Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rockia!)

Keskustelua korkeakulttuureista, taiteesta ja lähinnä brutaalista jazz-musiikista.

Moderator: The Killer Krew

Hammer
Wanha Merimies
Wanha Merimies
Posts: 4137
Joined: Wed Jan 07, 2004 19:02
Location: Jyväskylä

Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rockia!)

Post by Hammer »

Uriah Heep on fantastinen yhtye 1960 - ja 1970-luvuilta, joka elää ja hengittää yhä tänäkin päivänä, joten pitäähän tällä brittiläiselle raskaan rockin legendalle perustaa oma topic. Kirjoitin tajunnanvirtamaisesti tekstin, joka lähinnä keskittyy pintapuoliseen tarkasteluun, edesmenneen vokalistin David Byronin ylistämiseen ja 2.8.2013 Circuksessa näkemäni keikan hehkuttamiseen. Bändistä löytää netistä kyllä paljon tietoa, joten kannattaa tämän aloitusviestin jälkeen ja levyihin tutustumisen jälkeen perehtyä myös muuhun yhtyettä koskevaan tarkempaan tietoon. Bändin luovin muusikko ja paras säveltäjä oli Ken Hensley, joka ei ole enää aikoihin yhtyeessä vaikuttanut. En kerro hänestä nyt sen enempää, koska mies ansaitsi kokonaan oman tekstin ja topicin.

Uriah Heep on siis bändi, joka on suotta jäänyt unohduksiin. Tuntuu, että tyypillisesti ihmiset tietävät yhtyeen tuotannosta lähinnä ne iänikuiset hitit, eli Easy Livin’:in ja Lady in Blackin, vaikka bändillä on iso liuta parempiakin biisejä. Monien ihmisten asenne Uriah Heepiä kohtaan tuntuisi olevan ”on maailman epätrendikkäintä yhä diggailla Uriah Heepistä”. Tiedättekö mitä, ne trendit voitte tunkea sinne minne aurinko ei paista, sillä Uriah Heep on yhtye, jossa on asennetta, tunnelmaa ja heviä enemmän kuin valtaosassa nykypäivän yrittäjistä (enkä nyt tarkoita sellaista heviä, että Heep olisi rankempaa kuin äärimetal, jos joku alkaa viisastella siihen suuntaan ;) ). Bändi on aito. Kaikki soittimet kuuluvat ja soivat Heepin levyillä upeasti, basso kuuluu erinomaisen hyvin (varsinkin ’70-luvun klassikkolevyillä), enkä mä pidä bändejä, joiden levyillä ei kuulu ollenkaan bassoa ja ylipäätään kaikkia soittimia, oikeastaan yhtään minään.

Easy Livin’ antaa ensinnäkin täysin väärän kuvan Heepistä. Se on simppeli radiohitti, joka ei ole lähelläkään yhtyeen tuotannon parhaimmistoa, vaikka radio ja media ovat ylisoittamisella tehneet kappaleesta kuolemattoman klassikon. Itse voisin milloin tahansa nimetä vähintään 40 parempaa Uriah Heepin kappaletta. Pidän tietysti myös Easy Livin’:istä, mutta se on vain yksi helppo ja toimiva radiohitti muiden joukossa, eikä mikään musiikillinen virstanpylväs Uriah Heepin pitkällä ja kunnioitettavalla uralla.

David Byronin aikakaudella, eli ’60 - ja ’70-luvuilla Uriah Heep teki useita fantastisia levykokonaisuuksia. Bändi oli siihen aikaan mielestäni levykokonaisuuksiensa vahvan tason ansiosta parempi kuin vaikkapa enemmän mainetta niittänyt Deep Purple (loistava bändi toki sekin!), jonka levyistä mielestäni lähinnä vain In Rock pääsee samalle viivalle Heepin kultaisimpien levytysten kanssa. Uriah Heepillä on lyödä pöytään sellaisia fantastisia levykokonaisuuksia kuin Look At Yourself, Demons and Wizards, Salisbury, Sweet Freedom ja The Magician’s Birthday. Kaikki edellä mainitut viisi levyä julkaistiin nopeasti aikavälillä 1971–1973 (tosin eri järjestyksessä kuin ylempänä mainitsin, sillä mainitsin levyt siinä järjestyksessä kuin ne tulivat mieleen). Kuinka moni yhtye on julkaissut viisi loistavaa levyä noin lyhyessä ajassa? Led Zeppelin julkaisi neljä ensimmäistä levyään aika lailla samassa ajassa. Se on kova suoritus, sillä myös Led Zeppelin on Heepin tavoin fantastinen yhtye ja yksi maailman kovimmista ikinä. Itselleni Heep ja Zeppelin ovat yhtä kovia, vaikea vertailla ja sanoa kummasta itse pidän enemmän.

Myös Uriah Heepin ensimmäinen täyspitkä Very ’eavy, Very ’umble oli hienoa heavy rockin ja bluesin sekoitelmaa. Levyltä löytyvä Gypsy on varmasti yksi maailman ensimmäisistä hevibiiseistä. Eipä löydy ainakaan Deep Purplen varhaisajan (vuoteen 1970 asti) tuotannosta kovinkaan paljoa yhtä heviä (pari sen ajan legendaarista DP-biisiä on toki yhtä lailla heavya ja upeaa), eikä Black Sabbathin debyytin biisit mielestäni ole yhtä heviä levyn nimikkobiisiä lukuun ottamatta. Ehkä soundien puolesta Sabbathissa voi olla jonkun mielestä heviä enemmän. Vaikka Black Sabbathin debyytin nimibiisi on raskas ja tunnelmaltaan painostava, ei se ole mielestäni samassa määrin upea sävellys kuin Heepin ensimmäinen oikeasti heavy biisi Gypsy on. Sitä paitsi, Uriah Heepin fantastista laulajaa David Byronia ei kannatta edes vertailla Ozzyyn (tai Ozzya ei kannata verrata Byroniin), sillän Ozzyn epävireiset joikumiset eivät todellakaan ole vokalisointeina yhtään mitään, kun Byron on elämää suurempi laulaja. Byronin ääni on monipuolinen ja lauluteknillisestikin upea; Byronilla lähti korkealta falsettotyyliin, lähti raspilla, lähti keskirekisterillä, jonka upeutta ei pidä vähätellä ja tarvittaessa myös matalalta. Myös siistejä ja osin koomisia falsettoja Byron heitti kehiin jo Bird of Prey -kappalessa, jota ei voi kuunnella muuta kuin hymy huulilla.

Livenä Helsingin Circuksessa (2.8.2013) tajusin, miten raskaalta Gypsy kuulostaa nykypäivänä, kun tekniikka on kehittynyt siitä ajasta, jolloin Heepin ensimmäinen levy äänitettiin. Gypsy oli nykypäivän livetilanteessa pelkkää heavya raskautta sanan varsinaisessa merkityksessä. En ymmärrä, miten Uriah Heep pidetään unohtuneena rock-dinosauruksena, kun Black Sabbathia jaksetaan ylistää ja nostaa jalustalle vielä nykypäivänäkin. Musiikillisesti monipuolisempi ja timanttisempia levyjä ’70-luvulla tehnyt Uriah Heep ansaitsisi enemmän. David Byron oli oman heavy rock -aikakautensa fantastisin laulaja yhdessä Robert Plantin ja Ian Gillanin kanssa.

Ozzysta ei todellakaan voi puhua noiden kolmen kanssa edes samana päivänä, sillä eihän Ozzy laulaa osaa, vaikka omaperäisellä äänellä onkin saanut ihmiset puolelleen. Veikkaisin, että oikea syy Ozzyn menestykseen ei ole laulutaito, vaan se, että mies on show-mies ja on osannut kohahduttaa mediaa tempauksillaan (tsekatkaapa joskus Heepin livevideoita, sillä David Byron oli myös show-miehenä paljon kovempaa kamaa kuin Ozzy Osbourne). Vielä enemmän Ozzyn suosioon vaikuttaa Black Sabbathin ilmiömäisyys bändinä, lähinnä Tony Iommin raskas kitarasoundi ja terävä sävellyskynä. Black Sabbath todellakin osasi soittaa bändinä mahtavasti, heikko lenkki Ozzy profiloitui bändin keulakuvaksi ja keräsi glooriaa osakseen, vaikka kaikki oli bändikavereiden ansiota (älkää ymmärtäkö väärin, sillä vaikken pidä Ozzya hyvänä laulajana, niin bändinä fanitan paljon myös Black Sabbathia ja omistan useita yhtyeen levyjä, joista suosikkini ovat Master of Reality, Sabotage ja Dehumanizer ja Tyr, joista kahdella viimeksi mainitulla ei ole onneksi vokaaleissa Ozzya vaan herrat Ronnie James DIO ja Tony Martin).

