^ Oli tosiaan mukava tavata. Juttua olisi varmasti riittänyt enemmänkin, mutta jollain toisella keikalla/festarilla jatketaan sitten siitä, mihin perjantaina jäätiin.
Sanattomaksi ja kylmille väreille veti, mutta yritänpä edes lyhyesti sanoa muutaman sanan Tuskan keikasta, vaikka väsymyksissä näin festarireissun jälkeen kirjoitetut sanat eivät luultavasti tee alkuunkaan keikalle oikeutta. Sanon heti kättelyssä, että Tuskan veto oli kaikista näkemistäni keikoista paras yhdessä Sweden Rockin keikan kanssa. Olen nähnyt 27-vuoden iästäni huolimatta varsin paljon keikkoja. Edelleen tosin taidan nostaa Sweden Rockin kokemuksena niukasti perjantaisen edelle, vaikka King Diamond lauloi Suomessa jopa paremmin kuin Ruotsissa. Tuskan keikka voitti kuitenkin 2006-vuoden hienot Oulun ja Tampereen keikat. Helsingin vetoja en viime Suomen kiertueella nähnyt, koska en saanut ensimmäiselle Tavastian keikalle armeijasta vapaata ja toisen aikana olin jo niin kipeänä sinniteltyäni Oulun ja Tampereen keikat Buranan voimalla, että piti jättää väliin. Olin perjantaisen Tuskan keikan jälkeen onnellinen ja yhtä hymyä. Mikään toinen bändi ei saa samanlaista euforiaa aikaan, paitsi eräs hieman Kingin poppoota tunnetumpi brittiläinen yhtye, mutta sekin vain ajoittain.
Eturivin paikkaa mentiin maalit naamassa kärkkymään jo Wintersunin aloittaessa. Wintersunin jälkeen paikka tulikin saatua. Bolt Thrower oli pirun kova, joten myös niiden musiikin mukana elin koko ajan antaumuksella. Tuli paahduttua neljä ja puoli tuntia helteisessä auringonpoltteessa ennen Kingiä, joten pelotti, että saan vähintään auringonpistoksen tai nestehukan ennen kuninkaan aloitusta, mutta onneksi vettä tuli hörpittyä riittävästi, joten pysyin lopulta ihan skarppina. Oli se sen arvoista, joten kannatti odottaa vaikka vähän liiankin pitkään. Keikan aikana osa energiasta meni siihen, että pidin paikan eturivin puristuksessa. Oli välillä niin vähän tilaa, että oli vaikea pystyä kunnolla hoilaamaan mukana, mutta vedin silti mukana sen mitä keuhkoista lähti. Yleisö vaikutti vallan mahtavalta. Oli ihan eri meininki yleisössä kuin länsinaapurissa vuosi sitten. Livia oli jo postannut Coven Worldwiden viralliselle laudalle seuraavasti:
“We had a fantastic show at Tuska Festival! What a great crowd! All those
hands in the air, breathtaking sights”. En muista, että kovin monelta tämän kiertueen aiemmalta keikalta olisi tullut vastaavanlaista palautetta – jos yhdeltäkään –, joten pakko se on uskoa, että me suomalaiset vedettiin pisteet kotiin ja räjäytettiin pajatso.
Itse King Diamondin show oli niin kova, ettei tosiaan tarvinnut vetää pisaraakaan alkoholia, sillä tuli humalluttua pelkästä musiikista. Voitonmaljat tuli kiskottua hotellilla vasta show:n jälkeen, kun ensin oli tullut vaihdettua ajatuksia keikasta muiden fanien kanssa. Cheers kaikille hienoille ihmisille, joiden kanssa tuli ennen keikkaa ja keikan jälkeen juteltua ja hehkuteltua, you ROCK! Vaikutti siltä, että porukka oli mennyt pähkinöiksi Kingin vedosta.
