Albumikeskustelua ja äänestys: A Matter Of Life And Death

[Summerganon]

Mie en koskaan päässy tekemään Maidenista kirjoitelmaa, mutta kun lukion lehteen lupauduin tekemään jokusen levyarvion tänä vuonna ilmestyneistä, valikoimistani albumeista sorruin nappamaan TFF:n Sabatonin Coat Of Armsin ja parin muun kaveriksi.

Mutjoo, kuuntelin tuossa jokin aika sitten pitkästä aikaa AMOLADin ja herranjumala kun iski kovaa. The Pilgrim, joka on toki mainio ralli, lähti tavallista kovempaa ja vaikkei Out Of The Shadows ole mielestäni Coming Homen veroinen, sai sekin "uusia ulottuvuuksia". Vaikka noin yleensäkin pidän AMOLADia yhtenä Maidenin parhaista albumeista, oli noiden kahden biisin kohdalla kokemus suorastaan yllättävä. Out Of The Shadowshan ei ole mikään Maidenin uran kirkkain helmi, mutta se on oikeastaan tunnelmaltaan kunnon fairy-tale, vaikka sanoituksethan taitavatkin kertoa syntymästä, elämän tarkoituksesta ja ihmeestä ja sen sellaisesta. Tosin kovaan iskevyyteen voi vaikuttaa sekin, ettei ollut hetkeen tullut Maidenia liiemmin kuunneltua. Hassua, että löydän tätä nykyä Maidenin levyistä enemmän vikoja kuin aiemmin, mutta siitä huolimatta osa niistä tuntuu iskevän entistä kovempaa. Kai se on se oikeaan tunnelmaan pääseminen kunkin levyn kanssa.

[Salamalla ratsastaja]

Final Frontierin sain tuossa vähän aikaa sitten arvosteltua ja tuli taas hinku näitä muitakin. Katselin vähän menneitä topikkeja ja harmikseni huomasin että debyytistä Virtualiin oli tultu joskus vuosia sitten väsättyä varsin tasottomia väkerryksiä (kohta joku fiksu sanoo että tasotontahan tää on nykyäänkin ). Noh, vedän nyt rundin kunnialla loppuun hieman vinksahtaneessa järjestyksessä tosin.

AMOLAD siis työn alla. Oma Maiden fanitukseni ei alkanut kovinkaan kauaa ennen ko. levyn ilmestymistä. En kuitenkaan odottanut AMOLADin ilmestymistä mitenkään innolla, vaan keskityin lähinnä kahmimaan vanhoja levyjä remastereina hyllyyn. Itseasiassa AMOLAD oli viimeinen Maiden-studio joka hyllyyni päätyi (jos ei oteta lukuun TFFiä joka tietysti tuli myöhemmin). Onnekseni kerkesin kuitenkin todistaa Maidenin vielä 06 Hartwallilla ja kyllä uutukainen oli kirjastosta lainattuna kovassa kuuntelussa. Pitkään suorastaan jumaloin levyä ja olin ehdottomasti sitä mieltä, että se on Maidenin paras. Sitten innostus laantui ja mielipide muuttui "realistisemmaksi". Nyt tuntuu taas siltä, että tuo alkuaikojen rakkaus levyä kohtaan alkaa olla palautumassa....

Different World starttaa levyn erittäin vakuuttavasti. Heti huomaa että soundi on karu ja karkea. Ehdottomasti parempi niinkin kuin ylisilotellun steriili mikä on nykyään valitettavan iso ongelma levyillä. Itse biisi on esimerkillinen aloitusbiisi tarttuvine riffeineen ja melodioineen. Bruce vetää pisteet kotiin laulusuorituksellaan, vaikka selvästi tässä äärirajoilla huudetaan. Smithiltä tyylikäs soolo ja reilu 4 minuuttinen ralli alkaa olla siinä. Kyllä tämä edelleenkin toimii 4 vuoden jälkeenkin ja se kertonee tasosta jotain. 4

These Colours Don't Run onkin jo astetta isompi biisi. Hieno maalaileva alku johdattaa perussäkeistöihin ja turvallisen tarttuviin kertseihin. Toinen kierto ja BAM! Upea instrumentaaliosa on taattua karvat pystyyn kamaa. Fiilis on todellakin katossa kun kitarasooloja nakellaan kuulijan korviin. Erittäin tyylikkäästi tehty väliosa! Vielä kertsiä ja alkaa biisi olla siinä. Pituuttakin juuri sopivasti. 4½

Ja meno sen kuin paranee...Brighter Than A Thousand Suns on jo jotakuinkin mammuttimainen teos. Raskasta riffittelyä ja armotonta lyriikkaa. Pahaenteinen alku johdattaa hienosti varsinaiseen luunmurskausriffiin. Kuulija ei todellakaan pääse vähällä kunnes yhtäkkiä kliinit kitarat käyvät näppäilemään sointukulkua ja Bruce johdattaa rauhallisella laululla kertsihokemaan. Yksinkertaista...mutta kieltämättä tehokasta. Ensimmäiseltä soololta meinaa viedä huomiota mainio riffi taustalla ja soolon jälkeen taas armotonta räimettä. Bruce vetää upeasti ja tunnelma liekeissä. Vielä toisen soolon kautta alun fiiliksiin ja päätetään rauhalliseen loppuun. Sanotaan nyt vaikka että Maidenin 2000-luvun top 5 biiseihin yltää, kevyesti. 5(+)

