Albumikeskustelua ja äänestys: The Number Of The Beast 30 v.

[Masa93]

Meinaatko että Nicko oli hengailemassa studiolla kun levyä tehtiin?

Ei tainnutkaan olla Nicko
Sitten taitaa vaan Bruce jotain huudella

Edit:On näköjään ollut aivot pois päältä tuohon vastatessa.

[Paha-Lurkki]

No niin. Sitten kesän ja loman kunniaksi levyarvostelut jatkukoon! Vuorossa on kronologisessa järjestyksessä The Number Of The Beast. Tämä on minulle tärkeä levy, toki siksi että Bruce Dickinson, Maidenin paras laulaja debytoi levyllä, mutta myös siksi että tämä on ensimmäisiä kuulemiani Maiden-levyjä. Kaverini isoveli pakkokuuntelutti levyä (ja muutamaa muuta Maiden-levyä) minulla ja kaverillani kun olimme suunnilleen toisella, kolmannella luokalla. Eihän levy silloin enää uusi ollut, kun vuosi oli jotain 1992-1993, eikä se kyllä heti noussut omaan suosioonkaan. Kuten ei koko Maiden tuolloin. Mutta jokin siemen siitä jäi itämään, myöhempää noin yläasteen aikoihin alkanutta metalliherätystä enteillen. Se alustuslöpinöistä, sitten mennään!

The Number Of The Beast

1. Invaders

Monet ei tästä biisistä pidä, minusta tämä on oikeastaan aika hyvä. En sano että tämä olisi Maidenin kirkkainta parhaimmistoa, mutta ihan hemmetin hauska ja toimiva veto silti. Biisiä ei saisi ottaa liian tosissaan, tämähän on perinteisillä hevikliseillä leikittelyä. Eihän hyökkäävät, hurjat viikingit voisi olla enää enempää hevimetallin kuvakielen ytimessä. Lisäksi koko biisin ajan meininki on räyhäkkään letkeää, metallikuninkaiden meininkiä. Dickinson pääsee heti ekassa biisissä kiekumaan kunnolla ja näyttämään mihin Maiden on menossa. Se parjattu kertosäekin potkii meikäläiselle oikein hyvin, kunnon peruskirkumista! Sooloissakaan ei valittamisen aihetta. No, täytyy se sentään loppuun myöntää että, onhan tämä ehkä "hiukan" lapsellinen ja turhan kieli poskessa tehty biisi. Mutta. Minä ainakin tulen aina hyvälle tuulelle kun kuulen ko. biisin. Lisäksi tämä toimii hyvänä muistuksena siitä, ettei ainakaan hevimetallia tulisi kaikkien maailman asioiden joukossa ottaa kaikista vakavimmin.

Arvosana: 4

2. Children Of The Damned

Tämä onkin sitten taas ihan erilainen biisi, jo alku poikkeaa Invadersista täysin. Mukavaa puoliakustista fiilistelyä aikuiseen makuun. Brucekin pääsee vetämään aluksi vähän alempaa ja rauhallisemmalla temmolla. Biisin nimisanat lähteekin sitten taas korkealta ja kovaa. Kyllähän tässä biisissä on ehdottomasti parasta sen jollain tavalla epätoivoinen ja vaikeroiva sävy. Väliosassa se saavuttaa todellisen huippunsa, Burr ja Harris luo mahtavan pohjan jonka päälle kitaristit ja Bruce maalailevat päälle helvetin lieskoja, niin melodisesti kuin lyyrisesti. Ai jumankauta kun toimii! Loppukin on oikein tyylikäs, ei tässä turhia valonpilkahduksia näy, niin kuin ei pidäkään. Kyllähän se olisi ollut aika sokerinen tapa jatkaa levyä Invadersin tyyppisellä irroittelulla. Tähän paikkaan Children Of The Damned on erinomainen veto. Ei täydellinen, mutta erittäin hyvä ja taas kerran vähän unohdettu helmi.

Arvosana: 5-

3. The Prisoner

Sitten taas edetään vähän tyyliltään valoisampaan suuntaan. Sanoituksissakin on paljon enemmän "tekemisen meininkiä". Lusimiset on nokittu, tai ainakin linnasta on karattu ja porukka pannaan maksamaan! Aloitus on hauska laina samannimisestä sarjasta ja bändin aloituspätkä erittäin mouheva. Brucekin saa taas pistää parastaan. Kyllä se on varmaan tullut aikoinaan alkuperäisille Maiden-faneille melkoisena sähköiskuna tuo vokalistin vaihdos. Ei tyyli Di'Annon ja Dickinsonin välillä voisi paljon enempää erota! Kokonaisuutena tämä on oikein peruspätevä rokkeri, ei sinänsä mitään pahaa sanottavaa. Ehkä tästä olisi saanut vielä paremmin jollain oikein nokkelalla koukulla tai muulla vastaavalla niksillä. Mutta tähän paikkaan levyä hyvä perustempaisu.

Arvosana: 4-

4. 22 Acacia Avenue

Charlotte-saaga saa jatkoa ja sehän se vasta on kivaa se! Biisin aloituksesta olen aina pitänyt, hakkaava rytmi on suorastaan suggestiivinen. Oikeastaan kova biisin jatkuva junnaava mutta samalla rullaava tyyli tempaa mukaansa. Sanoitukset ovat taas tätä hirtehishuumorin sävyttämää "pakollista" -hevi ja maksulliset naiset- teemaa, eli juuri sitä mistä pysyvästi murrosikään jääneet jolpit allekirjoittanut mukaan lukien tykkää. Noin neljän minuutin kohdalla tuleva kitarasoolo tuo sopivan pienen särön muutoin melko yhtenäiseen tempoon. Rummutuksesta on pakko sanoa että tällä biisillä Clive Burr kyllä soittaa minusta tosi hienosti, oikeaa rock and roll-meininkiä. Eihän tämä nyt mikään ikuinen suosikki ja kaljabaarien jukeboksien ikivihreä ole, mutta edelleen kuten koko levy tähän asti, erittäin hyvin toimivaa heavy metallia. Ei se ole niin helppoa tehdä niitä toimivia kappaleita, se pääsee aina välillä tällaiselta perustaunolta joka ei kamalasti näitä juttuja tee, unohtumaan.

Arvosana: 4

5. The Number Of The Beast

Sitten naiset ja herrat, tytöt ja pojat, hermafrodiitit ja androgyynit, on vuorossa yksi Maidenin NIISTÄ kappaleista. Jos edellinen ei ole jukeboksien vakiokamaa, tämä on. Pedon luku, 666, miten haluatte. Jo alusta tuntee että nyt tulee jotain erilaista. Ilmestyskirjan luvut heräävät henkiin. Kersana tässä biisissä tuntui olevan jotakin oikeasti pahaa, nykyisin tämä ei enää sellaisia tunteita herätä, muunlaisia kyllä. Ai jai mikä kitarariffi heti soiton alkuun ja Brucen sanojen laskettelu, huh huh. Alun huipentaa infernaalinen kiekaisu, josta varsinainen rypistys alkaa! Nyt ollaan hevimetallin täydellisessä ytimessä! Materian ja tietoisuuden tuolla puolen jos niin haluatte. Lyriikat sopii kappaleeseen täydellisesti, kuten Mulletman sanoisi: "Pure evil". Pirut ja perkeleet, ne vaan kuuluu heviin siinä missä intiaanit ja viikingitkin! Plus, pedonlukua on niin mahtavaa itsekin yleisössä lukea yhdessä Brucen kanssa. Tämä on hyvin hyvin lähellä täydellistä hevimetalli-kappaletta. Ja osittain siitä johtuen tämä on mm. radiokanavien ansiosta täysin puhkisoitettu, mutta se on klassikoiden osa. Eikä se laske mielestäni biisin arvoa yhtään, päin vastoin.

Arvosana: 5

6. Run To The Hills

Tähän rykäisyyn pätee edellisen arvion alkusanat, nyt ollaan NIIDEN Maiden-kappaleiden äärellä. Alun jyskytys ja biisin laukkakomppi meinaa edelleen lyödä niin sanotusti kehnot housuun! Sanoituksissa on suorastaan poliittinen ulottuvuus intiaaneineen ja sotineen. Lisäksi kertsi saattaa olla maailman historian parhaimpia, yksinkertainen, korkea ja oikeastaan ihan höperö, mutta ah niin saamarin mahtava! Ei tästä pysty oikein hirveästi loppujen lopuksi mitään sanomaan. Tämä vaan ON niin mahtava veto. Osa hevimetallin kuolematonta kaanonia. Puhkihan tämäkin on rassattu, mutta minkäs teet. Minä arvostelen kuitenkin vain siten miltä minusta tuntuu, eikä siihen vaikuta tuollaiset asiat. Mitään en lisäisi, tai pois ottaisi. Eikös se silloin ole aika lailla täydellistä?

Arvosana: 5

7. Gangland

Sitten mennäänkin vähän toiseen suuntaan. Alun rummuttelu ja kitarointi vielä pelaa ihan hyvin. Sanoituksissa ei ole mitään kovin ihmeellistä, ehkä vähän samaa meininkiä kuin Prisonerissa, Maidenille tyypillistä lainsuojaton-teemaa. Koko biisin ajan on kuitenkin sellainen tunne että jotain puuttuu. Jotain millä kappale lähtisi tosissaan liikkeelle. Soitannollisestihan tämä on aivan pätevää rapsuttelua, mutta kun jotenkin tämä ei vain kanna. Sooloissakaan ei ole Maidenille ominaista ukkosen makua. Ganglandille on väistämättä tarjolla tämän levyn väliinputoajan titteli ja heikoin arvosana, vaikkei tämä nyt IHAN täysi huti olekaan. Onneksi ei sentään ole viimeinen kappale kuten Drifter Killersillä.

