Levyarvostelutopic

[The Alchemist]

Nyt lähtee kuunteluun jälleen kerran Bon Jovi-kiekko, tällä kertaa yhtyeen ensimmäinen 2000-luvun levytys Crush.

1. It's My Life
Lupaava startti levylle mutta klassikon asemaan tätä ei voi vielä nostaa. Tätä ei voi luukuttaa jatkuvalla syötöllä toisin kuin joitain yhtyeen edellisten albumien vetoja. Kuitenkin ihan hyvä mutta näinkin monen kuuntelukerran jälkeen jotenkin puuduttava. Muutama vuosi sitten olisin varmaan antanut täyden viitosen. Mennään nyt kuitenkin tällä kannalla. 4

2. Say It Isn't So
Valitettavan pahasti laahaava ja laiska poppiveto. 2

3. Thank You for Loving Me
"These Days"-henkisellä pianolla ja Richien bluesmaisella kitarafiilistelyllä käynnistyvä slovari jossa on ihan hieno lyriikka. Kaipaa kuitenkin menneiden vuosien hittiballadien mahtipontista särmää ja jää sen takia vähän ponnettomaksi. 3

4. Two Story Town
Jättää sellaisen vaikutelman, että tästä on yritetty väkipakolla vääntää joku hitti. Ihan keskitasoa kuitenkin, ei ole levyn huonoimmasta päästä. 3

5. Next 100 Years
Jälleen huonompaa balladi/"hang on"-meiningin osastoa Bon Jovilta. Samaa kastia levyn kakkosraidan kanssa. 2

6. Just Older
Onnistuu hinautumaan sinne keskivertobiisin tienoolle mutta jää muuten aika mitäänsanomattomaksi vetäisyksi. 3

7. Mystery Train
Taso putoaa. Olisivat voineet heivata tämän kokonaan pois tältä levyltä ja tunkea sitten vaikka Lost Highwaylle joka on pitkälti samaa kantrihenkistä fiilistelyä. 2,5

8. Save the World
Uusi yritys viritellä henkiin menneiden vuosien hittiballadeita jää vain yritykseksi. Bon Jovin kaltainen bändi olisi varmasti pystynyt väkertämään tämänkin parempaan muotoon. 2,5

9. Captain Crash & The Beauty Queen from Mars
Ihan ok. Toinen niistä kahdesta biisistä jota yhtye itsekään jaksaa enää veivata nykyään keikoilla. 3

10. She's a Mystery
Mitä tästä nyt voi sanoa. Tyhjänpäiväinen veto. Ei uppoa mulle, mutta muista en sitten tiedä - mielipiteitä on monia. 2

11. I Got the Girl
Ei nosta levyn tasoa pätkääkään. "Menevät" kertosäehuudatukset jäävät tönköksi tämäntapaisissa poppisfiilistelyissä. 2

12. One Wild Night
Ihan mukiinmenevä poprock-kikkailu. Kertosäe pelittää ihan kivasti. 3

Keskiarvo ~2,6. Koko rytmiryhmä on tällä levyllä armottoman pahasti hukassa paria toivonpilkahdusta huolimatta. Huono levy, en diggaa yhtään. Ei ole koskaan toiminut eikä toimi vieläkään, "It's My Life" on ainoa joka nostattaa jonkinnäköisiä fiiliksiä ja kun niin käy niin se tapahtuu useimmiten sitten keikalla. Hoidetaan ensin 2000-luvun tuotanto ja mennään sitten lopuksi fiilistelemään kasarilevytysten parissa, mutta toistaiseksi oma ranking Bon Jovin tuotannossa on tämä:

1. These Days 4,0
2. Keep the Faith 3,8
3. Crush 2,6

[rocker]

JUDAS PRIEST-ANGEL OF RETRIBUTION

1. Judas Rising
2. Deal with the devil
3. Revolution
4. Demonizer
5. Worth fighting for
6. Wheels of fire
7. Angel
8. Hellrider
9. Eulogy
10. Loch Ness

Arvosteluun Priestin "paluulevy" Rob Halfordin kera. Kaksi tätä edeltävää Priestin levyä olivat aikamoista kuraa vaikka vokalisti Ripper Owens olikin mies paikallaan. Onneksi Tipton ja Downing ottivat lusikan kauniiseen käteen ja yhteistyö Halfordin kanssa saattoi jatkua perinteisen Priestin kera.

Avausraita Judas Rising näyttää heti, mistä kana kusee. Priestiä parhaimmillaan, runttaavaat kitarat ja tarttuva kertosäe. Livenä todella kova. Aika täydellinen levynavaaja. 5.

Deal with the devil ei tarjoile mitään maata mullistavaa, onpahaan perushyvää Priestiä. Tasainen biisi positiivisessa mielessä. 3.

Revolution alkaa Ian Hillin bassottelulla. 70-luvun mieleen tuova biisi, joka on parempi livenä. Aika toimivaa kamaa joka tapauksessa. 3.

Demonizer ei oikein toimi. Rankkaa on, mutta samalla tasapaksua. Tästä on vaikea saada otetta. Levyn heikoin biisi. 2.

Worth fighting for on hieno biisi. Rauhallista ja samalla rankkaa. Hieno pääriffi ja Rob tulkitsee mahtavasti. Mukava tunnelma tässä biisissä. 4.

Wheels of fire kuuluu sarjaan peruskamaa. Ei tee mieli skipata, muttei suuria tunnelmiakaan tarjoa. Perus-Priestiä. 2,5.

Angel on kaunis balladi. Robin tulkinta erittäin komeaa. Toki Priestillä on vielä parempiakin hitureita, muttei tässä häpeämistä ole. 3,5.

Hellrider on raskasta jynkytystä. Tasaisen toimiva kokonaisuus. Vähän Painkiller-tyylistä kamaa. 4.

Eulogy on hieno pianolla säestetty biisi. Simppeli mutta toimiva. Halford vokalisoi hienosti tässäkin. 4.

Levyn päätösbiisi Loch Ness on pitkä kuin nälkävuosi eikä osu maaliinsa täydellisesti. Doom-tyylisiä riffejä, tarttuva pre-chorus ja kertosäe. Silti armottoman ylipitkä. Yritys hyvä, mutta toteutus jää puolitiehen. 3.

Arvosanaksi tulee 3,4. Tasainen levy vailla suuria notkahduksia. Kuuluu sarjaan keskitasoa paremmat Priestin levyt.

[Karpaasi]

Mitä Crushiin Bon Jovilta tulee, niin keskimäärin sellainen kolmosen levy. Pari nelosen biisiä ja pari kakkosen biisiä tuolla levyllä. It's My Lifesta olen tosin sitä mieltä, että sehän on Bon Jovin melkein suurimpien klassikkojen asemassa Slippery When Wet -kaman jälkeen, koska sehän on se "uuden sukupolven" Livin' on a Prayer, myös Youtube-kuuntelukertojen perusteella.

-edit: Tuon Save the Worldihan piti vissiin olla ensin Armageddon-leffassa I Don't Wanna Miss a Thingin tilalla, mutta onneksi homma kääntyi niin, että juustokkaampi kappale voitti.

Voisin tässä itse miettiä vielä jonkun levyn arvosteltavaksi, ehkä vähän uudemmankin.

[rocker]

It's My Lifesta olen tosin sitä mieltä, että sehän on Bon Jovin melkein suurimpien klassikkojen asemassa Slippery When Wet -kaman jälkeen, koska sehän on se "uuden sukupolven" Livin' on a Prayer, myös Youtube-kuuntelukertojen perusteella.

Kyllä kompit tälle. Kolisi silloin kovaa ja edelleen toimii.

[Jussi K]

Nooh, multa jo tuo ansaitsee vahvaa vastakkaiskomppia:

4. Two Story Town
Jättää sellaisen vaikutelman, että tästä on yritetty väkipakolla vääntää joku hitti. Ihan keskitasoa kuitenkin, ei ole levyn huonoimmasta päästä. 3

kun itselle on helposti Bon Jovin top 5 -biisi kyseessä (mitähän ne muut olisivat? Last Man Standing ainakin). Jos albumin taso laski These Daysista, niin laski kyllä The Alchemistin arvostelunkin taso. Eikö kriittisestä näkökulmasta pitäisi olla helppo keksiä ponnekkaampaa sanottavaa?

[Karpaasi]

Megadeth - The System Has Failed

1. Blackmail the Universe (Mustaine) 4.33
2. Die Dead Enough (Mustaine) 4.18
3. Kick the Chair (Mustaine) 3.57
4. The Scorpion (Mustaine) 5.59
5. Tears in a Vial (Mustaine) 5.21
6. I Know Jack (Mustaine) 0.40
7. Back in the Day (Mustaine) 3.28
8. Something That I'm Not (Mustaine) 5.07
9. Truth Be Told (Mustaine) 5.40
10. Of Mice and Men (Mustaine) 4.05
11. Shadow of Deth (Mustaine) 2.15
12. My Kingdom (Mustaine) 3.03


Megadethin muutaman vuoden pituinen alamäki aiheutti sen, että ajattelin arvostella tämän Megadethin "toisen tulemisen" ensimmäisen levyn. Tämän kuuntelemisesta on suht pitkä aika, joten kuuntelin tämän uudestaan, ja suorastaan yllätyin levyn vahvuudesta. Monet ovat kritisoineet, että levy on liian sillisalaattia, mutta minulle tämä toimii. Suoranaista thrashia ei löydy kuin yhden kappaleen verran, ja mausteita löytyy vielä sieltä täältä levyllä. Anyway, here goes!

