Lähimpänä sydäntä...

[Jyyd]

Vaikka genrepelleily on turhaa, piti silti äänestää perinteistä heavy metallia, muuten kiinnostaa myos power ja trash-metallikin. Nuo rankimmat rynkytykset kuten death-metal ei tule varmaan koskaan mulle uppoamaan, en vain pysty kuuntelemaan biisejä joiden sanoistakaan ei saa örinän seasta mitään selvää. Niin ja Hard/Glam-Rock/Tukkahevi uppoaa myös minuun, aitoa kasaria pitää olla, ja grunge on perseestä toki .

[Lappis]

Wikipedia helps us all:

Thrash
Speed

Ja faktat taittuvat hyvin nopeasti.

Eli ei mitään eroa. Mulle noi kaks tyyliä on edelleen sitä yhtä ja samaa

[Salamalla ratsastaja]

^Niinpä. Pistäkääpä noiden artikkelien perusteella esim. Metallica toiseen noista genreistä!
Hetfieldiltä kuulee sekä karjuntaa, että puhdasta laulua.

[Karpaasi]

Jos minulle sanotaan termi speed metal, minulle tulee ensimmäisenä mieleen Helloweenin Walls of Jericho. Minusta taas Walls of Jericho on hieman rosoista ja helvetin nopeaa perusheviä. On power metalliakin eri nopeuksista, mutta silti sitä kutsutaan poweriksi, vaikka miten nopeasti tai keskitempolla vedettäisiin, miksi tehdä poikkeus hevin kohdalla? Thrash on taas oma lukunsa. Tekemällä tehtyjä on genrejä.

[Sir]

Jos minulle sanotaan termi speed metal, minulle tulee ensimmäisenä mieleen Helloweenin Walls of Jericho. Minusta taas Walls of Jericho on hieman rosoista ja helvetin nopeaa perusheviä.

Herra kuvaili juuri speed metalin täydellisesti. Siitä pisteet ruskean reiän glamteologiritarille.

[Karpaasi]

Vastapainoksi voimmekin keskustella siitä, kuinka King Diamondin Abigail on minusta power metallia AKA "Kuinka homoteologi on väärässä vol. 2500"

[Jussi K]

Nimpä -basarit napsaa & korkealta vedetään, tuplakitaramelodiaakin saattaa kuulla. Mutta sittenhän tulee se natsikorttiverrokkeinen lyriikka-fakta pöytään, huoh ei tällaisia jaksa.

[Jukka]

[Tolppanen]

Ja vikana Black-metal ja kaiken maailman muut örinät. Tätä musiikkityyliä olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan. Voin tiivistää tuntemukseni kahteen sanaan: "Hyi vittu!"

*kröhöm* joo-o.. On se mukavaa, kun ilot saa irti pienestä. Repesin siihen malliin, että tässä ei erikeepperit eikä jeesusteipit enää auta.

Mitä tuohon itse lausahduksen sisältöön tulee, on mielipidekin tosiaan hieman muuttunut. Ne "kaiken maailman muut örinät" kyllä iskee nykyään ihan kohtuullisen kovaa. Black Metal nyt genrenä ei lukeudu edelleenkään niihin suosikkeihin, mutta hieman enemmän avarakatseisuutta löytyy nykypäivänä. Jos Dimmu Borgirin voi laskea kuuluvan tähän genreen (jos jonkun mielestä lukeutuu johonkin muuhun, niin voisi kertoa mihin), niin sanottakoon, että siitä pidän suhteellisen paljon. Kaupallista tai ei, pidän musiikista ja omistan jopa neljä studiolevyä aitona.

Muista bläkkis-bändeistä voisi vielä mainita Emperorin ja Immortalin. In The Nightside Eclipse on minusta hieno albumi. Jos black metallia ylipäätään voin sanoa kuuntelevani, niin juuri tämäntyyppisenä se iskee. Hienoja biisejä kertakaikkiaan.

Mitä itse topicin aiheeseen ja varsinaiseen kysymykseen tulee, niin aika vaikea on loppujen lopuksi nykyään eritellä noita eri genrejä. Nykyään kun voin sanoa kuuntelevani niin montaa eri bändiä, jotka lukeutuvat kukin eri genreihin. Thrash on ainakin meikäläisen kirjoissa lisännyt suosiotaan vuosien saatossa hurjasti. Löytyy levyjä niin monelta bändiltä, eniten kuitenkin kaikilta "big four"-bändeiltä, lisäksi on pakko mainita sellaisia kuin Testament, Sodom, Diablo, Pantera jne jne.. Ei kannata jokaista nimeä tähän kirjoittaa, joilta löytyy levyjä hyllystä. Kuitenkin pointti on se, että tykkään rässistä nykyään erittäin paljon.