Arvosana: 2

(8. Total Eclipse)

Voi veljet minkä teitte kun jätitte tämän alkuperäisestä julkaisusta pois. Tämä olisi ollut Ganglandia paljon parempi veto. Ihan jo alusta alkaen niin paljon jämäkämpää ja reippaampaa menoa... Sanoituksetkin ovat paljon synkemmät, tiukemmat ja tylymmät, levyn "teemaan" erinomaisesti sopivat. Kokonaisuutena meininki on vaan paljon ilkeämpää, raaempaa ja härskimpää. Ihan harmittaa tätä arvostella. No, onneksi se tällä uudelleenjulkaisulla on mukana, mutta sääli ettei ole nostamassa hienon levyn kokonaisarvosanaa, sen sijaan Gangland sitä pudottaa.

(Arvosana: 4+)

9. Hallowed Be Thy Name

Päätöskappaleessa ei sentään mennä metsään kuten edellisellä levyllä, kauas sieltä! Levyn kolmas "unohtumaton heavy-metal-hetki" tarjoillaan sopivasti viimeisenä. Jo alun kellonkalkahtelut nostaa ihon edelleen kananlihalle. Lyriikat ovat ravistelevat ja puhuttelevan vavahduttavat kuolemantuomio teemoineen. Basso jytisee, rummut paukkuu, Bruce todellakin tulkitsee ja nyt ne kitaratkin salamoi! Aivan mahtavaa! Livenähän tästä on enää hankala paremmaksi pistää, mutta kyllä tämä levyltäkin kuultuna nostaa melkein tipan linssiin. Eri osat ja niiden väliset sillat (onkohan se oikea musiikkitermi? ei hajuakaan mutta sanotaan niin) toimivat loistavasti yhteen. Loppu on sanoituksiltaan lohduton, muttei sentään täysin. Kenties elämä on vain outo illuusio, varjo, kangastus tai vain silkkaa harhaa. Kuoleman pelko lakkaa jos näkee mitä sen takana on. Mikä metafyysinen ja raivostuttava päätelmä! Silti kaikesta pohdinnasta huolimatta viimeiset sanat ovat: Pyhitetty olkoon nimesi. Tämä tuskin on tulkittavissa kristinuskon puolustuspuheeksi, vaan ennemmin hukkuvan viimeisenä huutona. Jospa kuitenkin... Mutta silti, elämä taisi olla kuitenkin vain outoa unta. Any way, mahtava biisi joka suhteessa. Kaikki toimii, sävellys, sanoitukset, tunnelma, soitto... Kaikki.

Arvosana: 5

Kokonaisarvosana: 4.19= 4.2
The Number Of The Beast aloittaa Iron Maidenin todellisten klassikkolevyjen sarjan. Se sisältää kolme bändiin suuriin klassikoihin kuuluvaa kappaletta, mikä jo sinässään on huikea saavutus. Kokonaisuutenakin se on kahta ensimmäistä levyä parempi. Tunnelmaltaan se on tiiviimpi ja se sisältää ainoastaan yhden selkeästi heikomman kappaleen. Henkilökohtaisesti tämä on aina kuulunut suosikkeihini ja kuten jo alussa tarinoin, ensimmäisiä bändin levyjä joita ylipäänsä kuulin. Ei tämä varmaankaan Maidenin paras levy ole, mutta uskon että se noussee korkealle rankingissani. 666 on Maidenin värisuoran ensimmäinen kortti, hertta 10.

Ranking:

1. The Number Of The Beast 4.19
2. Iron Maiden 4.03
3. Killers 3.63

[Omar]

^ hieno arvostelu jota oli mukava lukea!

[Jimmy Harris]

Eikö sitä Brucen todennäköistä osuutta levyllä olevien 2-3 biisin sävellykseen voisi nyttemmin jo virallisesti vahvistaa, vai vieläkö siinä on taustalla jotain tekijänoikeustuubaa?

[Varjis]

Toinen albumiarvosteluni... kovasta albumista :

Invaders
+ Todella hyvä alku, rummutan useinkin pöytää vasten sormilla.
+ Alun rumpujen ja kitaran jälkeen tuleva kitarariffi
+ Säkeissä hyvä meininki
- Kertosäe on aika karmea
Kokonaisuudessaan napakka levynavaaja, annetaan vaikka 4

Children Of The Damned
+ Viimeaikoina vasta päässyt biisiin sisälle. Mukavan rauhallinen ja kylmiä väreitä nostattavia kitarasointuja alussa
++ Kertosäe. Children of the Daaaamned Bruce kajauttaa upeasti.
+++ Soolo käsittämätön. Upeaa täppäystä, ehkä paras Maiden-soolo ikinä!
Ei miinuksia, mutta ei aivan täydellinenkään. Jokin pieni puuttuu, joka tapauksessa 5-

The Prisoner
+ 'Hauska' alku, ja loppuun karmiva nauru hahahaha
+ Koko biisin ajan aika nopea rytmi
- En tiedä sitten mikä tässä mättää. Olisiko syynä se, ettei biisi koskaan ole noussut oikein 'legendaariseksi'? 4-

22 Acacia Avenue
+ Hyvä alku
+ Dickinsonin alun 'salaperäinen' laulu
- Aihe tylsähkö
- Ei jaksa aina kuunnella loppuun asti. Liian pitkä? 4-

The Number of the Beast
+ it's number, is sixhundred and sixtysix. Loistava intro.
+ Riffi alkupuheen jälkeen. Oikeastaan riffit ovat läpi biisin loistavia.
+ Dickinsonin äänenkorkeuden vaihdokset 'kuiskaavasta' laulusta korkeaan lauluun, mm. what did I see?, could I believe?
+ Ensimmäisten rivien jälkeen pitkä yeeeah huuto.
+ Soolo taattua Maideniä.
Kiistaton Maiden klassikko. 5

Run To The Hills
+ Rumpuintro
+ Aihe
+ Riffit
+ Tarttuva kertosäe: run to the hills, run for your lives
+ Soolo
Edellisen tapaan unohtumaton Maiden kappale. 5

Gangland
+ Hyvä rumpuintro
- Rumpuintron jälkeen on sitten mielestäni vähän sekavaa menoa.
Tästä on vaikea laittaa plussia kuin miinuksiakin. Ei vain toimi. 3+

Total Eclipse
+ Mukavia riffejä, vaikka aluksi vähän hitaita.
+ Soolo.
- Sama vika kuin edellisessä. Ei tahdo toimia, ja vaikea arvostella. 3+

Hallowed Be Thy Name
+ Intro
+ Dickinsonin laulama alku. Gallow's pole kohta tuo kylmät väreet allekirjoittaneelle.
+ Sama hyvä meininki säilyy intron jälkeen. Hienoa kitarointia.
+ Tauot säkeiden aikana, jolloin Dickinson laulaa korkealta sanaryöppyjä uskomattomasti.
+ Nopeampi loppu.
Hieno päätös levylle, ja lunastaa paikkansa omassa Maiden-klassikot listassani. 5

e: Keskiarvo oli unohtua: se on siis suunnilleen 4,2

[Penjami Breeg]

On tullut aika antaa Ganglandille sellainen päälle neljän tähden arvio.
Säkeet ovat räjähtäviä, pitkälti tuon rytmityksen vuoksi. Voimakkaat iskut tulevat vähän hassuihin kohtiin luoden aika hektisen tunnelman. Turpaan tulee joka pelliniskulla, viisi kertaa per kierto. Clive pitää minut varpaillani läpi kappaleen.
The air tasted good jne. -väliosa on hengähdys, mutta voimakas sellainen. Ja sitäkin suhteellista rauhallisuutta rikotaan terävemmillä iskuilla (and the world was your friend *tan tan tann tantantan*).
Kitaraharmoniat eivät häviä Maidenin standardeille. Soolo on lyhyt ja vähän Maidenin tyylistä poikkeava, mutta tyylikäs, sillä se ruokkii edelleen kappaleen hektistä tunnelmaa.

Tykkään tästä kappaleesta kovasti. Pistää nyrkin takomaan niiden säkeiden painavien iskujen tahtiin ihan kotioloissa. Olen hieman yllättynyt monien muiden vaisuista fiiliksistä. Eipä taida tosin Stevekään tästä biisistä välittää. No, itse olen tyytyväinen että menivät "mokaamaan" näinkin kovan biisin!

[nickorules]

Sitten bändin lempparini kimppuun.