Blackmail the Universe starttaa levyn älyllisesti epärehellisellä, mutta sinänsä tunnelmallisella puhutulla uutisintrolla, jossa "presidentin kone on ammuttu alas jossain Lähi-idässä, ja presidentti on oletettavasti kadoksissa." Intro tuo heti ainakin omaan mieleeni teemallisesti Holy Warsin. Heti alkuun näytetään kaapin paikka tymäkällä kompilla ja mutkittelevalla riffillä. Blackmail the Universe on suoraan sanottuna omasta mielestäni levyn paras kappale, ja koko 2000-luvun Megadethin kovin kappale. Polveileva ralli, joka muuttelee tempoaan aina lopun kaahaamiseen asti. Kunnon in your face -aloitus. 5

Die Dead Enough esittelee levyn valtalinjaa: melodista midtempo-puolta, josta uudempi Super Collider voi vain haaveilla. Biisin soitannassa on tarpeeksi tilaa, eikä yritetä möyriä mitään mukarankkoja riffejä uudempien levyjen tapaan. Kappaleen selvänä etuna on se, että se hakee aivan rehellisesti koukkuja melodioillaan. Mustaine yrittää laulaa sen minkä mies nyt yleensä kykenee laulamaan, vaikka huvittavaltahan se kuulostaa, kuten kappaleen lopussa huomaa. 4

Kick the Chair on levyn se kappale, joka voisi olla Rust in Peacelta kotoisin. Take No Prisoners taitaa tulla päällimmäisenä mieleen. Riffittely on puhdasta Megadethia ja kertosäkeisiin siirtyminen on täyttä timangia. Huomion arvoista on, että puolessa välissä lähdetään vielä tributoimaan Rust in Peacea koko loppubiisin kestävällä 2 minuutin soololla. Soolo ei ole niin pahaa liruttelua kuin voisi kuvitella, vaan jopa ihan tyylitajuista.4

Jokaisella levyllä toivoisi yleensä olevan sellaisia biisejä, jotka saavat miettimään, että "nyt jätkät on keksineet jotain uudehkoa." Tästä varmaan The System Has Failedilla vastaisi The Scorpion, joka käsittääkseni alkaa leikkipihalta samplattuine lasten äänineen ja metronomin tikityksineen. Biisi kulkee säkeistöissään kaikin puolin yhtä rytmikkäästi kuin metronomi. Yksinkertainen, nykivä kappale, mutta toimii hyvin. 4,5

Tears in a Vial menee sinne hevin ja hard rockin välimaastoon. Tässäkin taidetaan hakea vähän sellaista kuihtuneen rakkaustarinan vibaa Tornado of Soulsin tapaan. Riffittely muistuttaa etäisesti kasarin tukkahevibändien riffejä. Menevä kappale, vaikkakin kertosäe imee vähän turhaan. Loppuun vielä pistetään vähän isompi vaihde päälle ja lyriikoissa tarjotaan ex-heilalle pientä twistiä. 3

I knew Jack Kennedy. Jack Kennedy was a friend of mine. Senator, you're no Jack Kennedy. Ei pisteitä.

Back in the Dayssa Mustaine muistelee todennäköisesti kahdeksankymmentäluvun heviskeneä. Jos Maiden-fanille pitäisi kappaleesta jotain selittää, niin riffiä riittäisi kuvaamaan lause "vähän niinkuin Wasted Yearsin intro, mutta matalammalta, eikä itse asiassa sinne päinkään." Aggressiivinen mutta melodinen biisi, joka puolen välin sooloilussaan saa mukavan kaahausvaiheen päälle, ennen kuin (jälleen kerran) pistetään lisää höökää päälle viimeiselle puoliskolle. Kappaleena tämä on hyvä, mutta jää levyn vahvan alun alle. 3,5

Something that I'm Not on tehty vain siksi, että Mustaine haluaa taas vinkua Larsista, ja siitä, kuinka Lars on raukkamainen jaddajadda. Riffi on sinällään aika usein kuultu mm. Time of the Oathissa Helloweenilla ja Whitesnaken In the Still of the Nightissa, mutta kyllähän se toimii. Lyriikoiden puolesta kappale vituttaa enemmän kuin musiikillisesti. Rokkia, rokkia ja rokkia. Sitä tämä kappale on. 3,5

Truth Be Toldin alkaa levy notkahtaa minun kirjoissani. En ole saanut tästä oikein mitään otetta ikinä. Säkeistöissä pyritään hakemaan sellaista puhtailla kitaroilla soitettua, kieroa tunnelmaa, ennen kuin sukelletaan suht tasapaksuun säkeistöön. Lopussa sitten paahdetaan täysiä pirun melodiattomasti ja Mustaine mölisee mikkiin Husseinista jotain. Ja Hitleristä. Vittu mikä analyysi biisistä. 2

Sitten päästään kipaleisiin, jotka eivät ikinä käynnisty. Keskitempoinen Of Mice and Men polkee koko kappaleen pituuden edestä paikoillaan. Rumpukomppi on alussa magea, mutta laiska kitarointi aiheuttaa sen, ettei kappale oikein saa siipiä lainkaan. Kertosäkeen efektit lauluraidalla ovat myös hiukan turha temppu, enkä liene ainoa, ketä kertosäe nyppii. Vaikka Daven laulut ovat mitä ovat, kyllä sitä mielummin kuuntelee kuin efekteillä taottua Mustainea.2,5

No nyt paranee! Shadow of Dethin lyriikat voi lukea suoraan Raamatusta, ja mitä kridempi olet, sitä paremmin muistat lyriikatkin tähän. Onhan tämäkin välisoitto, mutta tässä on jo jonkin verran enemmän ideaa kuin I Know Jackissa. Rummut paukuttavat marssitahtia ja kitaramelodiat kappaleen ensimmäisen osan taustalla säkkipillityyppistä melodiaa. Lyriikoiden loputtua kappale muuttuu ja alkaa aika maistuva liidikitarointi. Kyllä sen huonomminkin voi ilmoittaa, että on born again Christian. Ehkä annoin liikaa, ehkä en, mutta kuitenkin. 4

Mitä vittua nyt taas, My Kingdom?. 15 sekuntia pelkkää saman soinnun jyystöä ilman muita soittimia. Pahinta on, että tuo on varmaan tämän liisterissä uivan, tahmean kappaleen muistettavin kohta. Varmaan Megadethin huonoimpia biisejä. Kunnon haista paska -lopetus levylle. 1

The System Has Failed on vahva levy, joka painottuu melodisuuteen niin sooloiltaan kuin laulumelodioiltaan. Se, missä tämä levy poikkeaa mielestäni United Abominationsin jälkeisistä levyistä on se, että kappaleissa on punainen lanka, jota voi seurata. Melodiset kappaleet ovat ihan röyhkeästi melodisia, ja rankemmatkin kappaleet pitävät pakan kasassa, eivätkä mene täysin päämäärättömiksi hapuiluiksi. Levyn kappaleissa on jopa odotettua vaihtelua, sillä moni biisi on loppuun mennessä muuttunut melkolailla erilaiseksi kuin alkaessaan. Kappaleiden johdonmukaisuus on minusta puuttunut kolmelta viimeiseltä levyltä, ja monien suosima Endgame on tämän takia minusta heikohko esitys 44 Minutesia ja Headcrusheria lukuun ottamatta. Toivottavasti Megadeth vielä nousee tästä suosta ja julkaisee yhden vahvan levyn ennen lopettamista.

Keskiarvona 3,4. Suurin osa laadun tippumisesta johtuu levyn loppupuoliskosta, joka hajoaa ponnettomaksi ja My Kingdomin myötä suoranaiseksi sontapökäleeksi. Levystä jää kuitenkin erittäin hyvä fiilis vahvojen kahdeksan ensimmäisen kappaleen myötä, joten levy on mitä optimaalisin iPodilta tai minkälaisena oman mielen mukaan silvottuna kokonaisuutena vain.

itselle on helposti Bon Jovin top 5 -biisi kyseessä (mitähän ne muut olisivat? Last Man Standing ainakin). Jos albumin taso laski These Daysista, niin laski kyllä The Alchemistin arvostelunkin taso. Eikö kriittisestä näkökulmasta pitäisi olla helppo keksiä ponnekkaampaa sanottavaa?

Mitä tuohon Two Story Towniin tulee, niin mainio kappale! Meikäläisellä ainakin tuo kappale piirtyy joka kerta hyvinkin graafisesti mieleen lyriikoiden myötä. Jos jotain termiä pitäisi käyttää kappaleesta, niin paremman puutteessa käyttäisin englanniksi termiä "Haunting."