Death metallin ehdoton ykkönen on Death. Näin se asia vaan on, tosin kaikki levyt eivät vielä hyllyssä ole, pari puuttuu. Morbid Angel aiheuttaa myös sellaisia viboja, että olen erittäin kiinnostunut. Tuotantoon tutustuminen tosin on vasta lapsen kengissä. Mainitaan nyt vielä kiinnostavat Carcass, Autopsy ja Obituary. Tutustuminen tuotantoon niin ikään vaiheessa mutta koko ajan kuitenkin hyvällä mallilla työn alla.

Melodisesta death metallista ja ns. "göteborg"-soundista en niin paljoa välitä, mutta positiivisia poikkeuksiakin toki löytyy. Arch Enemy on omasta mielestä perkeleen kova yhtye. Nähty livenäkin, oli kyllä näkemisen ja kuulemisen arvoista jo pelkästään Gossowin takia. Sellaisesta pimusta lähtee semmoinen ääni. Karmean tyylikästä, jos jotenkin muotoilisi.

Turha kai sitten edes mainita, että pidän toki myös perinteisestä heavy metallista. Maidenin lisäksi Dio, Judas Priest ja Black Sabbath nyt ovat ainakin sellaisia, joiden faniksi voin itseni tunnustaa. Myös Helloween kuuluu ainakin puoliksi tähän genreen, puoliksi poweriin. Power metal, entinen suosikkigenre on kyllä vajonnut yhä alemmas listoillani. Ei ole monia bändejä enään, joita aktiivisesti kuuntelen. Pidän toki powerista paljon nykyäänkin, on vaan nuo muut genret tainneet vallata kiinnostuksen hieman paremmin viime vuosina.

Vielä pitää mainita, jotain mikä ei ollut äänestysvaihtoehdoissa. Folk metal, tai voisiko käyttää nimitystä "viikinkimetalli"(?) Luokituksista viis, jokaiselle selviää kuitenkin mitä ajan takaa, kun mainitsen sellaisia yhtyeitä kuin Ensiferum, Korpiklaani, Moonsorrow ja tietyssä määrin myös Turisas. Varsinkin kaksi ensiksi mainittua kuuluvat suuriin suosikkeihin, Ensiferumilta löytyy kaikki levyt, Korpiklaanilta taitaa pari puuttua. On vaan niin perkeleen kovaa musiikkia tuo metallin ja kansanlaulun yhdistelmä, toimii aivan maagisella tavalla.

[-Victoria-]

Mielenkiintoinen topic & hyviä pohdintoja. Jos tuo äänestyksen kysymys olisi kysytty minulta 10 vuotta sitten, suosikkigenreni olisi ollut hard rock. 7 vuotta sitten olisin vastanut death metal ja 5 vuotta sitten perusheavy. Nyt äänestin death/thrash (joku on varmaan aiemminkin huomauttanut, mutta korjatkaahan ihmeessä äänestysvaihtoehdosta puuttuva h, äikänopen huom. ) erityisesti jälkimmäisen takia. Kuten varmasti monella muulla, myös mulla eri genrejen kuuntelu on pitkälti kausittaista, ja melkeinpä kaikista genreistä löytyy kyllä suosikkiartisteja/-levyjä. Vuodenpäivät mulla on ollut meneillään melkoinen thrash-kausi, joka ei ota vieläkään loppuakseen. Myös grindcore ja death metal uppoaa tällä hetkellä sen verran hyvin, että tuntuu siltä, kuin eläisin teiniangstia uudelleen. Laitetaas tähän jonkinlaista tämänhetkistä rankingia ja jotain mietteitä...

1. Thrash metal
Genren paras puoli on ehdottomasti RIFFIT! Kitarointien osalta thrash ihan ylivoimainen genre muihin verrattuna. Eikä sekään ihan paska juttu ole, että keikoilla on mahdollista purkaa omaa patoutunutta angstiaan riehumalla, heh. Rässin puolesta puhuvat myös lyriikat: genren monet bändit ovat kirjoittaneet juuri sellaista kamaa, jonka itse allekirjoitan, ja astetta poliittisemmat tekstit iskevät meikäläiseen myös.

2. Heavy metal & hard rock
Erityisesti kasarityylinen perinteinen heavy/hard rock iskee kyllä. Tämä genre on useimmiten sellainen perushyvä, sillä kovin montaa täysin paskaa tämän genren bändiä en tunne. Traditional heavy metal kertoo siis useimmiten laadusta. Heavyn & hard rockin suurin tekijä on mielestäni aina laulaja. Mahtavat vokalistit nostavat melkein minkä tahansa heavy metal / hard rock -bändin tosi korkealle listoillani. Sen sijaan huonolla vokalistilla on täysin päinvastainen vaikutus, eli kamala vokalisti voi pilata useimmiten täysin hyvänkin hevibiisin. Keskitason vokalistien tähdittämät bändit voivat olla hyviä, mikäli itse biisit iskevät kovaa.