Invaders
Nopea, vahva avaus levylle. Kertosäkeessä kivat kitarataustat.
4,5

Children of the Damned
Ei avautunut heti. Komea akustinen osa, raskas kertosäe. Nopea osa on hyvä. Kiva täppäyssoolo.
4

The Prisoner
You're number six. I'M NOT A NUMBER, I'M A FREE MAN! Mwahahahahaaa... Puheintro on kova. Loistava nopea biisi, hieno melodinen kertosäe. C-osa lähtee taas tilulla, kiva soolo.
5

22 Acacia Avenue
Loistava progressiivinen kappale. Bruce laulaa hienosti, pari kunnon karjahdustakin löytyy. Keskiosa on loistava. Ainut miinus on soolot. Ne ovat ok, mutta ei lähelläkkään sitä, mitä esim Hallowed Be Thy Name on. Stevellä loistava basso-osuus siinä kuuden minuutin kohdalla. Miksi kansivihkosta puuttuu sanoja?
5

The Number of the Beast
Yleissivistyskappale. Ei kuitenkaan ihan lemppareitani. Mutta mahtavat soolot!
4,5

Run to the Hills
Hieno biisi, mutta alkaa olla yhtä kulunut kuin Smoke on the Water. Soolo!
4

Gangland
Alun rumpuosuus on hyvä, potkaisee kappaleen käyntiin. Jää muiden varjoon.
3,5

Arvostellaan Total Eclipse, kun se oli kuulemallani versiolla.
Voittaa Ganglandin mennen tullen. Raskas osa on hyvä, kertosäe tuo oikeasti mieleen pilvien taakse painuvan auringon. Nopea soolo-osa on hieno. Ja lopussa on vielä ne tuulet. Huh.
4,5

Hallowed Be Thy Name
Ehdottomasti bändin paras biisi. Rauhallinen osa on jo hieno. Sitten lähtee se kuudestoistaosarumpukomppiosa. Sekin on mahtava. Nopea osa on järettömän hyvä. Sanat ovat todellat hyvät. Alkaa adjektiivit loppua, se on moro.
5+

En varmaan enää kirjoittele näitä, kun jokaiseen pitää laittaa kymmenen hieno- tai loistava-sanaa. Ka. 4,74222....=4,5

[Summerganon]

Sitten bändin lempparini kimppuun.
22 Acacia Avenue
Loistava progressiivinen kappale. Bruce laulaa hienosti, pari kunnon karjahdustakin löytyy. Keskiosa on loistava. Ainut miinus on soolot. Ne ovat ok, mutta ei lähelläkkään sitä, mitä esim Hallowed Be Thy Name on. Stevellä loistava basso-osuus siinä kuuden minuutin kohdalla. Miksi kansivihkosta puuttuu sanoja?
5

Joo, muistaakseni toinen säkeistö (vai miten se oli) puuttuu remaster-version vihkosesta. Muutenkin noiden uusintapainosten kansivihkoset on vähän hutaistun näköisiä. Valokuvia on välillä ihan vääriltä vuosilta (esim. Powerslavesta löytyy Adrianista ja Stevestä kuvat 7th Tourilta) ja SSOASS:n ja FOTD:n vihkosissa köytetty höperö kuvankäsittely, jossa bändin jäsenten kuvia on suttailtu miten sattuu (näyttää amatöörin paint-suttaukselta). Hienoa livevalokuvia tosin kyllä löytyy ja singlekansia yms.

Notes-osiot ovat kyllä köyhiä, mutta musahan se on pääasia. Ei muuten, muttakun Dickinsonin soololevyjen remasterit on niin hyvin tehtyjä bonusbiiseineen ja vihkosissa on mukavasti ihan asiaakin. Menipäs off-topickiksi.

Ainiin, ja NPFTD:llä Holy Smoken toinen säkeistö jää kesken, kun siihen on läntätty päälle nimikkobiisin sanoja. Huolellisuutta olisi saanut porukka käyttää, vaikka ne uudet pelit ja vehkeet olikin varmasti jänniä silloin aikanaan... Känninen Stevekö se on koneella leikkinyt ja lätkinyt kuvia ja sanoja miten sattuu...

[Rautapeto]

Tässä onkin arkivapaapäivä hujahtanut ohi Maidenin parissa... säälittävää - vai loistavaa ajankäyttöä? No, joka tapauksessa taas pukkaa arviota:

The Number of the Beast

Ja sisään astuu Bruce Dickinson. Kyllä tuntuu hätkähdyttävältä, kun poika vetää huolettoman oloisesti korkealta, kun viimeksi on kuunnellut hänen ääntään Final Frontierin pappa-Brucena, jolta kaikki vähänkään korkeammalle menevä tuntuu menevän kireäksi ponnisteluksi. Toisaalta täytyy todeta, että pidän viisikymppistä Brucea paljon parempana tulkitsijana kuin tämän levyn kloppia.

Edelleen jos jatketaan vertailuja nykyaikaan, niin on se hämmentävää, kuinka vuonna 82 riitti levylle alle 40 minuutin mitta, mutta nyt täytyy olla melkein tuplasti sen verran. Itse olen enemmän 40 minuutin tiukkojen kokonaisuuksien ystävä. Tällaisen levyn kun voi oikeasti istua kuuntelemaan läpi.

Beastiin tuli tutustuttua aika nopeasti sen jälkeen, kun bändiin hurahdin, mutta mulle tämä levy ei kolahtanut ollenkaan niin hyvin kuin myöhemmät 80-luvun kiekot. Olen pitänyt suurinta osaa biiseistä aika heikkoina ja levyn yleisfiilistä aika latuskaisena. Ymmärrän toki, miksi tämä on etenkin 1980-luvun alussa Maidenia diggailleille SE levy. Ei tämä edelleenkään mikään suosikkikiekkoni ole, mutta annoin nyt tällä arvostelukierroksella biiseille yllättävän laupean hyväksyntäni.

Invaders

Kylläpä on Dickinsonin ääni vuosien varrella muuttunut. "Invaders" kiekaisu irtoaa aikasta korkealta. Hyvä ote Brucelta ja kiva vauhti, mutta eihän tää kummoinen biisi ole. Kertosäkeestä en rokota. Sehän on pirteä. 3

Children of the Damned

Bruce jatkaa vahvasti ja esittelee laajemmin ilmaisukykyään. Biisin alkuosan viehätys nojaakin pitkälti Brucen suoritukseen. No Steve bassottelee kyllä maukkaasti. Burrin haitsuttelu instrumentaaliosassa on hämmentävän ripeää. Smithin kitarasoolo on maukas. Hienot tunnelmat, mutta vaikka biisi kasvaakin, siltä odottaa vielä vähän enemmän kuin mitä sitten lopulta tulee. 3,5

The Prisoner

Adrian Smith pääsee entistäkin paremmin esille. The Prisoner -puhepätkä biisin alussa viehättää joka kerta. Kestää hetken ennen kuin biisi pääsee käyntiin, mutta sitten se onkin menoa. Kertosäettä edeltävässä osassa korkealle nouseva basso on upea. Kertosäe kuuluu bändin parhaimmistoon. Sooloja edeltävä instrumentaaliosa on upea, samoin itse soolot. En ole niin innoissani Burrin tomien lätkyttelystä soolojen taustalla, mutta menköön. 4,5

22 Acacia Avenue

Tämä ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Kimurantti biisi, josta jää kaikista erilaisista ja oikein hyvistä osista huolimatta hiukan tasapaksu fiilis. Viihdyin nyt tällä uusintakuuntelulla biisin seurassa yllättävän hyvin, mutta ennen kuin biisi ehti rauhallisempaan kitarasoolokohtaan olin jo hiukan ehtinyt puutua. Sooloi soi tarvittavan hengähdyshetken. 3,5

The Number of the Beast

Puhuttu intro virittää täydellisesti tunnelmaan. Hieno soundi kitaroissa biisin alussa. Harrisin basson soitto läpi biisin on maagista. Cliven takapotkukomppi on hämmentävän toimiva. Bruce laulaa itsensä historian lehdille. Totta puhuen pidin tätä biisiä pitkään aika köykäisenä. Olen nostanut sen arvoonsa vasta viime vuosina. Sanoituksesta olen kyllä pitänyt aina. Hämmentävää, että sen on joku tulkinnut aikanaan saatanaa suosivaksi. Vähän sama kuin kutsuisi raamattua saatananpalvojien oppaaksi, koska siinäkin kerrotaan myös saatanan töistä. 4,5

Run to the Hills

Samoin kuin The Numberia olen pitänyt tätä aina vain ihan jees biisinä - ja tämä ei edelleenkään nouse samaan arvoon kuin the Number. Mutta täytyy myöntää, että vastaavatpa biisin sanoitukset ja musiikillinen laukka hyvin toisiaan. 3,5

Gangland

Tämä on mennyt aina vähän sellaisena täytebiisinä ohi korvien. Mutta hyvä rallihan tämä on. Kertosäe ei kyllä nouse ihan muun biisin tasolle. Sooloon johtava tuplakitarajuoksutus on vetävä - samoin intron kitarat ja basso. 3

Hallowed Be Thy Name

Harris jatkaa tällä levyllä Phantom of the Operalla aloittamaansa eeppisten biisien rakentelua. Mielestäni hän ei onnistu tässä likimainkaan yhtä hyvin, vaikka sai tämänkin nostettua klassikoksi. Kylläpäs alkuosan riffi kuulostaa levyllä nopeatempoiselta, varasti nyt kyllä koko huomion Brucen laululta. Sittenhän ralli lähtee liikkeelle, kun koko bändi lyö sisään, mutta nytpäs kuulostaakin hitaalta - ja livenä tämä on liian nopea! No, kyllähän tämän biisin instrumentaaliosuuksia jaksaa kuunnella, aina ja uudestaan. Klassisia, joskin kovin tutuksi käyneitä Maiden-kitaramelodioita. Ehkä juuri tuttuutensa takia niillä on suorastaan hypnoottinen vaikutus nykyään. 4

Keskiarvoksi tulee 3,6875, joka on kyllä yllättävänkin hyvä. Pyöristän alaspäin ensimmäiseen desimaaliin, koska tämä levy jättää kuitenkin vähän valjun vaikutelman: 3,6.