Soolourallaan Ozzy kokosi ympärilleen maailman valiokitaristeja ja hienoja muusikoita. Bändi teki hyviä levyjä ja unohtumattomia hittibiisejä, mutta kovinkaan paljoa ei siitäkään suosiosta ole laskettavissa itse Ozzyn harteille. Ozzy ei ole hyvä säveltäjä, eikä hyvä laulaja, mutta hyvä esiintyjä ja hauska nokkamies Ozzy on/voi olla riippuen päivän kunnosta. Verrattaessa Heepiin (jos siis kuuntelette jo aiemmin esiin nostamani fantastisen viiden levyn huippulevyjen suoran vuosilta 1971–1973) on jokaisen musiikista ymmärtävän helppo huomata, että David Byron oli paitsi ilmiömäinen laulaja, niin myös osaava säveltäjä (vaikkakin Hensley ja Box olivat bändin pääasiallisia säveltäjiä). Ozzyn sävellystaidot olivat usein lähinnä luokkaa ”jippii, keksin biisin nimen, Thank God for the Bomb”, jonka ansiosta mies sai krediittejä biisin säveltämisestä, vaikka oli keksinyt vain typerän nimen kappaleelle, joka ei ole edes hyvä.

Kääntäkää volyymit kaakkoon ja kuunnelkaa näitä elämää suurempia, mutta valitettavasti turhan vähälle huomiolle jääneitä Uriah Heep -klassikkoja. Näissä on tunnelmaa, heavy rockia ja sydäntä, nämä ovat musiikkia isolla M:llä ja sitä aidointa heavy rockia (alla olevat biisit ovat vain esimerkkejä, ennemmin kuunteluun kannattaa ottaa kaikki aiemmin ylistämäni viisi klassisinta Uriah Heepin levyä ’70-luvulta + uusin Into the Wild Shaw-aikakauden levyistä):

July Morning: http://www.youtube.com/watch?v=JLZMMk8KZSU
Suicidal Man: http://www.youtube.com/watch?v=FMM4jLE4Pik (huom. bassokuviot, kääntäkää volyymit kaakkoon!!!)
Gypsy (jos haluatte soundeiltaan hevimmän version, etsikää joku hyvälaatuinen liveveto viime vuosien keikoilta): http://www.youtube.com/watch?v=t28kudqwENs
Sunrise: http://www.youtube.com/watch?v=CRXymJj6nMs
Pilgrim: http://www.youtube.com/watch?v=e-kyXDYBIAE
Sweet Freedom: http://www.youtube.com/watch?v=Vjb00tAmakA (kuulemma Darkthronen Fenrizin lempibiisejä! ;))
Dreamer: http://www.youtube.com/watch?v=hlIBVripkIE
Look At Yourself: http://www.youtube.com/watch?v=SPIK9wUXogo (tässä biisissä vokaaleissa legendaarinen Ken Hensley, bändin multi-instrumentalisti, joka pääasiassa soitti kiippareita/Hammondia ja kitaraa)
Tears in My Eyes: http://www.youtube.com/watch?v=oCHS5yt4mKI ; Sama biisi livenä vuodelta 1973: https://www.youtube.com/watch?v=TLCq9X1jAls
Rainbow Demon: http://www.youtube.com/watch?v=ByZU28u81Qw
So Tired (live 1974, audio): http://www.youtube.com/watch?v=V8hk7kUJRbU
Echoes in the Dark: http://www.youtube.com/watch?v=H9Z6_euqQRw
The Wizard (music video): https://www.youtube.com/watch?v=u0iuaxvkXv4
Stealin’ (live 1973): http://www.youtube.com/watch?v=fqLh3OcwvyI
Why: http://www.youtube.com/watch?v=kscXG8ro6hQ

(nuo biisit siis kaikki Byronin ajalta, vaikka olisin voinut linkittää useita Shawn ja Lawtonin aikakauden huippubiisejä myöskin, tässä vielä oma rankingini Heepin kaikista biiseistä (tein tuon rankingin joskus 2010-2011 ja olen päivittänyt sitä viimeksi 2011 Into the Wildin ilmestymisen jälkeen… Voin sanoa, että järjestys on ehtinyt matkalla vähän muuttua, joten päivitystä on luvassa tässä joku päivä): http://rateyourmusic.com/list/Hammer9/t ... eep_songs/

Okei, kerta kiellon päälle, sillä on nyt jotenkin tässä fiiliksessä pakko linkittää vielä parit biisit muilta Heep-vokalisteilta:
Been Away Too Long (tämän kuunneltuanne tajuatte miten upea ääni Lawtonilla on): http://www.youtube.com/watch?v=7Mhy6R9b32c (en valitettavasti löytänyt levyversiota, mutta tämä versio kelvannee osoitukseksi Lawtonin laulutaidoista):
Into the Wild (ja näin, tämä on oikeasti heavya :wink: ): http://www.youtube.com/watch?v=ilW_v6w_MTc
Feels Like (Shawn huikeinta raspirekisteriä!): http://www.youtube.com/watch?v=V9eZRCqTGCw
Trail of Diamonds (tässä tunnelmallisempaa Bernie Shaw:ta, mukana myös Money Talk samalta levyltä): http://www.youtube.com/watch?v=tW_rlhjwMmE

Minun mielestäni klassisin Uriah Heepin kokoonpano on tämä 1972-1975 -vuosien kokoonpano [siitäkin huolimatta, että bändin paras levy Look At Yourself ilmestyi ennen tätä kokoonpanoa ja ennen maagisen basistin Gary Thainin tuloa bändiin]:

Mick Box – guitar
David Byron – vocals
Ken Hensley – keyboards, guitars
Lee Kerslake –drums
Gary Thain – bass

P.S. Uriah Heep on myös suosikkimuusikkoni King Diamondin yksi lempiyhtyeistä, myös Iron Maidenin jätkien suosikeita, enkä yhtään ihmettele, että miksi noin kovat muusikot diggailevat Heepistä. Bändin nimi Uriah Heep tulee muuten eräästä Dickensin romaanista (David Copperfield), jossa on taikuri nimeltään Uriah Heep.

Bändin discografia (varsinaiset studioalbumit):

...Very 'Eavy ...Very 'Umble (1970)
Salisbury (1971)
Look at Yourself (1971)
Demons and Wizards (1972)
The Magician's Birthday (1972)
Sweet Freedom (1973)
Wonderworld (1974)
Return to Fantasy (1975)
High and Mighty (1976)
Firefly (1977)
Innocent Victim (1977)
Fallen Angel (1978)
Conquest (1980)
Abominog (1982)
Head First (1983)
Equator (1985)
Raging Silence (1989)
Different World (1991)
Sea of Light (1995)
Sonic Origami (1998)
Wake the Sleeper (2008)
Into the Wild (2011)



Uriah Heep Helsingin Circuksessa 2.8.2013 (keikkahehkuttelua, fanipoikaraporttia ja alussa vielä vähän historian kertausta siitä ajasta, josta en aiemmin vielä kertonut eli Shaw:n aikakaudesta)

Eturivin paikka tuli napattua helposti, vaikka varmuuden vuoksi tultiin paremman puoliskoni kanssa paikalle jo tunteja ennen keikkaa odottelemaan. Pitäähän yksi musiikkihistorian parhaista bändeistä nähdä aitiopaikalta, eturivin keskeltä. Circus täyttyi todella hitaasti, eikä porukkaa ollut nimeksikään. Onneksi bändin aloittaessa ihmisiä oli jo kuitenkin paikalla hyvin. Silti, harmittaa, että joku Black Sabbath tai Deep Purple vetää ison hallin täyteen ihmisiä, kun saman aikakauden yhtä lailla legendaarisen ja upean Uriah Heepin suosio ei tahdo riittää vetämään edes pieniä tai keskisuuria klubeja täyteen. Uriah Heep ansaitsisi pitkän loistavan uransa jälkeen saman kuin mitä Sabbath tai Purple on saanut osakseen.

Osaltaan Heepin suosioon laskemiseen on toki voinut vaikuttaa yhtyeen klassisimman laulajan David Byronin ero yhtyeestä sekä miehen kuolema alkoholiin muutamia vuosia välirikon jälkeen. Byronin aikakauden jälkeen yhtye piti musiikkinsa tason korkealla laulaja John Lawtonin (tunnettu myös esim. yhtyeestä Lucifer’s Friend) kanssa, mutta sen jälkeinen aikakausi 1980–1991-levyillä oli legendaariselta Heepilta vaisuhko – musiikillinen identiteetti oli hukassa, useampia laulajia ramppasi yhtyeessä, eivätkä levyt olleet kokonaisuuksina näin kovan yhtyeen standardeilla mitattuna kovin kaksisia (mainettaan parempaa musiikkia nekin ovat toki). Hyviä biisejä oli tuollakin heikolla aikakaudella siellä täällä, mutta levyt olivat kehnoja verrattuna Byronin aikakauden mestariteoksiin tai edes Lawtonin ajan hienoihin albumeihin.

