Jeps, debyytti onpi nytten takana päin. Jatketaampa matkaa vaan ja sukelletaan seuraavaan levyyn.
Iron Maiden: Killers (1981)
1. The Ides Of March
PUM! Iron Maidenin uran toinen albumi räjähtää massiivisella voimalla käyntiin ja kuulija on lähestulkoon tippua tuoliltaan. Mitä tämä on?! Alkujärkytyksestä toipumisen jälkeen heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyy soundeihin. What the fuck? Nyt ollaan jossain aivan toisella planeetalla kuin ensimmäisellä levyllä. Yleissoundi on paljon selkeämpi. Kitarasoundi on paljon raskaampi. Edellislevyn kähäiset, hieman epäselvät ja punnkmaiset äänimaailmat ovat tipotiessään. Tämä on jotain aivan muuta, tämä on heavy metallia. Soundit ovat laadultaan paljon paljon paremmat. Jos edessäni olisi tällä hetkellä peili, näkisin siinä omat kasvoni, joilla olisi hyvin leveä virne. Kyllä nyt ovat pojat osanneet asiansa. Näin se levy perkule pitää polkaista käyntiin! Cliven rummutukset myös lisäävät virnettä entisestään, mies todella lähes tappaa settiään. Mitä tykitystä. Soolot ovat todella ajan tasalla ja tyylitietoisia. Biisi on Maidenin lyhin, oikeastaan sitä voisi luonnehtiakin pelkäksi introksi. Mutta silti alle kahden minuutin pituus ei poista sitä tosiseikkaa, että tässä on mahtava levynavaaja jos missä. Prowler oli biisinä kuitenkin ehkä hivenen laadukkaampi, mutta tämä osaa asiansa paremmin oikeassa paikassa. Ja nimenomaan oikeaan aikaan. Tyylipuhdas suoritus.
4,5
2. Wrathchild
Uhmakasta ja matalaa kolinaa, hyvin yksinkertainen mutta samalla todella määrätietoinen ja toimiva kuvio. Kuka on kyseessä? Steve Harris. Ei todellakaan luovuuden huipputasoa tuo bassottelu alussa, mutta perkule kun on pakko myöntää, että toimii. Välillä yksinkertaisuus on kaunista, kuten tällä kertaa. Äkkiä samat raskaat soundit vyöryvät päälle, kuten avausbiisissäkin, tietenkin eri riffeillä. Kyllä on pakko todeta, että ovat nannaa korville nämä soundit. Nyt ollaan valovuosia edellä ensimmäisestä albumista. Säkeistön lähtiessä käyntiin Paul alkaa kähistä ensimmäisiä vokaaleitaan tällä albumilla. Kyllä siellä sama tuttu Paul on kuin debyytilläkin, jes! Jotkut väittäneet, että mies olisi tällä albumilla jotenkin huonommassa vireessä. En sitten tiedä onko korvissani vika vai missä, kun en itse sitä kuule. Mutta Paul ei ole ainoa joka hoitaa oman tonttinsa kunnialla. Clive on tiukassa kunnossa, komppi on vakaasti mutta maltillisesti etenevä. Soolot ovat myös hienot. Puhumattakaan Steven koko biisin ajan jatkuvaa maanista bassottelua, luo mahtavan ja tuhdin pohjan koko biisiin raskaiden kitaroiden alle. Varsinainen meno pala. Maidenin klassikkobiisi ja keikkojen vakiokalustoa. Kyllähän tästä keikalla nouseekin fiilis aina kattoon, sitä ei käy kieltäminen. Ihan hieno biisi kaikin puolin, mutta täytyy sanoa, että studioversio silti kalpenee livetilanteelle. Näin se vain on. Toimii toki myös levyllä, muttei yhtä täydellisesti kuin keikalla.