3. Death metal
Tämäkin on oikeastaan sellainen perushyvä genre. Useimmiten bändit & biisit ovat usein ihan hyviä, vaikkeivät sinne ihan kuumimpaan kärkeen ylläkään. Death metal on erityisen hyvä ns. vitutusgenre: musiikki on parhaimmillaan juuri silloin, kun on paha olla. Myös monilla death metal -bändeillä on mainioita riffejä ja vokaaleissa pidän erityisesti hyvin matalista äänistä. Melodinen death metal onkin asia erikseen, ja siihen genreen olen tällä hetkellä todella kyllästynyt. Genren parhaat biisit ovat oikein hyviä, mutta pääosin ei ainakaan tällä hetkellä putoile mulle.

4. Black metal
Kaksijakoinen genre. Parhaimmillaan aivan mielettömän hyvää, paskimmillaan ihan jäätävää paskaa. Parhaat bläkkibiisit ovat tunnelmallisia ja sielua riipaisevia. Erityisesti useilla suomenkielisillä bläkkibändeillä mahtavat lyriikat ovat tärkeä osa musiikin hyvyyttä (esim. Vitsaus, IC Rex, Musta kappeli, Horna - näin muutamia mainitakseni). Pelkkä blastbeatpörinä ei meikäläiseen iske, eli jotain koukkua, melodiaa tms. pitää olla, jotta meikäläiselle uppoaa. Parhaat NWBM-bändit ovat tosi hyviä, mutta paremmin iskee kuitenkin old schoolimpi heavy metal -tyylinen black metal tyyliin Mercyful Fate.

5. Power metal
Vain harvat ja valitut bändit tästä genrestä iskevät. Enemmän tykkään jenkki- kuin europowerista (oikeastaan ne ovat nähdäkseni kaksi aivan erillistä genreä). Korkealta loilottavat vokaalit & tuplabasarilätkytykset eivät ole meikäläisen juttu. Vokalisti merkitsee tässäkin genressä paljon, mutta paraskaan laulaja ei voi pelastaa kaikkein kliseisimpiä pilipalikikkelihöpsötyksiä, heh.

6. Folk metal
Tästä genrestä mulla on erittäin ristiriitaisia mietteitä. Jonkin aikaa sitten pidin genreä vielä ihan varteenotettavana, koska muutamat kuulemani levyt bändeiltä, kuten Turisas, Finntroll ja Korpiklaani, ovat ihan hyviä. Tykkään myös jonkin verran tavallisesta suomalaisesta & jenkkiläisestä kansanmusiikista. Kuitenkin olen alkanut kyllästyä moniin aiemmin hyvinä pitämiini biiseihin - tämä genre ei siis kestä mielestäni kovin aktiivista tehokuuntelua ja toimii vain lyhyesti kausittain. Myös folk metaliin pätee se, että parhaimmillaan on tosi hyvää, mutta huonoimmillaan aivan järkyttävää paskaa.

7. Progressive metal
Tähän genreen en ole oikeastaan koskaan päässyt hyvin sisälle. Jotenkin tuntuu siltä, että suurin osa progebändeistä vain kikkailee kikkailun riemusta eikä musiikin hyvyyden vuoksi. Genressä on toki monia poikkeuksia - muutamat yksittäiset progebiisit toimivat erittäinkin hyvin. Useimmiten kuitekin biisit ovat aivan liian venytettyjä, eli yksi hyvä osio siellä ja toinen täällä, mutta kokonaisuutena aika sontaa. Soittajat ovat varmasti taitavia, mutta oikeastaan kaikkeen musiikkiin pätee mun kohdalla se, että soittotaito on sivuseikka, jos itse biisi on hyvä.

Niin noh, onhan niitä vaikka mitä muitakin genrejä.. Symphonic metal, doom metal ja speed metal tulee ainakin näistä hieman "isommista" alagenreistä mieleen. Niitä en kuitenkaan osaa laittaa arvojärjestykseen, ja mulla on myös hyvin omaperäinen näkemys näistä genreistä. Esim. symphonic metalia on mielestäni Therion ja Aesma Daeva, kun taas Nightwish, Epica ja Within Temptation -tyylinen paska ei ole sinfoniaa nähnytkään. Old school doom metalista tyyliin Candlemass pidän tosi paljon, mutta funeral doom metal yms. uudemmat alagenret ovat tylsää haukottelukamaa. Speed metal on vaikea laittaa tähän rankingiin, koska en ole kauheasti kuullut bändejä, jotka olisivat puhtaasti juuri speed metalia. Esim. Annihilatorin ekoista levyistä tykkään tosi paljon, mutten osaa oikein sanoa, laskenko ne speed vai thrash metaliksi. En jaksa vaivata päätäni näillä genreasioilla sen enempää.