Yhtyeessä nykyisin laulava kanadalainen Bernie Shaw on Lawtonin jälkeisistä Heep-laulajista selvästi paras ja tullut bändiin jäädäkseen, mutta Shaw:n kanssa tehdyt ensimmäiset Heep-levyt Raging Silence ja Different World ovat jättäneet itseni aavistuksen kylmäksi. ’90-luvun lopulla bändi julkaisi kaksi tunnelmallisempaa ja AOR-henkeä enemmän sisältänyttä levyä. Sea of Light ja Sonic Origami ovat upeaa musiikkia, enemmän AOR-rockia kuin heviä, mutta sittenkin hienoja kokonaisuuksia. Nuokaan levyt eivät tuoneet Heepiä takaisin suosioon.

2008-vuonna ilmestyneellä Wake the Sleeperillä Uriah Heep palasi takaisin heavy rockiin/hard rockiin ja vuonna 2011 ilmestynyt Into the Wild on monien biisien puolesta raskaampaa ja parempaa kuin mitä Heep on tehnyt vuosiin. Soundit ovat heavy metallia, biisit ovat kunnon heavy rockia ’70-luvun hengessä. Vanhoilla päivillään Uriah Heep rokkaa vielä pirun kovaa, vaikka useat ovat kääntäneet selkänsä bändille tai tuominneet sen muiden puheiden perusteella (ei kuulemma ole trendikästä enää nykypäivänä pitää Heepistä… voin vain sanoa, että liki kaikki trendejä ja muoteja orjallisesti seuraavat ihmiset ovat idiootteja ja pikkusieluisia surkimuksia!).

Vokalisti Bernie Shaw on saanut usein liikaa kritisointia osakseen, koska miestä verrataan ja tullaan aina vertaamaan legendaariseen Heep-laulajaan David Byroniin. Monilta jää huomaamatta, että Shaw on etenkin nykyään aivan huikaisevan osaava laulaja. Itse nostan laulajana Shaw:n melkein Byronin tasolle! Shaw yrittää kyllä monesti, etenkin livenä, vetää samalla tavoin kuin Byron – monesti mies onnistuu hämmästyttävän hyvin, vaikkei aina kaikkein korkeimpia Byron-nuotteja ja -falsettoja tavoita. Pääosin Shaw:n oma ääni on käheämpi kuin Byronin, mutta siltikin pirun karismaattinen ja nautittava. Parhaimmillaan Bernie Shaw -laulaa Uriah Heepin uran kenties parhaimman biisin July Morningin livenä jopa paremmin kuin David Byron esitti samaisen klassikon livenä. Toki tämä on vain minun mielipiteeni, mutta ai että, miten mielettömän upeasti Shaw July Morningia tulkitsee. Shaw:lla on myös maailmanluokan lavakarisma, esiintyjänä mies on maailman parhaita rock-/heavy-esiintyjiä. Jos ette usko, käykää katsomassa Heep livenä pian, kun se on vielä mahdollista.

Olen nyt selvittänyt, että Bernie on aika pirullisen kova laulaja ja erityisesti livenä parhaimmillaan. Tiedän Shaw:n olevan kova nokkamies, koska olin nähnyt Shaw:n Heepin laulajana livetilanteessa jo pari kertaa ennen Circuksen vetoa. Koskaan aiemmin en ollut katsonut yhtyettä eturivistä, johon minun oli pakko päästä Circuksen keikalla. Keikkaa odotellessa pohdin, miten yhtyeen alkuperäisjäsen Mick Box (kitara) mahtaa esiintyä, sillä miehellä on ikää mittarissa jo 66 vuotta!

Pitkän odottelun jälkeen Uriah Heep marssi lavalle. Mick Box oli oma itsensä, hymyilevä ja vanhan heavy rock -hipin näköinen. Bernie Shaw oli myös uskomattoman karismaattinen heti alusta lähtien, keulakuva, joka antaa aina lavalla 110 prosenttia itsestään, ottaa yleisönsä, esiintyy tarvittaessa tiukan metallisella asenteella, mutta monesti laulaa hitaampia kappaleita tunnelmallisesti eläytyen ja hymyssä suin. Rumpuihin istutettu uusi mies, Into the Wild -levyllä debytoinut Russell Gilbrook teki heti vaikutuksen. Mies soitti asenteella kuin eläin. Kaljupäinen ja rankan näköinen Gilbrook hakkasi rumpuja niin, että olin varma miehen rikkovan rumpunsa, sillä huomasin kaverin ulkoisen habituksensa perusteella käyneen nostamassa punttia ja paljon.

Against the Odds, yksi Shaw:n aikakauden parhaista Uriah Heep -biiseistä aloitti keikan. Lauloin ja heiluin mukana, minkä jaksoin. Sitten hard rock -helmi Overload jatkoi keikkaa deeppurplemaisella soundillaan, minkä jälkeen oli aika klassikoiden. Traveller in Time, hieman progressiivisempi ja tunnelmallisempi kappale yhtyeen ehkä suosituimmalta levyltä Demons and Wizardsilta oli korvakarkkia, jollaista ei usein kuule livenä. The Magician’s Birthday -mestariteoksen ehkä suurin helmi, Sunrise (yksi lempibiiseistäni) soitettiin Traveller in Timen perään, ja viimeistään siinä vaiheessa tajunta räjähti, koska Shaw lauloi kappaleen koko sydämestään eläytyen. Kitaristi Mick Box, 66 vuotta, esiintyi koko ajan vähintään kuin ikäisekseen nuori ja rokkaava viisikymppinen. Ikä ei näkynyt Boxissa ollenkaan.

Stealin’ on kuin luotu livetilanteeseen ”Fighting, killing, wine and women, gonna put me to my grave”, sitä tuli huudettua mukana niin, että ääni oli lähteä. Uusimman Heep-levyn I’m Ready esitettiin pirun hevisti – yhtyeen livesoundi oli todella raskas ja bändi soitti kovaa. Between Two Worlds, kappale, joka on myös Shaw-aikakauden valioita, oli maineensa väärti. Biisihän on omistettu Uriah Heepin legendaarisen laulajan David Byronin sekä yhtyeen basisteista taiturimaisimman Gary Thainin muistoille. Gilbrook paiskoi tuossa kappaleissa rummuissa taas kuin viimeistä päivää ja itse taioin nyrkkiä mukana yhtä raivokkaasti kuin suosikkibändieni King Diamondin ja Iron Maidenin keikoilla.

Into the Wild -levyn saxonmainen startteri Nail on the Head jatkoi raskaammalla juntalla. Itselleni kyseinen biisi oli keikan tylsin, koska puuduttavaa kertosäettä toistettiin aivan liikaa. Into the Wildin nimibiisi, joka vedettiin seuraavana, sen sijaan räjäytti tajunnan, sillä kappale on ehkä oman levynsä kirkkain timantti. Gypsy kuulosti livenä todella raskaalta, aidointa heavya vuosikymmenten takaa. Oli tulla tippa linssiin. Look At Yourself jatkoi raskasta menoa mallikkaasti ja July Morning oli vuorossa sen jälkeen. July Morning on ja tulee aina olemaan itselleni yksi maailman täydellisimmistä biiseistä. Shaw lauloi tuon klassikon vielä paremmin kuin osasin odottaa. Huima tulkinta, joka veti koko ajan kylmille väreille.

Lady in Black päätti varsinaisen setin ja sai yleisön laulaman joukkohysteerisenä mukana. Upea kokemus. Free & Easy aloitti encoren, lavalle pyydettiin naisia rokkaamaan mukana. Tytöt rokkasivat ansiokkaasti, jollain taisi jopa pillu vilahtaa lyhyen minihameen alta ja ohuiden sukkahousujen läpi (seikka, jonka vaimoni pani merkille [koska ei siis halunnut mennä lavalle moshailemaan vaan piti mieluummin eturivin paikkansa], kun itse en edes asiaa huomannut keskittyessäni vetämään biisiä asenteella mukana :D). Keikka päättyi Easy Livin’:iin, bändin tunnetuimpaan, muttei läheskään parhaaseen biisiin. Mukana tuli tietysti vedettyä antaumuksella. Annoin vielä kerran kaikkeni, koska bändi oli vetänyt niin huikean keikan. Bändin poistuttua lavalta olin onnellinen, vaikken saanut Mick Boxin minulle päin heittämään plektraa kiinni, vaikka herra yritti pariinkin otteeseen heittää sitä meikäläiselle. Yrittämiset päättyivät molemmin puoleisiin hymyihin ja nauruihin.

