Noniin, kevään mahdollisesti viimeisen "kunnon" pakkaspäivän kunniaksi (ehkä Lappia lukuunottamatta), otetaan kylmään ja tunteettomaan käsittelyyn jäätävä levy (jos tajusitte). Kymmenisen vuotta keulilla paistatellut Pedon Lukema
saattaa joutua väistymään kärkipaikalta, katsotaan. Jätetään kuitenkin saatesanat tähän ja mennään asiaan.
Yritän pureutua ensin sanoituksiin lyhyesti (toivottavasti joku tajuaa edes vähän) ja sitten muihin osa-alueisiin. En pureudu yksityiskohtiin koska en osaa enkä rehellisesti sanoen jaksa, mutta tein pientä researchia kuitenkin. Jokainen joka tämän arvostelun lukee varmasti tietää suurinpiirtein mistä puhutaan, sama miten päin honkia asian itse horisen.
Kyseessähän on siis syntiikkapitoinen teemalevy, jonka kaikki kappaleet ovat sanoituksiltaan kytköksissä toisiinsa. Seitsemännen pojan seitsemäs poika on siis Orson Scott Cardin kirjoittamaan fantasiaromaaniin pohjautuva hahmo, joka saa syntyessään outoja voimia, esimerkiksi kyvyn nähdä tulevaan jne. Hän syntyy keskiaikaiseen kylään joka on ikiaikaisten profetioiden mukaan(?) tuhoon tuomittu ja jonka hän yrittää pelastaa vaikka kukaan ei kuuntele hänen varoituksiaan. Tuolloin keskiajallahan kylät olivat yhteisöjä joista pidettiin kiinni vähintään yhtälailla kuin nykyään kokonaisesta maasta.
Hyvä ja paha yrittävät molemmat saada pojan puolelleen hänen vasta mittaillessaan voimiaan. Albumin alussa paholainen tulee hänen vanhempiensa luokseen kertoen vielä syntymättömän pojan vääjämättömästä kohtalosta tuhoutuneessa kylässä. Pojan isä alkaa nähdä traumaattisia unia sekä tulevaisuuteen. Tässä kappaleessa levyn eka puolikas.
Lopulta poika syntyy ja isä kuolee. Poika näkee ennustuksen kylänsä tuhosta mutta kukaan ei usko häntä. Kylä tuhoutuu ja hänen oma voimansa tuhoaa pojan. Jäljelle jää vain toteamus siitä, että pahuus elää ikuisesti ja katastrofeja tulee aina tapahtumaan, mutta ihmisen tulisi oppia niistä. Löyhä aasinsilta tähän päivään, jolla voisin lainata Brucea Doningtonissa -92: War is bullshit. Tässä kappaleessa levyn toka puolikas.
Moonchild
Alkaa akustisesti kasvattaen hiljalleen tunnelmaa Adrianin kaikuefektisellä synakitaramelodialla. Biisi kasvaa vauhdikkaaksi jyräksi jossa kertosäkeet ovat yllättävänkin livemäiset ja vaikkei laulu olekaan mitään korvia hivelevää, niin sopii täysin biisin ja koko levyn tunnelmaan. Kyllä tässä jossain määrin pystyy aistimaan paholaisen joka tulee kylvämään epäilyksen siemeniä pariskuntaan; synnyttääkö äiti kenties jonkinlaisen murhaajan, tai onko poika jollain muulla tavalla häiriintynyt, onko itsemurha ainoa ratkaisu estää tuleva tuho jne. Tuntuu että kitarasoolot ja väliosa olisi oikein laboratoriossa kehitelty tätä varten. Vahva avaus ja päivänselvä valinta avausraidaksi sävellyksellisestikin, sillä koko biisi on oikeastaan sellaista tunnelman nostatusta alusta loppuun.