[Varjis]

Kyllä se on itselle se perinteinen heavy metal mikä on lähimpänä sydäntä. Selvästi, verrattuna näihin muihin. Just bändit kuten Maiden, 'Tallica, AC/DC, A7X, Volbeat... meikäläisen makuun. Laulajalla yleensä puhdas upea ääni (Maidenilla Dickinson, Volbeatilla Poulsen, molemmilla mielettömän hieno ääni), se tehoaa muhun. Sitten siinä musiikissa on yleensä paljolti korkeeta kitaraa eikä 13 sävelaskelta alemmas viritettyjä kitaroita. Vaikka esim. Volbeatillahan näitä on, mutta riffit on silti hyviä. Musiikissa on rytmiä eikä kaikkea hakata niin paljon kun lähtee. Nam!

Seuraavana tulee sitten power metal. En paljon muuta kuin perusheviä kuuntele, mutta power metallissakin on hyviä juttuja paljon, kuten korkeat kitarat. Laulajan HIIIIIllittömän korkea ääni joskus rupeaa vihlomaan korvaan, mutta kyllä sitä mieluummin kuuntelee kuin sitä örinäshittiä. Helloween lienee oma suosikkini.

Thrash ja death seuraavana. Deathia en tosin kuuntele lainkaan, luokittelen sen samaan kuin black metal, enkä edes vaivaudu erottelemaan näitä genrejä toisistaan. Metallica oli thrashia alkuaikoina, mutta ei se thrash nappaa enää siinä örinämuodossa. Muuten kuunneltavaa.

Black metal seuraavana. Joskus käy mielessä, kuka keksi tehdä tällaisen genren? Omasta mielestä tässä ei siis ole mitään järkeä! Vielä kun mennään siihen ääripäähän eli norjalaiseen 'saatanaheviin' niin mua alkaa pikkasen mietityttämään että onko tämä hevi oikeasti mennyt tähän.

Glam metal yms. sitten hännänhuippuna, musiikkina vielä menettelee, mutta sitten se meikkaus- ja lakkapelleily saa voimaan niin pahoin että ei jotain tällaista bändiä pysty paria sekuntia pidempään katselemaan. Sillä lailla.

Ja näitten genrejen kannattajat, joita tässä moitin, älkää ottako näitä liian vakavasti. Nämä on vain mun mielipiteitä. Palautetta voi antaa ja vastaan niihin, mutta näillä mennään nyt ainakin toistaiseksi.

[Karpaasi]

Kyllä se on itselle se perinteinen heavy metal mikä on lähimpänä sydäntä. Selvästi, verrattuna näihin muihin. Just bändit kuten Maiden, 'Tallica, AC/DC, A7X, Volbeat... meikäläisen makuun.

Glam metal yms. sitten hännänhuippuna, musiikkina vielä menettelee, mutta sitten se meikkaus- ja lakkapelleily saa voimaan niin pahoin että ei jotain tällaista bändiä pysty paria sekuntia pidempään katselemaan. Sillä lailla.

Ei mulla muuta kuin että kyllähän tämä saa voimaan pahoin.

[Varjis]

Ei mulla muuta kuin että kyllähän tämä saa voimaan pahoin.

Joo, mutta musiikki on pirun hyvää (uusimmilla levyillä). Vaikka tuo meikkaus ei minusta kuulu miehille, varsinkaan musiikkiin, niin tehkööt kaverit sitä sitten minkä kuvittelevat olevan parhaaksi. Avenged Sevenfold siinä mielessä itselle omituinen bändi, että vanha tuotanto ei oikein nappaa, mutta uusimmilla levyillä muutama loistava kappale. Poikkeuksiakin löytyy.
Glam metaliin siis tässä se ero, ettei glam metal iske meikäläiselle.

[AntiSmuli]

Glam metal yms. sitten hännänhuippuna, musiikkina vielä menettelee, mutta sitten se meikkaus- ja lakkapelleily saa voimaan niin pahoin että ei jotain tällaista bändiä pysty paria sekuntia pidempään katselemaan. Sillä lailla.

Rivien välistä voisi tulkita, että vaikka löytäisit mieleisen glam-bändin, sen on pakko olla kuraa, koska lakka- ym. pelleily saa voimaan pahoin?

Suosittelen tsekkaamaan muutamat glam-bänditkin lävihte, jätä livekamat ym. pois, jos ei silmät kestä. Jos thrash toimii maltillisesti tietyissä mittapuissa, death- ja blackmetal ei alkuunkaan, niin ei luulisi glam-genre olevan niin luotaantyöntävää. Omasta mielestäni edelleen suurimmat erot hard rockin ja glamin välillä ovat pukeutumistyylit (Ja tässäkin yleensä jopa vain lakka-yliannostus) ja glamin poikkeuksellisesti liian ohkaset saundit.

Aika monta bändiä pitäisi itsekkin jättää kokonaan pois, jos ulkonäkö ratkaisisi.

[Karpaasi]

Aika teennäinen on usein tuo musiikillinen ero glam ja hard rockin välillä. Esim. Ratt on kunnon tuuttausta, vaikkakin se usein liitetään perinteiseen kasariglamiin, voisi jopa ihan heviksi kutsua. Samanlainen juttu on usein Whitesnaken kanssa, kun se liitetään 1987-levyn ja Is This Loven kaltaisten vetojen kautta perusglamiksi, vaikka perustaltaan se on sitä blues-painotteista hard rockia.