Keikka oli unohtumaton. Vokalisti Shaw vihjaili eräässä välispiikissä, että uutta levyä on tulossa – odotan sitä enemmän kuin malttamattomasti. Vaimoni sai kysyttyä keikan jälkeen settilistan itselleen, ja koska minä olen meistä se kovempi Uriah Heep -fani, hän antoi sen minulle. Olen edelleen otettu, että sain tuon settilistan, jonka laitoin näkyvälle paikalle kotimme seinällä. Long live Uriah Heep, one of the best bands in the world!
Last edited by Hammer on Mon Sep 02, 2013 14:24, edited 3 times in total.
Finnish Eddie
Taka-ampuja
Taka-ampuja
Posts: 1001
Joined: Tue Jun 13, 2006 21:05

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Finnish Eddie »

Jaahas täällä ei ollutkaan jo ennestään Heep-topikkia :shock: ... Muut alan veteraanit onkin jo käsitelty :) . Niin asiaan, kyllähän itsekin digannut jo teini-ikäisestä kun Goalby-era alkoi (taisi olla Head First eka UH-levy minkä kuulin). Sen jälkeen tutustuin Heepin alkuaikojen tuotantoon eli legendaariseen Byron-eraan (David Byron onkin yksi kaikkien aikojen kovimmista laulajista). Muutama hieman epätasainen levy tuli sitten Byronin jälkeen mutta olihan niilläkin hetkensä... Bernie Shawn tultua mukaan alkoi mielestäni pienoinen "renessanssi" (varsinkin 2 uusinta yllättivät ihan puun takaa laadukkuudelleen). Ikävämpi juttu oli taas pitkään bändissä olleen Trevor Bolderin kuolema. Onneksi kerkesin nähdä Heepin 2 kertaa Bolderin kera...
reptile
Viimeinen voitelija
Viimeinen voitelija
Posts: 1794
Joined: Fri Apr 22, 2005 12:42
Location: Kajaani

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by reptile »

Jollain tavalla on tuttu tämä bändi. Uran alkupään levyt The Magician's Birthdayhin asti löytyvät hyllystä. Lisäksi löytyy muutama kokoelma, joissa on noita uran myöhempien aikojen biisejä. Pidän kyllä bändistä, Look At Yourself ja Demons And Wizards ovat loistavia levyjä. Ja David Byron on erinomainen vokalisti.

Bändin olen kerran nähnyt myös livenä, kun kävivät täällä Kajaanissa esiintymässä Kaupunkifestivaaleilla. Nautin kyllä keikasta, hyvä ja viihdyttävä keikka oli. Tosin ennen Heepiä esiintyi Popeda, joka oli todella kovassa keikkakunnossa. Ei ollut Heepillä helppo paikka, Popeda oli vaan parempi.
Try to hold some faith
in the goodness of humanity...


IRON MAIDEN FOREVER!!
Jussi K
GammaWeen
GammaWeen
Posts: 8858
Joined: Mon Oct 17, 2005 18:32
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jussi K »

Hyvä ja aiheellinen ketju + aloituskin, mutta kuten joskus saksahevi/Sinner-ketjussa tai vastaavassa, mie laiskana saan muutaman aiemman nytsoi-viestini kasaamalla omaa kokonaiskuvaa bändistä myös irti. Pitää muuten lisätä, että kuten mm. Rolling Stonesin kanssa, olen myös Heepin kohdalla ollut viime vuodet "koukussa" enemmän niihin unohdettuihin ja oikeasti aliarvostettuihin 1970-luvun lopun ja kasarin alkupuoliskon levyihin.
ns: Uriah Heep - Only Human

Enpäs tiennyt tästä kuin nyt kirjastosta lainattuani, että pelkäksi uuden yhtiönsä best of:iksi leimaamani Celebration (40 vuotta!) sisältääkin kaikki kappaleensa uudelleenäänitettyinä! Eli paljon mielenkiintoisempi nyt, vaikkei jotain Easy Livin' -klassikkoa nyt oikein voikaan paremmin tehdä. Tämä on toinen kahdesta uudesta biisistä ja varsin hyvä sellainen, aivan kuten uusimman Wake The Sleeperin Overload tai 1998 Sonic Origamin livehelmi Between Two Worlds.
ns: Uriah Heep - Circle Of Hands

Zep siellä & Led täällä... näinhän se taisi olla 70-luvullakin (Risto muistaa?) että Heep jäi aina vähemmän arvostetuksi. Mutta omaan makuuni hyviä biisejä on löytynyt tältä bändiltä enemmän, vaikka ihan samalta ajanjaksoltakin (epäreilua olisi ottaa mukaan viimeisen 30 v. aikana tehtyjä, joskin paljon harvemmassa olevia helmiä) jos verrataan.Mieluummin mulle melodiaa kuin jamittelua.
Tämähän on mahtavalta Demons And Wizardsilta 1972, ja perässä seuraa tietysti Rainbow Demon. Kuunnelkaas Ken Hensleyn uhkaavaa hammondia ja David Byronin suvereenia laulusuoritusta!
Uriah Heep - The Other Side Of Midnight

Onko epämuodikkaampaa kuin Heep? Siis niinkuin ikinä, sitä tämä on ollut ainakin julkaisuvuonnaan 1983. Mutta hyvällä biisillä alkaa, mie ole varmaan ennen itse levyä kuullutkaan, tämä biisi on vain yleensä kokoelmille valittuna. Peter Goalby oli 3 levyä bändille laulanut todella hyvä vokalisti, Bernie Shawin kanssa paras David Byronin monista seuraajista, Ozzynkin kanssa pitkään soittaneen John Sinclairin kiipparit pauhaavat ja Bob Daisley plonkuttaa kuuluvasti miksattua bassoa.
Kolmosbiisi Lonely Nights on muuten Bryan Adams-cover, ukot yrittämässä hittitoisintoa ed. vuodelta?
ns: Uriah Heep - When The War Is Over

Australiassa suositun Cold Chisel-bändin (vokalistina eräs Jimmy Barnes) cover 1989 Raging Silencella, jolla on muuten piilossa mahtavat biisit, huippumelodinen More Fool You & rankka Rich Kid. Kuka noita on juuri kuullutkaan? En mie ainakaan aiemmin.
Uriah Heep - Between Two Worlds

10 vuodeksi "viimeiseksi" Heep-albumiksi jääneen Sonic Origamin (1998) avausbiisi; voiko enää juuri ollakaan parempaa uutta biisiä (tuolloin) n. 30-vuotiaalta bändiltä?
Uriah Heep - Bad Blood

Se kadonnut Heep, kun ei meinannut kuulua useisiin vuosiin näihin itsenikin tutustuttaneisiin remaster-sarjoihin; kas kun on CBS:lle tehty ja vaativat 1985 tuotoksesta maltaita. Muistuttaa muuten tuon ajankohdan hevistelyrokki aika lailla kai ympäri maailmaa toisiaan, kun Zero Nine tulee tästäkin biisistä vahvasti mieleen. Tai sitten ottivat vinkkejä puolin ja toisin, kun Mick Box oli ollut katsomassa juuri tuolloin 09:ä Lontoon valloituskeikalla Marqueella ja tullut bäkkärille morjestamaan.
Image
Hieno bändi, pidän kovasti. Nytkin on puhelimen muistikortilla mukana kulkemassa Wonderworld.
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Hammer
Wanha Merimies
Wanha Merimies
Posts: 4137
Joined: Wed Jan 07, 2004 19:02
Location: Jyväskylä

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Hammer »

^ Olet muuten oikeassa, että se kaikista aliarvostetuin Heep oli sittenkin jotain muuta kuin ihan hyvää arvostusta nauttinut Byronin klassinen aikakausi. Tarkoitin pääosin, että ne legendaarisimmat levytykset '70-luvun alusta ovat aliarvostettuja verrattuna Led Zeppelinin, Deep Purplen ja Black Sabbathin vastaavan ajan levyihin. Mielestäni Uriah Heep on yhtä lailla mahtava bändi kuin edellä mainitut (ellei jopa parempi) ja ansaitsisi siksi suurempaa suosiota.

Tuo When the War is Over on kyllä mielettömän kova cover-biisi, vaikka voin myöntää, etten ole vieläkään kuullut alkuperäisen esittäjän versiota. :mrgreen:

Tuli muuten luukutettua Wonderworldia hiljattain kunnon volyymilla vinyyliltä isäukon luona.
Suosikkini Suicidal Man jytisi niin, että naapureita mahtoi hirvittää. Onhan sillä levyllä myös useita muitakin helmiä.

Hienoa huomata, että muitakin Heepistä diggailevia löytyy, enkä ole yksin hehkuttamassa jotain unohdettua dinosaurusta, josta kukaan ei enää välitä.
IndianaJones
Taka-ampuja
Taka-ampuja
Posts: 1167
Joined: Tue Sep 21, 2004 19:02
Location: Espoo

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by IndianaJones »

Vai että Heep...