[Jussi K]

^ Heh, mie olen varmaan ennenkin sen sanonut, mutta itelle tulee vain Rovaniemi aina mieleen siitä. Toki se ehti juuri ensimmäisenä 18-v. kesänä ilmestyä (itse asiassa toukokuussa) ja täten tuli silloin vielä mielellään autoillessa kuunneltua, öistä mutta aurinkoista betonihelvettiä katsellessa.

Die Dead Enough esittelee levyn valtalinjaa: melodista midtempo-puolta, josta uudempi Super Collider voi vain haaveilla.4

Mutta juuri noita melodisia midtempo-biisejähän Super Colliderilla vasta onkin! Die Dead Enough on levyn paras biisi, ennen Back In The Dayta ja Of Mice And Meniä.

Jokaisella levyllä toivoisi yleensä olevan sellaisia biisejä, jotka saavat miettimään, että "nyt jätkät on keksineet jotain uudehkoa." Tästä varmaan The System Has Failedilla vastaisi The Scorpion, joka käsittääkseni alkaa leikkipihalta samplattuine lasten äänineen ja metronomin tikityksineen. Biisi kulkee säkeistöissään kaikin puolin yhtä rytmikkäästi kuin metronomi. Yksinkertainen, nykivä kappale, mutta toimii hyvin. 4,5

Ite taas olen aina tulkinnut, että se on jokin enemmän tai vähemmän kuvaannollinen aikapommi tms. joka tikittää.

[The Alchemist]

These Daysin jälkeen mulla oli tosi kovat odotukset Crushin suhteen, en ollut juurikaan mitään ennakkomaistiaisia kuullut lukuunottamatta avausrallia kun levyn kannoin kaupasta kotiin. En ole jotenkin vaan onnistunut levyä sisäistämään niin hyvin kuin muita ja se käy nykyään valitettavan harvoin soittimessa. Hienoa kuitenkin, että porukka osaa arvostaa sitäkin levyä, mutta mulle se oli niinkin mahtavan levyn kuin These Daysin jälkeen pettymys.

Tänään tuli kuunneltua pitkästä aikaa Richien soololevyä Stranger in This Town ja huomattua, että miten hyvän levyn Sambora on oikeasti tehnyt. Bluesvaikutteinen kitarointi ja taiturin laulu ovat läpi levyn upeaa kuultavaa. "Ballad of Youth" ja nimikkobiisi "Stranger in This Town" ovat aivan loistavia teoksia. Jonin julkaisema Blaze of Glory-sooloilu vei huomiota Richien omalta levyltä mielestäni turhan paljon. Pitää varmaan siitä kirjoittaa ajan kanssa jotain syvällisempää arviota. Ohessa pari videota, todellakin tutustumisen arvoinen levy!

Ballad of Youth
Stranger in This Town
One Light Burning

[rocker]

Tänään tuli kuunneltua pitkästä aikaa Richien soololevyä Stranger in This Town ja huomattua, että miten hyvän levyn Sambora on oikeasti tehnyt. Bluesvaikutteinen kitarointi ja taiturin laulu ovat läpi levyn upeaa kuultavaa. "Ballad of Youth" ja nimikkobiisi "Stranger in This Town" ovat aivan loistavia teoksia. Jonin julkaisema Blaze of Glory-sooloilu vei huomiota Richien omalta levyltä mielestäni turhan paljon. Pitää varmaan siitä kirjoittaa ajan kanssa jotain syvällisempää arviota. Ohessa pari videota, todellakin tutustumisen arvoinen levy!

Ballad of Youth
Stranger in This Town
One Light Burning

Niin totta. Loistava on levy ja BOY on täyden viitosen biisi.

[Jussi K]

Tänään tuli kuunneltua pitkästä aikaa Richien soololevyä Stranger in This Town ja huomattua, että miten hyvän levyn Sambora on oikeasti tehnyt. Bluesvaikutteinen kitarointi ja taiturin laulu ovat läpi levyn upeaa kuultavaa. "Ballad of Youth" ja nimikkobiisi "Stranger in This Town" ovat aivan loistavia teoksia. Jonin julkaisema Blaze of Glory-sooloilu vei huomiota Richien omalta levyltä mielestäni turhan paljon. Pitää varmaan siitä kirjoittaa ajan kanssa jotain syvällisempää arviota. Ohessa pari videota, todellakin tutustumisen arvoinen levy!

Niin totta. Loistava on levy ja BOY on täyden viitosen biisi.

Pitäis kai kuunnella useammin, tuolla tuo Stranger In This Town on jostan ulukomaan divarista kannettuna hyllyssä, mutta silleen etäiseksi jäänyt kun en ole kuunnellut "aina" sitä, toisin kuin Bon Jovia tai jopa Jonin omia tuotoksia.

Kirjastosta on nyt muuten tuo uusi Aftermath Of The Lowdown lainassa; vielä en tiedä muuta kuin mainion sinkkubiisi Every Road Leads Home To Youn. Mutta hyvän vaikutuksen tehtyään odotuksia kumminkin on ja sekin tuo kappaleisiin mielenkiintoista aspektia, että kuluvasta kiertueesta päätellen ongelmat ovat jatkuneet Ritchiellä. Nimistä päätellen uidaan paikoin syvissä vesissä.

[rocker]

Pitääpä ottaa arvosteluun yksi viime vuoden kovimmista levyistä, eli:

TIMO RAUTIAINEN&NELJÄS SEKTORI-KUNNES ELÄMÄ MEIDÄT EROTTAA



1. Piru minut periköön
2. Vastavirtaan
3. Heikolla jäällä
4. Kirvesmies ja riivaaja
5. Koiran laulu
6. Vanha ja janoinen
7. Selviytyjät
8. Uhka
9. Petturi
10. Yhden miehen ylivoima
11. Kunnes kuolema meidät erottaa

Rautiaisen Trio Niskalaukauksen jälkeinen materiaali sisälsi omaan korvaan muutamia kovia biisejä, mutta muuten turhankin kokeilevaa kamaa. Kuten jossain toisessa arviossa luki, nyt oli aika pistää banjot ja mandoliinit vittuun ja tehdä taas rock/heavymatskua. Neljäs Sektori-bändissä onkin tuttuja kasvoja, kuten Jarkko Petosalmi ja Valtteri Tynkkynen.

Avausbiisi Piru minut periköön omaa mainion riffin ja lyriikat. Niskalaukaus haisee biisissä, muttei yhtä raskaana. Hyviä melodioita ja synkät sanoitukset. "Mikä minä olen ketään neuvomaan, perunkirjoitukseni ei ole lasten luettavaa".. Kiitettävän tason biisi. 5.

Vastavirtaan oli ensimmäinen kuulemani biisi levyltä, ja kyllä kolahti ensikuulemalta. Tämä vaan jää soimaan päähän kaikin tavoin. Täydellinen liveveto. Mainio pääriffi ja hyvää jynkytystä. Tosi Niskis-menoa, lyriikoita myöten. Timo vokalisoi mainiosti. Täysi 5.

Heikolla jäällä jatkaa korkealla tasolla. Reipasta hevimenoa ja nykyajan oravanpyörän/eliitin kritisointia. Kertosäe toimii, tulee mieleen Maidenin Isle of Avalon. Raskassoutuista ja vähän rässimenoa riffittelyssä. "Täytyy pystyä parempaan..heikommat taakse jäädä saa" Yhtä kova biisi kuin kaksi openeria. 5.

Kirvesmies ja riivaajassa Tuple Salmela venkoilee mukavasti. Hieno akustinen alku, folkhenkinen biisi. Leadit toimivat. Mitä tulee lyriikoihin, positiivista kaveria vainoaa ilkeä mörkö yrittäen lannistaa. Biisi tyyliin periksi-ei-anneta. Hyvää riffittelyä väliosassa, soolo toimii. Timppa&Tuple vokalisoivat hienosti. Lopun kitarointi/kuorot mainiota. 4,5.

Koiran laulussa äijä tympääntyneenä ihmismenoon päättää muuttua koiraksi. Hyvä pääriffi. Taas Niskalaukaus-menoa. Ei hullumpi kertosäe. Hyvää riffiä väliosassa, toimien myös vokaaleissa+pianonpimputuksessa. Loppusoolo erittäin hyvä. Ei ihan kiitettävä, muttei paljoa puutu. 3,5.

Vanha ja janoinen kertoo keski-ikäistymisestä ja siitä, että täällä ei ikuisesti olla. Tehdään asioita vielä kun voidaan. Perusrock-menoa. Timppa vetää hyvin. Ihan hupaisa kertosäe. Sooloilu on menevää. Toimii keikalla. 3,5.

Selviytyjät starttaa reippaan riffin kera. Perusheviä kyynisillä sanoituksilla. Soolo erittäin hyvä oktaavinmuutoksineen. Väliosa vähän kolho. Tasainen vaan ei tasapaksu. 3.

Uhka haistattaa maahanmuuttokriitikoille vitut. Alkuriffi komea. Viesti:Me olemme rasistinen kansa. Loistava kertosäe. Melodiat toimivat. Hyvä soolo, mutta liian lyhyt. Biisinä 5.