4,5
Infinite Dreams
Tässä saattaisi olla Hallowedin jälkeen jopa bändin paras biisi. Olen kuunnellut hiljattain tämän pelkällä bassolla, ja yllätyin kuinka simppeli tämä tavallaan on, mutta biisin rakennetta ajatellen avainasemassa. Pakko oli luntata joitakin muiden kommentteja nimenomaan tästä biisistä, ja yhdyn näkemykseen että basso on jotenkin ylös-alas jumputtava mikä synnyttää erikoisen illuusion biisin ympärille. Kitaroissahan sitten on kaikenlaisia monimutkaisiakin tunnelmaa rikastuttavia jippoja. Eikä tätä ilman strategisiin paikkoihin ripoteltua syntikkahöystettä voisi kuvitellakaan. Alusta loppuun saakka dynaamisesti etenevä kompakti paketti jossa on groovemaista ilmavuutta ala Nicko McBrain. Tässä biisissähän seitsemännen pojan isä tosiaan näkee enneunia kylän tuhosta sekä ajautuu pelkotiloissaan pohtimaan kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuutta.
5
Can I play With Madness?
Piti luntata, ja tämä taisi olla listakolmonen ilmestyessään singlenä brittilistoille. Ihan hyvin siihen nähden että perinteinen hevi alkoi mennä muodista noina kasarin loppuaikoina thrash metallin ja myöhemmin grungen vallatessa alaa. Selvästi levyn "kaupallisin" biisi duurivoittoisine tunnelmineen (mikä ei ehkä kappaleen kontekstiin erityisemmin sovi), stemmoineen jne. Vaikka ei nyt toki ihan jenkkimarkkinoille ole suunnattu, niin on tässä kieltämättä sellainen hittihakuisuuden vieno vivahdus jo ihan kestonkin puolesta. Monet eivät tästä tykkää, mutta itse en tätä näkemystä allekirjoita. Vaikka kieltämättä studioversio ei mikään tarunhohtoinen ole, niin kyllä tämä livenä on levyn parhaimpia biisejä, ellei jopa se paras, sekä ehdoton osa albumikokonaisuutta. Ei nyt bändin elämäkertaa ole tässä lähettyvillä, mutta muistaakseni kulki alunperin työnimellä On the Wings of Eagles, joka sitten ennen äänityksiä ilmiselvästi vaihdettiin. Bruce taitaa vastata sanoituksista, Adrianin käsialaa verset, bridget, chorus. Väliosasta ei voi erehtyä, se on ilmiselvä Steven panos kappaleeseen.
3
The Evil That Men Do
"...speaking of the evil that men do..."
Levyn selvästi soitetuin kappale livenä ja siinä mielessä jo vähän puuduttavakin. Toki ymmärtäähän sen miksi tätä on veivattukin niin paljon, sanoisin että niinsanotusti catchy biisi alusta loppuun, erityisesti kertosäen osalta. Joskaan en ikinä ole mikään biisin massiivinen fani ollut syystä tai toisesta, syy saattaa olla mielestäni hieman ärsyttävässä bridgessä. Muilta osin, etenkin massiiviselta introltaan, sävellys on erinomainen. Vielä kun oltaisiin saatu inasen hitaammaksi kaikuefektillä maustettuna, niin ai että. Mutta hyvä ehdottomasti näinkin. Sanoituksellisesti biisi taitaa viitata takaumana seitsemännen pojan syntyyn.