Kuten mainitsin Nazareth-topicissa, on bändillä kovia levyjä, mutta on kyllä aika paljon mitäänsanomatontakin kamaa. Look at Yourself, Magicians Birthday ja etenkin Salisbury ovat kovia levytyksiä, mutta usein hehkutettu Demons & Wizards jätti jotenkin kylmäksi. Parit kovat vedot ja siinä se. Myöhempiä levyjä on tullut silloin tällöin hieman kokeiltua, mutta kokonaisuudesta löytyy yleensä liikaa jämäkamaa joka ei oikein liikuta suuntaan eikä toiseen. Debyytti oli yllättävän hyvä kyllä siihen nähden ettei Ken Hensley paljoa levyn tekemiseen vaikuttanut. Hensley kuitenkin tuntui olevan se bändin kantava voima ja mies on säveltänyt suurimman osan oikeasti hyvistä bändin biiseistä. Mick Box esimerkiksi ei ikinä ole kuulunut omiin suosikkeihin, eikä miehestä oikein voi puhua samana päivänä Blackmoren tai Pagen kanssa.

Vähän bändin musassa on välillä semmoista b-luokan fiilistä keskinkertaisemmissa esityksissä, mutta parhaimmillaan kyllä mainiota musiikkia. Ehkä eniten bändissä miellyttää ne jotkut melodisemmat jutut, ei ihme että jotkut Lady in Blackit ja Sweet Lorrainet ovat kohtuullisesti menestyneitä hittejä, on nimittäin hävyttömän tarttuvia ja jotenkin vaivattoman kuuloisia sävellyksiä. Eli kyllä bändi enemmän selkääntaputuksia ansaitsee kuin mitä se yleensä osakseen saa, mutta en kyllä millään nostaisi Purplen saatika sitten Zeppeliinin kanssa samaan kastiin.
Hmmm.... tää taitaa olla nyt sit mun pualest täss...
Hammer
Wanha Merimies
Wanha Merimies
Posts: 4137
Joined: Wed Jan 07, 2004 19:02
Location: Jyväskylä

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Hammer »

^ Itse pidän juuri Mick Boxia rikollisen aliarvostettuna. Ken Hensleyn panosta monesti jopa liioitellaan, sillä vaikka mies oli se musiikillisesti luovin nero ja paras säveltäjä vanhan ajan Heepissä, niin Box ja Byron ottivat myös sävellysvastuuta ja tekivät hienoja biisejä. Viime viestissä kehumassasi Sweet Lorrainessakaan ei muuten ole tekijätiedoissa Hensleyn nimeä, vaan taitaa pääosin olla Boxin sävellys, vaikka tekijätiedoissa lukee Box/Byron/Thain. :wink: Myönnän kuitenkin, että ilman Ken Hensleytä Uriah Heep tuskin olisi ollut niin kova kuin se aikoinaan oli. Hensley sävelsi niin ison pinon niitä kuolemattomia Heep-klassikoita ja osan bändin '70-luvun levyistä lähes yksinään. Lisäksi Hensley todella oli multi-instrumentalisti, sillä mies hallitsi ainakin pyhän keyboards-guitars-vocals-kolminaisuuden.

Kaksi uusinta upeaa Uriah Heep -bändin levyistä, loistava Into the Wild ja melkein yhtä kova sitä edeltänyt Wake the Sleeper ovat tekijätiedoista päätellen Box/Lanzon-tutkaparin käsialaa. Tsekkaa siis Into the Wild, jos kaipaat vakuutteluja Boxin kyvyistä loihtia hienoa musiikkia.

Jos ajatellaan Heepin tuotannon puolivillaisempaa kamaa, niin pidetään mielessä, että löytyyhän sitä täytematskua (lue: keskinkertaisempia levyjä) niin Purplelta kuin Sabbathiltakin (ei edes jokainen Zeppelinin levy ole priimaa, vaikka bändin tuotanto hämmästyttävän kova onkin!). Mun mielestäni Purplen discografia on tosi epätasainen, valtaosa levyistäkin on epätasaisia, jopa paljon hehkutettu Machine Head on vain puolittain kova, enkä pidä erityisen paljoa kokonaisuuksina kuin In Rockista ja Perfect Strangersista. Hiljattain tsekkailemani Purplen Coverdale-era vasta olikin epätasainen ja tylsä. Come Taste the Band on hävettävän keskinkertainen lätty, eikä Stormbringerkään riemunkiljahduksia aiheuta. Makuasioitahan nämä, mun korvani ovat viritetty enemmän Uriah Heep -taajuudelle, kun Purplen levyille on liki aina ujutettu mielestäni jotain fillerimäistä. Joten, Uriah Heep on mulle astetta Purplea kovempi bändi melkein joka mittarilla.

Purple kepittää Heepin ainoastaan musiikillisessa taituruudessa. Jokainen Purplen keikkahan on aina puolet soolo-osuuksia, kun Heep keskittyy olennaisempaan, eli hyvien biisien soittamiseen. Purple on siis vähän kuin Dream Theater (Theaterin jätkäthän fanittavat Purplea, minkä huomaa!), myönnän musiikillisen taituruuden molemmissa yhtyeissä, mutta kummankin tuotanto jättää lopulta biisimateriaalin puolesta pikkaisen kylmäksi. Molempien keikoilla lisäksi vituttaa se starailu, kun joka jäsenen on vedettävä se egon kohotus -soolo. Zeppelinillä mä vielä kestän paremmin sen old school -improvisaatio/sooloilumeiningin, mutta ehkä se johtuu siitä, että fanitan Zeppeliiniä huomattavasti enemmän kuin Purplea. Heepin keikoilla, jotka olen viime vuosina nähnyt, on ollut vain hyvin lyhyet soolo-osuudet ja biisit ovat olleet pääosassa.

Otahan kuunteluun Sweet Freedom, joka on yksi Uriah Heepin parhaista levyistä – tietyssä mielentilassa jopa bändin nautittavin levykokonaisuus. Tsekkaapa vaikka biisit Pilgrim (yksi bändin parhaista), Sweet Freedom, If I Had the Time ja Dreamer. Levyltä ei löydy kuin huikean hienoa matskua. Dreamer on muuten Thain/Box-parivaljakon tekemä biisi. Jo on kumma, jos Sweet Freedom -lätty ei kolahda.

Demons and Wizards on levy, jonka hienouden tajusin vasta myöhemmin, kun alkuun pidin itsekin sitä yliarvostettuna. Paras biisihän on levyltä pois pudotettu B-puoli Why, joka on musiikillisesti täysin suveneeri esitys levylle päätyneisiin kappaleisiin verrattuna. Sinällään on ristiriitaista, että pidät Uriah Heepin melodisesta hittimatskusta, sillä sitähän Demons and Wizardsilla on paljon. The Wizard etenkin on juuri sitä melodisinta hittimatskua, joka kuulostaa vaivattomalta ja helpolta. Mikä onkaan hienompaa kuin David Byronin laulut vaikkapa Circle of Hands -kappaleessa? Huvittavaa on myös se, että Easy Livinistä tuli niin suuri hitti, sillä se on levyn laskelmoiduin biisi – kenties musiikillisesti koko levyn heikoin/köyhin esitys. Demons and Wizards on mestariteos, mutta enemmän hypnoottisen tunnelmansa ansiosta kuin puhtaan musiikillisen nerokkuuden. Eli, levyltä puuttuu sellainen virtuoosimaisuus/proge, jota oli mukana vaikka Look At Yourselfilla ja Salisburylla, mutta tilalle on erilaista pikkuprogea, joka on jemmattu simppelimpien tunnelmapalojen sekaan. Demons and Wizardsin kuuntelu vaatii tietynlaisen mielentilan, ehkä joskus ymmärrät levyn jujun, ehkä et. Kannattaa kuitenkin antaa levylle vielä ainakin se yksi mahdollisuus, keskittyneesti ja ajan kanssa.

