Onhan se jo aikakin heittää mietteitä Nowenin Essence of Fear -levystä. Tokaistakoon heti alkuun, että en ole muusikko, enkä siksi pureudu levyn kaikkiin soittoteknisiin nyansseihin tappavan tarkalla ammattitaidolla, vaan kirjoitan levystä enemmän fiiliksellä ja tunteella.
asa wrote:Arvostelunhan voi tehdä vasta kun on testannut biisien toimivuuden livetilanteessa

Niinpä, siksi kirjoittanenkin uuden tekstin kun huomaan, ettei bändi hallitsekaan levylle soittamiaan kurakaaria livetilanteessa.
Mutta, tässä se kaipailtu super-raportti tai analyysin tynkä nyt sitten olisi:
NOWEN: ESSENCE OF FEAR (2012)
1. Intro II
Tunnelmallista, jotenkin samalla tavalla melankolis-sävytteisen ja suomalaisen kuuloista kuin jotkin Sentencedin sävellykset. Fiilikseltään hyvinkin sentencedmäistä, vaikkakin tunnistettavaa Nowenia. Tyylikäs avaus.
2. The Egotist
Suoraviivainen ja vihainen startteri höystettynä tappokertsillä. Parin minuutin jälkeen kehiin hyökkäävä teknisempi soitto sooloineen päivineen osoittaa, ettei tässä mitään AC/DC:ta soitella kuitenkaan. Tiukkaakin tiukempaa yhteissoittoa ja paketti pysyy mahtavasti kasassa. Sanoitus on sitten sitä trademark-dissausta parhaimmillaan, sitä kamaa, jonka vain Lappis hallitsee. En nyt sano, että jakaisin sanoituksen maailmankuvan, muuten kuin tiettyinä päivinä ja tietyissä fiiliksissä, vaikka tunnistan tietyistä säkeistä myös itseni niin hyvässä kuin pahassakin.
3. The Inner Beast
Murinaosasto kuulostaa helvetin hyvältä, äijämäiseltä, karismaattiselta ja uskottavalta. Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että kuulen aina ensimmäisessä säkeistössä ”Trapped in my mind” -kohdassa ”Tragedy my mind”. Rumpuja kuunnellessa tulee mieleen, että jotakuinkin tältä rumpujen pitää kuulostaa. Paljon parempi rumpusoundi kuin useiden miljoonabudjettibändien levyillä. Ja paljon parempi rumpali kuin useissa isoissa bändeissä. Aivan huikea rumpali, jos totta puhutaan. Markuksen liidiosion aikana kitara itkee upeasti kaiken rankemman rypistyksen ja tylytyksen välissä. ”Who can make me whole again?” –screamit tulevat aina kuin suoraan sydämestä. Eläytymiselle pojot. Biisi itsessään on yksi omista lemppareistani, eikä vähiten sanoituksen ansiosta. Tekstistä ja ylipäätään biisin sielunmaisemasta näkee ja kuulee sen, että ahdistusta on koettu, epätoivoa on tunnettu ja masennukset on läpikäyty. Itse voisin kirjoittaa samanlaisen tekstin tietyssä mielentilassa, joten sanoitus on kaikessa karuudessaan ja simppeliydessään aika täydellinen ja samastuttava. Finland – ten points.
4. Crown of Fallacy
Alussa lähdetään liki samoille poluille kuin introssa, suomalaiseen sielunmaisemaan – kylmään ja lohduttomaan. Sitten korvia hellitään sellaisella kurakaaririffien aatelistoon lukeutuvalla tapauksella, että kylmät väreet juoksevat pitkin selkää. Nerokas riffi, kertakaikkiaan. Ihan ekoilla kuunteluilla biisin tiettyjen osioiden black metal –henkisyys vähän häiritsi, mutta mitä enemmän tätä kuuntelee, niin sitä enemmän biisi kasvaa. Kappaleessa on lyhyeen kestoonsa nähden itse asiassa aivan älyttömästi kaikkea: yllättäviä tahdin ja tempon vaihdoksia, black-henkisyyttä, nerokasta soittoa, teknistä death metalia, upean melodisesti soivaa maalailevaa kitaraa ja myös perinteisempää kurakaari-Nowenia. Niitä biisejä, jotka vaativat kuuntelua, mutta joihin ihastuu korviaan myöten hieman pidemmän tuttavuuden jälkeen.
5. Path of Destruction
Taas sama kaava, eli kuningasriffiä pantataan vähän aikaa. Reilun puolen minuutin jälkeen kurakaaririffin hellimät korvat ovat myyty. Suomen liki parasta kitaratyöskentelyä, fanilasien kanssa tai ilman. Soolo-osiossa on vauhtia ja melodiaa kuin joissain Mercyful Faten vanhoissa kitarasooloissa. Sanoitus ei yllätä, mutta nostaa hymyn huulille. Dissaus ei petä. Upea biisi vitutusfiilisten purkuun ja käsittelyyn.