The Pilgrim tarjoaa heti alkuun mainion tarttuvan melodian. Kyllä tätä jää hyräilemään väkisinkin. Itämaiset melodiat silkkaa nerokkuutta. Mukavan tuoreen ja erilaisen kuuloista. Gers (melko suurella varmuudella?) heittää mainion soolon. Kertsissä hieno laulumelodia. Eipä hienolta biisiltä juuri muuta vaadita. Oli ennen jopa suosikkini levyltä. 4½

The Longest Day alkaa taas maalailemaan vaarallisen pahaenteisiä tunnelmia ja Brucen astuessa mukaan on selvää, ettei tässä ihan mistään kevätpiknikistä laulella. Painostava tunnelma pitää otteessaan, mutta tuleeko sitä saman jauhamista vähän turhan kauan...? Kertsi pyyhkii moiset ajatukset kertaheitolla mielestä. Vielä toisen kertsin jälkeen puuntakaa iskevä instrumentaaliosa on taas yhtä loistoa. Varsinainen upeiden riffien ja melodioiden riemukimara. Noh, lopun "How long on this...." hokemiset olisi voitu suosiolla jättää pois. Samoin kun säkeistöjen väliin olisi voitu keksiä jotain virkistystä. Vähän puuduttavaksi alkaa meno jo siinä kohtaa käydä. 3½

Out of The Shadows tarjoilee rauhallisempia tunnelmia. Ihan nätit melodiathan tässä on, muttei kuitenkaan mikään maailmaa mullistava balladi. Akustisia olisi voitu hyödyntää enemmänkin kuin vain taustalla ränkyttämässä. Kertsi on kieltämättä tarttuva ja ei biisiä voi liiasta pituudesta syyttää. Tasaisen vahva 3½

The Reincarnation of Benjamin Breeg alkaa upealla haikealla melodialla. Melkeinpä suosikkikohtani koko biisistä. Brucen rauhalliset kuiskinnat kliinien kitaroiden säestämänä vaihtuvat varoittamatta rankkaan mättöön ja hyvää mättöä onkin. Junttariffit suorastaan pakottavat pään heilumaan. Kun tullaan kertsiin alkaa olla jo melkein uupunut fiilis. Tässä loistava esimerkki hyvin rakennetusta toimivasta biisikokonaisuudesta. 7 minuttia hurahtaa nopeasti. Mielellään olisin muitakin Murrayn sävellyksiä kuullu levyllä, mutta herran tavaramerkki lieneekin vähän mutta parasta ykkösluokkaa. 5

For The Greater Good of God eli se levyn pakollinen Harris-eepos. Tällä kertaa Harriskin on osunut häränsilmään. Heti ensisäkeistöistä huomaa että melkoista orgasmikamaahan tämä on. "Please tell me now..." kohdat saavat taas kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin ja kertsihokema ei kerkeä koitua häiriöksi. Sitten suorastaan majesteetillisen jylhät syntikoin vahvistetut melodiat vievät kuulijasta viimeisetkin mehut. On tämä upeata! Maininta vielä mahtavasta sanoituksesta. Kiitokset vaan Stevelle! 5

Lord of Light aloittaa jo totuttuun tapaan rauhallisella näppäilyllä. Ensimmäistä kertaa mieleen alkaa hiipiä, että alku on oikeastaan aika turha. Biisi olisi hyvin voinut alkaa sillä nopealla säröriffillä joka nyt kuullaan vasta (pakollisen? ) hiljaisen intron jälkeen. Erittäin vahva vellova kertsi on onnistuttu tekemään. Kun sama intronppäily iskee uudestaan kesken biisin, ei se tunnukaan niin turhalta vaan toimii hienona siltana upeisiin sooloihin. Biisi ei kuitenkaan pysy loppuun asti läheskään niin hyvin kasassa kuin edeltävät eepokset. 3½

The Legacy aloittelee jälleen kerran rauhallisissa merkeissä, mutta tällä kertaa akustisesti. Ja hieno fiilis tässä onnistutaankin luomaan. Painostava tunnelma pitää tehokkaasti otteessaan. Seuraava jylhä riffi on viimeistään sitä tuolilta tippumiskamaa. Kyllä nyt on jotain suurta tekeillä. Kun sähkökitarat viimein plugataan sisään, on riffittely vallan mainiota. Laulumelodiat tykittää! Ja loppua kohden meno sen kuin nopeutuu. Riffien ja eri osien laskuissa tuli tiphdettua jo kauan aikaa sitten. Biisi rullaa loppuun asti kunnialla ja päättää levyn suorastaan elämää suurempiin tunnelmiin. Pakko tosin myöntää että kauan tämän avautumisessa kesti. 5

Itseasiassa The Legacy kuvastaa hyvin koko albumin tunnelmia. Reilut 70 minuuttia eivät todellakaan pääsät kuulijaansa helpolla ja levy vaatii monia monia kuunteluita, jotta sen koko massiivisuuden ymmärtää kokonaan. Ja siltikin siitä löytää joka kuuntelulla jotain uutta. Huomaa, että Maiden halusi tehdä jotain synkempää ja rankempaa kuin koskaan. Soundit eivät ole BNWin tai DODin tasoa, mutta kun kysyn itseltäni osaisinko kuvitella levyllä muita soundeja, vastaus olisi todennäköisesti "ei". Noh, olisi kai niihin vähän enemmänkin voitu panostaa.

Biisien keskiarvo näyttäisi vahvaa 4,35:ttä. Levy todellakin pituudestaan huolimatta pysyy hyvin kasassa. Kokonaisarvosanana voisi toimia. 4+ eli 4,25. Kummin sen haluaakaan ilmoittaa. Ehkä se TTF voittaa himpun verran. Riippunee vähän fiiliksestäkin.

