Vuoden 2011 parhaimmat levyt

[pale83]

Vuosi 2011 on ollut varsin mukava vuosi ainakin näin powermetal miehen näkökulmasta. Paha sanoa parasta levyä kun hieman tunteella mennään, eli paras levy vaihtuu fiiliksen mukaan, mutta tässä hieman listausta eniten soittolistalla viihtyneistä lätyistä:

Iced Earth - Dystopia Todella kova tason nosto edellisestä Crucible Of Manista, kovat riffit, kertosäkeet ja loistava uusi laulaja joka yhdistää Ripperin ja Barlowin parhaat puolet.

Drangonland - Under The Grey Banner Ruotsin poikien neljäs albumi häviää hieman edelliselle Astronomy - levylle mutta yhtä kaikki kovaa tempoa ja hienoja eeppisiä tunnelmia.

Astral Doors - Jerusalem Nils Patrik Johannson, aikamme kovimpia laulajia. Viime vuonna Wuthering Heightsin kanssa mahtava Salt ja nyt Astral Doorsin kanssa loistavaa perinneheviä tarttuvilla laulumelodioilla.

Theocracy - As The World Bleeds Matt Smithin aikaansaannos on ehkä kovimpia puhtaita powerlevyjä tänä vuonna krisnuaiheista huolimatta.

Merging Flare - Reverance Loistava debyyttialbumi.
Dreamtale -Epsilon Palautti uskon bändiin parin hieman heikomman levytyksen jälkeen, ei yhtään heikkoa biisiä koko levyllä.
Insomnium - One For Sorrow Vanhan suosikkibändin loistava melodinen kokonaisuus omaleimaista death metallia.
Bloodbound - Unholy Cross Ruotsalaista melometallia loistavilla yhteislaulukertosäkeillä.
Powerwolf - Blood Of The Saints Biisien tarttuvuus omaa luokkaansa ja äänimaailma miellyttää korvaa.
Symphony X - Iconoclast Russel Allenin äänen karisma nostaa muuten ylipitkät biisit hittiluokkaan.
Stormwarrior - Heathen Warrior Hieman heikompi kuin edeltäjänsä Heading North, mutta silti menevää ja suoraviivaista vanhan liiton poweria.
Warbringer - World Torn Asunder Uusi Thrash metal tuttavuus jenkeistä vetää niin tiukalla soitannolla että ei mitään järkeä, menee kyllä vuoden yllätyksen titteli tälle levytykselle.

Muita maininnan arvoisia lättyjä:

Battle Beast - Steel
Cage - Supremacy Of Steel
Ancient Bards - The Soulless Child
Amon Amarth - Surtur Rising
Pagan´s Mind - Heavenly Ecstasy
Symfonia - In Paradisium

Vuoden pettymys on Hibrian Blind Ride, ei voi uskoa että kyseessä on sama poppoo joka sai aikaiseksi loistavan Defying The Rulesin, sen verran mielenkiinnotonta jyräystä on tämä heidän kolmas albuminsa.

[Jussi K]

Kovasti tutun henkistä matskua, yllättäen... mutta:

Symphony X - Iconoclast Russel Allenin äänen karisma nostaa muuten ylipitkät biisit hittiluokkaan.

Jo mie olen parinkin foorumin listoja katsellessani pannut merkille SX:n puuttumisen tähän asti. Liekö kuitenkin oli pettymys, enemmän tai vähemmän, kaikille? Mulle ainakin, Paradise Lostin jälkeen.

Mutta yritykset jatkuvat: tuolla se on Iconoclast sattumoisin ollut jo alkuillasta, olohuoneen pöydälle heitettynä, huomisen aamukahvien kera soimaan. Taas kerran; eivät oikein jää yksittäiset kappaleet mieleen.

[Edward Mannerheim]

Kovasti tutun henkistä matskua, yllättäen... mutta:

Symphony X - Iconoclast Russel Allenin äänen karisma nostaa muuten ylipitkät biisit hittiluokkaan.

