Accept & U.D.O.

[Siren]

Näiden vastapainona ovat sitten 3 umpisurkeaa biisiä: Up to the Limit, Dogs on Lead ja Bound to Fail. Nämä kolme biisiä ovat kuulemistani Accept biiseistä ne paskimmat

Mitä tuo Bound To Fail tekee paskimpien biisien listalla?
Hieno biisi kitarasooloa myöten!

Nimensä kuvastaa mainiosti biisin lopputulosta
Väkinäistä laulua UDOlta ja kaikin osa-aluein huonoa kakkaa. Ei näin

[Symbolic]

Yksi kuuntelu takana uudesta Blood of the Nationsista. Vielä ei jäänyt yhdellä kuuntelulla paljoakaan käteen, mutta voin ainakin sen todeta, että ekan kuuntelun jälkeen biiseistä Teutonic Terror, Kill the Pain, Blood of the Nations, Locked and Loaded, Pandemic ja New World Comin' ovat ne kirkkaimmat tähdet. Raskasta heviä, eikä mitään kumartelua! Jyräävät soundit, Tornillo kuulostaa yllättävän kovalta (suorastaan loistavalta jumalankekkale!), Hoffmannin melodiset soolot ovat tälläkin levyllä aivan maagista kuunneltavaa ja ennen kaikkea tasainen biisi materiaali vailla notkahduksia.

Np. Beat the Bastards

[IndianaJones]

Jaaaaaa, että tämmöistä. Enpä ole pannut aikaisemmin merkille, että Acceptin kohdalla mielipiteet heittelevät näinkin paljoa.

Jo Breakerista taidan olla aika eri mieltä kuin suurin osa porukasta, tosin kuuntelukertojen vähyydestä johtuen ei uskalla kauheasti huudella. Vaikuttaisi kuitenkin erinomaiselta albumilta, jolla pari vähän laimeampaa hetkeä, mutta hyvät puolet korjaavat pienet puutteet. Jahka tämänkin joskus saisi hyllytettyä itselle, niin voisi vähän fiksumpia kommentteja heittää.
Restless and Wild taitaa olla se kovin Accept-pläjäys, ei ollenkaan heikkoja lenkkejä, biisimateriaali tasaista ja pari huikeata klassikkoa seassa. Neon Night's taitaa olla se vähiten kehuttu näistä todella kovista kappaleista. Timmiä heavyjunttaa alusta loppuun, ja mielestäni eheä ja tyylikäs kokonaisuus levynä.

Balls to the Wallia taisin mollata jo nyssoi-topikissa, samaten kun taisin sielläkin kehua R&W:tä. Balls taisi olla ensimmäinen levy, jonka ostin Acceptilta, eikä se vieläkään tunnu kovinkaan tutulta. Todella moni kappale on jäänyt jotenkin etäiseksi ja kankeanoloiseksi, eli Fight it Back, Losing More than You've Ever Had, Turn Me On ja Losers and Winners eivät ole oikein jaksaneet säväyttää. Erityisesti kaksi viimeksimainittua ovat jotenkin onton tuntuisia kappaleita.
Metal Heart sensijaan onkin jo astetta laadukkaampi tapaus. Vaikuttaa että nuo Ac/Dc-henkiset stadionrock-repäisyt ovat jättäneet monet kylmäksi, mutta mielestäni Up to the Limit ja Living for Tonite ovat erittäin meneviä biisejä. Tylsimpinä vetoina varmaan Wrong Is Right ja Too High to Get It Right, mutta meneväthän nuo tuossa muiden seassa.
Russian Roulette on vähän tuntemattomampi, vaikka pitkään sekin on hyllyssä seisonut. Erinomainen paketti, joskin ehkä vähän tasaisempi kuin bändin parhaat. Heaven Is Hell nyt on turhaan venytetty, melkein Angel and the Gamblerin mitalla, ja loppu vähän laiskistuu kolmen viimeisen biisin ajaksi, mutta onhan levyllä sitten yksi Acceptin parhaista, eli Aiming High. Tämä levy pitäisi ottaa kuunteluun, jahka pääsee kesänvietoista takaisin Jyväskylään.