Taas muistaa kuinka genreily on aika berberistä.

-edit: Eihän muuten pitkä tukkakaan kuulu miehille.

[AntiSmuli]

Juurikin näin. Plus aikamoinen lista vielä muista kasaribändeistä mitkä liitetään heavy / hard rock / glam -genren alle.

Onneksi vain hinaajat diggaakin glamista.

[QazKFD]

Thrash ja death seuraavana. Deathia en tosin kuuntele lainkaan, luokittelen sen samaan kuin black metal, enkä edes vaivaudu erottelemaan näitä genrejä toisistaan.

Black metal seuraavana. Joskus käy mielessä, kuka keksi tehdä tällaisen genren? Omasta mielestä tässä ei siis ole mitään järkeä! Vielä kun mennään siihen ääripäähän eli norjalaiseen 'saatanaheviin' niin mua alkaa pikkasen mietityttämään että onko tämä hevi oikeasti mennyt tähän.

Sillä lailla! Onneks on A7X ja Volbeat. Praise the Lord!

[mentally blind]

^ : D Hajosin aika huolella.
Ite aiheeseen, en kyllä osaa erotella itelleni sitä _the_ genreä. Jonain päivinä (tai lähinnä kausiluontoista tämä tuntuu itsellä olevan) toimii ihan perus hevi, toisinaan bläkkis, joskus dödis, ja miljoona muuta genreä. Sitten vielä kun otetaan mukaan metalliin liittymättömät tyylit, alagenreineen. En osaa valita.

[Varjis]

Thrash ja death seuraavana. Deathia en tosin kuuntele lainkaan, luokittelen sen samaan kuin black metal, enkä edes vaivaudu erottelemaan näitä genrejä toisistaan.

Black metal seuraavana. Joskus käy mielessä, kuka keksi tehdä tällaisen genren? Omasta mielestä tässä ei siis ole mitään järkeä! Vielä kun mennään siihen ääripäähän eli norjalaiseen 'saatanaheviin' niin mua alkaa pikkasen mietityttämään että onko tämä hevi oikeasti mennyt tähän.

Sillä lailla! Onneks on A7X ja Volbeat. Praise the Lord!

Dissaa vaan. Jos sulla on eri musiikkimaku kuin mulla niin sama se mulle, makunsa mukaan jokainen vaan. Vai haitko jotain muuta tuolla postauksella?

@Karpaasi: Noh, niin... onhan se niinkin, enpä ole ennen tullut tuota ajatelleeksi. Ehkä niin monella hevimuusikolla on nykyään pitkät hiukset että kuvittelin sen kuuluvan kuvaan.

e: @AntiSmuli: Ei se nyt ihan niin ole. Glam on mulle sellasta että ei sitä kuuntele oikeastaan tarkotuksella, vaan silloin kun sitä sattuu kuulemaan. Kyllä se menee muiden mukana. Mutta sitten se meikkien ja lakan kova ylikäyttö saa tukahdutettua kuunteluhalut lopullisesti. Eli tavallaan tämä meikkien käyttö liittyy siihen musiikkiin siten, että kyllä glamia kuuntelee, mutta ei mielellään senkin takia kun sitä tekee paljon meikkaava bändi.

[nickorules]

Ykköstä on paha valita. Mutta eiköhän se ole perinteinen tai speed/thrash metal.

Minulle kyllä menee aika monenlainen metalli, perinteisestä melodeathiin taitaa olla nuo ääripäät. Ihan pehmohevi (paitsi Megadethin Risk) ja glam-metal ei nappaa, ei myöskään grindcore tai black metal.

Hevin ulkopuolelta pidän ihan hard rockista, kuten AC/DC:stä ja suomirokista.

Eiköhän aika tarkka kuva tule noista lempibändeistä: Iron Maiden, Megadeth, Dream Theater, Metallica, Bruce Dickinson, Anthrax, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Sepultura, Queensrÿche, Motörhead.

E:CoB pois listalta, löytynyt parempiakin bändejä.

[QazKFD]

Dissaa vaan. Vai haitko jotain muuta tuolla postauksella?

Mietis nyt kuka dissaa ja hakee mitäkin postauksillaan? Norjalaiseen "saatanaheviinkin" oli menty jo aikoja ennen syntymääsi, joten ihmettelysi on naurettavuutensa lisäksi myös helvetisti myöhässä.

[IndianaJones]

Se on jännä, että aina jos black metallista menee joku negatiivisen mielipiteen sanomaan, niin heti on genren ystävät ulisemassa, mutta power metallia saa haukkua ihan samaan tyyliin yksinkertaisesti leimaamalla sen kuraksi, eikä kukaan asiasta rupea vänkkäämään vastaan. Lieneekö tässä sitten ideologiat ja niiden äärimmäisyys syynä, powerissa kun huumorilla ja överiksivetämisellä on usein hyvinkin vahva rooli, kun taas black metal-puolella kaikki on niin maan perkeleen totista vääntämistä. Ehkä kikulimiehet vaan omaavat sitten niin paljon itseironisemman näkemyksen musaan.