Sarja on nyt:

The Number of the Beast 3,6
Killers 2,9
Iron Maiden 3,3

Eiköhän seuraavalla saa nelosen keskiarvo rikki.

[nickorules]

The Number of the Beast

Sanoituksesta olen kyllä pitänyt aina. Hämmentävää, että sen on joku tulkinnut aikanaan saatanaa suosivaksi. Vähän sama kuin kutsuisi raamattua saatananpalvojien oppaaksi, koska siinäkin kerrotaan myös saatanan töistä. 4,5

Tuotapa en ole koskaan miettinyt. Hyvä pointti.

Ameriikassahan järjestettiin oikein vinyylinpolttajaisia. Jännää, sillähän kappaletta ei todellakaan voi pitää saatanallisena. Mitähän nuo tekevät noille HAIL SATAN!-bändien levyille?

[Riivinrauta]

Eihän niille enää mitään tehdä, sen verran ihmiset viisastuneet. Ja muinoin ei Hail Satan-bändejä oikein pinnalla näkynyt

[Metal Heart]

Invaders - 2/5
Maiden osaa esitellä uudet jäsenensä - Brucelta melkoinen saavutus saada näihin sanoihin melodiaa! Mutta itse biisi onkin melko turhanpäiväinen, olisi kuulunut ennemminkin jonkun sinkun B-puolelle.
Children Of The Damned - 5/5
Täydellisyyttä: herkkä tunnelma, hienot sooloilut ja riffittelyt, sanoitukset ja melodiat, kaikki toimii!
22 Acacia Avenue - 5/5
Tätä voisi pitää yhtenä näistä "esittelykappaleista" (esim. Deja Vu, Mother Of Mercy), jotka ikään kuin kertovat bändin silloisesta tyylistä sisältämättä mitään omaperäistä. Mutta soolot, Bruce, Adrianin alkuperäinen idea + Steve, riffit... ei valitettavaa!
The Prisoner - 4,5/5
Hieno intro, tässäkin kaikki toimii, mutta aivan samaan ei ylletä, mielestäni kertsi se heikoin lenkki. Tai no, onhan siinäkin hieno vapaudenjulistus!
The Number Of The Beast - 3,5/5
Mielestäni yliarvostettu biisi, muttei huono. Ennemminkin tasaisen hyvä
Run To The Hills - 2,5/5
Samoin yliarvostettu kappale, jossa introa, Daven sooloa ja sen jälkeistä riffiä lukuunottamatta ei juuri hienouksia...
Gangland - 4/5
En ymmärrä, miksi tätä biisiä ei arvosteta! Eihän se erikoinen sävellys ole, mutta sanoitukset ja Bruce ovat aivan omaa laatuaan. Mutta millainen kiire bändillä on oikein tullut, kun kitarasoolokin kantaa vain puolet sille varatusta ajasta?
Total Eclipse - 4/5
Samaten sävellys ei ole parasta laatua, mutta hienoja riffejä sekä Brucen laulantaa kyllä tulee ihailla.
Hallowed Be Thy Name - 5/5
Ehdottomasti yksi Maidenin, hevimetallin, ja musiikin yleensä parhaita teoksia ikinä! Ei tästä sen enempää

Levy ei yllä seuraajansa tasolle lähinnä soundin takia, mutta myöskin biisilistassa on heikkouksia, eikä Bruce ole vielä kunnolla kotiutunut rooliinsa. Silti tämä on aivan maineensa veroinen klassikko!

Keskiarvo = 3,9444... eli pyöristettynä = 3,9

Tähän mennessä keskiarvot:
Piece Of Mind 4,6
Somewhere In Time 4,3
The Number Of The Beast 3,9

[Rautapeto]

^ Sä olet näköjään ottanut Total Eclipsen mukaan, vaikka se oli alkujaan vain b-puoli eikä mukana levyllä ennen kuin uusintapainos-cd:illä. Alun perin näissä albumien analyysiketjuissa on pitäydytty alkuperäisissä albumikokonaisuuksissa. Ajattelin vain huomauttaa, vaikkei sillä varsinaisesti väliä olekaan, mitä käsittelet arvioissasi. Keskiarvoihin nuo tietysti voivat vaikuttaa.

[Metal Heart]

^ Sä olet näköjään ottanut Total Eclipsen mukaan, vaikka se oli alkujaan vain b-puoli eikä mukana levyllä ennen kuin uusintapainos-cd:illä. Alun perin näissä albumien analyysiketjuissa on pitäydytty alkuperäisissä albumikokonaisuuksissa. Ajattelin vain huomauttaa, vaikkei sillä varsinaisesti väliä olekaan, mitä käsittelet arvioissasi. Keskiarvoihin nuo tietysti voivat vaikuttaa.

Niin no joo. Mutta eipä nuo keskiarvot ole muuta kuin, Pirates Of The Caribbeania lainaten, "suuntaa antavia" Ja onhan tuo nyt siinä määrin hyvä kappale, että levyä parantaa huomattavasti sen mukana olo.

[Rautapeto]

^ No sekin on kyllä totta, että eipä nuo keskiarvot tosiaan ole kuin suuntaa antavia. Meikäläinen on hetkittäin eksynyt tekemään noista arvioista niin tarkan taiteenlajin, että tämä perimmäinen totuus unohtuu. Vaikka käyttäisin kuinka paljon aikaa tahansa joidenkin biisien arvosanan räknäämiseen, toisella kertaa saattaisin pamauttaa eri numerot tauluun.

Ja Total Eclipse on totta vie hyvä biisi. Minäkin antaisin sille varmaan nelosen, eli minunkin arvion kohdalla se menisi levyn keskiarvon yläpuolelle.

[Hatebreeder]

Jees, taas vaihteeksi ei mitään muistoja levyyn liittyen, nimibiisi tosin oli ensimmäinen kuulemani metalli, sekä Maiden, kappale.

Taisi iskee joku kirjoitusripuli tätä arvosteltaessa, mutta tässä tämä nyt on:

Invaders:

Alku vaikuttaa lupaavalta. Todella nopeat rykäsyt, eikä tuleva riffikään hidastele ollenkaan. Ensi kertaa kuulemme Brucen äänen, ja sekään ei hidastele. Biisi on mahtavan nopeatempoinen. Kertosäe on mielestäni yksi yhtyeen parhaimmista. "INVADERS" kiljasu on vain niin hieno. Ei tästä paljoa voi sanoa. Säkeistöt toimii, kertsi sitäkin paremmin. Välin soolottelutkin toimii. En ymmärrä, miksi suurin osa valittaa tästä? Biisihän on mahtava, nopea ralli! Annan 4,25, eli 4+ pistettä.


Children of the damned:

Alkaa hienolla kitaroinnilla, johon tulee toinen kitarisa soolottelemaan. Säkeistöt alkavat, mukavan hidas tempoista, akustiset toimivat. Sitten seuraa rankempi kertosäe, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan hieno. Taitaa olla Maidenin tähän astisen (IM - NOTB) tuotannon ensimmäinen kertosäe, jossa jodlataan vain biisin nimeä. Toisen kertosäkeen jälkeen tempo nousee nelinumeroiseksi, rummut alkavat vetää hienoa pauketta samalla kun kitarat hakkaavat barrea. Laulu alkaa ja toinen kitara säestää laulua. Sen jälkeen tulee pientä hienoa melodiaa, josta pääsemme kuolemaa halveksuvaan tilutus sooloon. En tiedä mitä se oli silloin, mutta jos nykyään joku vetäisi tuommoisen soolon, se kyllä naurettaisiin lyttyyn. Mutta hienolta se kuulostaa. Vielä loppuun vähän "ooooo":ta, ja viimeinen säkeistö. Tai mikä onkaan. Mahtava eepos. Tekisi mieli antaa täydet 5, mutta jotenkin jäi fiilis, että ei tämä ihan vitosen biisi ole... 4,5


The Prisoner:

Alkaa pätkällä kys. sarjasta. "you're number 6... I'm not a number, I'm a Freeman! röhröhröh..", ja sitten päästään itse biisiin. Alkaa hitaalla rummutuksella, johon kitarat tulevat heti mukaan. Ehkä vähän lattea riffi makuuni. Vähän aikaa jauhettuaan hidasta riffiä päästään nopeaan riffiin. Eka säkeistö alkaa. Joo. Hyvältä kuulostaa... Pre-chorus on hieno, naurahduksineen päivineen. Kertsi on siisti. "I'm not a prisoner...". Taas Maidenin parhaimmistoa. Luonnollisesti uusi säkeistö ja kertsi perään. Sen jälkeen tulee hienon kuuloinen kohta, toinen kitara vetää jotain.. melodiaa (?), ja toinen jauhaa taustalla. Ja siitä, yllätys yllätys, sooloihin. Kuten joku aiemmin jo mainitsi, niin tämä on perus biisi, joita löytyy joka bändiltä. Mutta, se ei tee siitä huonoa. 4-, eli 3.75 pojoa.