4
3. Murders In The Rue Morgue
Edellisen biisin jälkeen tarjoillaan näköjään pientä rentoutumishetkeä jos on vaikka otsa sattunut kostumaan hiestä. Hiljakseen taustalla soiva melodia ei kuitenkaan kauaa anna kuulijan levätä, koska pian astuu rummut ja raskaat kitarat mukaan peliin. Hyvä. Mutta tässä vaiheessa ei vielä tosiaan voi aavistaakaan mitä sieltä on vielä tulossa. Minuutin kohdalla pankki räjähtää. Jumantsuikka! Vauhtiin lähdetään sellaisella kyydillä, ettei hattu todennäköisesti pysyisi päässä. Biisi lähtee polkemaan mahtipontisen positiivisella asenteella ja soundilla eteenpäin. Jos fiilis oli edellisen biisin aikana korkealla, niin nyt noustaan jo läpi hissin katosta. Aivan loistavaa menoa! Kertakaikkiaan, kaikki toimii. Riffit eivät ole mitään kekseliäisyyden lippulaivoja, mutta se ei häiritse paskan vertaa kun fiilis on muuten niin korkealla ja homma on varmoissa käsissä hoidossa. Jokainen bändin jäsen hoitaa taas tonttinsa perus varmasti. Yksi aliarvostettuja Maidenin nopeita ja lyhyitä ralleja. Brucen vetämänäkin aivan mahtavassa iskussa tämä biisi ja iskee jos mahdollista vielä astetta lujempaa livenä. Kovaa kamaa, ei voi muuta sanoa. Mitään vikaa en itse löydä.
5
4. Another Life
Seuraavaksi näitä hieman tuntemattomampia Killersin teoksia, joista ei paljoa näe missään keskusteltavan. Alku on odotuksia herättävä, Clive on todella tulessa. Ei liene kovin kaukaa haettua, mutta aivan väkisinkin tulee mieleen Metallican
Motorbreath.
Alun rummutuskuviohan on lähes samanlainen, ellei korvakuulo nyt heitä käsitystä aivan metsään. Ja hei, tämähän on levytetty 1981. Eli jos jompi kumpi on toista lainannut, niin kyllä se on Lars Ulrich. Eipä siinä mitään, ei tuo mitenkään väärin ole ja jälleen kerran osoitus siitä, kuinka vaikutusvaltaista Maidenin alkutuotanto onkaan ollut myöhempien metallibändien soitannassa ja onhan siitä aivan mustaakin valkoisella, että Metallican jäsenet ovat nuoruudessaan kuunnelleet Iron Maidenia. Rumpukuviosta viis, täytyy sanoa, että seuraava Daven(?) kitarariffi on vähintäänkin erikoinen. Ainakin jos tarkastellaan asiaa Maidenin kannalta. Mutta mitäpä siitä, kaikki lasketaan ja lisäksi se on suhteellisen mukavan kuuloinen. Säkeistössä tulee kunnon stadionkeikan fiilis, joka on saatu taitavasti aikaan kaiku-efektiä käyttäen, Paulin laulu kuulostaa muutenkin todella hyvälle. Hyvä fiilis tästä tulee, biisi rullaa mainiosti eteenpäin koko sopivan lyhyen kestonsa ajan ja keskivaiheilla tuleva yhtäkkinen tahtilajin muutos tuo vaan lisää plussaa. Ei tästä mitään elämää suurempaa klassikkoa saa tekemälläkään, mutta muuten ihan mallikas pikkunätti veto.
