Jussi K wrote:ns:
Mercyful Fate - Banshee
Miksi mie kuuntelen Dead Againia (1998) niin harvoin? Tai miksi kukaan ylipäätään puhuu siitä niin harvoin? Tämähän kuulostaa sen verran täydelliseltä King/MF-hybridiltä (siksi sanon näin, ettei tämä kuitenkaan Faten kahta ensimmäistä muistuta kovinkaan paljon), että saisi olla yleisestikin tosi korkealla, kun Kingin koko uraa katsotaan.
Samaa olen ihmetellyt minäkin, sillä olen jo pari-kolme vuotta ollut sitä mieltä, että Dead Again on parasta Mercyful Fatea Melissan ja Don't Break the Oathin jälkeen. Paljon parempaa kuin ylihypetetty In the Shadows, jota pidän levykokonaisuuden tasolla toiseksi huonoimpana MF-lättynä. Yhtyeen heikoin paketti on minun makuuni Into the Unknown.
Dead Againilla on aivan omanlaisensa tunnelma. King Diamond työsti levyn avioeronsa aikoihin/jälkeen, joten sekä musiikissa että sanoituksissa on kuultavissa aivan omanalaistaan surua ja melankoliaa. Olen myös alkanut pitää Dead Againin kansikuvaa King Diamondin bändien kansikuvista upeimpana, jopa hienompana kuin Abigailin kansitaidetta. Dead Againin kannessa on yllättävän paljon pieniä yksityiskohtia, jotka kolahtavat tietynlaisella oudolla hulluudellaan samalla tavoin kuin levyn omituisesti tempoileva nimikkobiisi.
Erityisen aliarvostettu biisi Dead Againilta on Fear, joka on yksi omista suosikeistani, mutta josta hyvin harva puhuu. Levyn kirkkain kruunu on ehkä kuitenkin Crossroads, lukuisissa metal-yhtyeissä vaikuttaneen basisti Sharlee D'Angelon sävellys. Sucking Your Bloodin pääriffi on pirun heavy. Levy nojaa kuitenkin vahvaan tunnelmaansa, josta osoituksena levyn alkupuolen biisinelikko The Night-Since Forever-The Lady Who Cries-Banshee. Tunnelmallista ja timanttista kamaa!
Cheers, mahtava homma, etten ole ainoa suomalainen fani, joka diggailee Dead Againista paljon (viralliselta laudalta löytyy ulkomaalainen die hard -fani [/faneja], jonka mielestä Dead Again on jopa paras levy, mitä KD on kummankaan yhtyeensä kanssa julkaissut)!
IndianaJones wrote:Mark Knopfler - Privateering
Jatketaan "faijamusa"-linjalla. On tällä uusimmalla Knopflerin levytyksellä kyllä taas muutamat erinomaiset biisit mukana, aina se Mark vaan saa jostain kaivettua sen uskoattoman tunnelman. Tuotantopuoli on myös erinomaisessa kuosissa, kuten aikasempien levyjen perusteella sai odottaakin, kaikki kuuluu ja soittimissa on syvyyttä ja pehmeyttä. Tällaiselta saisi muutkin artistit yrittää saada levynsä kuulostamaan, huomaa ettei taida ihan suoraan olla vedelty vaan omenakoneelle juttuja sisään.
Tietyllä tapaa toki vähän kahtiajakoinen pläjäys tämä tupla(!)levy, ja pakko myöntää että todennäköisesti toimisi paremmin ilman noita hieman turhanpäiväisiä bluesjameja, jotka eivät kyllä oikein sytyttäneet keikallakaan. Jotkut näistä rikkovat tunnelmaa todella pahasti, ehkä järkevintä olisi ollut laittaa bluesjutut siis omalle levylleen ja toiselle sitten nämä melodisemmat ja folkimmat jutut.
Mutta jos ei Haul Away, Redbud Tree, Kindom of Gold, Radio City Serenade tai ehkä parhaista paras Dream of the Drowned Submariner herätä ilonkiljahduksia niin ihmettelen kyllä suuresti. On se kova.
Mielenkiintoista. Joskus pitänee testailla uutta Knopfleria. Itselleni Knopfler ja Dire Straits on enemmän tädin musafriikin miehen lempimusaa kuin isäukon musaa (isäukko on enemmän kallellaan Zeppeliniin, Purpleen ja Claptoniin, mutta diggailee kyllä Knopflerinkin touhuista), ja Helsingin reissuilla tädin miehen levyhyllystä on tullut laitettua soimaan Knopflerin levyjä. Mä olen tosin jämähtänyt niinkin kauas kuin Sailing to Philadelphia -levyyn, eli just Jussinkin mainitsema
What It Is on mulle yhä sitä tuoreinta ja oikeastaan biisinä myös parasta Knopfleria, jos ei Dire Straitsin vielä parempia hetkiä lasketa. Parhaana Dire Straits -biisinä mä pidän
Tunnel of Lovea. Tädin miehen nimi on muuten kanssa Jussi, joten näköjään kaikille Jusseille maistuu What It Is, kun sitä biisiä sekin Jussi hypetti niin paljon, että oli pakko ottaa koko Sailing to Philadelphia sukulaisreissulta lainaan.