22 Acacia Avenue:

Muistan, kun yhtäkkiä tämä biisi aukesi minulle. Opettelin oitis soittamaan sen, ja kuuntelin yötä päivää. Alkaa hienolla hakkaavalla riffillä, johon laulu ja muut soittimet tulevat täydellisesti mukaan. Sen jälkeen päästään vähän toisenlaiseen riffiin, "meet the lady that I knooo-oooooow", ja takaisin hakkaavaan. Tähän mennessä mahtavaa. Yhtäkkiä pääsemmekin uuten osioon, nopea riffi, joka on oikeastaan todella erilainen verrattuna Maidenin perus riffeihin. Kertosäe on taas tarttuvaa kamaa, tulee välillä hoilattua mukana "tventi tooo, di aaavenuuuu". Brucen rääkäisyt tässä biisissä on myös mahtavaa. Saisi rääkyä useammin. Tokan kertsin jälkeen alkaa vähän erilainen riffi ja laulu... ahaa! Soolo tulossa! Ja kyllä vain, mutta yllättävää kyllä, tempo laskee, ja soolo menee hitaasti. Mainio valinta! Takaisin säkeistö riffiin, jota jonun aikaa kuultuamme kuulemme Brucen sanovan "You're packing your bags, And you're coming with me", ja alkaa uusi soolo. Yksi ehdoton lempparisoolo Maidenilta. Hieno biisi, turhan aliarvostettu. 4,5 pistettä. (tuli muuten törkeen pitkät jorinat tästä)


Number of the beast:

"hou hou, meri ja maa, piru lähettää pedon" kuuluu hienolla matalalla äänellä. Biisi lähtee käyntiin siistillä riffillä, ja melkein painostavalla laululla. Ääni nousee koko ajan, kunnes "YYYEAAAAAAAAAAAAA", mahtava kiljaisu. Säkeistöt alkavat. "Night was black" ja näin päin pois, kitarat vetävät tyylikästä riffiä taustalla. Kertosäe toimii hyvin, lyhyt ja ytimekäs. Ehkä vähän ennalta arvattava biisi, mutta hemmeitn hyvä. "Kiihtyvä" riffi alkaa, ja päästään kunnon tilutuksen makuun. Sen jälkeen takaisin kolmanteen säkeistöön. Muistan vieläkin ekat kuuntelukertani (josta on puolivuosikymmentä aikaa), kun tässä säkeistössä Brucen ääni muuttuu oudosti siinä yhdessä kohtaa (en millään saanut selvää sanasta, sori). Vika kertsi lähtee. Introriffi taas, ja biisi loppuu neljään mahtavaan barreen. Ehdoton hittibiisi, toivon todella, että tämä kuullaan (aivan varmasti) Stadionilla ensi kesänä. Pitää sitä nyt kerran elämässä olla todistamassa NOTB livenä. 5-, eli 4.75 pistettä. Ei SILTI ole 5 arvoinen...


Run to the hills:

Alkaa hienolla jumputuksella, johon kitarat tulevat mukaan. Kerran kuulin jonkun täysin ei-Maiden fanin hyräilevän kitarariffiä koulussa. Eli kyseessä ei ole mikänä ihan tuntematon viisu. Sanoituksiltaan tämän PITÄISI olla synkkää tavaraa, mutta iloiseksihän tästä tulee. Laukkakomppi lähtee käyntiin, ai että mikä vauhti. Ja pääsemme mahtavaan kertsiin. Kertsi on vain mahtava. Uusi säkeistö lähtee käyntiin, ja taas kertsiä pukkaa. Todella nopeatempoinen meno. Soolo päälle, ja on muuten jumalauta vaikea soolo (kitaristin välikommentti). Hieno soolo ei siinä mitään. Lähtee taas kiihtyvää riffiä, ja Bruce tulee mukaan. "Jeee-eeeee-eeeeee... aaaaa-aaaaa-AAAAAAAA", ja kertsiin. Hieno biisi. Kulutettu, kyllä, mutta ei tästä pistä paremmaksi. Nopea, mielenjäävät riffit, hieno kertsi... 5 pistettä. Kyllä, se päihitti NOTBin.


Gangland:

Biisin mustalammas(ko). Kukaan ei tunnu pitävän. Alkaa rummutuksella, kuten edellinen. Siihen tulevat taas kitarat jauhamaan riffejäänsä. Säkeistöt toimii, ja riffi on taas vähän omalaatuinen Maidenin tyylissä. Kertsikin on mielestäni hyvä. Mikä tässä oikein on niin huonoa muka? Keskipaikkeilla alkaa outoriffi, tulee jostain syystä mieleen Final Countdown... Mutta.. outo.. Sitten päästään sooloon, ja sen pituus todellakin lähentelee Bieberin kokoa. Alku kuulostaa siltä, että nyt kuullaan puolituntinen rilutus, mutta hyvä että kestää 10 sekunttia. Hyvä rallihan tämä on, 4 pistettä.


Hallowed Be Thy Name:

Ennalta arvattava kirjoitus tulossa varmaan. Alkaa hienolla akustisella introlla, kello kajahtelee taustalla, basso iskee sointuja taustalla, ja Bruce vetää lohduttomia sanoja. Sitten päästään itse biisiin, toinen kitara vetää melodiaa, ja toinen hidasta laukkaa. Sitten pääriffiin, todella hienon kuuloinen. Kitarat iskevät voimasoinnut ilmoille, ja Bruce kajauttaa ilmoille ekan säkeistön. Mahtavan kuuloista, todellakin. Pääriffi taas käyntiin, mutta sitten tuleekin uusi riffi, ja jatkaa samaa "mahtava"-linjaa. Vähän aikaa riffiteltyään uudet säkeistöt pukkaa. Sanoitukset on todella selvät, eikä jätä paljoa epäselväksi edes minun tasoiselle tulkitsijalle; Into hirsipuu we go. Riffiä jatketaan taas säkeistöjen loputtua, ja yhtäkkii vauhti hiljentyy hienon välisoiton merkeissä. Hieman yllättävää, vauhti nouseekin yhtäkkiä, ja pääsemme vielä kuulemaan kuolemaa halveksuvaa tilutusta. Ja ai että kun osaa halveksua hienosti. Alkaa hienoilla bendeillä, johon heti perään tiluttelua. Toinen soolo jatkaa samaa hienoa tilutuslinjaa. Vähän aikaa E:tä jauhettuaan aletaan vetämää pääriffiä, hieman korkeammalta tosin. Sen jälkeen tulee vielä hienot loppusäkeet, "Yeah yeah yeah, hallowed be thy name", jonka jälkeen alkaa välisoitossa käytetty riffi ja loppuun vielä napakka, E-soinnuilla soitettu tietenkin, paukutus. Hieno tekele, ei tätä turhaan ylistetä, 5 pistettä.


Keskiarvo: 4,46875, eli 4,5.

Herraisä mikä novelli. No, pisteet sille joka jaksaa lukea Itse en ole mikään vannoutun NOTB-fani, joten keskiarvo hieman yllätti.

Lista tähän asti:

1. Number of the beast - 4,5
2. Killers - 3,8
3. Iron Maiden - 3,6

[Metal Heart]

Gangland:

Biisin mustalammas(ko). Kukaan ei tunnu pitävän.

Kyllä minä ainakin. Hieno biisi, jota Bruce ja sanoitukset parantavat huomattavasti.

[Tolppanen]

Vuonna 1981 Paul Di'Anno sai siis luvan lähteä Iron Maidenista, koska ei pystynyt hollaamaan omaa päihteiden käyttöään. Nopeasti hankittiin tilalle Samsonin laulaja Bruce Dickinson ja seuraavan vuoden alkupuoliskolla sitten julkaistiin tämän kokoonpanon ensimmäinen albumi. Nyt on sitten aika katsastaa, mitä bändi sai aikaan tällä uudella kokoonpanollaan.


Iron Maiden: The Number Of The Beast (1982)

1. Invaders
Siis uusi laulaja. Uudet kujeet? Sehän selviää varsin nopeasti. Levyn ensimmäisen kappaleen aloitus suorastaan ampuu silmille kivenkovalla tykityksellä. Erinomaisen tiukka riffi, joka totisesti potkii rintaan, niin kuin aloituksen kuuluukin. Tulee aivan samanlainen fiilis kuin Killersin aloituksessa, jos mahdollista niin vielä astetta kovempikin. Pojat ovat totisesti aikoneet lyödä kuuntelijoille heti kättelyssä luun kurkkuun ja näyttää epäilijöille, että he ovat edelleen oma tiukasti ampuva itsensä. Pian lähdetään nopealla temmolla lentoon varsin mukavan, tosin melko yksinkertaisen riffin säestämänä. Sitten kajahtaakin ilmoille levyn ensimmäiset lauluvokaalit. Hui saatana! Mikä mies se tämä tällainen on?! Bruce Dickinson aloittaa oman osuutensa Iron Maidenissä kovaa ja korkealta, oktaavia ylempää kuin Paul Di'Anno. Ensireaktiosta toivuttuaan käy jo heti ilmiselväksi, että nyt liikutaan jossain aivan muissa taajuuksissa kuin kertaakaan kahdella ensimmäisellä levyllä. Brucen mahtipontisen röyhkeä, erittäin aggressiivinen ja korkea tulkinta ei jätä mitään epäilyksen varaan. Bändi on totisesti astunut askeleen eteenpäin valitessaan bändille uutta laulajaa, nyt jos koskaan avautuvat aivan uudet mahdollisuudet. Biisi rullaa mukavan iloisesti ja nopean energisesti eteenpäin, kunnes saavutaan biisin kertosäkeeseen. ... ... ... Tämä vetää totta vie hiljaiseksi. Missä mielessä? Aika järkyttynyt on fiilis. Eikä positiivisella tavalla. Ei todellakaan. Mitä vittua, mitä helvettiä, mitä tämä on??! Karmeinta paskaa, mitä Maiden on tähän mennessä studiolevylleen ulos suoltanut. Kertsissä ei kertakaikkiaan ole mitään ideaa, naurettavan kuuloista kurapaskaa. Aivan mautonta. Onneksi tuo inhokkikohta häipyy nopeasti ja sitä seuraavat osuudet, kuten keskivaiheilla tuleva soolo-osuus todella parantaa tunnelmaa käsinkosketeltavan selvästi. Huhhuh. Onneksi kertosäettä ei tässä paljoa toisteta, meinaan muuten tämä biisi vajoaisi todella surkeuden suohon. Sääli, että se on edes olemassa, sillä muuten tämä ralli on kerrassaan varsin mainio. Nopeatempoinen, pirteä, tiukkaa riffittelyä. Juuri niin kuin avausbiisin kuuluukin olla. Kertsi ei koko biisiä pilaa, mutta vähentää ankarasti pisteitä, mikä sinänsä on aika sääli. 3