4
Seventh Son of a Seventh Son
Albumin nimibiisissä päähenkilö vihdoin syntyy selvännäön lahjoineen, edessä raskas taakka tähtiin kirjoitetusta tulevaisuudesta ja kylän tuhosta
"so it shall be written, so it shall be done. Sisältää lukuisia rytminvaihdoksia ja alkuosa on syntikoineen hieman haikea. Laulu ehkä keskeisimmässä osassa levyä tässä biisissä, johon eläydytään fantastisesti. Biisin keskivaiheilla tehdään niinsanotusti
merimiehet ja hiljennytään hartauteen, joka myöhemmin kasvaa vielä niinkutsuttua edeltäjäänsä massiivisemmaksi kitarailotulitussarjaksi. Jos nyt jotain miinusta haetaan, niin minusta biisi on vähän ylipitkä toisinkuin Mariner, tuo hiljainen väliosa vähän kiikunkaakun, mutta ainakin biisin alkuosaa olisi ehkä inasen verran voinut typistää. Ei sentään vielä tässä vaiheessa kertosäe vienyt kolmea minuuttia biisistä, joten siinä mielessä vähän turhaa nillitystä. Mutta minulle tämä ei ihan niin kova juttu ole ehkä pituuden tai sitten jotenkin turhan ahdistavan / haikean tunnelman vuoksi. Tai sitten olen enemmän perinteisemmän suoraviivaisen rockin perään, ikinä en ole ollut mikään eeppisten syna-kristallipallo-minkälie sankarihevin suurin ystävä, vaan joku Wrathchild / 22 Acacia Avenue -osasto on enemmän heiniäni. En ole tätä koskaan loopilla kuunnellut, vaan vähän aina jopa odottaa koska se hidas väliosa alkaa, ja sitten minuutin päästä että koska se loppuu. Silti eihän se biisiä missään nimessä huonoksi tee. Tuo loppuosa etenkin Adrianin toisesta soolosta aina viimeiseen sekuntiin on levyn parasta antia yhdessä Infinite intron ja väliosan kanssa. Taustakuoron "mölinä" todellakin toimii.
3,75
The Prophecy
Murrayn jokalevyinen kiintiösävellys, ainakin jos tasaisen vauhdin taulukkoa tutkaillaan. Erittäin kaksijakoinen, intro on äärettömän hyvä, ja väliosa sooloineen korviahivelevää. Sitten käänteisesti akustinen outro ehkä jotenkin irrallinen ja jatkuu turhan pitkään , mikä ehkä lienee syy miksei tätä livenä soitettu. Enpä juuri pidä siitä muutenkaan. Plus jotenkin tuo laulu menee samaan kastiin, sinänsä ei mitään vikaa ja tunnelmaa on, mutta silti jotenkin pliisua touhua. Ehkä takerrun liikaa tuohon hyvän ja pahan "vuorotteluun". Joskus ei vain osaa selittää. Verset uppoaa ihan hyvin meikäläiseen muuten. Sanoituspuolella kyläläiset syyttävät päähenkilöä siitä ettei hänen ennustama kylän tuho (vielä) toteutunutkaan, eikä tulevaisuutta voi ennustaa tai muuttaa, hyläten hänet
3
The Clairvoyant
On lempibiisejä levyltä. Olen ehkä hieman vastarannankiiski kun 7th Sonit, Prophecyt ja Only the Goodit ei niin uppoa, mutta tämä on huikea. No, makuasioistahan ei tunnetusti kiistellä. Biisi kasvaa yksi kerrallaan mukaan hyppäävine instumentteineen paremman termin puutteessa, suokaa anteeksi, voimaballadia voimakkaammaksi voimaballadiksi. Tässä on jotenkin jännä sekoitus iloista ja surullista meininkiä, joista molemmat loksahtavat tähän kuin palapeli, toisinkuin ehkä Madnessin hilpeys tai nimibiisin haikeus. Tunnelma tässä on uniikilla tavalla taianomainen. Kertosäe, jota aikoinaan vierastin, se on sellainen josta olen nyttemmin oppinut pitämään. Livenä toimii yllättävänkin hyvin, ja ihan aiheesta ollut vakiovieras setissä.
4
Lyhyt sanoituskatsaus: Päähenkilö oppii hallitsemaan voimiaan, mutta sekoittaa sen mikä on totta ja mikä ei, jolloin kuolema on ainoa ulospääsy
"as soon as you´re born, you´re dying". Toisessa säkeessä kertoja toteaa, ettei poika nähnyt omaa tuhoaan. Jälleensyntymälle annetaan vielä kuitenkin mahdollisuus.
