^Eräässä suhteessa olen muuten Justicen kanssa samoilla linjoilla, sillä minulle suuri osa pidemmistäkin möhkäleistä kolahtaa hienosti. Oikeastaan vasta The Final Frontierilla pitkät introt ja paikoittainen junnaus alkoivat tuntua jo jossain määrin merkityksettömältä ja silkasta hiomishalun puuttesta johtuvalta.
TFF:llä on kompakteja ja joka osa-alueella toimivia (toki täydellisyydestä voi aina kiistellä) biisejä, kuten Starblind ja eipä Isle of Avalonkaan ihan ideaköyhä junnaus ole, mutta minusta tuotanto ja soiton paikoittainen löysyys vähän tappavat biisin voimaa. The Talismanin intro taasen tuntuu -vaikka se mielestäni ihan hyvin toimiikin- todella päälleliimatulta ja The Man Who Would be King on varsinainen tilkkutäkki sekin, joskin raikkaasti toimiva sellainen.
When the Wild Wind Blows taasen on tapaus, jossa ei ole mitään varsinaisesti turhaa, ellei koko biisin konseptia lähtisi ajattelemaan ihan toiselta kantilta. Toisaalta biisi taas on melkoinen Harris-kliseiden ruumillistuma, pituutta myöten, ettei mitään rajaa. Toki pidän biisistä henkilökohtaisesti suunnattoman paljon.
Aloituksessa mainitusta The X-Factorista pidän ehdottomasti sellaisenaan. Introt olivat selkeästi sielukas osa biisiä, eivätkä tuntuneet itsestäänselvältä pimputtelulta, jolla itse biisi käynnistetään.
Eli olen sitä mieltä, että paikoitellen pientä mammutti
ongelmaa on ollut, mutta toisaalta se ei varsinaisesti ole itsessään se ongelma, vaan se, miten biisit on toteutettu. Esimerkiksi The Edge of Darkness, Fortunes of War ja Lord of Light suorastaan tarvitsevat introaan. Okei, Lord of Light räjähtäisi hienosti ilmankin, mutta tavallaan rauhallinen, tyylikäs alku pohjustaa hommaa hyvin. Samaa on nähtävissä Starblindissa, jonka rauhallinen, lyhyt ja tyylikäs aloitus valmistelee kuulijan biisin hämyyn ja jylhään tunnelmaan.
Sitten on The Talisman, jonka sinänsä ihan toimiva intro on pelkkää lallattelua, jonka koko sisältö on käytännössä "never to be seen on these shores again". Ei sillä, etteikö tarinankerronta jotenkuten ko. biisissä toimisi, mutta kuitenkin.
Eli pidän mammuttilinjasta silloin, kun elementit jaksavat kantaa biisiä ja pitää sen mielenkiintoisena (The X-Factor, The Educated Fool, AMOLADin biisit yleensä, Starblind, jopa When the Wild Wind Blows...), mutta niin mainio biisi kuin The Talisman onkin, niin toivoisin, ettei seuraavalla albumilla enää tule noin itsestäänselvää akustista lallattelua. Se toki johdatteli itse biisiin, mutta jonkunlainen ongelma siinä täytyy olla, jos itse intro ei sitä suurta tunnelmaa luo, vaan pikemminkin pakottaa kuulijan odottamaan "räjähdystä". Onnistuessaan pitkäkin näpyttely sitoo itsensä osaksi koko biisiä, eikä tunnu vain irralliselta johdattelulta.
Ei jestas mitä teksioksennusta tuli taas. Koettakaa kestää fanipojun jorinaa.