Ei sillä, en mäkään "saatanahevistä" mitään ymmärrä.

[Hammer]

Lähes kaikista genreistä löytyy loistavia juttuja, mutta myös luokatonta tavaraa. Itselleni tuottaa suurta päänvaivaa laittaa genrejä parhausjärjestykseen. Kun tarkemmin mietin, niin kaksi parasta genreä pystyn nimeämään (joista toinen on vähän epävirallisempi genre), mutta valtaosa muista tyyleistä tulee ihan tasapisteissä jaetulla kolmostilalla. Lempparibändejä löytyy oikeastaan kaikista metalin alagenreistä.

1. Heavy metal (& Hard rock)
Perinteinen heavy metal on aivan ylivoimainen ykkönen oikeastaan kaikilla sektoreilla. Parhaat laulajat tulevat lähes poikkeuksetta tästä genrestä. Myös perinteisemmän heavyn riffit ja kitarasoolot iskevät melodisuudessaan, tarttuvuudessaan ja tyylitajuisuudessaan parhaiten. Pikkuprogeilevat rumpalit ovat lisäksi se juttu, josta diggaan musiikissa. Perinteisestä heavysta taitavia, hieman progeilevia, mutta kuitenkin liiallista progekikkailua välttäviä rumpaleita löytyy riittämiin. Pientä maustetta kaipaan musiikkiin, enkä vaikkapa geneeristä tukutuku-rumpalointia. Valtaosa suosikkibändeistäni on heavy metal -yhtyeitä, joten vaikka perushevistä löytyy myös paljon sitä armotonta kurasontaa, niin ne parhaat bändit tekevät tästä genrestä sen kaikkein rakkaimman ja tärkeimmän. On totta, että perusheavy on joskus liiankin simppeliä ja hittihakuista, mutta itse usein diggailenkin eniten niistä yhtyeistä, jotka perus-setin lisäksi ottavat musiikkiinsa vaikutteita myös vaikkapa progressiivisesta musiikista tai ylipäätään muista musiikin tyyleistä kehittääkseen heavy metallista ilmaisuaan entistä kiinnostavammaksi. Toki se simppelimpikin matsku iskee, sillä esim. Grave Diggerin riffivoittoinen mutta helppo heavy metal on minulle kova juttu. Pääosin toimivat '80-luvulla tai aiemmin perustetut old school -yhtyeet, mutta löytyy uudemmastakin kamasta niitä timanttisia yrittäjiä useampiakin.

Suosikkibändejä heavy metal -genrestä (osa kävisi myös löyhästi johonkin toiseen genreen): King Diamond, Mercyful Fate, Iron Maiden, Brucen & Blazen soolokama, Root, Sentenced, In Solitude, Constantine, Black Sabbath, Wolf, DIO, Kalapács, Grim Reaper, Warlord, Judas Priest, Ossian, Edge of Forever, Glad, Lost In Time, Morgana, Vanadium, Portrait, Accept, U.D.O., Grave Digger, I , Scorpions, Bullet, Running Wild, Jonah Quizz, Rainbow, RAM, Thundertale, W.A.S.P., Astral Doors, Evil Conspiracy, Tarot, Blitzkrieg, Warlock, Doro, Alice Cooper, Led Zeppelin, Uriah Heep, Deep Purple, Loudness, Machine Men, Fahrenheit, Kilpi, Omen (Hun), Saxon, Steel Crown, Kirka (hard rock -era), Witch Cross, ARIA, Manowar, AC/DC, Nypon & Blylod jne.

2. US Power metal
Tämä US Power Metal tai jenkkipoweri on käsitteenä häilyvämpi. Kuitenkin olen huomannut, että rapakon takaa tulee useita loistavia yhtyeitä, jotka edustavat tätä tyylisuuntaa. Usein raja heavy metalin ja jenkkipowerin välillä on melkoisen epäselvä, sillä eurooppalaiseen poweriin tottuneiden mielestä jenkkiläisten poweri kuulostaa ihan/lähes perinteiseltä heavylta. Itsekin pidän esimerkiksi Iced Earthia pitkälti heavy metal -yhtyeenä, mutta luen bändin nyt kuitenkin US Powerin alle. Tästä genrestä löytyy erinomaisia vokalisteja ihan siinä missä perinteisestä heavystakin. Jotkut bändit soittavat nopeampaa hieman speed metal -henkistä matskua, josta myöskin pidän.