[scorpions]

On kyllä käsittämättömän kovat pisteet saanut tämä albumi äänestyksessä, mahtaakohan olla noissa numeroissa mukana alkuhuumaa vai potkiiko levy edelleen noin kovaa arvon Neitolaisille? Itselle tämä Maiden levy on yksi niistä, joiden kuuntelu on sieltä raskaammasta päästä, vaikka hyviä biisejä ja kohtia kyllä löytyy.

AMOLAD
1 3% 3% [ 8 ]
2 2% 2% [ 6 ]
3 4% 4% [ 13 ]
4 22% 22% [ 67 ]
5 68% 68% [ 204 ]

[ValtZu]

^Mun mielestä ihan oikeutetut pisteet saanut Loistava kokonaisuus ja yksi Maidenin parhaista levyistä

[Flanker]

On kyllä käsittämättömän kovat pisteet saanut tämä albumi äänestyksessä, mahtaakohan olla noissa numeroissa mukana alkuhuumaa vai potkiiko levy edelleen noin kovaa arvon Neitolaisille? Itselle tämä Maiden levy on yksi niistä, joiden kuuntelu on sieltä raskaammasta päästä, vaikka hyviä biisejä ja kohtia kyllä löytyy.

Kyllä siinä varmaan sellaista alkuhuumaa on. Edellinen levy Dance of Death oli aika epätasainen ja tämä on kuitenkin selkeästi yhtenäisempi kokonaisuus joten innostus oli kyllä silloin aikoinaan aivan hirveä. Kuuntelin tämän levyn ns. puhki silloin, ja pakko myöntää että joitakin kappaleita en enää jaksa siltä kuunnella. Yksittäisiä levyn parhaita biisejä kyllä tulee edelleen päräytettyä soimaan, tällä hetkellä Final Frontier tuntuu kuitenkin vähemmän monotoniselta ja freesimmältä ja sitä kuuntelen mieluummin, mutta en ole kyllä sitä vielä niin puhki kalunnutkaan joten ans kattoo.

[asa]

Kyllä mä kuuntelen edelleen usein A Matter of life and deathia, toisin kuin dance of Deathia, Brave new Worldia tai Final Frontieria. Niiltä tulee kuunneltua vain tiettyjä kappaleita, mutta AMOLADIA tulee pyöritettyä useimmiten lähes kokonaan.

Eli antaisin edelleen about sen ~4,5 tähteä, minkä alkuhuumassakin.

[Euronymous]

En olekkaan tehnyt tästä arvostelua, joten tässä tulee:

Tämä on 2000-luvun paras Maiden-levy. Bändin jäpiköiden hyvät kemiat ja fiilikset kuulee tältä levyltä. Soundit ovat paremmat kuin Dance of Deathin, vaikka onhan ne rummut vähän pahvilaatikot. Biisit ovat mahtavia ja niistä tulee hienoa kokonaisuus, joten tämän levyn kuuntelen aina alusta loppuu, toisin kuin toiset 2000-luvun levyt.

Different World
Hyvä levynavauskappale, helevetin paljon parempi kuin joku Wildest Dreams. Brucen laulu on hienoa kuultavaa ja kitarariffitkin ovat meneviä. Pre-chorus ja kertsi ovat mahtavia. Lisäksi tässä biisissä on mahtava Adrianin soolo. Todella hyvä biisi! 4

These Colours Don't Run
Tähän biisiin sopii hyvin rauhallinen intro. Sitten pieni rumpunostatus ja säkeistö alkaa. Tässä on aika isänmaalliset sanoitukset ja ilmeisesti kertoo sotilaista ja sodasta. Tässä on paljon hyviä osia, kuten soolot ja lallattelukohta. Hyvä biisi, vaikka on ehkä hiukan liian hidas. Livenä on parempi. 3,5

Brighter Than a Thousand Suns
Tässä onkin sitte levyn ehdoton helmi. Heti alussa on hieno riffi ja laulu alkaa hienoilla sanoilla. Tässä on jännä rumpukomppi ja tahtilaji. Rauhallinen väliosa on todella kaunis. Tahdinvaihdos on todella sujuva ja soolot ovat hyviä, Janickin soolokin on todella hyvä! Todellinen helmi, kuten jo sanoin! 5

The Pilgrim
Ok rumpuintro, mutta riffi on aika kökkö. Säe en menevä ja kertsin jälkeinen väliosa on hieman itämais-vaikutteinen. Melko hyvä biisi. 3+

The Longest Day
Alku on hienonkuuloinen ja pahaenteinen. Bruce laulaa matalalta, että miltä tuntuu olla heiluvassa maihinnousuveneessä räjähdysten ja ammusten paukkuessa vieressä. Kertsissä syyllistytään kuitenkin toistamiseen. Sooloa edeltävä riffi on todella hyvä ja soolot ovat jälleen mahtavia. 4-

Out of the Shadows
Hieman lyhyempi ja kepeämpi ralli. Ihan hyvä biisi, vaikka tuntuu hieman täytebiisiltä. Tässä ei kuitenkaan ole liikaa toistoa. Hyviä osia löytyy tästäkin biisistä. 3+

The Reincarnation of benjamin Breeg
Tässä on toinen vitosen arvoinen biisi! Alku on melko tunnelmointia. Alkua seuraava riffi on todella raskas, todella mahtava! Kertsi on todella hyvä! Soolot ovat todella mahtavia. Outroriffi on jännä, siinä on valeloppu ja todellinen outro onkin sitten kivan kuuloinen myös. 5

For the Greater Good of God
Alku on jälleen rauhallinen. Biisin alun yleisfiilis on hieman haikea, mutta biisi tuntuu kokoajan kasvavan. Sitten tuleekin raskaampi riffi ja monen väliosan jälkeen tulee itse kertsi. Pitkähkö biisi, jossa toistoakin löytyy. 3,5