Only the Good Die Young
Hieman epätyypillinen lyhyehkö päätöskappale. Pientä jatkumoa albumin neloskappaleelle, pahuus jatkaa eloaan kävi miten kävi. Päähenkilön elämää tarkastellen paholaisen ja hänen menneen itsensä toimesta todetaan, ettei kohtaloonsa voi vaikuttaa. Sokea usko parempaan (epäonnistunut ennustus) ei myöskään auta, vaikka pahuus ei varsinaisesti voittanutkaan, vaan merkkeihin tulevasta tuhosta olisi pitänyt itse osata varautua paremmin.
Sävellyksellisesti myös Evilille pientä jatkumoa, ehkä Evilin suosio alkuperäisessä livesetissä esti sen, ettei tätä biisiä olla kuultu koskaan livenä. Tai sitten kyse voi olla akustisesta outrosta, joka päättää levyn samalla tavoin kuin sen aloitti, ja se ei livetilanteeseen olisi niin hyvin istunut. Jokatapauksessa tämäkään ei itselleni ihan mikään kuolematon klassikko ole.
3
Laitan jo tämän sisään, lisään kohta loppukaneetit ym.
Noniin, nyt voi lisätä loppuluritukset kun on saatu arvostelu turvallisesti eetteriin ettei vahingossakaan katoa bittiavaruuteen, ja otettu hieman välipalaa. Olihan tuo pienimuotoinen urakka, mutta lopulta ihan palkitseva. Hitto, kun viime kesänä oli 7th Son fiilis ja nyt olisi No Prayer -fiilis, mutta tein arvostelut päittäin
sen kun olisikin osannut ennustaa...
Toivottavasti en mennyt kovin pahasti sekaisin missään kohtaa ja saitte edes jotain selvää sanoitusten pintapuolisesta analysoinnista. Pitää lukea uudestaan ja korjata joku päivä tässä jos sattuu huomaamaan, että jossain kohtaa sattuu puhumaan yhtä ja kirjottamaan toista..
Yllättävän ei-puuduttavaa oli etsiä taustatietoa biiseihin, ja itsellekin sanoitukset aukesivat ihan uudella tavalla, mikä on kerrassaan upea juttu vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, vaikka en niin ajatuksella paneutunutkaan. Kyllä Maiden jos ottaa, niin ennenkaikkea myös antaa. Kuten hieman ounastelinkin, niin vaikka itselle ei 7th Son ole bändin paras levy kuten niin monelle, niin piti nyt kuitenkin yrittää tehdä kunniaa ja panostaa edes se minimi. Soitannollisesti varmaankin paras levy ja yhtyeen huippu kyseessä silti. En tosiaan itse ole mikään älytön magia-fantasia systeemien ystävä ainakaan musiikissa, niin siksi ei tämä kokonaisuutena ole paras, vaikka yksittäisissä biiseissä on ehdottomasti koko kataloogin kattavia helmiä.
Tällainen arvostelu tällä kertaa, näillä puhein Adrianille aikaista syntymäpäivää ja toivotaan, että jos joku on tehnyt suosiollisia ennustuksia Ukrainan tilanteen suhteen, ne menisivät onnellisesti maaliin toisinkuin kuin Seitsemännellä Pojalla kävi.
1. The Number of the Beast: 4
2. Seventh Son of a Seventh Son 3,78
3. Killers: 3,5
4. Iron Maiden: 3,5
5. Dance of Death 3,5
6. Fear of the Dark 3,25
7. Virtual XI 3,18
8. No Prayer For The Dying 3,15
Edit: jo perinteiseen tapaan kirjoitusvirheitä hieman korjattu ja joitakin lauseita täydennetty.
.