Yhden miehen ylivoima omaa simppelin, mutta toimivan riffin jossa Niskalaukaus haisee. Asennemenoa. "Aivan sama, lyökää---". Pikkaisen jankkaava, rankkuudesta plussaa. Myös vähän ylipitkä. Väliosan leadi aika ennalta-arvattava. Soolo suht pirteä. Semmoinen hyvän keskitason biisi. 3,5.

Levyn päättää Kunnes kuolema meidät erottaa. Biisi, jossa muistutetaan, että toinen meistä tulee yksin jäämään. Perusballadin merkeissä, mutta kuitenkin hyvien leadien merkeissä päättyy tämä loistava levy. 4,5.

Arvosana 4. Ilman paria heikompaa biisiä olisi mestariteos. Jos livenä osuu paikkakunnalle, menkää katsomaan. Bonuksena muutama Niskalaukaus-biisi.

[Symbolic]

Pienimuotoisessa katsauksessa Queenrÿchen toinen albumi, joka lähti ekan EP:n ja Warning-debyytin jälkeen vähän progressiivisemmille vesille. Geoff Taten laulu on tällä levyllä ihan huipussaan ja siihen huomio pitkälti kiinnittyykin, loistavia biisejä tietysti unohtamatta. Tämä on ensimmäinen kerta varmaan vuoteen kun pistän levyn soimaan ja kun ei tässä parempaakaan tekemistä ole, niin kommentoin samalla biiseistä jotain lyhyttä. Samaten koitan tuota joka biisin pisteyttämistä, varmaan hankalaa, mutta kivaa.

Walk in the Shadows
Heti alkuun aivan totaalisen kova hitti. Riffi on suhteellisen yksinkertainen, mutta tarttuva ja melodinen, toimii helvetin hyvin. Säkeistössäkin mennään vain parilla soinnulla, mutta Taten laulumelodiat on sen verran kovat, ettei tossa enempää sointuja tarvittaiskaan. Kertsi on ehkä levyn kovin, samaa voi sanoa koko biisistä. Kolmantena tuleva The Whisper ainoastaan menee itellä edelle, vaikka pitkään pidinkin tätä startteria koko bändin kovimpana biisinä. Sellanen eroottinen, vähän popahtavakin tunnelma kokoajan läsnä ja sekös kelpaa. 5 pistettä ehdottomasti.

I Dream in Infrared
Sitten ensimmäinen levyn suht. monesta hitaammasta biisistä. Alussa cleanilla soundilla vedettyä melodiaa, johon yhtyy rummut ja lopulta Geoff. Loistavat laulumelodiat tässä(kin) on, mutta omissa kirjoissa tämä on huonoin näistä levyn slovareista (The Killing Words, London, I Will Remember), kertosäekään ei erityisemmin nappaa, vaikka kyllä sen mielellään kuuntelee jo pelkästään Geoffin laulun takia. Lyhyt soolo tekee tehtävänsä. 3 pistettä tälle.

The Whisper
Noniin, meikälle levyn kovin biisi seuraavana. Tämä edustaa sitä levyn vähemmän progressiivista ilmaisua ja on enemmän perinteistä heavya edellisen Warningin ja bändin nimeä kantavan EP:n tyyliin. Tosin on tässäkin jotain erikoisia juttuja taustalla, intron synat yms. ja onhan noi riffitkin aika kiemurtelua, tulee vahvasti mieleen joku inasen suoraviivaisempi Fates Warning. Ehdottomasti paras osa biisistä on mystinen kertosäe, Taten kiljaisut siinä (LISTEEEEEN!!! yms.) ja kaikki! Ihan vitun loistava biisi, soolot, riffit, kaikki toimii ihan nappiin. 5 pistettä tällekin.

Gonna Get Close to You
Sitten se Dalbello coveri, joka hyvin pitkälti jakaa kuuntelijoiden mielipiteet. Toiset vihaa ja toiset diggaa. Ite kuulun tohon jälkimmäiseen, onhan tää nyt onnistunut cover. Alkuperäisenkin olen kuullut (joskus kauan sitten), joten täytyy varmaan koittaa verrata siihen. Molemmissa versioissa on samanlainen skitso ja painostava tunnelma, jonka ehkä alkuperäinen tavoittaa kuitenkin paremmin. Queensrÿchen versiossa, yllätys yllätys, parasta on Geoffin laulusuoritus. CD:ltä löytyy singleversio, jossa on mätetty enemmän rumpua mukaan ja tykkään siitä just sen takia enemmän kuin tästä albumiversiosta. Ehkä bändin kaikkien aikojen oudoin biisi kyseessä. Outous on yleensä positiivinen juttu, tässäkin tapauksessa. Mitäs tästä voisi enempää sanoa muuta kuin että tykkään. 4 pistettä.

The Killing Words
Levyn toinen slovari alkaa lyhyellä synapätkällä. Ei erityisen mieleenpainuva säkeistö, mutta biisi lähtee kunnolla käyntiin loistavan kertosäkeen aikana. Säkeistössä Geoff laulaa matalalta ja nostaa rekisteriä aina vähitellen mitä lähemmäksi kertsiä tullaan ja toimii! Biisin ehkä paras osa on kuitenkin tunteella vedetty kitarasoolo. Perushyvä hitaampi biisi, mutta levyn loppupuoliskolta löytyvät kaksi on vielä parempia, 3,5 pistettä.

Surgical Strike
Tässä vaiheessa tulee levyn toinen neljältä ihan perinteisempää heavyä edustavasta biisistä. Ei ihan yhtä kova kuin The Whisper biisinä, mutta tässäkin on ihan järkyttävän kova kertosäe. Tatea parhaimmillaan. Nopeat soolot toimii ja (jos ei oteta nelosbiisin sekopäistä rumpupornoa huomioon) ensimmäistä kertaa huomio kiinnittyy myös rumpalointiin. Loistavat melodiat ja kaiken kaikkiaan kova biisi, 4,5.

Neue Regel
Levyn toinen "outolintu". Alkaa pelkällä akustisella ja jatkuu hitaalla temmolla, joskin sähkökitaralla vedetään jännä pääriffi. Tate laulaa jonkun ihmeen efektin läpi ensimmäisen hitaan säkeistön, jossa taustalla on vain rummun iskuja. Toinen säkeistö kuitenkin mennään jo ilman efektiä ja toimii heti paremmin. Parasta on kertosäe jonka ympärillä loppubiisi aika kiinteästi pyöriikin. Soolot on jännät, mutta tykkään. Oon aina pitänyt tästä biisistä, vaikka onkin taas todella progressiivista ja outoa kamaa (tai oikeastaan varmaan just siksi). Itse asiassa levyn parhaimmistoa ja annankin tälle 5 pistettä. Vaikea jotenkin analysoida paremmin näin kummallista biisiä.

Chemical Youth (We Are Rebellion)
Rage for Orderin kolmas ja ehkä kaikkein perinteisin hevibiisi ja voisin hyvin kuvitella tämän debyytillekin, ei pelkästään sävellyksen vaan lyriikoidenkin puolesta. Ei kyllä levyn tasoon nähden ole kummoinen biisi, kertosäe vähän liiankin kliseinen, vaikka tosin tykkään hulluna tosta "If we don't stand together we stand to lose the future..." yms. kohdasta! Vokaalit tässäkin ihan 5/5. Ehkä joku 3,5 pistettä vois olla passeli.

London
Biisi, jolla kesti todella kauan avautua, mutta avauduttuaan on noussut helposti kovimmaksi Queensrÿche slovariksi. Taten tuskallinen laulusuoritus, lyriikat ja etenkin bridge "They cry remember, blood-red streaks on velvet throats at night..." jne. on ihan ihokarvat pystyyn-meininkiä. Vielä monen kymmenen kuuntelun jälkeen biisi muuttuu kovemmaksi, löytää aina erilaisia juttuja ja koukkuja taustalta. Aivan kertakaikkisen loistava biisi, 5 pistettä.

Screaming in Digital
Sitten tullaan levyn filleriin. Yleensä aina skippaan tän biisin levyä kuunnellessa (sitten tulee varmaan muutos tähän kun ostan levyn LP:nä). Ei tätä vaan jaksa, ärsyttäviä synaefektejä ja paskat lyriikat, ei edes Tate loista. 1,5/5. Voisin väittää että 80-luvun 'rÿchen surkein biisi. Ainiin, eihän näillä kasarilla tainnut muita huonoja biisejä ollakaan?!

I Will Remember
Levyn lopettaa melkein kokonaan akustinen balladi, enkä valita kun kyseessä on näin kova biisi! Pitkään pidin bändin parhaana hitaana biisinä, mutta toi London on mennyt edelle. Geoff laulaa matalalta ja kuulostaa todella kovalta. Tokassa säkeistössä tulee rummut mukaan, tunnelma on koko biisin ajan hieno. Plussaa myös akustisesta, melodisesta soolosta. Nyt kun kuulee tän pitkästä aikaa niin en olekaan ihan varma kumpi näistä kahdesta, London vai tämä, on kovempi biisi, joten annetaan tällekin 5 pistettä!