Lord of Light
Alusta suoraan lauluun, ei perkele mikä tunnelma! Intro tuo kylmät väreet. Puolitoista minuuttisen intron jälkeen alkaa rokki jälleen soimaan! Helvetin hyvä meno koko biisin ajan. Soolot ovat tässäkin biisissä hyviä. Ja taisi siinä muutama tahtilajin muutos olla. 4-

The Legacy
Tässäkin on hieman täytebiisin maku. Biisi on kuitenkin melko hyvä, vaikkakin hieman pitkä. Tässäkin on hyviä kohtia, varsinkin soolot ja kertsit. Lopussa alku toistava akustinen riffi ja loppuun vielä levyn päättävä soint ja se on siinä. 3

KA: 3,8

[rocker]

Pitkästä aikaa tuli oikein syvennyttyä tähän levyyn jälleen. On se edelleen parhautta. TFF ei pääse lähellekään, BNW hiukan.

SIT, 7th Son ja AMOLAD, siinä on edelleen mun TOP3.

[Dino]

On kyllä käsittämättömän kovat pisteet saanut tämä albumi äänestyksessä, mahtaakohan olla noissa numeroissa mukana alkuhuumaa vai potkiiko levy edelleen noin kovaa arvon Neitolaisille?

Hyvä levyhän tämä on, vasta männäyönä taasen pyöräytin ja aika vangitseva tunnelma albumista edelleen hohkaa. Ei tätä oikeastaan tee edes mieli kuunnella pätkissä, vaan mieluiten koko levy läpi ja luurit päässä, pimeässä.

AMOLAD on jännä levy, toisaalta se aukeni heti sen verran, että tunsi kyseessä olevan kulutusta kestävä aarrearkku. Kuitenkin edelleen siitä paljastuu jotain joka kerta. Sekä välitön innostus että pitkäkestoinen kerrannaisvaikutus. BNW:n ohella kuusihenkisen Maidenin paras albumi.

[Euronymous]

^Kyllä tämä levy potkii edelleen : )

[nickorules]

Mulle ei potki juuri yhtään. Ei kyllä huvita ryhtyä väittelyynkään, joten viittiskö edes antaa kattavia perusteita. Lähinnä B-luokan ideoista on venytetty 9-minuuttisia biisejä ja lyhyet biisit eivät vaan toimi. Brighter Than a Thousand Suns ja Lord of Light ovat kyllä erittäin hyviä ja The Reincarnation of Benjamin Breeg kelpaa kyllä ihan nykyisellään.

The Longest Dayn säkeistöt ovat erittäin tunnelmallisia ja vahvoja, mutta kertosäe on vaan turhaa jankkausta. Instrumentaaliosiossa on kyllä pari kiva riffiä ja melodiaa. These Colours Don't Run vaan tökkii, ei siinä periaatteessa mitään kovin huonoa instrumentaaliosiota lukuun ottamatta. For the Greater Good of God =Em-C-G-D into eternity, ja kertosäettä toistetaan ihan liikaa. The Legacy on kyllä itseasiassa hyvä, ainoastaan introsäkeistön ja varsinaisen säkeistön välisen rämpyttelyn olisi voinut jättää pois. Nopeammasta osasta löytyy kyllä erittäin hyviä melodioita. Ja lyhyet kappaleet eivät siis iske.

Nelosta taisin nuorempana äänestää, nyt alkuhuuman haihduttua menisi kahden ja kolmen välille.

[Euronymous]

Voihan tuo noinkin olla, Different World on liian hidas imo. Mutta kaikilla on oma mielipide

[Summerganon]

^Kyllä tämä levy potkii edelleen : )

Niin potkii. The Final Frontieriakin kuuntelee mielellään, mutta kyllähän tämä on joka osa-alueella julmetusti edellä. Ja parempi. Okei, The Final Frontierilla on jokunen oikeasti upea hetki, jotka osoittavat, miksi se(kin) albumi on ainutlaatuinen Maiden-teos, mutta AMOLAD on kerta kaikkiaan niin kova, vangitseva ja vaikuttava levytys, ettei se kalpene vertailussa edes 80-luvun kovimmille albumeille.

Miksi AMOLAD sitten on niin erityinen? Ehkä siksi, että proge-elementit, jo The X-Factorilta asti taustalla kyteneet teemat ja mainiosta Brave New Worldista alkanut... öö, tavallaan tunnistettava reunioin Maiden -musiikkikonsepti leimahtaa joka osa-alueella kirkaampaan liekkiin kuin koskaan. Pari biisiä olisi ehkä kaivannut vähän hiomista tai eivät muuten vain ole erityisen kirkkaita helmiä, mutta jokainen kymmenestä biisistä täyttää paikkansa tosi hyvin ja oikeastaan jokaisessa biisissä on jokin tosi upea piirre ja ainakin taustalla jokin nerokas idea.

AMOLAD on kestänyt nämä kuusi vuotta ja tulee kestämään. Tämä on joka suhteessa todellinen Maiden-klassikko. Ei vain "modernimman Maidenin klassikoin levy", vaan minun puolestani jo nyt Seventh Sonin, Piece of Mindin ja kumppaneiden sekaan luettava Maiden-helmi.