Jo mie olen parinkin foorumin listoja katsellessani pannut merkille SX:n puuttumisen tähän asti. Liekö kuitenkin oli pettymys, enemmän tai vähemmän, kaikille? Mulle ainakin, Paradise Lostin jälkeen.

Mutta yritykset jatkuvat: tuolla se on Iconoclast sattumoisin ollut jo alkuillasta, olohuoneen pöydälle heitettynä, huomisen aamukahvien kera soimaan. Taas kerran; eivät oikein jää yksittäiset kappaleet mieleen.

Jotenkin tasapaksu fiilis tosta on muodostunut vaikka mielestäni parempi levy onkin kuin PL. Hyvä, muttei mikään klassikko edes bändin oman tuotannon joukossa.

[tsorl]

Magnum - The Visitation ja Riot - Immortal Soul olivat ehkä ne kaikista jykevimmät kuulemani tämänvuotiset. Molemmat onkin jo perusteltu tässä ketjussa sanavalmiimpien toimesta niin ei minun tarvitse.
Pronssille ja samalla vuoden yllättäjäksi nimeän semmoisen levyn kuin Morton - Come Read The Words Forbidden. Tosi virkeä power-paketti Ukrainasta, ällistytti vähän samalla lailla kuin parin vuoden takainen Iron Firen To The Grave -levy; miten kaikista näistä kliseistä on saatu näin hyvä ja kiinnostava levy aikaan? Vuoden pettymys -pokaalin saa Evergrey - Glorious Collision, Torn oli jo varsin huono mutta tämä on vielä huonompi.

[pale83]

^ Mie tykkäsin Tornista aika paljon mutta toi Glorious Collision oli aika laimea, en nyt hirveästi pettynyt mutta ei se ole kovin paljoa soinut ilmestymisen jälkeen.

[Heikunkeiku]

Ilman perusteluita listaan eniten kolahtaneita.

Adele - 21
Poisonblack - Drive
Dreamtale - Epsilon
Amorphis - The Beginning Of Times
Opeth - Heritage
Nightwish - Imaginaerum
Kotiteollisuus - Kotiteollisuus

[rocker]

Kotiteollisuus-Kotiteollisuus
Battle Beast-Steel
Nightwish-Imaginaerum

[S.R.]

Nämä taisivat kuluneen vuoden aikana kolahtaa ainakin jossain määrin eniten, osa vaati enemmän ja osa vähemmän kuunteluita avautuakseen.
Enkä nyt jaksa sen kummemmin perusteluita laittaa levyille.
Listoille olisi ollut monta muutakin hyvää pyrkyriä, mutta otin vain ne parhaat ja jätin myös kaikki uudelleenlämmittelyt/remasterit ym. pois koskapa listaan vain uutta musiikkia sisältävät levyt.

PJ Harvey - Let England Shake
Lykke Li - Wounded Rhymes
Kate Bush - 50 Words For Snow
Foo Fighters - Wasting Light
Mastodon - The Hunter
Björk - Biophilia
Amorphis - The Beginning Of Times
Opeth - Heritage
Radiohead - The King Of Limbs

[Akiman]

Tuli kasattua jälleen oma lista tuonne RateYourMusicin puolelle.

http://rateyourmusic.com/list/Akiman/20 ... _the_year/" onclick="window.open(this.href);return false;

Tänä vuonna tuli kuunneltua levyjen määrässä laskettuna hieman paria aiempaa vuotta vähemmän uutta musiikkia, kun työkiireet ja muut menot painoivat niin paljon päälle. Joka tapauksessa vuoden varrelta tuli vastaan paljon onnistuneita odotettuja levyjä, melkoinen läjä ihan suoranaisia pettymyksiä, muutamia suuria yllätyksiä ja odotetunlaista kuonaakin. RateYourMusiciin tuli taas vuoden varrella koottua lähes kaikki kuunteluun päätyneet levyt, näistä top25:lle tuli kirjoiteltua jonninjoutavia tuumailuja vuoden päätteeksi ja tässä nyt kymmenen kärki samojen löpinöiden kera.