4
5. Genghis Khan
Maidenin yksi neljästä instrumentaalista lähtee myös edellisen biisin tavoin todella vauhdikkaasti käyntiin. Enpä sitten tiedä, onko suunniteltua vai vain sattumaa, että kaikki Maidenin instrumentaalit ajoittuvat alkuajalle, kolme kahdelle ensimmäiselle levylle ja yksi viidennelle. No joka tapauksessa Maiden ei yhtään hutia instrumentaaleissaan ole tehnyt. Tämä on nyt järjestyksessään kolmas, joka on arvosteluvuorossa ja täytyy kyllä ikäväkseni todeta, että heikon tähän asti (heikompi myös kuin Losfer Words), mutta silti ihan piristävän mukava välipala. Ei todellakaan huono, älkää käsittäkö minua väärin. Itseasiassa jopa aika hyvä, mikä kertoo omaa kieltään Maidenin instrumentaalien tasosta. Clive on tulessa myös tässä biisissä, heti alussa armotonta tykitystä nopean kitara/bassojuoksutuksen tahdissa. Kyllä mies tonttinsa osaa ainakin levyillä hoitaa. Ensimmäinen nopea osuus biisistä ei sinänsä tarjoa mitään yllätyksellistä eikä kauhean suurta, mutta vyöryy nopealla temmollaan ihan ok:sti ja perusmukavasti eteenpäin aina siihen pisteeseen asti, jolloin alkaa se hieman parempi osio tästä biisistä. Taustalla laukkaava basso ja päälle hienot melodiset kuviot tyylin Phantom Of The Opera. Meikäläinen tykkää. Periaatteessa, jos tämä biisi koostuisi vain tästä osiosta olisin varmaan antanut tälle nelosen, mutta kun se ensimmäinen osuus pitää tietysti laskea, niin karvan verran tullaan alaspäin. Mutta tosiaan vain hieman, kuten aikaisemmin sanoin, kappaleen alkukin on ihan hyvä. Tämäkin on edellisen biisin tapaan ikävällä tavalla näitä hieman "väliinputoajia" tällä levyllä, mutta minun kirjoissani tämä on ihan perushyvä ja mukava Maiden-instrumentaali. Ei huono, tosin ei mikään mestariteoskaan, mutta ihan hyvä.
3,5
6. Innocent Exile
Noniin, vauhdikaalla bassokuviolla liikkeelle ensimmäisen kerran sitten Wrathchildin. Ihan näppärä bassoriffi, mutta on Steveltä parempiakin sellaisia tullut. Säkeistö alkaa kyllä paljon vaisummin kuin edellisessä lauletussa biisissä, Another Lifessa. Ei tule samanlaista hyvää fiilistä ja riffitkin ovat pohjalla vähään mitäänsanomattomia. Seuraavaksi tuleva lyhyt melankolisen melodian tarjoava kohta sen sijaan on paljon parempi. Se korjaa hieman fiilistä, kuten sen jälkeen tuleva soolokin. Sekin tosin on taas aivan liian lyhyt. Ei oikein fiilis kerkiä nousta missään vaiheessa tarvittaviin sfääreihin. Jälleen yksi tasapaksu säkeistö. Meno on ihan menettelevää, mutta auttamatta heikointa tähän asti. Onneksi kulman takaa tulee kuin puskista taas yksi soolo. Tämä pelastaa ja paljon. Muuten aika keskinkertaista, yllätyksetöntä menoa tarjoilevan kipaleen valttikortteja ovat ehdottomasti soolot ja tuo yksi tietty melodia mikä toistetaan tosin sekin harmikseni vain pariin kertaan. Eipä ole tästäkään biisistä sen enempää elämää suurempien Maiden-klassikkojen joukkoon nousijaksi, itse asiassa vielä vähemmän kuin Another Lifessa. Kaikki hoitaa tonttinsa, eikä biisi mikään floppi ole, mutta jää ehdottomasti tasapaksuksi vedoksi. Joka tapauksessa tälläkin hienot hetkensä, jotka nostavat tarvittavasti pisteitä.