P.S. Uriah Heepin Salisbury (biisi) on muuten kunnianhimoinen teos. Yli 16-minuuttinen järkäle, jossa on paljon myös jazz-elementtejä ja sienensyöntiprogea mutta Uriah Heepille ominaista tunnelmallisuutta unohtamatta. Nyt on juuri kuuntelussa. Tässä on sitä jotain, vaikka tässä biisissä bändi ajoittain sortuukin siihen taitojen esittelyyn ja soitinmasturbaatioon muuten upean sävellyksen hieman kärsiessä. Pääosin biisi on sellaista timanttisuutta, että hetkittäinen sivuraiteille eksyminen on annettavissa anteeksi. Potentiaalia olisi vaikka bändin parhaaseen biisiin, jollainen tämä lyhyempänä versiona voisi jopa olla. "Alone again, how could you leave me? / Alone again, how could you leave me? / Alone again, I don't wanna be alone again, yeah" -osiot ovat tunnelmaltaan jotain elämää suurempaa.
Jussi K
GammaWeen
GammaWeen
Posts: 8858
Joined: Mon Oct 17, 2005 18:32
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jussi K »

Hämäävän paljon sie puhut (edes vertailunkaan vuoksi) Heep-ketjussa joko Purplesta yllä, tai varsinkin Ozzystä avausviestissä :D

Mutta aiheesta: Karo arvioi uuden, mielenkiintoisen (kotimaisen!) kirjan ja informoi yhden käännösiskelmän olemassaolosta, jota en joko tiennyt tai olin halunnut unohtaa:

Danny - Itsesi Näät Vain, Et Enempää [Look At Yourself]

8) -vaikka vähänhän tuossa tulee Sapattivuosi mieleen, kun n. 40 vuoden takaista ajankuvaa he hakivatkin käännöksillään.

edit: bonuksena vielä Kosmos - Viisi Varmaa [Easy Livin'] "kaikki luistaa" :mrgreen:
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Hammer
Wanha Merimies
Wanha Merimies
Posts: 4137
Joined: Wed Jan 07, 2004 19:02
Location: Jyväskylä

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Hammer »

Jussi K wrote:Hämäävän paljon sie puhut (edes vertailunkaan vuoksi) Heep-ketjussa joko Purplesta yllä, tai varsinkin Ozzystä avausviestissä :D
Sanotaan näin, että olen kuullut elämässäni vähän liikaa Heepin vähättelyä Purplen ja Sabbathin fanien suusta, joten puran kai niitä turhaumia hehkuttamalla Heepiä ja vähättelemällä noita paria muuta. Typerää ja lapsellista, tiedän, sillä Black Sabbath ja Deep Purple ovat pirun hyviä bändejä, jotka ansaitsevat sen kaiken ylistyksen, jota ovat saaneet osakseen. Silti, minulle Uriah Heep on aina kovempi ja parempi, sillä parhaimmillaan Heep on aivan kuin suoraan minun makuhermooni sävellettyä musiikkia. Jo aiemmin hehkuttelemani Heepin '70-luvun kultaisten levyjen värisuora on jotain, jota en osaa edes tarpeeksi hehkuttaa tehdäkseni levyille oikeutta. Jokaisen heavy rockista ja raskaammasta diggaavan kannattaa tsekata ne levyt jo yleissivistyksen vuoksi, sillä ne vaikuttivat niin olennaisesti hevin ja metallin kehitykseen. Se värisuorahan on siis mielestäni (kertauksen vuoksi): Salisbury (1971), Look At Yourself (1971), Demons and Wizards (1972), The Magician's Birthday (1972) ja Sweet Freedom (1973). Eivätkä nuo viisi tosiaan ole ainoat timantit Uriah Heepin laajassa discografiassa, vaan hienoa kamaa löytyy läpi tuotannon. Uusin Into the Wild on ehdottomasti myös parhaimmistoa, vaikka muuten enemmän Byronin aikakautta jumaloinkin. Bernie Shaw:llakin on hieno ääni.
Jussi K wrote:Mutta aiheesta: Karo arvioi uuden, mielenkiintoisen (kotimaisen!) kirjan ja informoi yhden käännösiskelmän olemassaolosta, jota en joko tiennyt tai olin halunnut unohtaa:

Danny - Itsesi Näät Vain, Et Enempää [Look At Yourself]

8) -vaikka vähänhän tuossa tulee Sapattivuosi mieleen, kun n. 40 vuoden takaista ajankuvaa he hakivatkin käännöksillään.

edit: bonuksena vielä Kosmos - Viisi Varmaa [Easy Livin'] "kaikki luistaa" :mrgreen:
Paljon kiitoksia tuon kirja-arvion linkittämisestä! Kirja menee ehdottomasti lukupinon jatkoksi. Voisi vaikka vinkata joulupukkia tuomaan. Onkohan muuten kirjan kirjoittanut Mika Järvinen sama kaveri, joka näyttää jossain määrin Geddy Leeltä itseltään (ja myös Robert Plantilta) ja kuulostaa sitäkin enemmän Rushin nokkamieheltä? Tuossa kirjan arviossahan puhutaan, että kirjan on kirjoittanut rokkari ja tuo "Suomen Geddy Lee" on muistaakseni nimeltään juuri Mika Järvinen. Kerranhan kyseinen jätkä nousi Jyväskylässä yleisön joukosta yllättäen lauteille (olisiko ollut Mad Hatter's Denin keikalla) ja alkoi vetää yksi yhteen Tom Sawyeria. Katsoin lumoutuneena, ihan kuin olisin oikeasti nähnyt Rushin keulakuvan lavalla pienessä Red Neck -baarissa. :shock: Kova jätkä.

Noita suomennettuja cover-biisejä ei taida uskaltaa kokeilla ihan selvinpäin, joten pitänee testailla pienissä oluthuuruissa joku ilta. :lol:
Jussi K
GammaWeen
GammaWeen
Posts: 8858
Joined: Mon Oct 17, 2005 18:32
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jussi K »

Joo sama tukkajumala on tekijänä, tai ainakin joskus käkkärää piisasi kun jotain Led Zep-tribuuttia tältä Mikalta näin. Teillähän voisi olla samoja geenejä! :P -en muuten pysty kuvittelemaan että Geddy Lee ja Robert Plant olisivat mitenkään saman näköisiä, jos samassa kaverissa koetaan yhdistyvän :shock:

Mutta aiheesta; 1982 (maaliskuun -OMEN?) :!: Abominog on yksi niistä pahiten skipatuista, joko kannen takia tai muutoin runsaiden covereiden, Heepeistä. Melodinen ja poppimainen -mie en valita asiasta! Bob Daisley ja Lee Kerslake tuoreeltaan Uriahiin Ozzyn remmistä + John Sinclair lunastaa paikkansa Hensleyn ja Lanzonin jälkeen ansiokkaimpana kiipparistina bändissä. Peter Goalbyssäkään ei ole mitään vikaa vokalistina. Tuloksena on oikein hyvä albumi, tsekatkaa jos ette vielä tunne. Mie ostin paidankin:

Image
"Too Scared to Run" (Box, Daisley, Goalby, Kerslake, Sinclair) – 3:49
"Chasing Shadows" (Box, Daisley, Goalby, Kerslake, Sinclair) – 4:39
"On the Rebound" (Russ Ballard) – 3:14
"Hot Night in a Cold Town" (Geoff Cushing-Murray, Richard Littlefield) – 4:03
"Running All Night (with the Lion)" (Gary Farr, Box, Daisley, Goalby, Kerslake, Sinclair) – 4:28
"That's the Way That It Is" (Paul Bliss) – 4:06
"Prisoner" (James Lance, Cooper, Tony Riparetti) – 4:33
"Hot Persuasion" (Box, Daisley, Goalby, Kerslake, Sinclair) – 3:48
"Sell Your Soul" (Box, Daisley, Goalby, Kerslake, Sinclair) – 5:25
"Think It Over" (Sloman, Bolder) – 3:42
--------------
"Tin Soldier" (from Abominog Junior EP)
"Son of a Bitch" (from Abominog Junior EP)
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Hammer
Wanha Merimies
Wanha Merimies
Posts: 4137
Joined: Wed Jan 07, 2004 19:02
Location: Jyväskylä

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Hammer »

^ Jos tykkää imelyyteen asti popahtavasta kasaripopista, niin Abominog varmasti kolahtaa. Kyllä itsekin diggailen jopa '80-luvun AOR:ista, mutta jopa sellaiseksi Abominog on vähäsen tylsä levykokonaisuutena. Jotain kaipaisin lisää. Levy taistelee nippa nappa kolmen tähden arvosanasta, joten mieluummin, tai vähintään yhtä mieluusti, soittimeeni eksyy vaikka sitten Journeyt, Survivorit, Foreignerit, Bon Jovit ja vastaavat. Hyvä levy tuo Abominog on kaiken musan tasolla (kolme tähteä on hyvä arvosana), mutta Heepin lätyksi sittenkin vaatimaton. Omissa kirjoissani Abominog on yksi Heepin heikoimpia lättyjä, vaikka Conquest, Equator ja Head First ovatkin ehkä jopa vielä tylsempiä. Conquestilla ärsyttää eniten rasittava laulaja John Sloman, joka on niin köyhän miehen tusina-Coverdale-klooni kuin olla voi. Conquestin hittibiisi Feelings on kuitenkin kova, eikä vähiten siksi, että siinä biisissä Sloman vetää hyvät lauluraidat, eikä ärsytä.