1. Devin Townsend - Deconstruction

Deconstruction on täsmälleen sellainen albumi, mitä siltä uskalsin ehkä jossain mieleni sopukoissa toivoa, vaikka en tätä osannutkaan sanoin määritellä. Deconstructionia voisi kaiketi kutsua jonkinlaiseksi kaoottisen metallin sinfoniseksi sirkukseksi, jossa riittää sekä vauhtia, viihdettä, raakuutta että syvyyttä. Devin Townsend ei ole koskaan ollut kovin yksiselitteinen muusikko ja onkin helppoa ymmärtää, miksi Deconstruction ei kaikille aukene. Se kun on kaikkea ja ei mitään tiettyä yhtä aikaa ja täysin kahlitsemattomasti sekoitettuna. Allekirjoittaneelle jo ensimmäinen kuuntelu oli uskomaton kokemus ja albumi ei ole menettänyt tämän jälkeen tehoaan lainkaan. Päinvastoin. Deconstruction on yksi Devin Townsendin huikeimmista albumeista ikinä. 5/5


2. Pain of Salvation - Road Salt Two

Jo Road Salt One osoittautui pitkässä juoksussa yhdeksi Pain of Salvationin parhaista albumeista ja kun Road Salt Twon kohdalla ei tarvinnut enää sopeutua tyylimuutokseen ja levy osoittautui myös kappaleiltaan edeltäjäänsä vahvemmaksi kokonaisuudeksi, ei se jätä juuri sijaa valittamiselle. Käsittämättömällä tunteenpalolla etenevä levy on niin pullollaan häkyllyttävän vahvasti tunteisiin vetoavia teemoja, nyanssirikkaita sävellyksiä ja Daniel Gildenlöwin huikeita tulkintoja, ettei levystä muutamalla sanalla kertominen tunnu tekevän sille oikeutta. Road Salt -kaksikko ei varmasti avaudu läheskään kaikille musiikinkuuntelijoille, mutta niille jotka antautuvat näille täysin, voi olla luvassa paljon ikimuistoisia hetkiä loputtoman monitasoisien tunnelmien pauloissa. 5/5


3. Moonsorrow - Varjoina kuljemme kuolleiden maassa

Uuden Moonsorrow-albumin kuuleminen on aina hengästyttävä kokemus, jolle on varattava oikeanlaiset olosuhteet. 'Varjoina kuljemme kuolleiden maassa' tuli kuunneltua ensimmäistä kertaa pimeässä metsässä keskellä järjetöntä pakkastalvea ja se jos mikä tehosti albumin ilmapiiriä herkullisesti. 'Varjoina kuljemme kuolleiden maassa' on ihan eri tavalla erinomainen levytys, kuin yhä edelleen Moonsorrowin tuotannon timanttisin levy 'Verisäkeet'. Itse asiassa näitä kahta on hyvin vaikeaa verrata keskenään todella erilaisen tunnelmakirjon takia. Sen syvemmin minkäänlaisiin runollisempiin vertauksiin menemättä on vain todettava, kuinka 'Varjoina kuljemme kuolleiden maassa' on jälleen osoitus siitä, ettei Moonsorrow taida saada koskaan aikaiseksi huonoa levyä. 5/5


4. Sólstafir - Svartir Sandar

Islantilainen Solstafir julkaisi pari vuotta sitten äärimmäisen raskaan ja vaikean möhkäleen nimeltään Köld. Mitä Solstafir tekee nyt pari vuotta myöhemmin? No julkaisee tupla-albumiksi venyneen albumin täysin islanninkielistä musiikkia, joka ei tuntee vielä edeltäjäänsäkin vähemmän genrerajoja. Omituisinta tässä kaikessa lienee se, että taso tuntuu monin paikoin jopa nousseen. Ihan Köldin jäätävälle tasolle Svartir Sandar ei ole vielä parin kuukauden kuuntelulla noussut, mutta se ei vähennä tämän hengästyttävän kokonaisuuden arvoa yhtään. Levyä on yhtälailla hienoa kuunnella sekä tupla-albumina että yhden levyn paketteina, minkä avulla Solstafirin vapautunut ja virtaava musiikki pääsee nostamaan kaikki eri puolensa monilla tavoilla oikeuksiinsa. Kuuntele! Sinä juuri! 4½/5