Tiesin jo ennen keikkaa settilistan olevan sama kuin viime kesän festarikeikoilla. Itse olen sitä mieltä, että tuo on vallan loistava kattaus sisältäen sopivassa määrin sekä hittejä että harvinaisempia vetoja. Ei nyt täydellinen settilista, mutta erittäin hyvä joka tapauksessa. On huomionarvoista, että miltei jokaiselta King Diamondin levyltä oli biisejä setissä. Ainoastaan The Puppet Masterilta, House of Godilta ja Abigail II:lta ei soitettu biisin biisiä. Jos olisin itse saanut settilistaan vaikuttaa, niin The Puppet Master -levyltä olisin halunnut kuulla jotain, sillä levy on itselleni King Diamondin tuotannon timanttisin yhdessä Abigailin kanssa. Kuitenkin, todella ihailtavaa, että bändi uskaltaa soittaa biisejä kaikilta aikakausiltaan. Mielestäni mielenkiintoisempi ja parempi setti kuin 2006-vuoden enemmän best of -tyylinen kattaus, jossa oli vähemmän niitä teatraalisia outolintuja, jotka lopulta tekevät King Diamondin keikasta King Diamondin keikan. Ne biisit ovat niin olennainen osa King Diamond -yhtyettä, joten olisi sääli soittaa vain '80-luvun klassikkoihin painottunut setti ilman lähes kaikki levyt huomioon ottavaa ripausta '90- ja 2000-lukujen magiaa.
Maestron ääni oli todella hienossa kunnossa. Laulamisen ohella mies näytteli ja esitti kaikki roolit ihailtavan hienosti, eikä esiintymisessä näkynyt yhtään merkkiä puolikuntoisuudesta. Ehkä moshaus on vähentynyt selkävaivojen jälkeen, mutta sen sijaan Kingi heittää kehiin enemmän ilmakitarointia. Erityismaininta on annettava myös näyttelijätär Jodi Cachialle, joka esitti roolinsa kuin huippuluokan ammattinäyttelijä. Todella hypnoottisia katseita ja ilmeitä, esimerkiksi Voodoossa. Jossain vaiheessa satuin katsomaan hypnoottisesti tuijottanutta näyttelijätärtä silmiin, enkä voi väittää, ettei olisi hetken selkäpiitä ihan oikeasti karminut ja tehnyt mieli kääntää katse nopeasti muualle (eturivin keskeltä näin jopa kaikkien ilmeet todella tarkasti ja hyvin). Yleensä en säiky oikeastaan mitään, mutta Jodin ilmeissä oli välillä jotain todella hyytävää. Näyttelijättären show varasti suurimman huomion itse King Diamondin seuraamisen ohella.
Olin todella innoissani Dreamsista (Spidersin paras biisi Moonlightin ja The Poltergeistin ohella), joka oli yksi keikan ehdottomista kohokohdista, mutta oikeastaan show oli itselleni pelkkää highlightia highlightin perään. Evil kuulosti pirun tiukalta, kuten aina livenä, joten ehkä eniten tuli elettyä mukana sen aikana. Olin lähellä moshata pääni irti Eviliä fiilistellessä. Osa setin biiseistä oli nimenomaan biisenä niitä todellisia tajunnanräjäyttäjiä, kun taas osa oli teatraalisesti täydellistä seurattavaa. Voodoo ja Up from the Grave varastivat parhaiten teatraalisen huomion, lumosivat enemmän teatterillaan kuin musiikillaan. At the Graves taasen osoitti bändin virtuositeetin oikeastaan kaikilla alueilla. Bändi soitti pirun tiukasti, vaikka Mike Wead vaikutti ilmeidensä perusteella olevan vähän kaljoissaan. Onneksi ei vaikuttanut juuri yhtään miehen soittosuoritukseen, vaan Wead soitti pääosin aivan pirun tiukasti. Sweden Rockissa Weadin katse oli terävä ja mies oli Mr. Karisma. Nyt Suomen keikalla Wead oli enemmän hyvässä nousussa (?), esiintyi oikein hyvin, mutta ei yhtään samalla tavoin karismaattisesti kuin parhaimmillaan. Andy, vaikka vähän ujompi lavaesiintyjä onkin, oli oma itsensä. Mahtavaa soittoa ja sellaista omanlaistaan kunnioitettavaa lavakarismaa, jota on aina kiva katsoa. Kitaristina arvostan Andyn kaikkein korkeimmalle, vaikka monipuolisimman ja taitavimman metal-kitaristin tittelin antaisin vaikkapa Chuck Schuldinerille (tai jollekin muulle, fiiliksestä riippuen). Andyn tyylitajua ja sooloja ei voita kuitenkaan mikään, eikä kukaan kitaristi.