Tuo Abominogin kansi on tavallaan jo niin ruma, että diggailen siitä piruuttani. Omalla tavallaan rumuudessaan melkein hieno. Goalby on pätevä vokalisti kyllä, vaikka jää Heep-laulajana auttamatta Byronin, Shaw:n ja Lawtonin jalkoihin.
Jussi K wrote:Joo sama tukkajumala on tekijänä, tai ainakin joskus käkkärää piisasi kun jotain Led Zep-tribuuttia tältä Mikalta näin. Teillähän voisi olla samoja geenejä! :P -
Paljon mahdollista. Ehkä Mika Järvinen on oikeasti joku isäni kauan kadoksissa ollut veli. :lol: Siistiä, että kyseinen stara on kirjoittanut tuon kirjan Uriah Heepistä. Mielenkiinto lukemiseen kasvoi entisestään, sillä Mr. Järvinen on näkemäni perusteella lavalla ihan Mr. Karisma, joka vaikuttaa elävän ja hengittävän alkuaikojen heavy rockia. Varmasti häneltä löytyy tietoa ja asiantuntemusta.
Jussi K wrote:en muuten pysty kuvittelemaan että Geddy Lee ja Robert Plant olisivat mitenkään saman näköisiä, jos samassa kaverissa koetaan yhdistyvän :shock:
Muotoilin näköjään asian vähän epäselvästi. Eihän Lee:ssä ja Plantissa olekaan samaa näköä missään mielessä, mutta tuo Mika Järvinen ilmeisesti muuttaa omaa ulkonäköään aina idoliensa suuntaan. Jyväskylässä miehen nähdessäni oli look muuttunut yhtäkkiä geddyleemäiseksi, sillä miehellä oli jopa Geddy Lee -henkiset lasit päässä, jos oikein muistan. Kaikissa netistä löytämissäni kuvissa mies näyttää enemmän Robert Plantilta. :)
Jussi K
GammaWeen
GammaWeen
Posts: 8858
Joined: Mon Oct 17, 2005 18:32
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jussi K »

Hammer wrote:Omissa kirjoissani Abominog on yksi Heepin heikoimpia lättyjä, vaikka Conquest, Equator ja Head First ovatkin ehkä jopa vielä tylsempiä.
Ok, mutta entäs 1976 - 1978 albuminelikko(!) :?: High And Mighty, Firefly (yksi bändin upeimmista kansista tässä), Innocent Victim ja Fallen Angel? Omalla kohdallani ainakin Head First voittaa nuo, mainitsemistasi.
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Hammer
Wanha Merimies
Wanha Merimies
Posts: 4137
Joined: Wed Jan 07, 2004 19:02
Location: Jyväskylä

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Hammer »

Jussi K wrote:
Hammer wrote:Omissa kirjoissani Abominog on yksi Heepin heikoimpia lättyjä, vaikka Conquest, Equator ja Head First ovatkin ehkä jopa vielä tylsempiä.
Ok, mutta entäs 1976 - 1978 albuminelikko(!) :?: High And Mighty, Firefly (yksi bändin upeimmista kansista tässä), Innocent Victim ja Fallen Angel? Omalla kohdallani ainakin Head First voittaa nuo, mainitsemistasi.
Mä kyllä pidän tuosta nelikosta. Lawtonin ääni kolahtaa mulle kovaa, eikä mielestäni biisimateriaalissakaan ole mitään vikaa, vaan hienoja juttuja on paljon noilla Lawtonin levyillä kuten myös Byronin aikakauden vikalla levytyksellä. Hienoa tunnelmaa ja hienoja biisejä, vaikka niitä ihan super kovia -raitoja ei noilta levyiltä kovin paljoa löydäkään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pääosin kaikki noiden levyjen biisit ovat vähintään ihan hyviä. Mahtuu joukkoon joitain vaisumpiakin vetoja, myönnän.

High and Mighty on vähän kuin Hensleyn soololevy, sillä Hensley on säveltänyt levyn lähes kokonaan ihan yksinään. Levy on rauhallisempi, ja vaikka vähän pillunkostuttelu-matskua onkin, niin jotenkin se hitaampi ja tunnelmallisempi ote on toteutettu upeasti. Levystä jää hyvä fiilis, vaikka yksittäisinä biisit eivät tuotannon jalokiviä olisikaan. Ainakin Misty Eyes, Weep in Silence ja Footprints in the Snow ovat mainioita ja usein tulee kuunneltua myös hyväntuulista vaikkakin sanoituksilta kriittisempää (Heepin vähättelijöitä [ilmeisesti kriitikoita ja vastaavia] kritisoivaa) Can't Keep A Good Band Down -biisiä. On sillä levyllä muitakin hienoja biisejä, mutta ei just nyt äkkiseltään muistu mieleen. Pitäisikin ottaa pitkästä aikaa kuunteluun. Jostain muistan lukeneeni, että Ken Hensleyn mielestä High and Mighty on Uriah Heepin paras levy. :)

Firefly on turhan aliarvostettu. Been Away Too Long on täydellinen biisi niin lauluiltaan, rummuiltaan ja tunnelmaltaan. Myös The Hanging Tree on pirun kova. Loput biisit ovat tasaisen hyvää, mutta eivät tosiaan mitenkään vertailtavissa Byronin aikakauden huippulevyjen kappaleisiin. Tylsähkön Head Firstin biisit ne voittavat helposti, vaikka mä esim. Bryan Adams -coveri Lonely Nightsista paljon pidänkin. Fireflyn 1997-vuoden remasteroidussa versiossa on bonuksena mahtava A Far Better Way -biisi, jossa Lawton heittää kehiin huikeaa vokalisointia korkealta ja kovaa, paikoin liki kornisti mutta kuitenkin kiehtovasti. Kannattaa ottaa kuunteluun, jos ei ole jo tuttu. Onkos kukaan tutustunut Lawtonin aiempaan yhtyeeseen Lucifer's Friendiin, entä millaista settiä on? Tekisi mieli joskus ottaa tutustumisen kohteeksi, kun Lawtonin viskinhuuruinen lauluääni ja -tapa kolahtaa.

Innocent Victimillä on hyvää blues-hevirokkia hienosti tulkittuna. Ei maailmaa mullista sekään kokonaisuutena, mutta sillekin antaisin 3½/5-tähteä, kuten myös Fireflylle, High and Mightylle ja Fallen Angelille. Lempparibiisit Innocent Victimiltä ovat lienee loistava Cheat 'n Lie, upea Choices ja liiankin tarttuva kevyt poppiralli Free Me. Fallen Angelilla on sitten sellaisia huippuja kuin Love or Nothing (huikeat ne laa-la-laa-la-laulut!), I'm Alive, Woman of the Night ja Come Back to Me.

Tietysti voin myöntää, että fanilasit voivat nostaa arvosanaa edellä mainittujen levyjen kohdalla sieltä kolmesta tähdestä kolmeen puoleen, joten pitää joskus yrittää kuunnella ne objektiivisemmin ja miettiä, onko sitä "fanipoikalisää" tullut väkisin kuunneltua mukaan. Kuitenkin, ehdottomasti tuo albuminelikko pesee mun kirjoissani Head Firstit ja Abominogit mennen tullen, koska niistä vain on enemmän sitä jotain Uriah Heepin taikaa, josta mä diggailen. Abominog ei esimerkiksi mun korviin kuulosta edes Uriah Heepiltä, eikä liiemmin Head First:kään. Pitänee nekin taas joskus kuunnella uudestaan, jos löytäisin paremmin levyjen punaisen langan.

Tässä vielä yllä hehkuttelemani Love or Nothing -biisi musavideo, joka on aika repeilykamaa bändin kuteiden ja vokalistin glam look -kokeilujen myötä. Hieno biisi, jolle video ei tee ihan oikeutta. :lol:
Jussi K
GammaWeen
GammaWeen
Posts: 8858
Joined: Mon Oct 17, 2005 18:32
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jussi K »

Hammer wrote:Onkos kukaan tutustunut Lawtonin aiempaan yhtyeeseen Lucifer's Friendiin, entä millaista settiä on? Tekisi mieli joskus ottaa tutustumisen kohteeksi, kun Lawtonin viskinhuuruinen lauluääni ja -tapa kolahtaa.
Enpä koskaan sen enempää originaaliin, jonkinlaista 70's krautrockia (brittijäsenistä huolimatta) kun on. Mutta pari coveria on melodisen metallin maailmassa tehty, esimerkiksi hämäävän niminen Ride The Sky rumpali Eric Singerin laulamana Avantasian Lost In Space part 1 EP:llä.

Ja hyviä pätkiä + pointteja noista yhtälailla unohdetuista levyistä, onhan niillä hyviä biisejä (juuri sinkut yleisesti ottaen ja muitakin) mutta mulle yleisilme jää tylsemmäksi kuin nuo kasaripopahtavammat. Kirjoitas samaan tapaan Raging Silencen & Sonic Origamin välisestä discografiastakin!
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
sakis
Viikonloppusoturi
Viikonloppusoturi
Posts: 252
Joined: Sun Oct 05, 2008 16:40
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by sakis »

Tässä pitää jo itsekin osallistua keskusteluun Uriah Heepista, koska bändi on minulle niin tärkeä. Sain aikoinaan vuosikymmeniä sitten sukulaismieheltä kovia lp-levyjä lahjaksi: Uriah Heepin Wonderworldin, Black Sabbathin Sabotagen ja Deep Purplen Burnin. Tietysti aloittelevana hevimiehenä kuuntelin nuo kaikki läpi ja tykkäsinkin kaikista, mutta eipä noiden klassikkojen päälle vielä siihen aikaan ymmärtänyt. Levyjen kohtalona oli päätyä lopulta divariin vaihdossa Quiet Riotiin. :shock: Noh, kaikki on hankittu takaisin jo aikaa sitten ja Quiet Riotit vaihdettu pois.

