin, kun mä olin ala-asteella, suoralippaisille lippiksille naurettiin. Näin se muoti muuttuu. Plussaa kuitenkin niistä Iron Maiden -paidoista, joissa välillä poseeraavat. Noh, onneksi musa pelittää ainakin uudella levyllä. Sehän se tärkein asia on kuitenkin.