Levyn keskiarvoksi tuli n. 4, että oikeastaan saman olisin antanut ilman keskiarvon laskuakin. Queensrÿchen kuuntelua ei silti välttämättä kannata tällä aloittaa vaan ehkä tästä seuraavalla Operation:Mindcrimella, joka on aikalailla täydellinen konseptilevy. Tein tän arvostelun pienessä nousuhumalassa, enkä uskalla enää lukea läpi, mutta toivottavasti suoriuduin edes välttävästi.

[Krugbit]

Uutta levyarvostelua kehiin, piinapenkissä Led Zeppelinin ykkönen.

Good Times Bad Times

Levyn avaa lyhyt ja yksinkertainen perusrocker. Tarttuva ja mieleen jäävä ja sellaisena sopiva aloitus levylle. Sävellyksenä ei yhtyeen vahvimpia, mikä ei tosin vielä kerro mitään, mutta menevä ja hyvä biisi kuitenkin. Pagelta näppärää kitaratyöskentelyä kuten aina. Itse näen tämän ikään kuin johdantona albumille, jolla on vielä paljon enemmän tarjottavanaan. 4

Babe I’m Gonna Leave You

Pääosin akustinen balladi on cover-biisi mutta Zepin versio on selvästi tunnetuin (en ole itsekään kuunnellut alkuperäistä). Kappale kuuluu myös yhtyeen hienoimpiin balladeihin. Tunnelma on melankolinen eikä ollenkaan teennäinen, kuten tällaisissa kappaleissa kuuluukin. Page soittaa hienoja kuvioita akustisella kitarallaan ja Plant vetää hyvin, vaikka välillä ”babe-babe-babet” ampuvat vähän yli. Joku voisi sanoa että myös yliteatraalisuus kuuluu tällaisiin kappaleisiin mutta itse vähennän siitä puolikkaan pisteen. 4,5

You Shook Me

Toinen cover putkeen, mutta ainakin tässä on otettu aika paljon taiteellisia vapauksia alkuperäiseen nähden. Kappale pohjautuu perinteiseen 12 tahdin blues-kaavaan ja soitetaan todella hitaassa tempossa, mikä itse asiassa luo aika vangitsevan tunnelman. Kappale alkaa Pagen kitaranvingutuksella, johon muut soittimet liittyvät mukaan pian. Alkupuolen lauluosuuksissa Page soittaa aika paljon unisonossa Plantin laulun kanssa. Sitten tulee pitkä ja herkullinen soolokohta jossa kuullaan vuoroin urkuja, huuliharppua ja kitaraa. Sitten vielä yksi säkeistö ja loppuun Page/Plant-revitykset. Paketin kruunaavat vuoden 1969 standardeilla raskaat soundit. 5

Dazed and Confused

Tämäkään ei ole täysin oma sävellys mutta nyt liikutaan kuitenkin jo aika kaukana alkuperäisestä. Kappaleena tämä on bändin suurimpia mestariteoksia. Kappaleessa on painostava tunnelma ja väitän, että useimmat nykyajan hevibändeistä eivät pystyisi tekemään näin ”ilkeää” ja ahdistavaa biisiä. Säkeistön riffi on tehokas ja väliosa, jossa kuullaan Pagen jousisoittoa suorastaan häiriintynyt. Nopeampi soolokohta hieman rikkoo kaavaa mutta sopii yhtä kaikki kuvaan. Soolossa Page käyttää epärytmissä soittamista taidokkaasti tehokeinona. Lopetuskin on onnistunut. 5

Your Time Is Gonna Come

Tunnelma kevenee mutta edellisen jälkeen tämä tuntuu aika vaisulta. Vähän tylsä ralli mutta muuten ei nyt varsinaisesti huono kappale. Tosin minuutin mittainen urkuintro ei oikein sytytä ja lopussa kertosäkeen hokeminen alkaa kyllästyttää. Kertsi ei todellakaan ole niin hyvä että sitä haluaisi kuunnella minuutin putkeen. Mutta menee tämä sellaisena pakollisena välipalana. 2,5

Black Mountain Side

Kappale on Pagen akustinen soolonumero mutta pääsee kuitenkin yli kaksiminuuttisena mukaan arvosteluun. Tämä on mielestäni ihan hauska kipale, Page kikkailee kitaralla ja vieraileva muusikko soittaa jotain viidakkorytmejä. Kappale sopii mielestäni juuri tähän kohtaan levyä. 3

Communication Breakdown

Seuraavaksi on vuorossa levyn vauhdikkain kappale. Biisi on lyhyt, vain kaksi ja puoli minuuttia mutta se vedetään kovalla intensiteetillä. Tarttuva ja menevä kappale, jossa Page tykittää jälleen hienon soolon. Tässä ei ehkä ole aineksia kuolemattomaan klassikkoon mutta täyttää tehtävänsä erinomaisesti. 4,5

I Can’t Quit You Baby

Toinen hidas blues-cover ja myös hyvin sovitettu, vaikkakaan ei samanlaista täydellisyyttä kuin YSM. Leijonanosa kappaleesta on varattu Pagen sooloilulle ja mies heittääkin kehiin kaiken mitä repertuaarista löytyy soittaen levyn nopeimman soolonsa. Nopeus ei kuitenkaan ole itse tarkoitus vaan Page soittaa hyvällä maulla. Jotain jää kuitenkin puuttumaan, kokonaisuus tuntuu vähän vajavaiselta, mikä estää tätä nousemasta levyn kohokohtien joukkoon. 3,5

How Many More Times

Lopuksi kuullaan levyn pisin kappale. Biisi käynnistyy Jonesin groovaavalla bassokuviolla, jonka päälle Page alkaa soittaa samanlaista riffiä. Väliosa on pitkä. Ensin Page vetää taas kelpo soolon, sitten rauhoitutaan ja Page soittaa samanlaisia kuvioita kuin DaC:n väliosassa. Vähän myöhemmin kuullaan myös rumpuvetoinen osuus, ja tässä yhteydessä voisi antaa ansaittua tunnustusta myös rumpali Bonhamille. Tässä kappaleessa mies vetää hyvin. Lopussa palataan vielä samaan kuin alussa (vähän rajalla viitsiikö näitä kutsua säkeistöiksi). Kappale säilyttää kiinnostavuutensa alusta loppuun ja on sopiva lopetus levylle. 4,5

Keskiarvoksi tulee pyöreästi 4,06 eli vahvasta albumista puhutaan. Jos nyt jostakin voisi jäkättää niin levyllä on aika vähän kokonaan omia sävellyksiä, mutta sehän ei tuohon aikaan ollut niinkään tavatonta. Ja blues-piireissähän kaikki muutenkin tekevät omia versioitaan vanhoista standardeista. Omissa papereissani tämä on bändin parhaita tuotoksia.

[Hammer]

Täällähän on joidenkin mielestäni pirun kovien biisien arvosanat jätetty hävettävän alas, mutta en ala niihin sen enempää puuttua, koska mielipidekysymyksiähän nämä. Tämän sivun arvosteluista silmään osui nopealla silmäyksellä Led Zeppelinin upean Your Time Is Gonna Comen 2½/5-arvosana, mutta myös Queensrÿchen yhden parhaista biiseistä eli The Killing Wordin saama "vaatimaton" 3½/5. Olihan niitä eroavia mietteitä jopa topicin alussa, jopa Bon Jovin ja Scorpionsin biisien arvosanoista, mutta en ala niistä makuasioista vääntää. Sen sijaan, itse kritisoin kohta erästä ylihypetettyä ja vain puolittain toimivaa Pharaoh-yhteen biisiä (en provona, vaan ihan rehellisenä mielipiteenä). Hieno ja viihdyttävä topic lukea, btw, joten kiitoksia ketjun avaajalle.

Tarkastelun kohteeksi otan upeasti soitetun ja teknisesti virtuoosimaisen jenkkipower-/heavy metal -levyn, joka kantaa nimeä Bury the Light. Piti jo viime vuonna kirjoitella levystä, mutta jotenkin kiireiden takia unohtui, eikä vain ollut aikaa, eikä innostusta. Nyt viimein pääsen heittämään omat mietteeni tiskiin. En hae tällä arviolla mitään vääntöä niiden kanssa, jotka palvovat levyn eeposta, joka ei itselleni niin kovaa kolahda, joten turha toivoa, että alkaisin verbaaliseen sotaan biisiä fanittavien kanssa. Levy itsessäänhän on yksi kiinnostavimmista, mitä on julkaistu vuosiin, joten siitä kirjoittaminen on siinäkin mielessä perusteltua. Mitään syvällisiä tai musiikkiteknisesti uskottavia mietteitä en pyri tuomaan pöytään, vaan kirjoitan levystä biisikohtaisesti fiiliksessä samalla aamukahvia hörppiessäni. Tyyli pysyköön paikoin vaikka tajunnanvirtaa hyödyntävänä, eli kirjoitan mietteitä kuuntelun aikana samalla, kun niitä putkahtelee mieleen, enkä pyri hiottuun arvostelutekstiin.

Here you are:

PHARAOH: BURY THE LIGHT (2012)

1. Leave Me Here to Dream

Yksi kiehtovimmista starttereista vuosiin. Upeasti kaikki soittimet, bassoa myöten, pääsevät oikeuksiinsa heti alusta lähtien. Progemaisuutta, mutta mukana välillä jopa liki jonkin Asia-yhtyeen tuovaa melodista hard rockia "siirappina" teknisesti hienosti soitettujen kuvioiden päällä. Oudon kiehtova sekoitus.