Hese wrote:Machine Men - From Sunrise To Sunset
Tässäpä vasta tajuttoman upea biisi! Täytyi iskeä hieman Machine Meniä soimaan kun kuuli (taas) Parviaisen laulua Raskasta Joulua kokoonpanossa.
Jussi K wrote:^ mie näin J-V:tä viime pe Nuken grunsekeikallaan ja hetken porisin; enpä tiennytkään että Antony on MM:in lopettamisen jälkeen ollut todella vakavasti sairaana, mutta onneksi mies on toipunut!
Mahtavaa huomata, että Machine Menistä intoillaan pitkästä aikaa! Bändihän on yksi omista kotimaisista suosikeistani. Erittäin hienoja livekeikkoja vetivät aikoinaan täällä kotikaupungissaan Jyväskylässä (tai no, Suolahden miehiähän ovat mutta sittemmin jyväskyläläistyneet), ja settilistoissa oli usein Brucen soolokamaa ja Maideniakin. Jyväskylässä Machine Men oli kova sana ja veti keikkapaikat nopeasti tupaten täyteen, mutta valitettavasti ei lyönyt riittävän hyvin läpi muualla. Erityisen Saksan kiertue meni ihan reisille.
Oikeastaan omaan makuuni jopa parasta Machine Meniä on
Machine Men EP vuodelta 2002, vaikka siitä vaikutteet kuuluvat paikoin liiankin selvästi läpi! Jos ette ole tutustuneet, niin kokeilkaa (erityisesti tuo Eye of the Truth on aivan maaginen biisi, yksi omista suosikeistani kautta aikojen!):
1. Men Inside the Machine
2. Eye of the Truth
3. The Slave Trade
4. Enjoy Insanity
5. Aces High
Hui, en tiennytkään, että Antony Parviainen oli vakavasti sairaana MM:n lopettamisen jälkeen.
Oliko tuo vakava sairaus peräti syynä siihen, miksi hiukset lähtivät päästä? Antony on kyllä erittäin mukava mies sen perusteella, mitä olen itse päässyt miehen kanssa puhumaan. Tein aikoinaan (vuonna 2007) hänen kanssaan lyhyen puhelinhaastattelun, jonka ulkopuolelta kyselin sitten kaikkea muutakin miehen bändiin liittyvää.
Machine Menin ikimuistoisimmaksi keikaksi nousee itselläni 2003 vuoden Di'Annon lämppäyskeikka Jyväskylän Lutakossa. Vaikka Pauli veti silloin ihan hyvän show:n, niin Machine Men siltä illalta jäi mieleen. Antony käveli välillä yleisön joukkoon laulamaan ja esiintyi ihan pirun energisesti.
Silver Dreams, joka on yhä yksi lempibiiseistäni räjäytti tajunnan, ja keikalta mukaan tarttui silloin uunituore debyyttipitkäsoitto Scars & Wounds. Sen keikan jälkeen olin varma, että Machine Men löisi oikein kunnolla läpi, mutta valitettavasti niin ei käynyt.
Nyt soi:
Machine Men: Eye of the Truth
Perfect. Uskoisin, että tämä biisi maistuu melkoisen monelle Maiden-/Dickinson-fanille.
Claptonilta löytyy paljon hyvää ja mainiota kamaa, ja pitäisi joskus kirjoitella miehen musiikista tarkemmin. Cream on muuten todella hyvää matskua, johon tutustuin vasta tämän vuoden puolella, ja jota pitäisi hommata levyhyllyyn. Clapton on vaikuttanut aika pirun monessa eri kokoonpanossa. Isäukolta löytyy myös vinyylinä The Yardbirdsiä, jossa vaikutti elämää kovempi kolmikko Jimmy Page-Jeff Beck-Eric Clapton.
Debyytti-Ynkkää mie taas en ole koskaan ymmärtänyt, kun en instruja jaksa. Ne kaksi oikeaa biisiä on olleet kasetilla/minidiscillä(!)/koneella ja se riittää. Vaikka niitä parempia biisejä JSS lauloi kakkoslevylleen.
Ostahan Dead Again heti, kun se vastaan kävelee. Liian aliarvostettu levy, jota oikeastaan kuuntelen nykyisin MF:n discorafiasta jopa melkein kaikkein eniten.