2. Children Of The Damned
Avausbiisin ristiriitaiset fiilikset unohtuvat melko nopeasti, kun seuraavaksi sukelletaankin sitten jo aivan toisenlaisiin maailmoihin. Akustinen, rauhallinen aloitus. Tunnelma vaihtuu silmänräpäyksessä adrenaliinin sekoittamasta nopean hevirykäyksen luomasta tärinästä hiljaiseen tunnelmointiin. Tämä kuulostaa jo lähes täydellisen hyvältä. Taustalla soiva melankolisen surullinen sähkökitaralla soitettu kuvio vahvistaa kokonaisvaikutelman ja fiilis nousee korkeuksiin, se ampaisee läpi katosta, eikä meinaa vielä sittenkään pysähtyä. Bruce lähtee laulamaan loistavaa tulkintaansa biisin ensimmäisestä säkeistöstä ja sanoitukset, ne ovat myös aivan loistavat. Päästään ensimmäiseen kertosäkeeseen, jossa särökitarat tulevat vahvistamaan munakkaamman, mutta sopivan tunnelmallisen kertosäkeen, jossa toistetaan yksinkertaisesti kappaleen nimeä. Tämäkin kuulostaa aivan loistavalta. Alkaa jo pikkuhiljaa käymään selville, että Maiden on onnistunut luomaan lähes täydellisen balladin. Vielä toistetaan säe+kertosäe yhteen kertaan, jonka jälkeen kappale muuttuu täysin. Laskevaa yksinkertaista vitossointua, taustalla Cliven loistavat tomirummutukset. Pian Bruce palaa kehiin ja taustalla alkaa soimaan lumoavan kuuloinen, melodinen, todella hieno kitarakuvio. Kunnon laukkaan päästyään biisi kasvaa taas uusiin sfääreihin. Aivan loistavan soolon on Dave(?) onnistunut kyhäämään. Kokonaistunnelma on lähes maaninen, hyvä osoitus myös siitä, että tilulilu-soolon voi soittaa myös niin, ettei se ole mitään sisällötöntä räpellystä vaan sielukasta ja tunnelmallista taituruutta. Kyllä nyt kuulijoiden korvia hivellään toden teolla. Brucen tulkinta tässä biisissä on jotain aivan mahtavaa, mies on oikea henkilö paikallaan, hän pystyy vetämään korkealta ja kovaa kuin ilmasireeni, mutta sitten taas vaihtoehtoisesti laulaa erittäin tunnelmallisesti ja naulita kuulijan penkkiinsä pelkästään ihmetelläkseen, mistä tässä oikein on kysymys. Veikkaampa, että aikoinaan vuonna '82 on suurimmalla osalla ihmisistä ollut juuri tällainen fiilis, kun he ovat ensimmäisiä kertoja kuunnelleet levyä. Voi pojat, kun niitä ilmeitä pääsis näin jälkikäteen näkemään, mahtanut olla suunpielet korvissa. Tässä on kyseessä ehta Maiden klassikko, todella herkkä puoliballadi, jonka jokainen osa ajaa asiansa täydellisesti ja luo kuulijalleen yhtenäisen tunnelmallisen kokemuksen. 5

3. The Prisoner
Kappale alkaa hiljaisuudesta kumpuavalla puheintrolla, joka on peräisin sarjasta The Prisoner (Saarroksissa). Myös esimerkiksi elokuvasta Pako Alcatrazista tuttu näyttelijä Patrick McGoohan lausuu ilmoille lähes legendaarisiksi muodostuneet sanansa. "I am not a number, I am a free man!" jonka jälkeen Clive tulee kuin kehiin kuin pommi kulman takaa ja aloittaa yksinkertaisen, mutta mukavan svengaavan rumpukomppinsa. Kitarat vyöryvät kasvoille kuin 25 metriä sekunnissa puhaltava myrskypuhuri. Albumin tähän mennessä raskarin riffi on tosiasia. Yksinkertaista, mutta perhanan toimivaa riffittelyä toistetaan hetken aikaan, jonka jälkeen biisi vyöryykin täyteen laukkaansa. Nyt mennään eikä meinata, fiilis on kuin vuoristoradalla joka on ensin madellut verkkaiseen tahtiin yläilmoissa ja sitten lopulta on tullut armotta avautuva lasku kohti maanpintaa ja tuulenpyörteiden syvyyksiä. Riffi ei sinänsä kuulosta miltään maailman kekseliäimmältä, mutta millään ei ole väliä, kun se toimii näin perkeleen hyvin. Lopulta edetään biisin pirteän positiiviselta, mutta sanoituksiltaa armottomalta kuulostavaan määrätietoisen melodiseen kertosäkeeseen. Taas ovat pojat onnistuneet luomaan muhkean menopalan, joka ei juhli innovatiivisuudellaan, mutta ehkäpä se biisin juju piileekin yksinkertaisen tajuntaan iskevässä melodisessa paahdossa. Sama toistetaan vielä, jonka jälkeen ilmoille kajahtaa arpeggiotyylinen kitarakuvio mollissa. Ui saatana, että osaa kuulostaa hienolta. Jos biisi olisi jatkanut samaa kaavaansa loppuun asti ilman yllätyksiä, ei siinä ehkä olisi ollut todellisen klassikon aineksia, mutta tämä väliosa tulee juuri sopivaan väliin ja "pelastaa" biisin aivan vielä ennennäkemättömälle asteelle. Tämä on henkilökohtainen suosikkiosuuteni kappaleessa ja vielä hetken päästä mukaan tuleva soolo kruunaa koko komistuksen. Todella hienoa kuultavaa. Jopa yksi koko albumin parhaista hetkistä. Kaikki biisin osa-alueet yhteenlaskettuna kyseessä on jälleen mestareiden luomus, rivissä jo albumin toinen klassikokastiin pääsevä teos. 5

4. 22 Acacia Avenue
Vuoristorata on vihdoin saapunut takaisin päätepysäkille ja tuskin on ehtinyt nousta vaunusta pois kun hiljalleen rämpyttävä kitara rupeaa soimaan ja viemään kohti seuraavan kappaleen syövereitä. Hetken mielessä käy ajatus, että nyt ollaan astetta hitaammassa kyydissä mukana, mutta eipä aikaakaan kun biisi revähtää todella käyntiin, rummut, basso, sekä toinen kitara tulevat mukaan ja armoton meno on jälleen taattu. Bruce laulaa loistavasti korkeilla nuoteilla. Sointukulku on taas totutun samanlainen ja tässä vaiheessa alkaakin mieleen hiipiä ajatuksia, että josko olisi kuitenkin parempi jos välillä olisi mukana jotain hieman yllättävämpää. Pieni pysähdys ja tempo muuttuu hieman erilaiseksi, mutta takuuvarmaa menoa tämäkin on. On toki hyvä asia liikkua varmoilla vesillä, mutta ennen pitkää sekin alkaa ehkä hieman kyllästyttämään. Äkkiä saavutaankin melodiseen, yksinkertaiseen, mutta yllättävän tunnelmalliseen kertosäkeeseen, joka onkin yllättäen biisin parhaita kohtia. Kyllä tämäkin kuulostaa mahtavalta. Charlotten tarina vyöryy silmille määrätietoisten riffien ja Cliven rytmikkään rummuttelun saattelemana, kunnes.. Tapahtuu jotain ennenkuulumatonta. Siirrytään silmänräpäyksessä joihinkin aivan toisiin sfääreihin. Erittäin tunnelmallinen väliosuus saattelee upean soolon säestämänä hetkeksi hieman varjoisimmille kujille ja biisin aikaisempi nopea ja raskaampi teema pääsee lähes unohtumaan. Tämä osuus on biisin ehdottomasti paras kohta. Vaikka se ei kauaa kestäkään, mutta nostaa biisin osakkeita ja pisteitä huomattavasti. Aivan mahtavaa, vaikutteita Charlotten jatko-osaksi on havaittavissa muuallakin kuin pelkissä sanoituksissa, olihan Charlottessakin tällainen vastaavanlainen hieno ja tunnelmallinen väliosa. Sitten lähdetään taas tutulla kaavalla jyystämään kohti loppua ja plussaa ansaitsee vielä varsin mainio soolo. Biisi on kokonaisuudessaan loppujen lopuksi varsin loistava. Ilman tuota väliosaa ja hidasta sooloa biisi olisi vain hyvä, mutta onneksi sentään mukana on jotain vaihtelevuutta ja hienolla tavalla. Pieksee Charlotten mennen tullen ja nousee lähelle kuolemattomien biisien kastia, kuitenkin jääden siitä piirun verran. 4,5