Tim Aymarin vokaalisuoritus on väkevä, uskottava, karismaattinen ja miehekäs.

Näppärään sanojen käyttöä, vaikka on paljon helppoa riimien hakua, niin koko ajan ei mennä sieltä mistä aita on matalin. Laulumelodioissa on koukkuja. Puhtaasti sanoituksenakin biisi miellyttää ihan pelkästään luetussa muodossa ilman musiikkia, mikä on hyvän sanoituksen merkki.

Yksi bändin upean tuotannon parhaista biisistä. Progressiivinen, mutta myös tarttuva.

Arvosana: 5/5

2. The Wolves

Vähemmän loppusointuihin turvautumista sanoituksessa, etenkään perussäkeissä ei käytetä tuota vanhakantaista tehokeinoa ollenkaan hyväksi, mistä propsit. Kertosäe jättää vähän kylmäksi, vaikka sen loppuosio onkin upea.

Taas Aymar revittelee kurkustaan sellaiset vokaalit, että koko biisi menee oikeastaan miehen suoritusta ihastellessa. Bändikään ei soita liian suorasti, vaan kuvioissa on oikeasti teknisyyttä ja haastetta, mikä tekee jälleen Pharaohista oman tyylinsä virkaveljiä kiinnostavamman yrittäjän.

Jossain 3:15 alkava instrumentaaliosio kitarasooloineen on biisin highlight.

Arvosana: 4-/5

3. Castles in the Sky

Juju on piilotettuna laulumelodioihin, jotka ovat levyn taiteellisemmasta päästä. Laskevia ja nousevia lauluja säkeissä, voisi kuvitella vaikka jonkun klassisen musiikin laulajan vetämään tämän tyyppisiä laulukuvioita.

Vierailijana soolokitarassa itse King Diamondin vasen käsi Mike Wead (oikea käsi on tietysti Mr. Andy La Rocque).
Taiturimaista suorittamista jälleen, mutta jotenkin en ole päässyt tähän biisiin ihan täysin sisään, vaikka periaatteessa kaikesta pidänkin. Ehkä Castles in the Sky vielä aukeaa paremmin. Potentiaalinen grower.

Arvosana: 3/5

4. The Year of the Blizzard

Akustisten lauluhetkien perusteella tämä on kuin Uriah Heep -tributointia, sillä Aymar laulaakin niissä liki yksi yhteen legendaarisen David Byronin kanssa. Jos ne osiot kolahtavat, mutta Uriah Heep ei, niin kannattaa tsekata ajatuksella Heepin klassiset levyt The Magician’s Birthday, Demons & Wizards, Look At Yourself, Sweet Freedom ja Salisbury, niin mielipide saattaa muuttua. Erityisesti Sweet Freedomilla, The Magician's Birthdaylla ja Demons & Wizardsilla on joitain tämän henkisiä laulua. Heepillä on parempiakin biisejä kuin se simppeli ja puuduttava Easy Livin’, joka on ehkä yhtyeen tuotannon 50:ksi paras biisi. Itse olen die hard -luokan Uriah Heep -diggari, joten Heepin vaikutus on ainoastaan iso plusmerkintä, joskaan eivät nämä slow-osiot omaperäisiä ole.

Biisissä dominoiva riffi (joka alkaa hitaiden osioiden jälkeen aina biisin lähtiessä lentoon) kuulostaa muuten ihan Mikko ”Pantse” Syrjän säveltämältä, joten kappaleen tietyt osiot voisivat olla esimerkiksi Eppu Normaalin toistaiseksi uusimmalta Syvään päähän -levyltä, mutta mikäs siinä, sillä mä diggailen paljon Pantsen soitosta ja Eppu Normaalista.

Rakenne ei nyt oikein täysin toimi meikäläiselle, sillä tämä tuntuu liiankin sillisalaatilta, eikä sittenkään täysin valmiilta eepokselta, vaikka suurin osa osioista onkin hienon melodista meininkiä. Kokonaisuutena kappale jättää toivomisen varaa, eli huomaa kuinka potentiaalia suurbiisiin olisi, mutta se jää sittenkin täysin käyttämättä. Olen lukenut kuinka tätä biisiä hehkutellaan vähän joka paikassa, mutta mielestäni The Year of Blizzard ei sittenkään nouse oman levynsä valioihin, vaan on jopa levyn vaatimattomin kappale. Ehkä vika on omissa korvissani, jotka on viritetty eri taajuudelle kuin muiden Pharaoh-diggareiden korvat.

Sanoituskin vaikuttaa jotenkin kliseiseltä, eikä tuo oikein mitään kiinnostavaa pöytään. Tällaisia tavanomaisen muka hienoja sanoituksia löytää vähän jokaisen kehnon pöytälaatikkorunoilta jämälaarista.

Biisin puolustukseksi sanottakoon, että se pitää kyllä hymyn huulilla ja tarjoaa mainiota musisointia, mutta kokonaisuus on kuin kooste yksittäisistä hyvistä hetkistä, eikä tasapainoinen kokonaisuus. Mä tykkään progesta, mutta tämä biisi jää aika kehnoksi kokonaissävellykseksi mun kirjoissani. En myöskään ymmärrä sen yhden tylsän tuku-tuku-power-osion (2:37-->) tarvetta tai täysin mitäänsanomattoman kitarasoolon tarkoitusta kohdassa 3:17. Lopun kitarailoittelujen ja pysähdysten jälkeisistä vahvoista lauluista iso plussa, sillä ne ovat kappaleen kovinta kamaa Aymarin äijämäisine vokaaleineen. Kuitenkin 6:42 alkaa se rasittava tuku-tuku-poweri, jonka pelastaa vain Aymarin upea ääni.

Kokonaisuutena pettymys suureen hehkutteluun nähden. Hyvä biisi joka tapauksessa, mutta kun tämä olisi voinut olla sävellyksenä aivan timanttia. Nyt vain sillisalaatti, jonka punainen lanka ei aukea kunnolla kymmenienkään kuunteluiden jälkeen.

Arvosana: 3/5


5. The Spider’s Thread

Laulumelodiat ovat ehkä jopa koko levyn kiehtovinta ainesta. Myös kitaroiden progetaistelu koko ajan korvakarkkia. Korviin soljuu teknistä, mutta melodisen upeaa kuultavaa. Perussäkeiden humalluttavien laulumelodioiden vastapainoksi kappaleesta löytää myös eeppisempää hitaampaa laulua (ennen This thread is mine -kohdan käänteentekevää muutosta). 2:04-kohdan This Thread Is Mine –huudon jälkeen tarjotaan särmikästä metallisuutta, sitten kehiin heitetään vähän Maiden-osaston maukkaan melodista kitarista kitarointia, jonka jälkeen korville tarjotaan eeppisyydessään ylivertaista musiikillista orgasmia, johon biisi suljetaan. ”Oh! Can I ever hope to recover?....” on aivan fantastinen päätös ja Pharaoh-yhtyettä parhaimmillaan. On jotenkin huikeaa, että lopun tavallaan kertosäehenkinen nostatus on biisissä vain kerran, jolloin se ei kulu puhki ja sen arvo nousee. Levyn ehkä parasta osiota, joka alkaa ”Oh! Can I ever hope to recover?” -sanoista, haluaisi kuulla lisää, joten biisihän on kuunneltava uudestaan heti perään, vaikka levykokonaisuuden kuunteleminen siitä vähän kärsiikin.

Myös sanoituksessa on teemojensa ja sanavalintojensa puolesta jotain minua syvästi puhuttelevaa.
Tästä ei juuri musiikki parane. Perfect.

Arvosana: 5/5

6. Cry

Mistä bändi oikein taikoo näitä omaperäisen kiehtovia laulumelodioita, sillä taas biisi alkaa heti niin näppärillä ja omaperäisillä lauluilla, että heikompaa hirvittää? Sanoituksessa tunteellista koskettavuutta, melankoliaa ja kaikkea sellaista rypemistä, jollaisesta mä melankoliaan taipuvaisena luonteena diggailen.

Nyt biisin rakenne on levyn simppelimmästä päästä, mutta tähän kappaleeseen aavistuksen suorempi ja itseään toistavampi rakenne sopii: hittimatskua, mutta ainoastaan hyvässä mielessä. Kertosäkeessä Aymarin Cry-huuto on taas sitä korkean ja räkäisen välimuotoista revittelyä, johon vain Aymar kykenee. Sitä revittelyä kuullaan tässä biisissä useammassakin kohdassa. Mies kuulostaa samaan aikaan niin pirun äijämäiseltä, mutta taiteellisen tunteelliselta. Huikea ukko!

Arvosana: 4+/5

7. Graveyard of Empires

Alussa jo heti niin trademark Pharaoh -kitaraa, että bändin tunnistaa välittömästi. Kitarakuvioissa on sitten kaikkea, helppoa ja vaikeaa sekaisin, ja tulee taas ihmeteltyä miten taiturimaisia muusikoita bändissä on. 1:20 paikkeilla basso ottaa roolia, seilataan jossain Maiden-vesillä hetki, kunnes palataan perinteisempään Pharaoh-kitaroiden miekkailuun.