3
7. Killers
Ja sitten tunnelma muuttuukin äkkiä kuin salamaniskusta. Maanisen määrätietoinen ja samalla mystinen bassottelu luo ylle painostavan, odottavan ja jännittyneen fiilikseen. Tätä piristysruisketta tässä onkin kaivattu ja peräänkuulutettu hieman keskinkertaisemman ja yllätyksettömämmän vaiheen jälkeen. Rummut tulevat mukaan ja taas kerran Clive osoittaa olevansa mies oikealla paikalla, hienoja fillejä kertakaikkiaan. Paulin huudot alussa lisäävät vielä omalta osaltaan ns. "kauhu"-tunnelmaa ja basson päällä helisevä kitarakuvio tekee fiiliksestä lähes täydellisen. Alkua ei kestä minuuttia pidempään, jonka jälkeen syöksähdetään armottomaan laukkaan kohti Lontoon metrotunneleita. Raastava kitarariffi kuulostaa mainiolta. Oikeastaan tässä vaiheessa on syytä huomauttaa ehkä jopa hieman yllättävää tämän biisin ainoaa pienen pientä miinusta. Paul ei oikein ole parhaassa vireessään. Liekö olen ainoa joka niin ajatteleen (tuskin ehkä), mutta pakko myöntää, että tämä biisi toimii paremmin Brucen tulkitsemana. Onhan siitä todistuksiakin, esimerkiksi Maiden Englandilla. Sori Paul, vaikka tämä toki toimii hyvin sinunkin vetämänäsi, mutta pitäähän sitä väen vängällä yrittää keksiä jotain pientä huomautettavaa, niin oli pakko sanoa. Muuten homma toimii kuin rasvattu, tämä onkin yksi levyn harvoista biiseistä jolla on todellista potentiaalia ja todellisia edellytyksiä nousta klassikoiden kastiin. Ja ainakin minun kirjoissa ja mielipiteissä se on sen jo tehnyt. Yksi tärkeimmistä tekijöistä on mahtavasti luotu kauhutunnelma, jonka jo biisin ensimmäinen minuutti onnistuu hyvin nostattamaan. Erityismaininta pitää antaa myös sooloista. Aivan loistavaa vingutusta! Liekö paineiden tai suurempien panostusten takia yritetty pykälää paremmin saada nimibiisille loistavat soolot. En sitten tiedä, mutta kuulostaa joka tapauksessa mahtavalta. Mitään todellisia, merkittäviä puutteita en tästä löydä. Klassikkobiisi ja samalla yksi tämän levyn kolmesta täyden vitosen vedoista.
5
8. Prodigal Son
Nimittäin heti perään tarjoillaankin sitten jo seuraavaa. Ai että. Järjestyksestä voidaan kai olla montaa mieltä, mutta ainakin näiden kahden biisin sijainti levyllä on sommiteltu aivan loistavasti. Kaksi todellista mestariteosta peräjälkeen. Lienee sanomattakin selvää, että fiilis on nyt aivan huipussaan. Alkuun hienot akustiset kuviot, höystettynä lähes heti mukaan tulevilla bassolla ja rummuilla. Jos edellisessä biisissä piti antaa pientä huomautusta sinne mikin taakse, niin voi pojat että nytten täytyy tehdä aivan päinvastoin. Paul on nimittäin tämän veisun yksi hienoimpia elementtejä. Mies tulkitsee loistavasti. Tosin pakko sanoa jo heti kättelyssä, että debyyttilevyn Strange Worldin lauluraitaa ei voita mikään muu Paulin laulama, mutta silti tämä on muutaman muun kanssa tiukasti heti sen jälkeen taistelemassa kunniastaan. Oikein hieno ja tunnelmallinen meininki. Biisin yksiä todellisia mahtavia osuuksia ovat myös keskivaiheilla tulevat soolot, aivan kuten edellisessäkin biisissä. Aivan sanoinkuvaamattoman upeaa fiilistelyä. Eikä edes mitään Maidenin top 10-kamaa kuitenkaan, kuvastaa omalta osaltaan missä vaatimustaso on. Kyllä on kaiken kaikkiaan todella hieno teos. Yksi Maidenin aliarvostetuimpia kappaleita ehdottomasti. Helmi sikojen joukossa, jos näin voidaan sanoa.