Eye of the Witchissa King Diamond oli lähellä heittää viinilasin rumpali Thompsonin päähän, mikä oli mielenkiintoinen tahaton vaaran elementti (meni muuten yllättävän läheltä!).
Viime vuoden Sweden Rockin keikkaan on paha vertailla, sillä molemmissa oli puolensa. Ruotsin comeback-keikalla lavalle saatiin vierailijoiden joukossa Hank Shermann, Michael Denner ja Mikkey Dee, mikä oli tietysti fanin näkökulmasta mahtava bonus. Myös lavarakennelmat olivat Ruotsissa vielä isommat ja näyttävämmät – varmaan siksi, että oli isompi festari ja isommat puitteet muutenkin. Kuitenkin King Diamond lauloi Suomessa pääosin jopa vielä paremmin kuin Sweden Rockissa. Tuskassa ei myöskään onneksi ollut Volbeatin vokalistia pilaamassa Come to the Sabbathia. Ruotsin keikka oli näyttävämpi, koska keikan aikana ehti tulla jo pimeä, joten erityisesti Shapes of Black ja Up from the Grave pääsivät yön pimeydessä paremmin oikeuksiinsa. Samoin valoshow oli pimeässä paljon upeampi, kun nyt ei koko mahtavaa valoshow:ta kunnolla näkynyt. Toisaalta, nyt valoisassa korostuivat eri asiat. Näyttelijätär Jodi Cachian teatraaliset ilmeet ja eleet erotti paremmin. Myös Livian näki hyvin, toisin kuin Sweden Rockissa, jossa hänet huomasi vain ajoittain. Ymmärrän kuitenkin, että joitain harmitti, kun oli liian aurinkoista ja valoisaa. Otti se vähän itseänikin päähän, joten toivottavasti seuraava King Diamondin Suomen keikka on ihan sisätiloissa. Uskoisin, että seuraava Euroopan rundi on klubikiertue.
Voisin fanipoikahehkuttaa jokaista biisiä erikseen, mutten nyt sentään jaksa. Aivan huikea keikka, täydellinen kokemus, joka nousee samalle viivalle Sweden Rockin kanssa. Täydellisempää livekeikkaa ei kukaan toinen bändi pysty tarjoamaan (paitsi korkeintaan Mercyful Fate). Edellinen kommentti siis tietysti vankkasankaisten die hard -fanilasien takaa sanottuna.
Oli huikeaa, miten King Diamond otti useamman kerran katsekontaktin meihin eturivin keskellä mukana eläneisiin (samoin Liviakin elehti välillä kuin olisi ihan oikeasti tunnistanut meidät). Minulla ja vaimollani oli Family Ghostin musavideosta tutut maalaukset naamassa (sillä videollahan Kingillä on ainakin kaksi erilaista maalausta naamassaan). Suuri kiitos kuuluu paremmalle puoliskolleni, joka teki kyllä viimeisen päälle hienot kasvomaalaukset. Itse en olisi osannut. Keikan jälkeen sain melkein Mike Weadin heittämän plekun kiinni, mutta se lipesi sormista. Noh, onneksi minulla on moinen jo ennestään.
Minusta se oli vain sellaiselle bändiin festivaaliympäristössä tutustuvalle teinijantterille suunnattu peruspaketti, enkä huomannut mitään tuollaista.
Tuo lihavointi on ehkä sun pahin johtopäätös noista, oikeasti... Sentään oman IMO:si lisäsit tuonne, sillä ei siitä kyllä saa mitään ironiaa tai muuta tervejärkinen irti. Sitten jos tietyllä asenteella haluaa nähdä peikkoja kaikkialla, niin niitähän näkee. Kuten tuolla uusimpana viestinä ketjussasi joku viisaasti sanoo:
Hyvä promo siis bändille.