Kertosäkeessä parasta on taustalla soivat kitarat, ja vaikkei laulusektorilla tule todellista kliimaxia (Aymarilla tällä kertaa helpommat laulut, eikä mies joudu venymään äärirajoille), niin kertsi ei missään mielessä petäkään. Rauhallinen väliosio vie kitaristien dominoimaan hienoon melodiaosioon sooloineen. Myös rummut soivat maukkaasti, kuten koko levyllä, sillä tämän levyn rumpusoundi miellyttää minua erityisesti. Äänimaailma on muutenkin todella hiottu ja kiehtova, ainakin siihen nähden, ettei bändin budjetti varmastikaan ole ollut kovin suuri. Save Us! Save Us! -osio ihan biisin kliimaksia.

Näistä pidemmistä eepoksista tämä syö pettymykseksi jääneen A Year of A Blizzardin välipalakseen, sillä tämän kappaleen rakenne toimii ja jokainen palikka sopii kokonaisuuteen mielestäni paremmin.

Arvosana: 4½/5

8. Burn With Me

Levyn itseoikeutettu hittibiisi, joka tarjoiltiin jo etukäteen maistiaisena netissä. Tämä on kerännyt itselläni eniten kuunteluja, koska fiilistelin kappaletta useamman kerran ennen kuin levy ilmestyi.

Aymarin laulusuoritus on fantastinen, monissa kohdin jopa parasta, mitä mies tarjoilee tällä levyllä. Myös basso ottaa parhaiten roolia. Täydelliset laulumelodiat ja kuljetukset kertosäkeeseen, joka on kuin kypsää punaviiniä. Kitarat ja basso ovat kuin Iron Maidenia, mutta pharaohmaista Iron Maidenia, eikä mitään yksi yhteen tributointia. Tietysti hetkittäin tuntuu basson varastaessa pääroolin, että tämä on suora kunnianosoitus Maidenille, ja mitä sitten vaikka olisi, sillä tämä tekee Harrisille ja kumppanille oikeutta.

Pelkästään jo biisin pääriffi on jopa folkhenkisyydestään huolimatta (itse en siis normaalisti ole niin folk-fani) niin kova, että jää jokaisen kuuntelun jälkeen viikoiksi soimaan päässä.

Sanoituksessa on simppeliydessään huolimatta jotain syvästi minuun vetoavaa.
Kaikki toimii. Voi, jospa kaikkien levyjen hittibiisit olisivat tätä tasoa!

Arvosana: 5/5

9. In Your Hands

Alun akustinen osio on kuin Opethia, sitten Pharaoh-soundi puskee pintaan ja kitarat alkavat soida ilmavan melodisesti.
Kertosäkeen oh-oh-oh-nostatus ihan hieno, vaikkei tämän levyn loistavien kertsien vertailussa pärjääkään.

Sanoituksessa vaikutettaisiin sylkevän yhteiskuntakritiikkiä. Samalla korostetaan, kuinka yksilö voi itse vaikuttaa asioihin, eikä tarvitse alistua kaikkeen valmiiksi pureskeltuun paskaan. Tietystä kliseisyydestään huolimatta ihan toimiva sanoitus.

Tunnelmallisen upea lopetus, jossa musiikki feidautuu tyylillä pois The Spider’s Thread (reprise):n tunnelmissa.

Arvosana: 4+/5

Keskiarvo: 4,19, eli kokonaisarvosanaksi keskiarvon perusteella 4+/5, mutta levy on ihan hilkulla saako sittenkin peräti 4½/5-tähteä. Ehkä joskus tulevaisuudessa nousee peräti 4½/5-legendalevyjen kategoriaan.

The Year of the Blizzard ja Castles in the Sky pois (tai paranneltuina versioina takaisin levylle), niin levy olisi todellinen mestariteos. Nytkin huikea kokonaisuus, joka nappaa omissa kirjoissani yhtyeen toiseksi parhaan levyn tittelin. Musiikillisesti tämä on luovempi ja paremmin soitettu kuin The Longest Night. Kuitenkin The Longest Night kiehtoo tasaisemman kappalemateriaalinsa puolesta piirun enemmän, vaikka on paljon enemmän liiallistakin Maiden-worshippia sen sijaan, että seisoisi tukevasti omilla jaloillaan kuten tämä Bury the Light tekee. Soittoteknisesti Bury the Light on Pharaohin tuotannon kruunu ja parhaiden biisiensä puolesta pidän tätä yhtyeen tuotannon suurimpana helmenä. Maiden-fanina kuuntelen kuitenkin upean maidenhenkistä The Longest Nightia ennemmin kuin useita Maidenin-levyjä, sillä niin napakymppiin ampuvaa Maiden-henkistä heavya se pitää sisällään. Jokuhan voisi näpytellä The Longest Nightista tänne arvion, sillä Maiden-foorumillahan tässä ollaan, enkä keksi oikein mitään muuta levyä (siis muiden kuin Maidenin itsensä tekemää), joka tarjoilisi Maiden-vaikutteista heavya yhtä hienossa paketissa kuin Pharaoh The Longest Nightilla tekee.

Ai niin, Bury the Lightin kansikuva on pirun hieno myöskin ja kuvastaa hyvin levyn musiikin tunnelmaa.

P.S. Tietääkö muuten kukaan jotain toista laulajaa, joka kuulostaisi edes jotakuinkin samalta kuin Tim Aymar Bury the Lightilla? Tällaisia vokaaleita pitäisi kuunnella enemmänkin. Väitän, ettei ole kovin montaa näin persoonallista tulkitsijaa, ja jos onkin, niin tuskin saman laulutyylin kavereista löytyy ainakaan Aymaria parempia. Jos löytyy, olen myyty.

[Jussi K]

P.S. Tietääkö muuten kukaan jotain toista laulajaa, joka kuulostaisi edes jotakuinkin samalta kuin Tim Aymar Bury the Lightilla? Tällaisia vokaaleita pitäisi kuunnella enemmänkin. Väitän, ettei ole kovin montaa näin persoonallista tulkitsijaa, ja jos onkin, niin tuskin saman laulutyylin kavereista löytyy ainakaan Aymaria parempia. Jos löytyy, olen myyty.

Kuten itse sanoin, DIO väkevimmillään

[Jyyd]

Reckless Love - Spirit

Heitetään nyt vaikka tänne arviota tästä kuopiolaispoppoon uutukaisesta. Itse en ole oikein ikinä ollut mikään tämän bändin diggari, mutta kesällä julkaistun Night On Fire -sinkun myötä mielenkiintoni nousi tätä levyä kohtaan. Mutta onko Spirit lopulta odotusten arvoinen levy? Aikalailla.

Levy lähtee napakasti käyntiin tuolla kesähittisinkulla Night On Fire, joka lienee toistaiseksi yksi bändin tarttuvimmista kipaleista. Bad Lovin' jatkaa tuota samaa tarttuvaa linjaa, ja jää samalla heti kuuntelijan mieleen. I Love Heavy Metal on niin Def Leppardia kuin vain biisi voi olla, rumpusoundikin on haettu lähestulkoon täysin Hysteria-levyltä. Biisin sanoitukset voivat jakaa mielipiteitä, mutta ainakin toistaiseksi tätäkin biisiä kuuntelee ihan mielellään, vaikka eihän tämä aivan levyn kärkikamaa olekaan. Edge Of Our Dreams nousee ilman muuta levyn parhaimpien biisien joukkoon, hieno ja tunnelmallinen veto tämäkin. Sex, Drugs & Reckless Lovekaan ei ole fillerikamaa, sillä varsin tarttuva ja napakka kertsi pelastaa tämänkin rallin. Dying To Live jatkaa tunnelmallisten biisien linjaa Edge of Our Dreamsin tapaan, yksi levyn kovimmista helmistä tämä biisi.

Spiritin loppupuoliskolla meno hieman tasoittuu, vaikka onhan biisilistan loppupäässäkin vielä sellaiset helmet kuten Runaway Love ja Hot Rain. Runaway Love olisi voinut aivan hyvin olla levyn kakkossinkku keskinkertaisen So Happy I Could Dien sijaan, mutta jospa tuo kolmantena sinkkuna sitten julkaistaisiin. Railakkaasti levyn päättävä Gone With a Smile voidaan myös nostaa Spiritin kärkipään biisien joukkoon, toimivaa kamaa tämäkin.

Entäpä ne filleribiisit? Onhan niitäkin Spiritillä, nimittäin kolmin kappalein. Favorite Flavor, Metal Ass ja So Happy I Could Die. Siinäpä ne biisit jotka ainakin allekirjoittanut joutuu skippaamaan toistuvasti kun tätä levyä kuuntelee, mutta eipä tuo kovin paha saldo ole kun ottaa levyn tason muuten huomioon. Silti täytyy kyllä todeta, että ero niiden helmibiisien ja fillereiden välillä on melkoisen suuri tällä albumilla, mutta onneksi noita skipattavia vetoja ei ole tuon enempää.