[Symbolic]

Breaker on kyllä kova levy. Ainoa notkahdus on sysipaska Son of a Bitch, missä tosin Udon ärinät ja lyriikat jaksavat huvittaa. Tai ei ole minuun kummemin tuo lopetusbiisi Down and Outkaan napannut, vaikka onkin ihan sitä perinteistä Acceptia mistä luulisin kyllä tykkäävän. Can't Stand the Night on upea biisi! Oikeastaan kaikki neljä ensimmäistä täyttyä hevin ilotulitusta. Loppua kohden meno ihan inasen laantuu etunenässä aikaisemmin mainitsemani kahden kappaleen takia, mutta onhan siellä sentään Breaking Up Again ja erehdyttävästi AC/DC:n You Shook Me All Night Longilta kuulostava Midnight Highway.

Ja pirun perikööt ne, jotka haukkuvat Death Rowia. Katsokaan kun se on Acceptin viiden parhaan levyn joukossa.

[Hammer]

Restless and Wild taitaa olla se kovin Accept-pläjäys, ei ollenkaan heikkoja lenkkejä, biisimateriaali tasaista ja pari huikeata klassikkoa seassa. Neon Night's taitaa olla se vähiten kehuttu näistä todella kovista kappaleista. Timmiä heavyjunttaa alusta loppuun, ja mielestäni eheä ja tyylikäs kokonaisuus levynä.

Kerrankin joku muukin uskaltaa kehua Restless and Wildia bändin kovimmaksi. Niin kovia lättyjä kuin Balls to the Wall ja Metal Heart ovatkin, niin molemmat ovat kokonaisuuksina hieman yliarvostettuja. Loistavia levyjä toki molemmat edellä mainitut, mutta kalpenevat Restless and Wildin rinnalla. Breaker on tosiaan myös oikein pätevä levy.

Yllättävän paljon noita paria ekaa Acceptin levyä parjataan. I'm A Rebel on kerrassaan mainio levy, eikä se debyyttikään parista heikommasta biisistä huolimatta ole yhtään hullumpi. I'm A Rebeliltä löytyy sellainenkin aliarvostettu klassikko kuin China Lady. Ihan mieletön. Myös debyyttilevyn Sounds of War on erinomainen ja järkyttävän aliarvostettu. Biisistä tulee mieleen jossain määrin '70-luvun progevivahteisempi Scorpions.

Breaker on kyllä kova levy. Ainoa notkahdus on sysipaska Son of a Bitch, missä tosin Udon ärinät ja lyriikat jaksavat huvittaa.

Son of a Bitch on kerrassaan loistava. Naurattaahan se toki, mutta on kaiken huumorinsa lomassa oikein hieno biisi. Notre Damen coveri kyseisestä kappaleesta on myös tsekkaamisen arvoinen. Löytyy kyseinen yhtyeen livelevyltä Creepshow Freakshow Peepshow.

[Asamael]

Helevetin kova lätty. 'Nuff said.



...Acceptin keikkaa odotellessa. Battle Beast olis erittäin sopiva artisti lämppäämään. Kyseisen bändin riffeissä kun paistaa Accept-vaikutteet kilometrien päähän.

[AntiSmuli]

Tämä uusi levyhän on jäätävän kovaa tavaraa. Lähinnä mielenkiinnosta otin kuunteluun, kun halusin kuulla miten Tornillo on onnistunut paikkaamaan Udon, mutta sitten jäikin levy soimaan läpi parikin kertaa. Kovimmat tappobiisit heti suoraltaan ovat Beat The Bastards, Teutonic Terror, Blood Of The Nations ja Rollin' Thunder. Loputkin biisit vähintään hyvää tasoa. Sooloista en tiedä miten jakautuvat Frankin ja Hoffmannin kesken, mutta napakoita sooloja ja tarttuvia hevimetal-riffejä piisaa. Kyseessä siis erittäin tasainen kokonaisuus.