6. Sacrifice for Nothing
Lappis on kehittynyt murisijana, ihan loistavaa ja ennen kaikkea äijämäistä vokalisointia. Pitää päivittää omat murinalaulaja-listat jossain vaiheessa ja nostaa Mr. Lappalainen myös niille listoille. 02:45 alkava ”Diablo-osio” on taas sellaista korvakarkkia, että oksat pois. Lopetus-säkeistö pistää taas ihon kananlihalle, täydellistä lyriikkaa! Kaihoisan kauniit loppusävelet ovat hyvä kontrasti kaikelle rankemmalle kamalle ja sopivat itse asiassa biisin yleistunnelmaan todella hienosti. Tunnelmallista, rankkuudessaankin varsin herkkää.
7. Deadly Force
STALLONE!!! Cobra on kaikessa kasarihauskuudessaan niin legendaarista kamaa, että eihän tätä biisiä voi kuunnella kuin leveä hymyn virne kasvoilla. Sanoitukset pudottavat joka kerta. Kysymys kuuluukin, että pystyykö Lappis vetämään tämän biisin ilmeenkään värähtämättä livekeikoilla vai uskalletaanko biisiä ottaa settiin? Tietysti soitatte tämän ja luultavasti encorena. Tukkanuotan vokalisti veti hiljattain Jyväskylän Pub Katseessa melkein koko setin repeilykamaa naama vihaisena tai peruslukemilla, joten ehkä Lappis pystyy heittämään tämän silkalla murhakatseella koska vain, vaikka treenikämpällä on lienee repeilty ja antaumuksella?

Jos nyt biisistä sanoisin jotain, niin energinen ja nopea menopala, joka pitäisi heittää vähintään radiosoittoon kaikkien Radio Rock –hevareiden järkytykseksi. Musiikillisesti biisissä parasta on tehokkaan iskevä rumputuli, joka kuulostaa kerrassaan mahtavalta.
COBRA!!!-huutoa on tullut kokeiltua kotona. Muutamaankin otteeseen. Tulee matalalta ja miehekkäästi niin levyllä kuin kotitreeneissäkin.
8. The Honor
Taas murinat tulevat niin matalalta ja vakuuttavasti jo heti alusta lähtien, että tekee mieli murista mukana, vaikka ääni menisikin väärällä tekniikalla muristessa riekaleiksi. Haluaisin itse vokalisoida yhtä vakuuttavasti, mikä on se jippo, että ääni kestää tämän kaltaista murinaa useampia biisejä putkeen?
Itse pystyn kohtalaisen vakuuttavaan matalaan murinaan, mutta parin-kolmen biisin murisemisen jälkeen olen yleensä jo tuhonnut kurkkuni ja meininki muuttuu yhtäkkiä lähes riekaleiseksi Alexi Laiho –teiniärinäksi.
Heti alkuhuuto Murder! tuo Sepulturan Beneath the Remainsin mieleen. Ja sehän ei ole huono juttu, sillä edellä mainittu levy on ehkä maailmankaikkeuden kovin tai ainakin yksi kovimmista thrash-/death-levyistä. Riffittely on läpi biisin juuri sitä Nowenia, jolle olen myynyt sieluni jo vuosia sitten. Puolivälin jumalainen väliosa sooloineen päivineen on liki parasta mitä voi musiikiltaan toivoa; Technical death metal, hell yeah! Sanoitus pureutuu taas mukavan tiukasti asian ytimeen, joten ei valittamista silläkään sektorilla.
9. Acts of Deceit
Alun ”yöää!!!”-huuto pudottaa heti tuolilta ja heilauttaa melkein kahvit syliin. Riffittely on niin tunnistettavaa Nowenia, että biisiä voisi kutsua lähes malliesimerkiksi Nowen-kappaleesta. Kertosäe on omaan makuuni ehkä levyn vaatimattomin, ei huono, mutta ei myöskään sellainen kliimaksi kuin kertsiltä odottaisin. 02:04 lähtien sitten tuleekin melodia, joka hetken kuulostaa aivan Kreatorin Enemy of God –kappaleesta pöllityltä, muistaakseni kohdasta ”
Those who die along the way…”. Voi olla, että muistan kohdan ja biisin väärin, mutta onneksi Nowenin yhtäläisyydet siihen, kylläkin hyvään, osioon kestävät vain muutaman sekunnin. Ei mene plagiontisyytösten puolelle, sillä tämä biisi heittää sen osion jälkeen kehiin sellaista teknistä kitarataiturointia, josta Kreatorin ukot voisivat vain päiväunissaan haaveilla. Kaikesta korvakarkista ja kurakaarista huolimatta levyn etäisin veto itselleni, sillä kertosäe ei vain ole täysin mun juttu. Kova biisi joka tapauksessa.