Kaikenkaikkiaan Reckless Love taisi tehdä tässä uran toistaiseksi kovimman levynsä. Debyyttilevy oli kieltämättä jo ihan hyvä suoritus, mutta etenkin Animal Attractionin tämä hakkaa ainakin minun kirjoissani mennen tullen. Levyn biiseihin on yritetty tintata niin paljon tarttuvuutta ja yksinkertaisia koukkuja, että välillä meinaa oikein ähky tulla. Toisaalta Spiritiin on todella helppo päästä käsiksi, kun biisit uppoavat yleensä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Levyn soundit ovat todella hiotun ja pehmeän oloiset, joten se tietynlainen rosoisuus ei kuulu tälläkään Reckless Love -levyllä. Ehkäpä ainakin rumpusoundi olisi voinut olla hieman jymäkämpi ja vähemmän "konemaisempi".

Kovimmat biisit: Night on Fire, Edge of Our Dreams, Dying to Live ja Runaway Love.
Skipattavat: Favorite Flavor, Metal Ass ja So Happy I Could Die.

Arvosana: 4/5.

[Hammer]

P.S. Tietääkö muuten kukaan jotain toista laulajaa, joka kuulostaisi edes jotakuinkin samalta kuin Tim Aymar Bury the Lightilla? Tällaisia vokaaleita pitäisi kuunnella enemmänkin. Väitän, ettei ole kovin montaa näin persoonallista tulkitsijaa, ja jos onkin, niin tuskin saman laulutyylin kavereista löytyy ainakaan Aymaria parempia. Jos löytyy, olen myyty.

Kuten itse sanoin, DIO väkevimmillään

DIO nyt on/oli oma lukunsa, (parhaimmillaan) yksi kovimmista, mutta tarkoitin joitain vähän tuntemattomampia huippuvokalisteja. On Aymarin äänessä jonkin verran DIO:a, mutta ei sittenkään kovin paljoa, vaan Aymarilla on jotenkin ihan oma uniikki tatsinsa lauluäänessään.

[Karpaasi]

Reckless Loven Spirit-levy tuli hankittua täälläkin. Aikaisemmin olen omistanut vain Animal Attractionin, joka toimii minulle melko kivasti. Spiritiltä olisin ehkä odottanut hiukan enemmän, sillä levy tuntuu jossain vaiheessa valahtavan hiukan munattomaan läpyttelyyn tyyliin Edge of Our Dreams, Dying to Live, Hot Rain ja Runaway Love. Nämä biisit olisivat varmasti toimineet paremmin, elleivät ne muistuttaisi toisiaan niin paljoa tunnelmaltaan. Sen sijaan rokkaavammat vedot, kuten Night on Fire, Bad Lovin', Sex, Drugs and Reckless Love sekä So Happy I Could Die toimivat kuin veturi. Varsinkin viimeinen näistä tipahtaa kovana Kickstart My Heart -diggarina lujaa. Favourite Flavor on sellaista fillerimateriaalia ja I Love Heavy Metal nyt on sellainen Rocket-/Unskinny Bop -tribuutti, että ei voi missata. Ihan mukava levy, jota kyllä kuuntelee mielellään, mutta välillä kyllä tulee sellainen juustoähky, että myöskään levyn lopettaminen kesken ei harmita.

3+/5

[Krugbit]

Nostetaanpa tätäkin topicia välillä. Arvostelussa Pink Floydin viimeiseksi jäänyt tuotos The Division Bell.

Cluster One

Levy alkaa yli minuutin mittaisella kohinalla ja rätinällä. Kun siitä päästään yli, kappale on käytännössä kopio Shine on You Crazy Diamondin alusta. Sinänsä tämä ambient-henkinen kappale on mukavaa ja rentouttavaa kuultavaa mutta sävellyksenä se on hieman tylsä eikä oikeastaan tarjoa mitään erikoista. Tämä on ilmeisesti tarkoitettu jonkinlaiseksi introksi ja kyllä se sellaisena juuri ja juuri toimii. 2,5

What Do You Want from Me

Heti alusta käy selväksi että nyt on vuorossa reippaampi kappale. Bassokuviosta tulee itse asiassa kovasti mieleen Have a Cigar. Kappaleena tämä on kuitenkin selkeä parannus edelliseen. Sävellys on onnistunut, kappaleessa on hyvä poljento ja sopivasti raakaa voimaa, Gilmour tekee hyvää jälkeä kitaran varressa ja taustalaulutkin sopivat hyvin kokonaisuuteen. Ei ihan klassikkoainesta mutta erinomainen biisi silti. 4,5

Poles Apart

Kappale starttaa akustisen kitaran johdolla ja se onkin pääinstrumenttina suuren osan kappaleesta. Kappaleessa on taas vaihteeksi aika rento meininki ja se toimii ihan hyvin. Tämä on sellainen hyvä perusbiisi, joskin minuutin kestävä mihinkään liittymätön häröily puolivälissä vähän häiritsee. Lopussa kuullaan ihan näppärä soolo Mr. Gilmourilta. 3,5

Marooned

Lokkien kirkuna ja veden kohina (?) johdattavat tähän instrumentaaliin, jossa on ilmeisesti haluttu luoda mielikuvaa autiosta saaresta. Kappale on käytännössä yksi viisiminuuttinen kitarasoolo, mutta sehän ei haittaa, kun kyseessä on David Gilmour. Soolo on soitettu hyvällä maulla, kappale on eheä ja toimiva kokonaisuus ja säilyttää mielenkiintonsa loppuun asti. 4

A Great Day for Freedom

Jälleen aika rauhallista menoa. Nyt säkeistöt ovat kuitenkin melko synkkäsävyisiä. Kertosäkeessä tunnelma taas kevenee mutta se itse asiassa toimii paremmin kuin säkeistöt. Soolo ei yllä Gilmourin parhaiden joukkoon mutta ajaa asiansa. Rento ja mukava biisi mutta sävellyksenä keskinkertainen. 3

Wearing the Inside Out

Ehkä ei ollut kovin hyvä idea antaa Rick Wrightin laulaa kokonainen kappale. En tosin tiedä olisiko Gilmour pelastanut tätä kohtalaisen tylsää rallia jossa parasta antia ovat instrumentaaliosuudet. Gilmour vetää lopussa jälleen hyvän soolon, mikä nostaa osakkeita vähän. 2,5

Take It Back

Hmm, Pink Floyd goes U2? Ainakin itse pystyn helposti kuvittelemaan Bonon laulamaan tätä Gilmourin sijasta. Eikä siinä mitään, kappale toimii hyvin. Vaihteeksi rokkaavampi biisi, jossa on vähän samanlainen poljento kuin Run Like Hellissa. Hyväntuulinen kappale, jonka mieliala tarttuu helposti. 4

Coming Back to Life

Tämä on oikeastaan kuin jatko-osa edelliselle. Samanhenkinen kappale, jossa tunnelma pysyy hyväntuulisena. Ehkä hieman edellistä rauhallisempi mutta albumin standardeilla kuitenkin menevä kappale. Tässäkin kappaleessa hyväntuulisuus tarttuu helposti kuulijaan. Sävellyksenä ei ihan edellisen veroinen mutta hyvää perustasoa. 3,5

Keep Talking

Varsin erilainen kappale kuin kaksi edellistä. Mieliala vaihtuu synkemmäksi ja tunnelma jopa vähän uhkaavaksi. Kappale on vetoava ja jotenkin hypnoottinen ja kitarariffi on hyvä. Kuitenkin myös vikoja on, taustalaulut istuvat jotenkin huonosti enkä ihan varauksettomasti pidä loppupuolen talkbox-soolosta. Arvosanan suhteen olen kahden vaiheilla mutta vaaka kallistuu tällä kertaa heikompaan. 3,5

Lost for Words

Tässä osittain akustisessa kappaleessa on hieman täytebiisin tuntua. Kappale ei saa voimaan pahoin tai mitään sellaista mutta melko vähän sillä on annettavaa. Lauletut osuudet ovat kyllä ihan hyviä, parasta tässä kappaleessa (harvinaista Pink Floydille? ) Niiden ansiosta tätä jaksaa kuunnella. 3

High Hopes

Albumin paras kappale on säästetty viimeiseksi. Kaunis ja kaihoisa kappale, joka kuuluu jopa yhtyeen parhaimpiin tekeleisiin ja on ainakin 70-luvun jälkeisen tuotannon ehdoton timantti. Hieno sävellys ja sanoituksetkin ovat hyvät, vaikka ne eivät yleensä Gilmourin vahva puoli olekaan. Kaiken kruunaa upea pariminuuttinen soolo kappaleen lopussa. 5

Albumin keskiarvoksi tulee 3,55 eli hyvää keskitasoa. Ei toki pärjää yhtyeen parhaille aikaansaannoksille ja sisältää joitakin kappaleita jotka eivät kyllä olisi mahtuneet bändin klassikkoalbumeille. Levy kestää yli tunnin joten pari heikkoa biisiä olisi voinut viskata yli laidan ihan surutta. On tämä kuitenkin minusta parempi kuin useimpien kriitikoiden mielestä. Enimmäkseen ihan nautittavaa kuultavaa.