Ja ennen kaikkea UNOHDETTU helmi. Kuinka monen näkee tätä hehkuttavan? Olen toki nähnyt muidenkin arvosteluja ylistyssanoja ja kehuja ja se on kyllä hienoa. Mutta liian vähän niitä tulee vastaan. No, kaikki eivät voi tykätä samoista asioista. Ja voivat toki, mutta myös eri tavoilla. Kyllä on sekin toisaalta ihan hieno juttu. Pidetään me kuitenkin tämän biisin nimeen vannovat lippua korkealla, eikö niin?
5
9. Purgatory
Tuskimpa ollaan ehdittyä kunnolla laskeutua edes maahan edellisen biisin fiilistelyjen aiheuttamien leijuntareaktioiden jälkeen kun positiivisen äkäinen kitarariffi kajahtaa korville. Parit rummun iskut, basson ja toisen kitaran kera. Uijui kun kuulostaa mukavan raskaalle. Sitten mennäänkin jo 110 lasissa. Aivan kuin olisi vuoristoradan kyydissä, jossai ei ole lainkaan turvakaaria. Vaunun etuosasta täytyy pitää kiinni rystyset valkoisina, ettei vain tipahda kovasta kyydistä. Tämä on todella nopeaa menoa, todellakin. Kitarakuvio alun riffittelyn jälkeen kuulostaa jotenkin laihalta, olisi toivonut toista kitaraa avukseen soittamaan voimasointua alle. Onneksi riffi saa kuitenkin pian paksuutta ja tuhtiutta ja tämä kuulostaakin minun korviini aivan mahtavalta. Kertosäe on myös oikein loistavan kuuloinen, melodinen ja iskevä, mutta samalla yhtä nopeatempoinen ja sopivan raskas. Fiilis on aika korkealla, biisistä on jäänyt pelkkiä positiiivisia kuvia, mutta kokonaisfiilistä nostaa entisestään omalta osaltaan vielä minuutin jälkeen tuleva kohta, joka sittemmin toistuukin muutaman kerran kappaleen edetessä.
"Pleaase, take me awaayy, so faar away". Todella hienoa. Tässä onkin varsinainen menokappale. Ei tällaisia tempoja Maidenin tuotannossa ole myöhemmin esiintynyt, ikävä tällaista aitoa nuoruuden intoa ja juoksevaa tempoa, jossa Asafa Powellkaan ei pysyisi perässä. Samoin kuin esimerkiksi Prowlerin soolon aikainen taustakomppaus, on tämä todellista tykitystä, jotain ainutlaatuista Maidenin historiassa. Meikäläinen todellakin tykkää, lisäksi biisin melodiat ja etenkin kertosäe ovat nannaa. Biisiä vaivaa ainoa, ehkä hieman yllättäväkin seikka. Se on muutamilta osin ikävän laihan kuuloinen. Alisoitettu. Joihin melodisempiin yhden kielen kitarariffeihin olisi kaivannut raskautta alle toisen kitaran säestämänä ehkäpä perinteistä vitossointua. No, eipä se paljoa pääse häiritsemään, sentään sen verran hieno kipale muuten kyseessä. Ei ehkä aivan mikään täydellinen, mutta loistava silti.
4,5
10. Drifter
Aluksi lähdetään liikkeelle melko yksinkertaisella, mutta aika hassunkuuloisella riffillä. Riffi kuulostaa samaan aikaan hyvin innostavalta ja hyvin masentavalta. Siis ihan oikeasti.