Np. For the Greater Good of God
Varsinkin väliosa olisi voinut olla vähän mieleenpainuvampi, jos sovitus- ja tuotantoratkaisut olisivat olleet toisensuuntaisia, mutta kyllähän tämä on näinkin tosi kova biisi! Toistoa? Joo. Moderneja Harris-kliseitä? Joo, mutta tämä vaan toimii! Asennetta, ideaa ja tunnelmaa? Joo. Brucelle täydet pisteet tulkinnasta. Kertsi on toki vähän monotoninen, mutta sen kanssa voi elää. Olisi mielenkiintoista saada tästä ja muutamasta muustakin AMOLADin biisistä (tai miksei koko albumista) kunnolla remasteroitu versio. Mutta oli miten oli, minusta soundimaailma joka tapauksessa pukee albumia ihan kiitettävästi. Myönnän jopa The X-Factorin karun demomaisen ja koruttoman soundimaailman olevan mieleeni, nimenomaan siinä The X-Factor -kontekstissa.

Tällaista fanipojan lätinää tällä kertaa. Ehkä kehut saivat lisää vauhtia siitä, etten ole kuunnellut tätä albumia hetkeen, mutta eipä tuo vaikuta millään tapaa pitkän linjan mielipiteeseeni siitä, että AMOLAD on todellinen tuleva Maiden-klassikko ja kuusihenkisen Maidenin ehein kokonaisuus. Lyhyemmin sanottuna erinomainen albumi.

[Euronymous]

Samaa mieltä!

[A.Kivi]

^^Mulle samaa, ku sulle! Allekirjoitan joka tavun.

NP: For the greater good...

[Krugbit]

Toiseksi viimeisen levyarvostelun paikka. Juuri tämän levyn ilmestymisen aikoihin oma Maiden-innostukseni alkoi nostaa rumaa päätään joten… noh, on tällä tietynlainen merkitys itselleni.

Different World

Jälleen Nicko huutaa levyn käyntiin. Kappaleena tämä on sopivan napakka levynavaaja ja onkin ainoa suoraviivainen menobiisi levyllä. Kappale rullaa mukavasti eteenpäin, pääriffi on tarttuva ja lauluosuudet toimivat. Lauluosuudet eivät ole ihan sitä tyypillisintä Maidenia mutta kuulostavat tässä ihan hyviltä. Smith vetää kelpo soolon. Perinteistä säkeistö-kertosäe-rakennetta on vähän rikottu sillä että ensin tulee kaksi säkeistöä ja sitten vasta pre-chorus ja kertosäe. Tämä tosin johtaa siihen, että loppupuoli käy vähän yksitoikkoiseksi näiden kahden vuorotellessa. Ihan legendojen tasolle tässä ei ylletä mutta hieno avaus kuitenkin. Kappaleen musiikkivideo on hyvä. 4,5

These Colours Don’t Run

Kakkoskappaleessa päästäänkin taas hiljaisten introjen makuun, mutta kyllä se tässä toimii. Intro ei ole liian erilainen muuhun kappaleeseen nähden. Kappale on kokonaisuutena hieno, vaikka joistakin yksityiskohdista voikin taas nipottaa. Pre-chorus vähän tökkii eikä ensimmäinen soolo ole erityisen hyvä mutta muuten kaikki on kunnossa. Kertosäe on hieno ja pitkä väliosa huudatuskohtineen toimii hyvin. Levyllä hieno biisi, vaikka täydellisyyteen ei ihan ylletäkään. Livenä tämä sen sijaan on todella kovaa kamaa. 4,5

Brighter Than a Thousand Suns

Kappale alkaa hiljaisella mutta painostavalla introlla eikä tunnelma ainakaan kevene, kun volyymiä lisätään. Säkeistöjen väleissä kuultavat riffit ovat mahdollisesti Maidenin raskaimpia ja koko kappalekin on yhtyeen tuotannossa sieltä raskaimmasta päästä. Lisätkää siihen vielä synkät sanoitukset. Tämä progeilu on myös Maidenin rytmisesti mutkikkaimpia kappaleita. Ja kaikki toimii. Riffit ovat todella hyviä ja kappaleessa on synkkä mutta jotenkin vangitseva tunnelma. Nopeampi väliosa sopii myös hyvin tähän ja soolot ovat hyvät. Todella murhaava kappale, jossa ei ole mitään ylimääräistä ja lähes yhdeksän minuutin kesto on täysin perusteltu. 5

The Pilgrim

Vaihteeksi taas reippaampi aloitus kappaleelle. Vaikka tämä onkin tempoltaan edellisiä ripeämpi niin vähän niiden varjoon tämä tahtoo jäädä. Tämä on sellainen perushyvä kappale, ei sen kummempaa. Pre-chorus ja kertosäkeen jälkeinen riffi ovat hyviä. Kertosäe taas ei oikein itselleni nappaa ja soolo on lähinnä biisintäytettä. Kyllä tätäkin ihan mielellään kuuntelee mutta kovaan seuraan on joutunut. 3,5

The Longest Day

Kappale alkaa rauhallisella mutta jälleen uhkaavalla riffittelyllä ja Bruce liittyy melko nopeasti mukaan. Kappaleen alkupuolella intensiteettiä kasvatetaan vähitellen ja jännite kasvaa. Alku onkin mielestäni kappaleen paras osuus. Sitten kun jännitys purkautuu pre-chorukseen, se onkin pieni pettymys. Mahtavan alun jälkeen sitä kuvitteli saavansa jotain parempaa, vaikka ei se nyt mikään huono ole kun tarkemmin ajattelee. Kertosäe on aika juhlallinen mutta en oikein osaa päättää pidänkö siitä vai en. Ei kuitenkaan Maidenin parhaita kertosäkeitä. Viimeinen säkeistö on aiempia tiukempi ja hyvin sekin toimii. Väliosa on vähän ylipitkä mutta soolo ja sen jälkeinen melodia ovat hyviä. Hieman epätasainen mutta kokonaisuutena kuitenkin hyvä kappale. 4