Suosikkibändejä jenkkipowerista (vaikka US Power Metal -käsite on ehkä laajentunutkin käsittämään myös joitain USA:n ulkopuolelta tulevia yhtyeitä, niin otan nyt huomioon vain ne jenkkiläiset bändit, ettei nimi johda liikaa harhaan): Crimson Glory, Pharaoh, Virgin Steele, Circle II Circle, Vicious Rumors, Iced Earth, Armory, (Firewind, perustettu USA:ssa, mutta valtaosa jäsenistä kreikkalaisia), Jag Panzer, Recon, Riot, Savatage jne.

Sitten pieniä luennehdintoja muista genreistä (ei parhausjärjestyksessä):

Thrash metal
Parhaimmillaan erittäin hyvää tavaraa, mutta pääosin vain kohtalaisen hyvää turpaanvetoa. Murinalaulut verottavat yleensä pisteitä, vaikka niitä loistavia murisijoitakin löytyy. Malliesimerkki mieleisestä thrash-/death-murisijasta on Max Cavalera, joka on parhaimmilla vokaaleillaan ihan omassa sarjassaan. Useissa thrash-yhtyeissä on lyriikoissa jotain kuivaa poliittista uhoa tai sitten tekstit ovat pelkkää hupiosastoa. Eli keskimäärin ei tule annettua genren bändeille liikaa lyriikkapojoja. Thrash-riffittely on mainioita erityisesti silloin, kun thrash-bändit soittavat Mercyful Faten alkuaikojen riffejä hieman raskaammiksi tai nopeammiksi muokkailtuna.

Ykkössuosikit thrash-genrestä: Sepultura, Anacrusis, Nowen, Witheria, demoaikojen Reprisal Scars jne.

Death metal
Tämä genre on itselleni aika lailla yhtä kuin Death sekä parit ruotsalaiset melodista death metalia soittavat varsinaisen "jööttepori-genren" pioneerit/edeltäjät. Toki Sepulturat ja Nowenitkin voitaisiin tähän genreen niputtaa, mutta jätän ne tällä kertaa pelkkään thrash-lokeroon. Liian useat death-metal bändit ovat omiin korviini sellaista ihan perustoimivaa raskasta, mutta aavistuksen tylsää kamaa. Monesti killeri-riffit puuttuvat tai jäävät liiaksi taustalle rumputulen alle. Death on sitten edellä kuvatun puuduttavan kaman vastakohta, sillä huippuriffejä löytyy koko tuotannon verran. Sanoituksellisesti death metal ei ole lempparigenrejen joukossa, sillä gore-lyriikoista en välitä tuon taivaallista.

Ykkössuosikit death-genrestä: Death, Dismember, At the Gates, Yyrkoon, Amon Amarth, vanha-Katatonia, vanha-Amorphis jne.

Black metal
Blast beatista en juurikaan diggaile, joten se vesittää hyvin pitkälti muuten potentiaalisen genren. Lempparibändini black metalin saralta ovatkin usein niitä, jotka eivät käytä paljoa blastia ja/tai kuulostavat aika paljon muristulta perus heavylta (yleensä nämä bändit tulevat Kreikasta). Mercyful Faten ja Rootin niputin kuitenkin nyt ainoastaan heavy metaliin, vaikka molemmat voisivat jossain mielessä lukeutua myös black-nimikkeen alle.

Ykkössuosikit black-genrestä: Rotting Christ, Varathron, Baptism, Dissection, Bornholm jne.

Power metal (muu kuin jenkkiläinen poweri)
Ristiriitainen genre siinä mielessä, että parhaimmillaan tykkään paljonkin, kun taas heikoimmat bändit ovat ihan all-time inhokkejani. Sonata Arctica ei esimerkiksi toimi paria biisiä lukuunottamatta hetkeäkään. Power-lyriikat ovat joskus sellaista fantasia-diipadaapaa, josta en saa mitään irti, mutta osa genren sanoituksista on samantyyppistä toimivaa taistelu-/historia-/hedonismi-lyriikkaa kuin perinteisessä heavyssa. Yleensä suosikki power metal -yhtyeeni ovat niitä, jotka käyttävät biiseissään myös paljon perus heavylle ominaisia riffejä (esim. HammerFall). Power metalissa pistää joskus yököttämään rasittavat tuplabasarijuoksutukset ja liiallinen happy-happy-joy-joy-meininki. Vokalistit ovat joskus käsittämättömän rasittavia ulisijoita tai liki laulutaidottomia (esim. Tony Kakko), mutta myös kultakurkkuisia korkealta tyylikkäästi laulavia tapauksia mahtuu joukkoon.

Ykkössuosikit (euro/non-usa) power-genrestä: HammerFall, Edguy, Helloween, Primal Fear, Firewind, Gamma Ray jne.

Progressive metal
Parhaimmillaan yksi parhaista tyylilajeista, huonoimmillaan älytöntä taitojen esittelyä ja soitinmasturbaatiota. Monipuoliset ja vaihtelevat sävellykset kiehtovat minua, mutta harvemmin (yleensä) pitkät ja polveilevat kappaleet onnistuvaat olemaan koko kestoltaan täyttä priimaa. Crimson Gloryn niputin jo jenkkipoweriin, joten jätetään siis pois tästä listasta.