5. Steven Wilson - Grace for Drowning

Alkuvuodesta julkaistu Blackfieldin kolmas levytys oli melkoisen ikävä kokemus, mutta vastapainoksi Steven Wilsonin toinen soololevy Grace for Drowning vaikuttaisi osoittavan sen, mihin miehen keskittyminen oli selvästi suunnattu. Tupla-albumiksi kasattu massiivinen kokonaisuus on valtava haaste jopa Porcupine Treen ja Wilsonin muun tuotannon ystäville. Levy kun tarjoilee kaikkea sekä kauneimpien pop-balladien että happoisimman vanhan koulukunnan kingcrimsonmaisen progen välillä. Yksi vakio kuitenkin pysyy läpi levyn samana: Muutamia puuduttavampia hetkiä lukuunottamatta Grace for Drowning on kappaleiden tyyleistä riippumatta todella korkeatasoista kuultavaa, jonka rikkaissa tunnelmissa jaksaa vaeltaa varmasti vielä vuosikausia. 4½/5


6. Tokyo Jihen - Daihakken

Muutamaa listalla ylempänä olevaa myötäillen voisi tässäkin kohdassa kysyä: Osaako Shiina Ringo tehdä kahta samanlaista levyä tai ennen kaikkea huonoja kokonaisuuksia? Näillä näkymin ei. Daihakken on jälleen ihan uudenlaista ja vetreän bändimäisesti soivaa Tokyo Jiheniä, joka oikein korostaa sitä, kuinka väärin bändin heikko tunnettavuus maailmalla on. Okei, Shiina Ringo ja Tokyo Jihen eivät todellakaan ole kaikkien musiikkia ja jo pelkästään Shiinan laulu on varmasti monille karmeinta kuultavaa ikinä, mutta ne jotka ovat tähän maailmaan pääsevät sisälle, tekevät samaa kuin minä: Jumaloivat lähestulkoon jokaista näiden levyjen kieroon soitettua nuottia ja sitä tunnetta, kun bändi tuntuu tietävän olevan törkeän hyvä siinä, mitä he juuri nyt tekevät. 4½/5


7. Tenhi - Saivo

Tenhin uutukaista tuli odoteltua todella pitkään, mutta nyt on viimein turvallista todeta, ettei odotus ollut turhaa. Saivo ilmestyi juuri oikeaan vuodenaikaan ja itse asiassa olematon talvi on vain korostanut sen osuvuutta. Saivon voisi sanoa venyttävän Tenhin ääripäitä entisestään. Mukana on joitakin jopa myönteiseksi luettavissa olevia tunnelmia, mutta samalla myös sitä pohjatonta suomalaista melankoliaa jopa vielä riisutummassa muodossa, kuin koskaan aiemmin. Saivo on pitkä albumi, joka ei sovi oikeastaan millään taustamusiikiksi. Siihen on syvennyttävä keskittyneesti ja useaan otteeseen, ennen kuin se paljastaa todellisen luontonsa. Ja se totuushan taitaa olla edelleen se, että Tenhi on yksi maamme parhaista orkestereista harvasta julkaisutahdista huolimatta. 4½/5