Out of the Shadows

Levyllä on monta raskasta kappaletta, jotka alkavat hiljaisesti. Mutta mitä tehdään levyn rauhallisimman kappaleen kanssa? No aloitetaanpa vähän rosoisemmin. Intron jälkeen on pieni yllätys, kun alkaakin rauhallinen säkeistö. Mutta mikään pettymys se ei ole, tämäkin toimii hienosti. Tässä(kin) tulee hyvin esille että Bruce laulaa hienosti myös matalammalta. Kertosäkeessä päästään sitten taas vetämään korkeammalta. Ja sanotaan se nyt vielä kerran, kertsissä on tosiaan vähän lainailtu Tears of the Dragonia. Kappaleessa on hieno soolo. Viimeisen kertosäkeen taustalla kuullaan vielä toinenkin soolo ja se sopii sinne hyvin. Onnistunut slovari, tämä toimi itse asiassa paremmin kuin muistin. 4,5

The Reincarnation of Benjamin Breeg

Paluu hiljaisten introjen pariin. Tällä kertaa on sanottava, että introlla ei ole mitään tekemistä muun kappaleen kanssa. Mutta se ei kuitenkaan muuta sitä, että se on perhanan hyvä intro. Murrayn kitarointi alussa kuulostaa todella hienolta. Lauletussa osiossa on jälleen sopivaa pahaenteisyyttä. Intron jälkeen painetaankin sitten taas raskaalla riffillä eteenpäin, kappaleessa on hyvä poljento. Bruce on jälleen kerran iskussa ja laulumelodiat ovat hyvät. Väliosa toimii ja soolo on jälleen hieno. Todella tehokas kappale. Intron toistaminen lopussa on aika turhaa, kappaleen olisi voinut lopettaa kertosäkeen jälkeiseen riffiin, mutta se ei ole iso miinus. Loistava kokonaisuus. 5

For the Greater Good of God

Jälleen rauhallinen alku, ja tällä kertaa sitä voisi jopa kutsua kauniiksi. Alku on sellaista mukavaa fiilistelyä. Särökitarat tulevat aika luontevasti mukaan. Oikeastaan mikään muu ei muutu kuin että intensiteetti nousee. Vaikka tässä puhutaankin levyn eepoksesta niin kappaleen alkupuoli on aika yksinkertainen, vähän liiankin. ”Please tell me” -kohdat ovat vähän turhan jankkaavia mutta muuten toimivia. Sama pätee kappaleen nimen hokemiseen, joka on itse asiassa Caught Somewhere in Timen kertosäe nopeutettuna. Väliosa on kaksijakoinen. Soolot eivät tällä kertaa toimi minulle mutta muuten toimii. Hienot melodiat. Sen jälkeen vielä muutamat hokemiset ja kappale päättyy totuttuun tapaan introon. Tällä kertaa se on kuitenkin hyvä veto. Loppu kuulostaa upealta. Sanoitukset ansaitsevat oman mainintansa. Jälleen laadukas Maiden-eepos, mutta mainitut heikkoudet estävät täysien pisteiden saamisen. 4,5

Lord of Light

Tällä kertaa intro tuntuu taas vähän irralliselta muuhun kappaleeseen nähden, vaikka laulumelodia onkin samanlainen kuin raskaissa säkeistöissä. Efekteillä muunneltu laulu myös särähtää vähän korvaan. Mutta sitten kun kappale alkaa kunnolla niin meno on kohdillaan. Säkeistöt ovat tosi hyvät, mielestäni parasta kappaleessa. Kertosäe on ok. Tällä kertaa introa ei toisteta lopussa mutta puolivälissä tulee sitä muistuttava kohta. Eikä se ole juuri introa parempi. Soolokohtakin tuntuu vähän irralliselta, vai pitäisikö tässä vaiheessa jo sanoa että kappale on vain kasattu erilaisista osista yhteen? Lopetus on tällä kertaa ryhdikäs. 3,5

The Legacy

Keskiaikatyylinen intro vie noin kolmasosan kappaleen kestosta, mikä on liikaa. Itse en introsta erityisemmin välitä, tosin ne breikit ovat aika hyviä. Kappale muuttuu heti paremmaksi kun introsta on selvitty. Säkeistöt ovat oikein hyvät. Myös kappaleen loppu toimii hyvin. Hienoa riffityöskentelyä, mahtava soolo sekä onnistuneet laulumelodiat. Kokonaisuutena hyvä kappale mutta vähän lyhyempänä tämä olisi ollut vielä parempi. Vahva loppu kuitenkin takaa sen, että tämä on hyvä päätös hienolle levylle. 4

Keskiarvoksi tulee 4,3 mikä tarkoittaa että levy menee rankingissa kolmannelle sijalle. Levy erottuu selvästi edukseen Seventh Sonin jälkeisessä ja oikeastaan myös yhtyeen koko tuotannossa. Tasainen ja vahva kokonaisuus, jolla on pari helmeä eikä yhtään heikkoa lenkkiä. Huomioni herätti myös se että tällä levyllä on Maidenin parhaat soolot pitkään aikaan. Hyvin on kestänyt kuuntelua, paremmin kuin muut reunion-ajan levyt. Hieno suoritus.