Uriah Heep on paras bändi aikalaisistaan, koko 70-luvun tuotanto on loistavia levyjä täynnä. Sweet Freedom on sitten se paras levy jos näistä edes voi jonkun parhaaksi nostaa. David Byronin aikakausi on tietysti tärkein ja hänen soololevytkin pitäisi saada jostain ostettua. Kokoonpano ajalta 1972-1975 oli aivan loistava eikä vähiten Gary Thainin bassotyöskentelyn ansiosta eli:

Mick Box – guitars
David Byron – vocals
Ken Hensley – keyboards, guitars, vocals
Lee Kerslake – drums, percussion, vocals
Gary Thain – bass

Myös David Byron -eran jälkeiset Firefly, Innocent Victim ja Fallen Angel toimii (pyöräytin tältä biisin I´m Alive ja sen lisäksi että biisi on loistava niin myös basso ja rumputyöskentely tulee hienosti esille). Näistä saisi kaljatuopin ääressä enemmänkin ylistyssanoja aikaan, mutta nyt on kuivempi kausi menossa :)

Harmi ettei Byron enää palannut Heepiin vaikka kyselivätkin häntä takaisin. Myöhemmin kävi vielä kuten kävi. Olen yrittänyt kuunnella 80-luvun Uriah Heepia ihan senkin takia että Abominogilla ja Head Firstilla soittaa bassoa Bob Daisley ja rumpuja Lee Kerslake. Molemmat tuttuja Blizzard Of Ozzista eli Ozzy Osbournen soolobändistä Black Sabbathin jälkeen. Daisley vielä palasi Ozzyn remmiin Head Firstin jälkeen tekemään biisejä ja lyriikoita Bark At The Moonille ja myöhemmin The Ultimate Sin, No Rest For The wicked sekä No More Tears -albumeille. Kerslake ei jostain syystä tullut toimeen Sharon Osbournen kanssa :lol: eikä paluuta enää Ozzyn leiriin ollut. Toisaalta ihan hyvä että Lee pysyi Uriah Heepissa jotta bändin rumpuosasto pysyi kuosissaan vielä pitkälle 2000-luvulle asti.

Nämä lukuisat kerrat mitä olen Uriah Heepin 80-luvun tuotantoa koittanut kuunnella, en ole niistä Raging Silencea lukuunottamatta paljoa diggaillut. Tarkoitus on silti hankkia kaikki Uriah Heepin levyt ja ostelenkin niitä pikkuhiljaa käytettyinä cd-ensipainoksina talteen. Kuuntelen ne sitä mukaa vielä paremmalla aikaa.

90-luvulta kovimman vaikutuksen teki albumi Sea Of Light ja tarkoitus olisi hankkia sen kaveriksi Sonic Origami jota on myös kehuttu hyväksi. Livenä en ole vielä Uriah Heepia nähnyt, mutta tarkoitus olisi sillä settilista tulisi olemaan varmasti huikea. Ei varmasti kovin montaa täytebiisiä tarvitsisi esittää.

Osaako joku sanoa onko nuo 2000-luvun albumit Wake The Sleeper, Celebration ja Into The Wild enää hankinnan arvoisia?
Hammer
Wanha Merimies
Wanha Merimies
Posts: 4137
Joined: Wed Jan 07, 2004 19:02
Location: Jyväskylä

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Hammer »

sakis wrote:Uriah Heep on paras bändi aikalaisistaan, koko 70-luvun tuotanto on loistavia levyjä täynnä. Sweet Freedom on sitten se paras levy jos näistä edes voi jonkun parhaaksi nostaa. David Byronin aikakausi on tietysti tärkein ja hänen soololevytkin pitäisi saada jostain ostettua.
Mahtavaa, että joku muukin on samaa mieltä. Sweet Freedom saattaa olla itsellenikin tällä hetkellä se kaikkein paras Heepin levyistä. Byronin soololevyt sekä miehen Rough Diamond -yhtyeen levy pitäisi tosiaan kaikki saada kuunteluun ja hyllyyn, kun en ole niiltä biisin biisiä kuulut.
sakis wrote:Osaako joku sanoa onko nuo 2000-luvun albumit Wake The Sleeper, Celebration ja Into The Wild enää hankinnan arvoisia?
Kuten useammassa aiemmassa viestissäni olen koettanut tuoda esille, niin Into the Wild on mielestäni Shaw:n aikakauden paras levykokonaisuus. Aivan pirullisen kova nimenomaan kokonaisuutena; löytyy upeita tunnelmapaloja, vanhan Heepin tyylistä menoa ja heavy metallin suuntaan kumartavia rankempia rypistyksiä. Myös Wake the Sleeper on oikein hyvä lätty. Celebration on levy, jolta löytyy Heep-klassikoita Shaw:n tulkitsemana. Hyvä levy sekin, mutta ei tuo oikeastaan mitään uutta pöytään, vaikka pari uutta biisiä sisältääkin. Nuo uudet biisit (Only Human ja Corridors of Madness) ovat kyllä hyviä, mutta eivät kuitenkaan mitään uusia mestariteoksia.
Jussi K wrote:Ja hyviä pätkiä + pointteja noista yhtälailla unohdetuista levyistä, onhan niillä hyviä biisejä (juuri sinkut yleisesti ottaen ja muitakin) mutta mulle yleisilme jää tylsemmäksi kuin nuo kasaripopahtavammat. Kirjoitas samaan tapaan Raging Silencen & Sonic Origamin välisestä discografiastakin!
Kiitos. Jossain vaiheessa otan varmasti Raging Silencen ja Sonic Origamin välisen aikakauden käsittelyyn. Parista uusimmasta Shaw-levystä voin heittää sen jälkeen enemmänkin juttua. 8)
Jussi K
GammaWeen
GammaWeen
Posts: 8858
Joined: Mon Oct 17, 2005 18:32
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jussi K »

Pentele. Kiitos Mika Järvisen uuden kirjan, opin että FREDERIK on tehnyt John Lawtonin keskimmäisen Heep-albumin Innocent Victimin (1977) hitista Free Me käännöksen (tai, no Kassu Halonen teki) Pois Luotas Kiidän. Mutta youtubesta ei löydykään :( -kuka vanhoista patuista omistaa ao. LP:n ja uppaa sen sinne?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuu_jo_tangoon
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Jyyd
Viimeinen voitelija
Viimeinen voitelija
Posts: 1885
Joined: Fri Jan 04, 2008 17:47
Location: East
Contact:

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jyyd »

Jussi K wrote:Pentele. Kiitos Mika Järvisen uuden kirjan, opin että FREDERIK on tehnyt John Lawtonin keskimmäisen Heep-albumin Innocent Victimin (1977) hitista Free Me käännöksen (tai, no Kassu Halonen teki) Pois Luotas Kiidän. Mutta youtubesta ei löydykään :( -kuka vanhoista patuista omistaa ao. LP:n ja uppaa sen sinne?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuu_jo_tangoon
Spotifysta tuo löytyy: http://open.spotify.com/track/18MasRGssE9YdKIeIAdGqt
Here's a message to you my friend: Just search, you'll find the way
Slaughter - Times They Change

Rumpucovereita & muuta mukavaa: http://www.youtube.com/user/Judezki92
http://www.last.fm/user/Siksak
http://www.freewebs.com/mywasp-bootlegs/
Jussi K
GammaWeen
GammaWeen
Posts: 8858
Joined: Mon Oct 17, 2005 18:32
Location: Oulu

Re: Uriah Heep (aliarvostettua, elämää suurempaa heavy rock

Post by Jussi K »

Jyyd wrote:
Jussi K wrote:Pentele. Kiitos Mika Järvisen uuden kirjan, opin että FREDERIK on tehnyt John Lawtonin keskimmäisen Heep-albumin Innocent Victimin (1977) hitista Free Me käännöksen (tai, no Kassu Halonen teki) Pois Luotas Kiidän. Mutta youtubesta ei löydykään :( -kuka vanhoista patuista omistaa ao. LP:n ja uppaa sen sinne?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuu_jo_tangoon
Spotifysta tuo löytyy: http://open.spotify.com/track/18MasRGssE9YdKIeIAdGqt
Kits, mutten omista enkä käytä.
Sent from my Panzerkampfwagen Tiger using Enigma
Post Reply