5. The Number Of The Beast
Jos tässä vaiheessa kun puolet levystä on takana voi vetää jotain johtopäätöksiä, niin Bruce Dickinson oli 110%:sesti oikea valinta laulajan pallille. Ei Paulin kanssa olisi tällaista kamaa ikipäivänä olisi voitu edes kuvitella väsättävän, Brucen korkea ääniala on tuonut bändille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia säveltää entistä monipuolisempia ja moniulotteisempia kappaleita. Seuraavaksi liikutaan mystisen pelottavaan, lähes itse paholaisen lausumaan maaniseen puheeseen. Legendaariset Ilmestyskirjan sanat kaikuvat hiljaisesti korviin jonka jälkeen Dave aloittaa D:stä menevän pirteän kuuloisen riffin ja Steve soittaa taustalla samaa kuviota bassolla. Bruce tulee mukaan mystisesti kähisten ensimmäisiä legendaarisia tarinan säkeitä ja tunnelma on taattu. Biisin alku kasvaa pikku hiljaa askel askeleelta, pian tulee mukaan Adrianin toinen kitara ja Bruce kiljuu ilmoille korkeat vokaalinsa ja sitten.. Tämä kohta on yksi niistä, joka sai aikoinaan 14-vuotiaan Tolppasen kalun pystyyn ja ihon kukonlihalle. Jumalauta. Ei ehkä niitä Maidenin tuotannon parhaita kohtia, mutta legendaarisimpia kylläkin. Vielä kun pääsisi siihen ensimmäiseen maagiseen kertaan kun tämä kajahti kuulokkeista korviin. Olin myytyä miestä. Tai no oikeastaan poikaa. Joka tapauksessa viimeistään levyn tässä vaiheessa fiilis on ohittanut ilmakehän rajat ja noussut vähintään stratosfääriin tai mahdollisesti johonkin vieläkin korkeammalle. Ensimmäinen säkeistö kuulostaa suorastaan maagiselta. Riffittely nyt ei mitään erikoista ole, mutta kieltämättä sen huomiointi jää taka-alalle, kun Bruce ulvoo ilmoille jo legendaariseksi muodostuneita lyriikoita Steven luomasta tarinasta, joka miehen omien sanojensa mukaan kertoo hänen omasta painajaisestaan. Omasta tai ei, joka tapauksessa tarina on aivan uskomaton ja tempaa kuulijan mukaansa, eikä poispääsyä ole ennenkuin viimeisetkin nuotit on soitettu, loppuratkaisu on pakko saada selville. Mitään eläämää sureempaa syvyyttä lyriikoissa ei tietenkään ole, mutta Maidenin tälle aikakaudelle ominaisessa fantasia/kauhumaailmassa ollaan nyt päästy ehkä kaikista parhaimmalle tasolle. Kertosäe on hyvin yksinkertainen, mutta tehotoisto nimenomaan noille paljon kiistellyille numeroille 666 toimii kuin häkä, eikä mitään muuta jäädäkään kaipaamaan. Soolo-osuus antaa parastaan, Dave soittaa perusvarmalla tyylillään ihan mukavan renkutuksen, mutta etenkin Adrian onnistuu aivan mahtavasti. Yksi Adrianin parhaita vetoja ehdottomasti tähän mennessä, ellei jopa paras. Lopuksi palataan vielä alkuperäiseen teemaan ja tarina pääsee loppuunsa. Tämä on kiistaton Maiden-klassikko, joka aiheuttaa paljon keskustelua fanien keskuudessa sekä puolesta, että vastaan. Vaikea vastata siihen, kuinka biisi kestää ajan hammasta, kun ei ole 80-luvulla itse elänyt, vaan kaikkiaan n. kuusi vuotta vasta itse sitä kuunnellut. Vaikka en nykyään ehkä biisiä kauhean usein studioversiona kuuntele, on pakko myöntää, että jokaisella keikalla se on paikkansa itseoikeutettuna ansainnut. Tämä on siis vain oma mielipiteeni. Tähän mennessä levyn parasta antia yhdessä Children Of The Damnedin kanssa. 5

6. Run To The Hills
Uskomattoman kauheasta yöllisestä painajaisesta on tuskin herännyt kun Clive ryhtyy jo vispaamaan. Tässä kompissa on paljon hyvää ja paljon huonoa. Idea on hieno ja onhan tämä kieltämättä legendaarinen, mutta jokin.. Jokin vaan mättää. Soundit eivät etenkään ole parhaat mahdolliset. Joka tapauksessa olen ainakin itse hyvin sinut Cliven kompin kanssa, se hoitaa tehtävänsä, eikä siihen edes paljoa kiinnitä enää huomiota kun kitarat ja basso rupeavat toistamaan jo legendaariseksi muodostuneita nuottejaan. Kyllä tämä perkele toimii! "White man came, across the sea..". Tarina intiaaneista ja valkoisista valloittajista on alkanut. Ehdotonta plussaa tulee ideasta, että asia esitetään molemmin puolin, siis kummankin ryhmän näkökulmasta. Laukkakomppi ennen varsinaista kertosäettä on sinänsä toimiva, mutta soundeissa olisi ehdottomasti parantamisen varaa. Kitarat kuulostavat melko munattomilta ja Cliven rummutus luvattoman mauttomalta. En tiedä, miten Nicko sitten olisi tuon kohdan hoitanut, mutta tämä biisi on ehdottomasti Cliven huonoimpia vetoja Maidenissa. Joku voi pitää hänen suoritustaan tässäkin biisissä legendaarisena ja mahtavana, mutta minusta se on melko keskinkertainen. Onneksi päähuomio on kuitenkin jossain aivan muualla kuin rummuissa, kun vihdoinkin päästään biisin todelliseen kliimaksiin. Kuulija on lähes tipahtaa penkiltään kun Bruce laukaisee ilmoilleen tähän astisista suorituksistaan ehdottomasti parhaimpansa ja voin käsi sydämmellä sanoa, että myös koko myöhempää tuotantoa silmällä pitäen tämä kertsi nousee hyvin korkealle. Aivan uskomaton mies, etenkin kohta "Run for your lives" on jotain aivan käsittämätöntä. Uskomattoman korkeita vokaaleja, Bruce on oikea kultakurkku, eikä lempinimi "The Air Raid Siren" olee kaukaahaettu, vaan kuvaa miestä enemmän kuin hyvin. Daven soolo nyt ei oikeastaan tarjoile mitään eriskummallista, lähinnä perusveto, tosin sen jälkeen tuleva nostatus on jotain aivan mahtavaa. Tämä nyt on tämän levyn toinen fanien keskuudessa kiistelty kappale. Enpä tätäkään kovin usein studioversiona renkuta, mutta ainakin itse olen ollut keikoilla aina aivan fiiliksissä, kun tämä on tullut. Enkä itse arvioikaan musiikkia sen perusteella, olenko kyllästynyt biisistä vaiko innostunut, vaan arvioin sitä puhtaasti sävellyksenä, musiikkina. Kuinka se toimii. Ja tämä toimii lähes täydellisellä tavalla. Omat miinuksensa tälläkin on, mutta ne liittyvät lähinnä soundipuoleen, joten pistevähennyksiin ei ole mitään tarvetta. 5

7. Gangland
Todella räväkkä rumpualoitus, Clive on vauhdissa heti alusta alkaen ainoassa biisissä, jonka tekemiseen hän koko Maidenissa oloaikanaan osallistui. Rummutus on jotain aivan eri luokkaa kuin edellisessä biisissä, tässä on todella munaa, vaikka onkin hyvin yksinkertainen kuvio. Kitarat vyöryvät ulos kaijuttimista ja hieman omituinen laskeva sointukulku siivittää ensimmäiseen säkeistöön. Meno on pirteää ja toimivaa, mutta jotain puuttuu, että päästäisiin samalle tasolle kuin esimerkiksi The Prisonerissa. Silti fiilis pysyy suhteellisen korkealla, mutta heti alusta alkaen käy selväksi, että tason lasku edellisestä kappaleesta on melkoisen selvä. Pohjamutiin ei kuitenkaan sukelleta, vaan homma toimii ihan mallikkaalla tavalla. Kertosäe on hieman tylsä, mutta päihittää Invadersin vastaavan mennen tullen. Keskivaiheilla tuleva erilainen arpeggiotyylinen kuvio onkin sitten biisin ehdottomasti parasta antia ja nostaa sen keskinkertaisuuden syvästä suosta tukevasti maanpinnalle. Ei tässä silti samoihin fiiliiksiin ylletä missään kohtaa kuin viidellä edellisellä kappaleella. Biisi kamppaileekin albumin heikoimman vedon tittelistä tasaväkisesti avausrallin kanssa, vieden kuitenkin voiton paremman kertosäkeensä ansiosta. Vaikka itse pidän tätä aliarvostettuna ja fanien keskuudessa turhaan parjattuna kappaleena, myönnän minäkin, että alkuperäiseltä levyltä pois jäänyt bonusbiisi Total Eclipse olisi ollut paljon parempi valinta tälle paikalle. Kyseessä on aivan loistava teos, joka olisi saanut minulta 4,5 tai ehkä jopa täydet viisi pistettä. Joka tapauksessa valinta on tehty ja Steven sympatiat Clivea kohtaan toki ovat osittain ihailtavia, mutta kuten mies itse on myöhemmin todennut hänkin katuu tätä ratkaisua. Joka tapauksessa kappale ei todellakaan ole huti, ei edes albumin huonoin, vaan mainettaan selkeästi parempi veto, joka ajaa hyvin asiansa pirtenä menovälipalana mestariteosten välissä. 3,5