Aika vaikea kuvailla tosiaan, mutta nuo sanat kiteyttää fiiliksen aika hyvin. Joka tapauksessa riffi on hyvä, jollain tavalla mielenkiintoinen. Pian basso toistaa riffiä kitaran taustalla ja sitten biisi lähteekin kunnolla käyntiin. Paulin revitykset ja "ulvonnat" alussa ihan hienon kuuloiset ja tuovat nekin omalta osaltaan plussaa biisille. Perussäkeen meno on ihan hyvää, perus kahden soinnun rokkaavaa kuviota. Ei mitään maata mullistavaa meininkiä, mutta eipä tässä fiilis pääse laskemaankaan. Sitten stoppi, toistetaan alun erikoinen riffi ja taas menoksi samalla kaavalla. Tässä vaiheessa, toisen säkeistön lopussa ehtii mieleen pälkähtämään ajatus, että jos tätä samaa toistetaan vielä jonkun verran alkaa meno maistumaan melko tylsältä ja mauttomalta. Aivan kuin ajatukseni olisi luettu. Toisen säkeistön jälkeen tuleva hidas osio on jotain mitä biisi todellakin tarvitsee mielenkiinnon ja fiiliksen pysyessä korkealla. Hyvä! Tämä hidas osio hienoine sooloineen ja upeine fiiliksineen on nimittäin ehdottomasti biisin parasta antia. Ei mitään pois perussäkeistöltäkään, mutta tämä on vielä astetta parempi. Lopulta pyöritellään hetki iloisen kuuloisen, uuden riffin parissa ja palataan jälleen alkuperäiseen teemaan. Tämä on todella hyvi biisi myös, levyn loppupuoli on osoittanut vahvuutensa, neljän viimeisen biisin keskiarvoksi muodostuu peräti 4,75. Jos koko levy olisikin tämän tasoista, muodostuisi koko keskiarvosta tosi huipputasoinen ja levy olisi oikea timantti. Mutta kun ne hieman keskinkertaisemmat (tosin hyvät) biisit levyn puolivälin vaiheilla hieman verottavat. Tästä biisistä vielä: ajaa asiansa mainiosti levyn päättäjänä. Ei yllä tosin aivan myöhempien albumien pidemmille ja eeppisemmille levyjen lopetusmestariteoksille, mutta on silti alle viiden minuutin biisinäkin hieno lopettaja. Samat sanat pätee tähänkin kuin edelliseen, ei mikään täydellinen veto, mutta loistava.
4,5
Koko levyn keskiarvo pyöristettynä:
4,30
Hävisi debyytille 0,14 pisteellä ja aika samat ovat fiilispohjaiset mielipiteetkin kyseisestä albumista. Levy on hyvä, mutta biisimäärän suuruudesta johtuen hieman epätasainen. Yhtään hutia ei toki löydy, mutta kuten aikaisemmin mainitsin ovat ne biisit 4-6 hieman muuta levyä tasottomampaa kamaa. Sisältää silti todellisia helmiä, kuten omat all time suosikit Killers, Prodigal Son ja Rue Morgue. Varsin Prodigal Sonia täytyy hehkuttaa vielä, biisi todellakin on harmittavan aliarvostettu. Kokonaisuutena levy siis on hyvä, mutta tulee sijoittumaan omassa rankingissa sinne alapäähän kun tästä oikein vauhtiin päästään, niin kovia keskiarvoja vielä tulossa ja niiden oikeasti parhaimpien levyjen keskiarvot kapuavat sinne lähemmäs vitosta. Arvosanastakin siis varmaan jo huomaa, että Maidenin heikoimmatkin tekeleet ovat minun mielipiteissäni hyviä, yhtään heikkoa levyähän ei Maiden ole vielä ulostanut. Ehdotonta plussaa Killersille vielä Martin Birchin mukaantulosta, soundit ovat valovuosia edellä ykköslevystä. Mutta kun niiden soundien perusteella kun ei oikein itse sävellyksiä voi mennä arvioimaan, eivätkä ne paljon mitään pelasta.
Ranking tähän mennessä:
1. Iron Maiden
4,44
2. Killers
4,30
):
.
Ja kiitokset tuosta Murdersiin liittyvästä huomautuksesta. Offtopic, jatkakaa.
!!!
3