Tilanne:
Seventh Son of a Seventh Son 4,63
Somewhere in Time 4,56
A Matter of Life and Death 4,3
Powerslave 4,13
Piece of Mind 4,11
Iron Maiden 4,06
TNOTB & The X Factor 4
Dance of Death 3,86
Killers 3,85
Brave New World 3,7
Virtual XI 3,56
No Prayer for the Dying 3,55
Fear of the Dark 3,38

[Dino]

Iron Maidenille oli sattunut vuoteen 2006 mennessä kolme selkeää notkahdusta levyjen välillä. Niistä varhaisin oli jumalaisen Piece of Mindin jälkeen väännetty, epätasainen ja hätäisen oloinen Powerslave, jossa karkeasti puolet oli täytekamaa. Toinen, pahin pudotus tapahtui Seventh Sonin jälkeen, ja sitäpä seurasikin kymmenkunta vuotta silkkaa kuraa. Kolmas tason lasku sattui reunion-albumin, upean Brave New Worldin jälkeen, kun Dance of Death ei pystynyt täyttämään korkealle kohonneita odotuksia kuin muutamin paikoin. Ei siis mikään ihme, että yli 20 vuotta Maidenin tuotantoa seuranneelle, monet kerrat pettymään joutuneelle A Matter Of Life And Death aiheutti sydämentykytyksiä. Pystyisikö bändi tekemään sen taas: korjaamaan kurssia lievän harha-askeleen jälkeen, vai ollaanko ajautumassa uuteen pitkälliseen lamaan kuten 90-luvulla?

Muistaakseni albumista tihkui paljonkin tietoja ennen julkaisupäivää. Odotettavissa oli synkkää progea, sotaa ja uskontoa tihkuva tummasävyinen lätty, pitkiä biisejä, yli 70 minuuttia masteroimatonta musiikkia. Muistelen hieman säikähtäneeni. Julkaisevatko ne jonkun ylipitkän demon? Onko Harris höppiintynyt 50 täytettyään? Pitäisikö levyä Maidenin parhaaksi retostanut McBrain jo teljetä hourulaan?

AMOLADin näppeihini saatuani ja sen ensi kertaa kuultuani päästin helpotuksen huokauksen. Tyylikkäisiin kansiin pakattu platta iski suoraan hermoon. Progea oli (tosin Maidenin versiota progesta, eikä mitään ELP-tyylin 10 minuutin kosketinsooloja), synkkiä sävyjä oli, biisit olivat pitkiä. Se ei kuitenkaan haitannut. Nopean avausrallin jälkeen alkoi huolellinen biisien kehittely, joka tapahtui sekä tarinoiden, melodioitten että kokonaisuuden ehdoilla. Joo, kyllähän jotain For The Greater Good of Godin kertosäettä toisteltiin aika monesti, mutta sehän se kertosäkeen idea onkin että jää päähän. Tässä tapauksessa, sanoman ollessa painokas, toimii tavallista painokkaampi kalloon takominen entistäkin tehokkaammin.

Kautta linjan albumin biisit ovat mielenkiintoisia ja upottavia. Soitto on tehokasta, Brucen laulu (joka vierailee aiempaa enemmän keski- ja alarekistereissäkin) sävykästä, ja soundipuolikin toimii hyvin juuri tässä kontekstissa. Ei tästä masterointipajalla olisi sen kummempaa saatu; AMOLAD on biiseiltään ja tunnelmaltaan raaka, joten raaempi äänimaailma tekee sille sopivasti oikeutta. Ei tuollaisia lyriikoita voisi oikein kuvitella Somewhere In Time -soundien läpi kuulevansa. Vaikka kyseessä ei Steven mukaan varsinainen teemalevy olekaan, niin silti se toimii parhaiten kokonaisuutena, ja sellaisena sitä edelleen mieluiten kuuntelen. Kuulokkeilla, mikäli mahdollista.

Nyt seitsemän vuoden jälkeen A Matter of Life and Death on helppo asettaa perspektiiviin. Suurin IM-suosikkini on Piece of Mind, ja tulee aina olemaan. Himmeämmät mitalit kirjoissani menevät Somewhere In Timelle ja Seventh Sonille, mutta aivan niiden kannoilla huohottavat AMOLAD ja Brave New World. Hämmästyttävän vahva näyttö tämä on viisikymppisten ukkojen ammattitaidosta, luonnollisesti, mutta ennen kaikkea luomisen tarpeesta ja halusta pysyä relevanttina toimijana nuorempien yhtyeitten kansoittamilla laulumailla. Toisin sanoen AMOLAD pyyhkii lattiaa suurimmalla osalla sekä aikalaistensa että nuorempien hevibändien tällä vuosituhannella julkaisemista levykokonaisuuksista.

Paras Iron Maiden -albumi sitten vuoden 1988.

[Pertti Keinonen]

Tyylikäs kirjoitus Dinolta, mutta en allekirjoita, mitä sanoit Powerslavesta. Jos puolet albumista on Top20 klassikoita ja loppuosakaan ei ole pelkkiä fillereitä, niin minusta jutustasi saa esim. joku uusherännyt fani aivan väärän kuvan, koska kyseessä on kivikova albumi ajalta, jolloin sedät eivät olleet vielä yhtään muumioituneita ja albumeilla vallitsi reipas meininki. Pelkästään albumin alku ja loppu ovat sellaisia, että isot miehet itkevät keikoilla ilosta.