8. Hallowed Be Thy Name
On albumin viimeisen kappaleen aika. Pahanenteiset ja mystiset kongin iskut, hiljainen ja salaperäinen kitarakuvio "I'm waiting in my cold cell...".. Vittu mikä fiilis tuosta tulee kun alkaa keikalla! Eikä studioversiossakaan kauhean kauaksi jäädä. Odottavan mystinen ja pahaenteinen tunnelma kasvaa hiljalleen askel askeleelta, kun sellissään tuomiotaan odottavan miehen epätoivoiset viimeiset ajatukset kaikuvat ilmoille Brucen mahtavasti tulkitessa. Biisin lähtiessä kunnolla käyntiin onkin sitten pakko antaa sitä iskevää ja musertavaa kritiikkiä. Studioversio sinänsä on ajoittain hieman munaton ja tempo on luvattoman hidas. Kitaroihin olisi toivonut roppakaupalla enemmän raskautta ja tempon olisi voinut helposti kaksinkertaistaa, biisi olisi päässyt vielä uskomattomampiin ulottuvuuksiin myös studiolevyllä. Kyllä tämä maaginen teos on silti, yhtä kaikki. On totta, että live versio hakkaa studion vastaavan mennen tullen, mutta silti studioversiokin ansaitsisi tällä asteikolla 6 pistettä. Tässä on tähän mennessä toinen Maidenin eeppinen teos, joka kamppailee aivan jossain muussa sarjassa kuin muut biisit. Sävellyksenä loppujen lopuksi aika yksinkertainen jopa (jälkimmäinen puolisko biisiähän on käytännössä E:tä ja D:tä vuorotellen soolojen alla), mutta silti iskee niin maan perkeleen syvälle tajuntaan, ettei mitään rajaa. Paras fiilis on ehdottomasti juuri edellä mainitsemani osuus, jossa kumpikin kitarasankari syöksee ilmoille albumin parasta antiaan. Sitä edeltävä breikki ja Cliven legendaariset tomipaukuttelut kasvattavat fiiliksen valmiiksi kliimaksiin, joka purkautuu soolojen raikuessa ulos kaijuttimista. Jos aikaisemmin levyllä oltiin fiiliksen puolesta stratosfäärissä, niin ollaan sitten kuussa. Vähintään. Tässä on yksi niitä biisejä, jotka eivät osoita minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä, vaan päinvastoin kasvavat syvyyttä vanhetessaan ja kuulostavat vuosien jälkeen yhä vain enemmän mahtavammalta ja mahtavammalta. Omalla henkilökohtaisella Maidenin biisit TOP 20- listalla Hallowed Be Thy Name on itseoikeutetusti kunnioitettavalla 8. sijalla. Se jos mikä kertokoon puolestaan, mitä ajattelen tästä jumalten luomuksesta. Elämää suurempi teos. Kuolematon. Maidenin koko tuotannossa on vain kaksi aavistuksen parempaa levyn lopettajabiisiä. Yksi niistä kappaleista joita ilman Maidenin keikkasetti olisi osittain jopa epäonnistunut. Sanokaa mitä sanotte, minä olen tätä mieltä ja aion myös pysyä sanojeni takana. 5


Koko levyn keskiarvo pyöristettynä: 4,50


Kiilaa tähän mennessä kärkeen, lyöden debyytin 0,06:lla ja Killersin 0,2 pisteellä. Tulos ei ole yllätys, pikemminkin odotettu. Killersin suhteen ei mitään epäilyksiä ollutkaan, mutta hieman pelotti josko sittenkään onnistuu pääsemään ensimmäisen levyn edelle, koska nuo kaksi keskinkertaisempaa vetoa hieman verottaa keskiarvoa. Onneksi kävi näin. Levy on ehdotonta timanttia, sisältää peräti 6 ehdottomaan Maidenin eliittiin kuuluvaa kappaletta. Kiistellyt kappaleet, 666 ja RTTH, ovat monien mielissä menettäneet loistonsa, kuten aiemmin arvostelussa kirjoitinkin, mutta ainakin minulle nuo ovat ehdottomia klassikkoja tulevat pysymäänkin sellaisina varmasti vielä pitkään. Sitä ei sitten tiedä kuinka ajan hammas puree kun eletään 20 vuotta eteenpäin, mutta mitä tuollaista turhaa murehtimaan, se on sitten sen ajan murhe. Levyn soundit ovat minusta hyvät, kunnon hevisoundit vuodelta 1982, vaikka tulevilla albumeilla tämäkin elementti viedään vielä paljon paremmalle tasolle. Jos Total Eclipse olisi ollut Ganglandin tilalla, olisi keskiarvo huomattavasti vielä parempi. Joka tapauksessa kyseessä on loistava levy, mutta Maidenin parhaimpien sarjassa ei tämäkään taistele. Laatu tulee vain kasvamaan entisestään ja kappalemateriaali käy paljon tasaisemmaksi tulevilla albumeilla, joten en usko, että lopullisessa listassa tuolla keskiarvolla ollaan kovinkaan korkealla, vaikka se niin kovalta näyttääkin. Maidenilla kun on niitä todellisia timanttilevyjä, jotka hinautuvat sinne aivan vitosen tuntumaan. Niitä sitten odotellessa...

Ranking tähän mennessä:
1. The Number Of The Beast: 4,50
2. Iron Maiden 4,44
3. Killers 4,30

[Tumppa]

2. Children Of The Damned
Aivan loistavan soolon on Dave(?) onnistunut kyhäämään.

Etkö koskaan ole nähnyt livevideoa Children of the Damnedista? Adrianhan tuon loistavan soolon on tehnyt.

Muuten arvostelusi oli ihan hyvä, vaikken jaksanutkaan sitä kokonaan lukea. Mielummin tuollaista kuitenkin katsoo kuin jotain plusmiinus-listaa.

[Tolppanen]

2. Children Of The Damned
Aivan loistavan soolon on Dave(?) onnistunut kyhäämään.

Etkö koskaan ole nähnyt livevideoa Children of the Damnedista? Adrianhan tuon loistavan soolon on tehnyt.

Okei, sorge, myönnän virheeni. Pakko myöntää, ettei tuon kappaleen live-vetoja ole hirveästi tullut nähtyä. Early Days toki löytyy ja siinähän on yksi versio, mutta en vahingossakaan muista hirveästi niistä keikkavideoista, koska sen viime katsomisesta on jostain syystä vierähtänyt jo ainakin parisen vuotta.

[scorpions]

Tasan 30 vuotta sitten tänään julkaistiin:




Joten onneksi olkoon molemmille albumivanhuksille! hauska sattuma että nämä klassikkolevyt julkaistiin samana päivänä, siinä on kasarikarvakädellä ollut nannaa kerrakseen tuona päivänä

[Jukka]

Muokkasin otsikkoa juhlan kunniaksi.

[Icarus666]

Kertokaas HC-tietäjät että mitä biisejä Bruce olisi ollut kirjoittamassa?

[A.Kivi]

^ Mutuilu tässä topikissa on riskaabelia, mutta mulla on jäänyt mieleen jostakin yhteydestä ainakin Run to the hills, Prisoner ja Children of the damned. En löytänyt tähän hätään kyl mitään lähteen tapaistakaan.

Bruce tuumaa jollakin 2002 Burrin hyväntekeväisyyskeikoista Brixtonissa, että Children of the damned olisi ollut ensimmäinen tai ensimmäisiä biisejä, joita hän oli Maidenin kanssa tekemässä. Voi toki tarkoittaa muutakin, kuin varsinaista sävellys/sanoituspuolta tuo.

Prisoneria Bruce puolestaan soitti soolokeikoillaan, vaikka kaikki muut Maiden-biisit, joita mies soolona esitti taisivat järjestään olla joko itsensä yksin tekemiä tai yhteistöitä H:n kanssa (Icarus, 2 minutes, Powerslave, Revelations, Bring Your daughter). Vaikuttaisi siltä tässä valossa, että mies pitää biisiä tavallaan "omanaan" ja voi ikäänkuin hyvällä omallatunnolla veivata sitä.

Edit: Luulin näemmä olevani "Kysy asiantuntijoilta" -topikissa.

[Summerganon]

Laittaisin rahat The Prisonerin puolesta peliin. Brucen rakastama tv-sarja ja mies oli tekemässä toista samanaiheista biisiä, Back in the Villagea. Soolokeikoilla vetäminen vaan lisää todennäköisyyttä. Kyllä varmaksi sanoisin.