8. Primordial - Redemption at the Puritan's Hand

To the Nameless Dead oli sen verran jylhä ja omalla tavallaan ehdoton albumi, ettei Primordial olisi välttämättä kyennyt parantamaan samalla linjalla jälkeä ainakaan kovin paljon. Tämän takia onkin hyvä, että Redemption at the Puritan's Handilla Primordial otti samanaikaisesti askelia sekä vanhaan että uuteen päin. Selvästi kahta edeltäjäänsä rujompi ja hyökkäävämpi albumi vaikutti aluksi jopa liian rupiselta ja jälleen kerran ehdottomalta, mutta lopulta jyrkän soundin takaa paljastui kuin paljastuikin Primordialin järkkymätön henki. Redemption at the Puritan's Hand ei ehkä yllä ihan Primordialin tuotannon timanttisimpaan kärkeen, mutta todella upeana albumina se osoittaa jälleen, kuinka Primordialin on lähes parhaimmillaankin parempi kuin moni muu huikeimmillaan. 4½/5


9. Leprous - Bilateral

Yksi vuoden parhaista uusista löydöistä. Ellei paras. Ensimmäistä kertaa Leprousta kuunnellessa tuli ensimmäisenä mieleen Pain of Salvation, sitten Opeth, heti perään Riverside ja laulajan ansiosta vielä norjalaiset bändit Arcturusin hengessä. Tämä ei onneksi tarkoittanut sitä, että Leprous olisi yksi niistä kaikkea sekoittavista kopiobändeistä, joita InsideOutin rosteristakin löytyy kourallinen. Sen sijaan Leprous nousee jo tällä levyllään varsin korkealle tuoreempien progerockia ja modernimpaa progemetallia sotkevien bändien joukossa. Albumi on melkoisen monipuolinen kokonaisuus, joka vilisee yksityiskohtia kaikkien soittimien tasolla, mutta kaikki tämä vain korostaa sitä hienoa tunnelmaa, jonka Leprous musiikillaan ja sanoituksillaan levylle luo. 4½/5


10. Esoteric - Paragon of Dissonance

Painajainen on palannut. Pari vuotta sitten löysin Esotericin tuolloin ilmestyneen The Maniacal Vale tupla-albumin muodossa ja tuon jälkeen on tullut hyvin pitkälti kahlattua läpi koko orkesterin tuotanto. Etu- ja takaperin. Tästä huolimatta Paragon of Dissonance pääsi ilmestymään kuin varkain, mutta samalla se joutui vaikeaan asemaan, ollessaan ensimmäinen uusi Esotericin levy, johon tuli tartuttua tietyin odotuksin. Aluksi albumi vaikuttikin edeltäjiään vaisummalta kokonaisuudelta, mutta erilaisissa olosuhteissa mieli muuttui nopeasti. Uppoutuminen Paragon of Dissonancen maailmaan on edelleen kesken, mutta juuri nyt vaikuttaa siltä, kuin levystä olisi muotoutumassa yksi tämän mustan talven tehokkaimmista soundtrackeista. 4½/5


11. Machine Head - Unto the Locust 4½/5
12. Mastodon - The Hunter 4½/5
13. Septic Flesh - The Great Mass 4½/5
14. Nightwish - Imaginaerum 4½/5
15. Iced Earth - Dystopia 4½/5
16. Tom Waits - Bad As Me 4½/5
17. 40 Watt Sun The Inside Room 4½/5
18. Amorphis - The Beginning of Times 4½/5
19. Von Hertzen Brothers - Stars Aligned 4½/5
20. Ott - Mir 4½/5
21. MaYaN - Quarterpast 4½/5
22. Battlelore - Doombound 4½/5
23. Thomas Giles - Pulse 4½/5
24. Scandinavian Music Group - Manner 4½/5
25. Thence - These Stones Cry From the Earth 4/5