Ostoslista kasvaa.

Udo + Andi Deris + Biff Byford = Mark Tornillo

[Jyyd]

Tornillo taitaa pystyä paremmin korkeiden osien laulamiseen mitä Udo nykyään, ja muutenkin on hieman nyky-Udoa monipuolisempi solisti tämä Tornillo.

Itse levyhän on parin "ratkaisevan" kuuntelun jälkeen alkanut löytää todellisen paikan Accept -katalogissa, ei toki pärjää Restless And Wild - Russian Roulette aikakauden levyille, mutta on silti pirun tasainen ja turvallisen laadukas Accept -levy. Alkupuolen biisit ovat minunkin suosikkeja (Beat the Bastardsin soolo on mainio!), ja hyvät junttaukset kuten Pandemic ja Bucketful of Hate pitävät loppupuolen tason vähintäänkin keskitasolla. Eikä toki saa unohtaa jo aiemmin mainitsemaani Kill The Painia, joka edustaa levyn kärkipäätä mulle. Semmoset 4/5 tähteä rapsahtaa minulta. Olen ylpeä että bändi jaksoi vielä tehdä uudelle aikakaudellekkin jyräyttävän levyn.

[Jyyd]

Blood of the Nations nousi hienosti sijalle 9. suomen virallisella albumilistalla: http://ylex.yle.fi/lista/" onclick="window.open(this.href);return false;

[Jeeves]

Ihan törkeän kova tämä uusi levy. Pistin ihan lämpimikseni Spotifysta kuunteluun ja yllätyin kyllä ihan totaalisesti. Aika pitkä levy, mutta ainakin ekan kuuntelun piti hyvin otteessaan.

[Jyyd]

Uuden levyn myötä on tullut viime aikoina kuunneltua paljon Russian Roulettea. Aiemmin pidin tätä levyä 1982-1985 ajan levyjen takana, mutta kyllä tää siihen kylkeen nousee hyvin. Nuo ekat neljä biisiä toimii pirun hyvin (vaikka TV Warin kertsi muistuttaakin Helloweenin I'm Alivea), eikä esim. Aiming High ja Stand Tight paljoa laske tasoa loppupuolellakaan, vaikka onhan siellä pari heikkoa biisiä mukana. Nytkin soi It's Hard To Find A Way, mainiota rockimpaa Acceptia: toimii.

[Siren]

^Sehän on kuuleppa niin että tuo Russian Roulette on Acceptin toiseksi paras albumikokonaisuus ja levy yleensäkkin. Ei tartte Skippiä kuluttaa tuon levyn aikana

[Iron Constable]

^Juu, ei. Tarvitse skippailla. Russian Roulette on aivan Balls To The Wallin imussa yhtyeen parhaimpana levynä. Jotenkin se on vain vuosi vuodelta alkanut toimimaan paremmin ja on todella tasainen tuotos, vailla suurempia vali-valin aiheita. Hieno levy, ottaen huomioon, että bändin sisäinen dynamiikka rakoili jo tuota tehtäessä pahemman kerran.

[Akiman]

Ei tämän uuden Acceptin suhteen voi tehdä oikein muuta, kuin liittyä ylistys- tai ainakin kehukuoroon. Ihan kuten moni muukin, odottelin levyä todella pessimistisellä asenteella, mutta ilmeisesti Accept olisi ansainnut kovempaa luottamusta. Tornillo sopii Acceptiin mahtavasti ja tuo Udon isojen saappaiden täyttämisen ohella mukaan ihan uudenlaista monipuolisuuttakin, jolloin kyse ei ole vain vanhan maastohousun kopioimisesta. Itse biisit, riffit ja soolot ovat kuitenkin se kaikkein tärkein asia, mikä tekee Blood of the Nationsista niin hyvän kuin se on. Oikeastaan ainoa asia mikä pistää harmittamaan, on levyn lievä ylipituus. Niin hyviä ja parhaimmillaan todella tiukkoja heavy metal biisejä kuin levy sisältääkin, olisi sen suonut jäävän ennemmin jonnekin 50-55-minuuttiseen mittaan. Toimii kuitenkin näinkin, puhuttiinpa sitten levyn raskaimmista tai rokkaavimmista vedoista!