10. Corrupted by Poison
Nyt tarjotaan jo paikoin suorastaan härskejä melodioita, fillejä ja kiemuroita kaiken perinteisemmän Nowenin ohella. Olette te (aika) mestareita soittamaan. Vaikka en soittamisesta paljoa tiedä, niin sen tiedän, että tämä ei ole mitään helppoa kamaa. Hetkittäin mukavan progeilevaa ja haastavaa, eikä siksi tartu ihan ensimmäisellä kuuntelulla takaraivoon, mutta jaksaa kiehtoa ja yllättää vielä useampien keskittyneidenkin kuunteluiden jälkeen. Sanoitus tuottaa uskovaisiin ja uskontoihin elämässään pettyneelle mielelle kaikessa ylimielisyydessään, dissaus-henkisyydessään ja tylyydessään jotain sairasta mielihyvää.
11. Essence of Fear
Alun puhaltava tuuli luo fiilistä, jota seuraavat melodiat johdattelevat mukavasti basson kolahdellessa jykevästi taustalla. Eeppistä kappaletta lupaileva alku, eikä sitä seuraava eeppisen melodinen ja jykevä riffi yhä munakkaana kuuluvine bassoraitoineen saa muuttamaan mielipidettä. Taiturimainen säkeistöjen taustalla soiva pääriffi (?) saa taas ihailemaan kitaraosaston teknistä osaamista. Myös jo pelkästään rumpuraidoiltaan kappale on levyn liki kiehtovinta antia, sillä voisin kuunnella naama messingillä vaikka pelkkää rumpalin suoritusta. Kappale vaihtelee ja haastaa kuulijaa, eikä polje missään vaiheessa paikoillaan.
Sanoitus on kantaa ottava ja maaliinsa osuva. Allekirjoitan tekstin ja kruunaan sen yhdeksi tämän levyn parhaista sanoituksista. Soolotkin saavat kitarat itkemään sillä antaumuksella, että ei voi muuta kuin nostaa verbaalisesti hattua.
Surumielisen kuuloinen loppu päättää levyn jättäen kuuntelufiiliksen siihen mistä kaikki alkoikin; kylmät väreet puskevat pintaan ja tajunta jää melankolissävytteisen tunnelman armoille. Erinomaista, suorastaan eeppistä kaikessa veret seisauttavassa tunnelmassaan. Jos ei ihan levyn paras, niin ainakin koskettavin biisi. Vielä en osaa nimetä yhtä ja parasta biisiä, sillä niitä parhaita biisejä on niin monia, mutta mitäpä sitä väkisin yhtä nostamaan ylitse muiden, kun kukaan ei moiseen valintaan pakota.
Loppuyhteenveto: Essence of Fear on kokonaisuudessaan teknisempi, monipuolisempi ja soitannollisesti tiukempi paketti kuin Nothing But Hate. Vaikka alkuun olinkin sitä mieltä, ettei tämä levy ihan pärjäisi vertailussa debyytille, niin joudun tällä kertaa syömään sanani. Harvinaista kyllä, mutta levy kohensi ja kohentaa osakkeitaan tasaisen vahvasti joka kuuntelulla. On tämä sittenkin vähän parempi kokonaisuus kuin Nowenin debyyttilevy, ei selvästi, mutta hiuksenhienosti. Aivan alkuvaiheissa olisin täräyttänyt levyn arvosanaksi jotakuinkin 4 tai 4+ / 5, mutta nyt arvosana on kivunnut jo sinne 4½ - 5- -osastolle. Eli, ei nyt ihan täydellinen levy, mutta hyvin lähellä sitä. Taitaa olla alle 10 levyä saanut minulta sen täydet 5-tähteä, joten Essence of Fear on aika kärkikastissa jopa kaikista kuulemistani levyistä. Ainakin levy on oman tyylilajinsa ehdotonta parhaimmistoa, vaikkei nyt sentään jumalaiselle Beneath the Remainsille ihan vedäkään vertoja. Soitannollisesti myös yksi parhaiten soitetuista äärimetallilevyistä.
Nyt käyn raivaamassa levylle tilaa hyllystä, kurakaarilevyjen kunniapaikoilta, jonkin Death-nimeä kantavan täysin tuntemattoman yhtyeen vierestä.