Tasapuolisuuden vuoksi pitänee vanhojen tapojen mukaisesti luetella myös bändejä/artisteja, joiden uudet levyt aiheuttivat enemmän ja vähemmän pettymyksiä. Te olisitte kyenneet paljon parempaan: Björk, Tori Amos, Ghost Brigade, Paatos, Absu, Novembers Doom, Bohren & der Club of Gore, Explosions in the Sky, Younger Brother, The Project Hate, Burzum, Draconian, Lord Vicar, Stormwarrior, Samael, Dream Theater, Sigur Ros, Communic, Pentagram, KYPCK, Ulver, Evergrey, Eleanoora Rosenholm, Anthrax, Opeth, Grails, Lunatic Soul, Profane Omen, Before the Dawn, Verenpisara, Ordog, Arch Enemy, The Haunted, Edguy, Jesu, Megadeth, Scar Symmetry, Cavalera Conspiracy, Tarot, Current 93, ShamRain, Wolves in the Throne Room, Legion of the Damned, Mercenary, Metsatöll, Blackfield, One Man Army, Pain, Radiohead, Morbid Angel, Deicide ja Tyr. Oho, tuosta listastahan tuli melkoisen pitkä ja kyynisen kuuloinen. No, ei voi mitään.

[Jussi K]

Tuola! (+ hela Impe), poimittuna:

DREAMTALE: Epsilon

Millainen paluu vuosien eriasteisten hankaluuksien kruunuksi! Vuoden eniten kuuntelemani levy on tässä, ja eiköhän se samalla tarkoita että paras myös. Huippusuorittamista jokaisella osa-alueella, eikä vähiten heavymetalleista vaativimmalle, powermetallille kriittisessä biisinkirjoituksessa.


HELL: Human Remains

Vuoden yllättäjä? Kulttipimentoon jääneiden veteraanien ansaittu debyyttilevy sisältää sopivasti saatanaa, tunnelmallista teatraalisuutta parhaaseen King Diamond -tyyliin ja brittiläiselle perinneheville elintärkeitä, mieleenpainuvia melodioita.


ICED EARTH: Dystopia

Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista seuraajavalinnoista? Jon Schafferin taajaan käytössä olleeseen rekrytointikykyyn oli kyllä luottoa, mutten silti odottanut tällaista edeltäjiensä Ripper Owensin ja Matt Barlowin amalgaamia, mitä Stu Blockilla on esittää. Kun edellislevyllä notkahtanut sävellysten laatukin on tutulla IE-tasolla, niin eipä valittamisen varaa juuri jää.


MERGING FLARE: Reverence

Pitkään itseään odottanut esikoistäyspitkä oli juuri niin hyvä kuin tilattiinkin. Enemmistö kappaleista oli lukuisilta demoilta jo entuudestaan tuttuja, mutta niistä tarjoiltiin nyt järjestään parempia versioita, täysin uusienkin täystyrmäysten - kuten esimerkiksi At Daggers Drawn - kera. Tinkimätöntä laatua, etten sanoisi.


THEOCRACY: As The World Bleeds

USA:n melometallituotanto on nostanut talouden taantumassa melkoisesti tasoaan. Matt Smithin sooloprojektinsa ympärille kasaama porukka tiluttaa ja tulittaa todellista powerin riemujuhlaa tunnin ajan sellaisella fiiliksellä että arveluttava aihepiirikin unohtuu vilauksessa; kiitos jeesus!

[darealjyra]

Viime vuoden paras biisi oli kyllä ehdottomasti juurikin tuon Theocracyn I AM. Harmi vain, että se jättää koko loppulevyn niin pahasti varjoonsa, etten ole jaksanut levyä kokonaisuudessaan yhdeltä istumalta kertaakaan kahlata läpi. Aina vaan pettyy siihen kakkosbiisiin

Helevetin hyvin kulkee käsi kädessä huikeat melodiat ja sopivan lievä progressiivisuus. Ja onhan toi Matt Smith aikas kova laulumies.

[reptile]

Aikaisemmin mainitsemieni lisäksi täytyy mainita vielä tämä vuoden parhaimpien joukkoon ehdottomasti kuuluva levy, eli While Heaven Wept: Fear Of Infinity. Erinomainen levy on kyseessä. Bändin johtaja Tom Phillips on saanut tuotua tuntonsa esille musiikin kautta ja niistä tunnoista muotoutui erittäin tunnelmallinen paketti laadukasta metallia. Edellinen levy Vast Oceans Lachrymose oli sekin loistava, mutta tämä nousee senkin yli yhtenäisemmän materiaalin ansiosta.