[Lappis]

Powerslaven tapauksessa puhuminen "täytebiiseistä" täyttää kyllä mun kirjoissa aika täydellisesti karrikoinnin elementit.
Kahteen ryhmään voisi biisit levyllä jakaa;

Superbiisit*
Aces High, 2 minutes to midnight, Powerslave, Rime of the ancient mariner, The Duellist

Kovat biisit
Losfer words, Flash of the blade, Back in the village

2 minutes-biisi ei ole koskaan ollut mun makuun, mutta kyllä se superbiisi noin yleisesti katsottuna on. Mun mielipide ei meinaa mitään tässä tapauksessa. The Duellist on mun mielestä levyn vahvin biisi, aina ollut. Malliesimerkki pitkästä biisistä ja miten osiot vaihtuu tunnelmien vaihtuessa mukana. Perfect.
Melkeinpä naurettavaa sanoa tämän levyn biisejä täytebiiseiksi. Bändin normaali suoritustaso Golden Era-aikaan oli vain niin julmetun kova, että jos et saanut duunattua joka biisistä Trooperia tai Moonchildiä, se erottuu heti joukosta. Mutta täytebiisi se ei välttämättä automaattisesti ole. Se ei vain ole superbiisi*. Bändin oma historia alkoi ensimmäistä kertaa niin sanotusti olemaan jossain tapauksissa myös huono asia.

* Superbiisi on termi, mikä tuli kehiteltyä aikoinaan jurrissa basistimme kanssa, kun soiteltiin toisillemme biisejä vuorotellen levyraatityyliin. Kelattiin, että järjetöntä soittaa näitä klassikoita klassikoiden perään, ei niitä voi arvostella. Soitellaan jotain yllätysvalintoja ennemmin. Syntyi termi Superbiisi( Täydellinen biisi, klassikko, asteikolla 1-10 saa aina arvosanan 1000 Etc.)

[Dino]

Tyylikäs kirjoitus Dinolta, mutta en allekirjoita, mitä sanoit Powerslavesta. Jos puolet albumista on Top20 klassikoita ja loppuosakaan ei ole pelkkiä fillereitä, niin minusta jutustasi saa esim. joku uusherännyt fani aivan väärän kuvan, koska kyseessä on kivikova albumi ajalta, jolloin sedät eivät olleet vielä yhtään muumioituneita ja albumeilla vallitsi reipas meininki. Pelkästään albumin alku ja loppu ovat sellaisia, että isot miehet itkevät keikoilla ilosta.

No minusta ne levyn keskiosan biisit ovat fillereitä, ei mahda mitään. 2 Minutesin jälkeen levy lässähtää, ja herää henkiin vasta kun nimibiisi alkaa. Makuasioitahan nämä toki, eikä albumi ole suinkaan huono. Neljä ässäbiisiä hinaavat sen kevyesti kuiville, mutta ns. klassisen kauden (1982-88) studiolevyistä se on silti mielestäni heikoin.

Uusheränneelle fanille: Powerslave on kelpo albumi. Ei yhtä hyvä kuin Piece of Mind, mutta suositeltava. Hanki se!

[asa]

Minä purnaan kanssa tuosta Powerslaven "dissaamisesta", ja olen Lappiksen kanssa samoilla linjoilla. Minusta siellä ei ole yhtään huonoa biisiä, toiset ovat vaan toisia parempia. Kuuluu lähes poikkeuksetta mun TOP 3 (Maiden)levyihin.

[Karpaasi]

Powerslaven suurin ongelma on mielestäni sen rakenne: ensimmäiset ja vikat kaksi biisiä ovat aivan killereitä, siinä missä keskelle jäävät biisit painivat kategoriassa "ihan kiva." The Duelists on ihan menevä, mutta loppupeleissä aika ideaköyhä kappale ja Losfer Words nyt on lopulta vain instrumentaali, joista bändi ei nyt varsinaisesti ole erityisen tunnettu. Jäljelle jäävät kaksi biisiä eivät enää välttämättä ole fillerikategoriassa, mutta jäävät lopulta täysin niiden tunnetumpien biisien varjoon.

[Euronymous]

Powerslavesta ois saanu paremman levyn jo pelkästään biisijärjestyksellä.

[QazKFD]

En tiä miten keskustelu A Matter of Life and Deathista kääntyy Powerslaveen, mutta edellisiä kompaten; onhan se rakenne vähän hölmö kun kaks ekaa ja kaks vikaa on klassikoita ja syystä. Väliin jää oikeesti aivan turha Losfer Words (0/5), kohtuullinen Flash of the Blade (2/5), hyvä Duellists (4/5) ja melko turha Back in the Village (2/5).

Ja siihen mitä Dino sanoi siitä, että heikomman korin orkesterin duunaamana Maidenin keskiverto jämäbiisi olisi kyseisen bändin klassikko... tuohan pitää tavallaan paikkansa, mutta mun mielestä aina näitä ideaköyhempiä kappaleita on kantanut kuitenkin pääosin Dickinsonin vokaalit levyllä kuin levyllä joten ei ne muiden vetämänä välttämättä olis kovin korkealle kenenkään rankingissä noussut. Mutta tää nyt menee taas enemmän henkilökohtaisen henkilöpalvonnan puolelle.

[Identity]

Ei mahdu omaan top10:iin. Jotenki kuulostaa aina vähän synkältä ja raskaalta tämä levy.

01. Different World 5 - tämähän on täytty timanttia alusta loppuun.
02. These Colours Don't Run 5 - hieno biisi kaikin puolin.
03. Brighter Than A Thousand Suns 4 - ^^
04. The Pilgrim 3 - tästä alkaakin ne vähän heikommat biisit.
05. The Longest Day 3 - en pidä kertosäkeestä, jotenkin raskaan tuntuinen.
06. Out Of the Shadows 3 - säe on jykevä ja tykkään. Silti keskitason styge
07. The Reincarnation of Benjamin Breeg 5 - klassikko
08. For The Greater Good Of God 4 - kertosäe mahtava. Miinusta tulee siitä että biisi on pitkä kuin nälkävuosi
09. Lord Of Light 1 - nää kaks viimistä biisiä ei oikeen nappaa. Pitkiä ja tylsiä.
10. The Legacy 1 - ^^

KA: 3,4 kokonaisarvosana siis 3.