Ykkössuosikit progressive metal -genrestä: Queensrÿche, Threshold, Edge of Sanity, Fates Warning, Evergrey, Exhibition, Opeth, Control Denied, Fifth Reason jne.

Doom metal
Tunnelmallista ja hienoa tai unettavaa sekä tylsää. Parhaimmillaan hienoilla riffeillä höystettyä perinteistä heavy metalia hieman hitaampana versiona.

Ykkössuosikit doom-genrestä: Memory Garden, Candlemass, Minotauri, Funeral Planet, Reverend Bizarre, Mercy, Tales of Dark..., Pagan Altar, Saturnus, Memento Mori jne.

Speed metal
Vauhdikasta perinteistä heavya ja/tai thrashia. En ole genren asiantuntija, joten älkää ihmetelkö jos menee bändit ihan väärään tyylilajiin. Ihan jees -genre, josta olen aina pitänyt, mutta joka ei ole koskaan (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) kolahtanut ihan satasella kuten muu perinteisempi heavy. Running Wild kolahtaa erittäin kovaa, mutta lasken bändin ennemmin heavy metaliin kuin speediin.

Ykkössuosikit speed-genrestä: Exciter, Walls of Jericho -aikainen Helloween, vanha-Pokolgép jne.

Symphonic metal
Aika turhanpäiväistä jöötiä yleensä. Huonoja naislaulajia ja tylsiä orkestraatioita. Pari poikkeusta vahvistavat säännön, sillä Therion ja Dark Sanctuary (jos DS luetaan tähän genreen) ovat aivan loistavia.

Ykkössuosikit symphonic-genrestä: Therion ja Dark Sanctuary

Folk metal
Genre, joka ei yleensä uppoa meikäläiselle. Poikkeuksiakin toki löytyy. Agallochilta olen kuullut Ashes Against the Grain -levyn, joka oli aivan mahtava. Jos se luetaan folkiksi, niin ehkä meikäläiselläkin on vielä toivoa tämän genren suhteen. Myös esimerkiksi Amorphisin ja Therionin folk-jutut kolahtelevat vallan hienosti.

Ykkössuosikki folk-genrestä: Agalloch

Muita genrejä en jaksa miettiä sen tarkemmin, kun niistä ei ole tietoa juuri laisinkaan. Alternative metalin puolelta Faith No More kolahtelee kovaa. Nu metal ei pääasiassa putoa juuri laisinkaan, mutta Faith No Moren nu metal -henkiset jutut kolahtavat. Uudemmista nu metal -tyylisistä bändeistä Disturbed on pirteä poikkeus ja toimii ihan kivasti. Loppuun vielä yksi itseäni askarruttava kysymys: Mihin genreen sijoittaisitte Mana Manan? Musiikillisesti bändi on jossain suomi rockin ja metallin rajamailla, mutta tunnelmaltaan ja painostavuudeltaan paljon synkempää, kierompaa ja sairaampaa kuin valtaosa black metal -bändeistä.

Se on jännä, että aina jos black metallista menee joku negatiivisen mielipiteen sanomaan, niin heti on genren ystävät ulisemassa, mutta power metallia saa haukkua ihan samaan tyyliin yksinkertaisesti leimaamalla sen kuraksi, eikä kukaan asiasta rupea vänkkäämään vastaan. Lieneekö tässä sitten ideologiat ja niiden äärimmäisyys syynä, powerissa kun huumorilla ja överiksivetämisellä on usein hyvinkin vahva rooli, kun taas black metal-puolella kaikki on niin maan perkeleen totista vääntämistä. Ehkä kikulimiehet vaan omaavat sitten niin paljon itseironisemman näkemyksen musaan.

Hyvä pointti.

[Planeettapää]

Se on jännä, että aina jos black metallista menee joku negatiivisen mielipiteen sanomaan, niin heti on genren ystävät ulisemassa, mutta power metallia saa haukkua ihan samaan tyyliin yksinkertaisesti leimaamalla sen kuraksi, eikä kukaan asiasta rupea vänkkäämään vastaan.

Voisi ehkä johtua siitä että tuo Black Metalliin kohdistuva "kritiikki" on useimmiten jotain tr00 pinvgiini öhö öhö kellaripörinä -tason vammailua. Power Metal fanit saa syyttää ihan itseään jos eivät osaa keksiä vasta-argumentteja

[Hammer]

^ Erittäin totta kyllä tuokin. Mitäs sulkevat sanaisen arkkunsa heti, jos joku vähän pilkkaa. Power metal -fanit yleensä vain tyytyvät kohtaloonsa. Wimposer-musiikilla on myös wimposer-faneja? Leikki leikkinä, itsekin kyllä pidän jossain määrin powerista paljonkin, mutta aina puolustankin niitä bändejä/levyjä, joista oikeasti pidän.