[Iron Constable]

Paitsi hyvää menestystä Euroopan listoilla, Acceptin uutuus Blood Of The Nations nousi Usan Billboardin listalle sijalle #170, myynti 2900 kpl. Toinen Accept-levy kautta aikojen, joka listalle menee, edellinen oli, niin, Eat The Heat vuonna 1989...

[A.Kivi]

^Jenkit ei osta Udoa.

[Symbolic]

Heh, vähän kyllä Eat the Heatin sijoitus kummastuttaa. Niin huono levy kuin se onkin. Onko syynä sitten amerikkalaissyntyinen solisti (ETH ja BOTN kummassakin!) vai mitä?

[Iron Constable]

^Vähän kiillotetumpi tuotos kansikuvaa myöden ja pikku muutos imagoon. Acceptin perusilme ei ole koskaan vedonnut amerikkalaisiin, liian rosoista ja saksalaista...

[Joonasmän]

Accpet on minulle Bändi, jonka uralle mahtuu käsittämätöntä paskaa, sekä loistavia tykkejä.

Henkilökohtaiset albumi suosikkini ovat tällä hetkellä Breaker ja Restless and Wild
Huonoin Udon 80-luvun kauden levy suhteessa arvostukseen on kyllä 1983 tullut Balls to the Walls.
Ei vaan kolahda. onhan se jykevä mutta samalla se on niin perkeleen ontto albumi. en tykkää.
Metal Heart on suht tasanen jossa on kyllä suosikkeja muutama, mutta on myös niitä roskia mahtunut mukaan.
Russian Roulette taas on epätasainen, mutta siinäkin on omat mahtavuutensa.

90-luvun Acceptiin en ole perehtynyt.

[AntiSmuli]

Acceptin sivuilla julkastu mukava listä Europäiviä ensi vuoden alkupuolelle. Skandipäiviäkin löytyy:

Feb. 15 - Gothenburg, SWE @ Trädgårn
Feb. 16 - Oslo, NOR @ Rockefeller
Feb. 17 - Stockholm, SWE @ Arenan
Feb. 19 - Helsinki, FIN @ Cable Factory

Eli Accept on FME:n lauantain headlineri. Eli ainakin lauantaina ovet käy ja lujaa! Toki muinakin päivinä, jos lisää kiinnostavia nimijä tulee 25.10.

[Jussi K]

Eli suoran FME > Tuska -artistiputken perusteella voisi Wolf & co:n kuvitella olevan tulossa sinnekin, nice!

[AntiSmuli]

Niihän tuolla toisaalla huhut jo kertovatkin. Ja puskaradiot soi. Mutta mikäs siinä, Tuskaan vaan toki kans, paikalla ollaan.

[maidenpoker]

Hienoa, että tulevat vaikka Udo ei ole enää mukana. Uusi levy ei vielä ole tosin päätynyt hyllyyn asti mutta aika positiivisia kommentteja on tullut joten ehdottomasti tuo on otettava haltuun ennen keikkaa.

[Jyyd]

Paremmin kuvattua livematskua Acceptilta lokakuun alusta:
Metal Heart
Balls to the Wall
Neon Nights

Kyllä vaan on bändi kovassa vedossa.

[THUNDER]

^Juu, ei voi muuta kuin kompata, hyvin potkii, perskeles! Tuo jos mikä on sitä kunnon heavymetallia, eikä mitään läpsyttelyä. Ja Tornillo on mies paikallaan, hyvin tuntuu taittuvan vanhemmatklin biisit.